Voittaako demokratia häviämällä

[vai häviääkö se voittamalla?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Ocean Drive, South Beach, Miami.

Yhdysvalloissa enemmistöllä on siis suunnaton valta ja lähes yhtä suuri mielipiteen valta. Kun enemmistö on kerran muodostanut kantansa johonkin kysymykseen, ei enää oikeastaan mikään pysty pysäyttämään sitä tai hidastamaan sen kulkua niin, että se kuuntelisi valituksia.

    Seuraukset ovat tuhoisia ja vaarallisia.

- Alexis de Tocqueville, 1835.

Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

- Ludwig Wittgenstein, 1921.

Historiallinen kehitys on tosi hidasta.

          Joskus kestää vuosisadan

päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin.

- Paavo Haavikko, 1973.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Rald Dahrendorf, 1990.

Sattumaa ei suinkaan ole, että ainoat tällä vuosisadalla jossakin määrin yleisönsuosion saaneet universaalisten historioiden kirjoittajat ovat olleet Spengler ja Toynbee, jotka kuvailivat länsimaiden arvojen ja instituutioiden rappeutumista ja hajoamista.

- Francis Fukuyama, 1992.

Me tunnistamme Trumpin tai Vladimir Putinin kaltaisissa johtajissa merkkejä menneisyyden diktaattoreista. Me näemme taloudellisen ahdingon johtavan kerta kerran jälkeen samaan poliittiseen tyytymättömyyteen. Siitäkin huolimatta historia on muutakin kuin väistämättömän toiston alue: se on kenttä, joka tuottaa myös jatkuvasti uudenlaisia merkityksiä ja normeja.

- Timo Miettinen, 2024.

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Yhtä ennustetaan, muuta sukeutuu. Huominen on arvaamaton, yllättävä ja kuitenkin melkein samanlainen kuin tämä päivä.

    Yksi yrittää yhtä, toinen pyrkii toiseen ja se mikä toteutuu, ei ole kenenkään yksittäisen toimijan sanelemaa.

    Kirjoitin tämän pakinan otsikon tiistaina. Halusin varmistaa etten keskiviikkona esiinny jälkiviisastelijana. Otsikko viittaa demokratiasta käytävään keskusteluun, siihen että pelätään demokratian rapautuvan, tuhoutuvan, muuttuvan sisäsyntyisesti joksikin toiseksi.

    Otsikko siis viittaa tavalla tai toisella myös Yhdysvaltain presidentinvaaliin. Mutta se viittaa myös yhteiskunnalliseen polarisoitumiseen, joka koskettaa yhä useampia länsimaisia yhteiskuntia.

    Otsikkoni ”kaksimielisyys” syntyi El Paísiin tilastollisia ennusteita laativan tekniikan tohtorin Kiko Llanerasin ”vaaliennusteista”. Toisin kuin Suomessa tai Englannissa media uskotteli (toivoi) vaalien voittajaksi Kamala Harrista, Llaneras päätteli laskelmissaan viime viikkoina, että Donald Trumpin voitto on todennäköisempää kuin Harrisin. Tiistaina Llaneras kirjoitti, että Trumpin todennäköisyys voittaa oli 51 %, kun se toissaviikolla oli 54 %.

    Llaneras ei laskenut pelkästään vaalikyselyiden tulosten keskiarvoja vaan otti huomioon myös vedonlyöntilastoja ja simuloi erilaisia mahdollisuuksia eri osavaltioiden vaalituloksesta. Tiistaina hän selvensi mitä todennäköisyys tarkoittaa. Jos pidettäisiin 100 vaalit, niin Trump voittaisi niistä 51 ja Harris 49. Mutta sitä Llaneras ei yrittänytkään ennustaa, että kumpi todella voittaa, koska se saattaisi osua kumman tahansa kohdalle.

    Eikä oleellista tänäisessä pakinassa ole, kuka voittaa ja kuka ei, koska aiheena on demokratia.

Demokratian kriisistä on alettu puhua, ja demokratian tulevaisuudesta huolestua, kun poliittisen valtavirran reunoille on ilmestynyt puolueita, jotka eivät tyydy ennalta arvattavaan ja sovittuun politiikkaan. Ensin niitä ilmestyi oikealle, viime aikoina myös vasemmalle. 

    Kuuluuko demokraattiseen ajatteluun kaikenlaisten ajatusten ja pyrkimysten sietäminen? Niidenkin joiden koetaan jopa uhkaavan demokratiaa? Voiko demokratia johtaa autokratiaan? Totalitääriseen yhteiskuntaan? Saako demokratia kieltää itsensä demokraattisella päätöksellä? Ja jos saa, tarkoittaako se demokratian loppua?

    Vaikeita kysymyksiä.

    Sitä paitsi demokratia on sellaisenaan enemmän tai vähemmän häilyvä ”idea”. Se on kansanvaltaa, parlamentarismia, mutta voiko se olla myös suoraa toimintaa tai jopa anarkiaa? Eikä kukaan kai pitänyt Saksan demokraattista tasavaltaa (DDR) demokratiana.

    Ralf Dahrendorf palaa kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990) Yhdysvaltain alkujuurille ja lainaa yhtä Yhdysvaltojen perustajaa ja neljättä presidenttiä James Madisonia (1751-1836), jonka mielestä edustuksellisuus on yksi valtion oikeutuksen suojatoimi. ”Madison oivalsi jo varhain, että erilaiset kansanäänestykset (plebiscitum ja referendum) voivat saada tyrannivaltaan viittaavia seurauksia. Myös koko on suojatoimi. Vähemmistöt ovat uhanalaisempia pienissä kuin suurissa yhteiskunnissa.”

    Madisonin ideana oli, että kun yhteiskunta pirstoutuu moneen osaan, etupiiriin ja kansalaisten luokkaan, eivät enemmistön intressit uhkaa yksilöiden tai vähemmistöjen oikeuksia. 

Kyösti Salovaara, 2022.

Onko demokratia rakennus vai idea?

Onko niin että demokratia sellaisenaan irrottaa ja vapauttaa kansalaiset toistensa vahtimisesta pirstomalla yhteiskuntien ahtaita normirakenteita samaan aikaan kun se luo demokratian toiminnalle tarvittavat konkreettiset instituutiot ja organisaatiot?

    Jotain tällaista ranskalainen Alexis de Tocqueville kirjasi ylös Amerikan matkaltaan. Vuonna 2006 suomennettu teos Demokratia Amerikassa (alkuteokset vuosilta 1835 ja 1840) sisältää herkullisia kiteytyksiä mm. demokratiasta ja sananvapaudesta.

    ”Mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi”, Tocqueville kuvasi yksilön suhdetta lehdistöön. ”Silloin heidän on vaikea pitää yksin kiinni muiden hylkäämästä mielipiteestä.” Tocquevillen mielestä sanomalehdestä tulee vallankäyttäjä, eräänlainen yhdistys, samaan aikana kun ihmisistä tulee tasa-arvoisempia.

    Entäpä tämä raadollisen pelottava huomio:

    ”Elinolojen muuttuessa tasa-arvoisemmiksi ilmaantuu yhä suurempi joukko ihmisiä, jotka eivät ole niin rikkaita eivätkä niin mahtavia, että he paljonkaan vaikuttaisivat kaltaisensa kohtaloon… He eivät ole kenellekään velkaa eivätkä oikeastaan odota mitään keneltäkään. He tottuvat pitämään itseään aina erillisinä ja haluavat kuvitella, että heidän kohtalonsa on kokonaan heidän omissa käsissään.

    Näin jokainen ihminen demokratian ansiosta unohtaa isovanhempansa, kadottaa jälkeläisensä ja irtautuu aikalaisistaan. Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksinäiseen sydämeensä.”

Edellisestä saattaisi päätellä, että Tocqueville oli todellinen ennustajaukko, joka näki kristallipallostaan pitkälle tulevaisuuteen, ihan 2000-luvulle asti.

    Ehkä niin.

    Mutta parempi tulkinta lienee, että yhteiskunta, demokraattinen käytäntö ja ihminen ylisummaan ovat muuttuneet vajaassa 200 vuodessa paljon vähemmän kuin luulemme tai pelkäämme niiden muuttuneen.

    Kun demokratiaa koetellaan, pessimistit valtaavat tiedotusvälineiden, tutkimuslaitosten ja politiikan ”puhujakorokkeet”.

    Helsingin Sanomien kyselyn mukaan 82 % suomalaisista toivoi Kamala Harrisin voittoa. Mutta suomalaisilla ei ollut äänioikeutta Amerikassa. Nyt monet ajattelevat, että kyllä jenkit ovat pässinpäitä. Ehkä ovat, mutta millä perusteella suomalainen pitää itseään muita viisaampana? Suomalaisten omahyväinen, moralistinen kopeus sai lommon kylkeensä, kun nyt kerrotaan, että Trump keräsi huomattavasti ääniä latinoilta, naisilta ja nuorilta. 

    Ruben Stiller kysyi Ylellä perjantaiohjelmassaan akatemiatutkija Timo Miettiseltä, mikä on lopulta demokratian ydin. Miettinen vastasi, että sitä eivät ole sittenkään demokratiassa tarvittavat instituutiot ja organismit vaan nimenomaan demokratian mahdollisuus luoda erilaisia tulevaisuuksia. 

    Demokratia ei tarkoita ennalta määrättyä vaan avointa ja joskus myös arvaamatonta tulevaisuutta.

Kyösti Salovaara, 2024.

Onni, vapaus ja avoin yhteiskunta

[pari huomautusta]

                                                                                            Kyösti Salovaara 2014, 2015.
Taistelun jälkeen rauha: Verdun.

”Pellot on kynnetty tehtaat sädehtivät

ja vilja tekee pesäänsä suunnattomaan hyökylaineeseen

elonleikkuulla ja viininkorjuulla on lukemattomia

                                              todistajia

ei mikään ole yksinkertaista eikä tavatonta

meri on taivaan silmissä tai yön

metsä antaa puille turvallisuuden

ja talojen seinillä on yhteinen iho

ja tiet risteilevät aina.”

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Sanojen merkityksiä koetellaan, niiden voimaa horjutetaan. Kestävätkö sanat kun niitä kohti lähetetään luoteja ja kranaattien sirpaleita? Kuinka syvälle sana on juurtunut? Jos se tallotaan maahan, kasvaako tilalle uusi, yhtä voimakas ja haastava?

    Pilvet riippuvat matalalla, Euroopassa.

    ”Isku vapautta vastaan ei osunut vain Pariisiin, se osui meihin kaikkiin”, vakuuttaa Saksan liittokansleri Angela Merkel.

    Luodit repivät sanoja riekaleiksi, mutta uusia tulee tilalle. Jihadistit voivat tappaa monta ihmistä, mutta iloa he eivät saa hengiltä, muuan englantilainen kirjoittaja sanoi.

Avoin yhteiskunta on kuin läpinäkyvä talo, jonka seiniä ja lattioita pitää rakentaa koko ajan uudestaan. Tämä talo ei ole annettu vaan tehty, ylläpidetty, jatkuvasti rempattu.

    Ranskalais-venäläisen filosofin Alexandre Kojèven mielestä Ranskan vallankumouksen julistama vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaate on ollut länsimaisen ja ylipäänsä ihmiskunnan universaalin ideologian viimeisin luomus: sitä pidemmälle ei pääse.

    Kolme sanaa luovat kehikon, jossa mm. demokratia, inhimillisyys, suvaitsevaisuus, turvallisuus ja edistys kukoistavat eikä tuohon kehikkoon tarvita lisää tukipuita.

    Onko näin, pitää tietysti kysyä. Sanoja on helppo viskata pöydälle eikä aina tule ajattelleeksi ovatko ne, sanat, keskenään tasa-arvoisia, samalle viivalle merkityksessään asettuvia.

    Alkuaan Ranskan vallankumouksen motossa oli ikään kuin vaihtoehdon uhkana neljäskin sana: kuolema. Entä jos sekin olisi jäänyt elämään? Toisiko se kauniiseen ajatukseen sopivan määrän raakaa realismia?

    Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!

    Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan ja kuolema sinulle!

    Vai ajatteleeko moderni ihminen, prosessien ja systeemiteorioiden osaaja, että tuo vain tarkoittaa sitä, että vapaus ja veljeys ja tasa-arvo ovat ehdottomia edellytyksiä ihmisarvoiselle yhteiskunnalle, ja jos niitä ei täytetä, jos joku puuttuu, yhteiskuntaa ja ihmisarvoa kohtaa kuolema?

    Sitäkin voisi miettiä, onko vapaus päämäärä sinänsä ja veljeys ja tasa-arvo työkaluja vapauteen pääsemiseksi.

Oliko Kojève siis oikeassa? Eikö ihmiskunnan ideologiseen mottoon todellakaan tarvita lisää sanoja?

    Miltä kuulostaisi: Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja onni?

    Tai: Vapaus, veljeys, tasa-arvo, onni ja ilo?

    Viime viikolla Sixten Korkman sanoi Ylen haastattelussa, että hänen mielestään tärkeintä ihmiselle on onni, onnellisuus. Se on hänen mielestään tärkeämpää kuin vapaus, jota monet pitävät ensisijaisena ihmiselämän tarkoituksena.

    Onni on kuitenkin problemaattisempi käsite kuin vapaus, jota voi sentään aika luotettavasti mitata ja punnita. Sitä paitsi vapaus on selvästi sekä yksilöön että ihmisryhmiin ja myös instituutioihin liittyvä toiminnallinen suure. Mitä suurempi vapaus yksilöllä, ryhmällä ja organisaatiolla on toimia, sitä moninaisempi yhteiskunta syntyy ja sitä tehokkaammin ja tuottavammin yhteiskunta toimii. Suvaitsevuus ja sallivuus sisältyvät vapauden dynamiikkaan, eivät ole siitä irrallaan.

    Tietysti täytyy muistaa mitä ranskalaiset vallankumoukselliset aikanaan vapaudella tarkoittivat: sinun vapautesi ei saa vähentää toisten ihmisten vapautta toimia omalla tavallaan.

    Karl Marx puhui vapauden valtakunnasta, johon ihmiskunta suuntaa kehityksensä. Se tarkoitti, että vapaudutaan ulkoisten tekijöiden - kuten luonnon, aineellisen puutteen ja taloudelliseen koneistoon kuuluvien hierarkioiden – holhouksesta ja ylivallasta.

    Marxin lauseet kuulostavat välillä hieman metafyysisiltä; vaarana on päätyä utopiaan, jossa vallitsee uusi hierarkia ja vaihtoehdottomuuden ylivalta.

Onko avoin yhteiskunta sitten synonyymi Ranskan vallankumouksen motolle?

    Olisiko mahdollista toteuttaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo jossakin toisenlaisessa yhteiskunnassa? En sano järjestelmässä, koska sanan ”järjestelmä” käyttäminen saattaa olla aidosti avointa yhteiskuntaa rajoittava käsite.

    ”Voimme palata petojen asteelle”, kerrotaan Karl Popperin sanoneen. ”Jos kuitenkin haluamme säilyttää ihmisyytemme, tarjolla on vai yksi tie: se joka vie avoimeen yhteiskuntaan.”

    Kun luodit ja kranaattien sirpaleet puhkovat ihmisiä kuoliaaksi, puhkaisevatko ne myös avoimen yhteiskunnan pohjan? Onko vaarana kaatua kranaattikuopan reunalta toisenlaiseen maailmaan, missä pedot vallitsevat ja hallitsevat käyttäytymistä?

    Vapautta voi horjuttaa, iskeä ja repiä mutta... ja joka tapauksessa avoin yhteiskunta lienee kaikessa epävarmuudessaankin vahvempi kuin dogmiin tai totalitaariseen ajatukseen perustuvat liikkeet.

    Tai suoraan sanoen: eikö epävarmuus ja erehtyväisyys juuri olekin avoimen yhteiskunnan voima?

    Kukaan ei tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin, totesi Ralf Dahrendorf. Hän jatkoi sitten näin: ”Yrittäkäämme sen vuoksi etsiä totuutta, mutta varmistakaamme myös se, että voimme yrittää uudelleen, jos erehdymme tai meidän kuvitellaan erehtyneen. Suurempaa inhimillistä vapautta uhkaavaa vaaraa ei olekaan kuin dogma, yhden ryhmän, ideologian tai järjestelmän monopoli... Avoin yhteiskunta ei lupaa helppoa elämää.”

    Tästä palaan ”onnen” ajatukseen.

    Kun rakastat toista ihmistä, sanoi Popper, toivot tekevästi hänet onnelliseksi.

    Tässä ei ole mitään pahaa, se kuuluu rakkauteen, mutta poliittisena toimenpiteenä ihmisten tekeminen onnelliseksi on kaikkein vaarallisinta mitä kuvitella voi, sillä jokaisella ihmisen on oma ”onnensa” eikä ole mitään yhteismitallista onnea, jota voitaisiin edistää politiikalla. 
    Jos minä tykkään dekkareista ja tulen onnelliseksi niitä lukiessani, en voi pakottaa sinua lukemaan niitä siirtääkseni onnea sinulle, jos sinun makuusi enemmän on Proust ja James Joyce tai jos onnesi syntyy vaikkapa jääkiekkomatsissa tai hölkkäpolulla. Minun onneni saattaa tehdä kipeää, jos tuputan sitä väkisin laajempaan jakeluun.

    Olisi tietysti hienoa jos kaikki eläisivät onnellisina kauniissa, unelmiemme yhteiskunnassa. Epäilemättä, jos kaikki rakastaisivat toisiaan, meillä olisi maanpäällinen taivas, Popper sanoi. Mutta jokainen yritys rakentaa taivas maan päälle tuottaa tänne väistämättä helvetin, sillä se johtaa suvaitsemattomuuteen, uskonsotiin ja inkvisiitioon, jolla on tarkoitus pelastaa sielumme. 

Pariisin laukausten jälkeen ulkoministeri Timo Soini vertasi jihadisteja Stalinin ja Hitlerin hirmuvaltaan. Hirmuvaltiaiden kanssa ei pidä neuvotella.

    Stalin kyllä pääsi kuin koira veräjästä.

    Sami Sillanpää kirjoitti Helsingin Sanomissa sunnuntaina, että ISIS ei ole mikään sivilisaatio, jonka kanssa pitäisi käydä keskustelua; toisin kuin IRAn tai ETAn kanssa aikanaan tehtiin poliittinen sopimus, tai se oli mahdollista, ISISin kanssa ei voi päästä poliittiseen ratkaisuun. ”ISISin kanssa ei voi neuvotella. Sen päämäärää ei voi hyväksyä”. Sillanpää kirjoitti.

    Avoimeen yhteiskuntaan rakennettu sallivuuden ja suvaitsevaisuuden periaate saattaa johtaa tilanteeseen, jossa syntyy ajatuksia ja liikkeitä joiden tarkoituksena on avoimuuden ja suvaitsevaisuuden kumoaminen.

    Voidaan päätyä, niin kuin Francis Fukuyama on todennut, nihilistiseen sotaan, jossa liberaalista demokratiaa vastaan nousevat sen omat kasvatit. Relativismi, kaikkien arvojen suhteellistaminen, järsii lopulta avoimen yhteiskunnan arvot ontoiksi. Ja vähitellen suhtaudumme niihin kyynisesti ja pilkaten.

    ”Relativismi”, Fukuyama sanoi”, ”ei ole ase, joka voidaan suunnata valikoiden vain tiettyihin vihollisiin. Se syytää luotejaan kaikkiin maaleihin, ampuu jalat alta paitsi 'ehdottomuutta' julistavilta opeilta, dogmeilta ja länsimaissa varmoina pidetyiltä käsityksiltä myös tuohon perinteeseen kuuluvalta suvaitsevaisuuden, erilaisuuden ja ajatuksenvapauden arvostamiselta. Ellei mikään voi olla ehdottomasti totta, jos kaikki arvot ovat kulttuurisidonnaisia, silloin myös hellityt perinteet mm. ihmisen tasa-arvoisuudesta joutuvat pakostakin romukoppaan.”

Onni on jokaisen ihmisen yksilöllinen kokemus. Onnellinen voi olla missä vain ja milloin vain, myös huonoissa oloissa ja onnen voi kokea niin monella tavalla kuin on yksilöitä, ihmisiä, erilaisia tunteita. 
    Jokaisella on oikeus omaan onneen. Siihen ei tarvitse kysyä naapurilta lupaa. Kaikkina aikoina, kaikenlaisisissa oloissa, kaikenlaiset ihmiset ovat kokeneet onnea yhtä voimakkaasti ja aidosti kuin mitä nyt hyvinvointiyhteiskuntien ihmisetkin kokevat - tai eivät koe.

    Vapaus joka on kehittynyt ihmiskunnan alkuhämärästä asti kuuluu sitä vastoin sivilisaation kehkeytymiseen oleellisena pontimena. Yleensä ja ylisummaan vapaus on syntynyt ihmisten ja ihmisryhmien yhteistyön tuloksena. Ihmisten hallussa oleva tieto ja teknologia ovat yhteistyön ulkoisia ja konkreettisia merkkejä.
    Vapaus on yhteiskunnallista, jopa mekaanisesti katalyyttistä.

    Aloitin lainaamalla ranskalaisen Paul Eluardin runoa Kuolema, rakkaus, elämä (La Mort, l'Amour, la Vie). Sijoitin sen Verdunissa ottamieni kuvien alle, ikään kuin sanoakseni että maailma on normaali sodan jälkeen ja ennen sitä; kriisi ei tarkoita rauhan mahdottomuutta.

    Eluardin runon viimeinen säkeistö, Aale Tynnin suomennoksena, sopii kuvastamaan ihmisyyden kirjavaa elämäntilaa, johon haluamme päästä ja jossa mielimme olla:

”Ihmiset on luotu toisiaan suvaitsemaan

toisiaan ymmärtämään toisiaan rakastamaan

heillä on lapsia joista tulee ihmisten isiä

heillä on lapsia joilla ei ole kotia ei kontua

jotka keksivät uudelleen ihmiset

ja luonnon ja isänmaansa

joka kuuluu kaikille ihmisille

joka kuuluu kaikille ajoille.”

____________________________________________________________________

Lähteitä:

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992.) Suom. Heikki Eskelinen. WSOY 1992.

Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.

K.R. Popper: The Open Society and its Enemies - Volume 2 The High Tide of Prophecy: Hegel, Marx and the Aftermath, 1945. Routledge paperback 1990.

Sami Sillanpää: Pelkojen sodan pystyy voittamaan. Helsingin Sanomat 15.11.2015.

Aale Tynni (toim. ja suom.): Tulisen järjen aika. WSOY 1962, 1981.