Hitzacker

[ajattelematta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Roottoripurje pyörii ja pyörii -
ja työntää laivaa eteenpäin.

Roottoripurje pyörii itsensä ympäri 170 kilometrin tuntivauhdilla. Ilmanpaine-ero työntää ruotsinlaivaa eteenpäin.

    Turku katoaa Euroopan peräpeiliin.

    Tukholmassa autojonot seisovat tunnelissa. Suomalaiset lehdet väittävät, että tietullit ovat rauhoittaneet Tukholman liikenteen.

    Eivät ole käyneet paikalla tarkastamassa tilannetta.

    Politiikkaa tehdään huhupuheilla.

    Niistä ei kukaan jää kiinni.

    Kun liioittelee riittävästi, kaikki tuntuu uskottavalta.

Hitzacker, pieni kaupunki Elbellä, saaressa, vesien kiertämä. 5000 asukasta, talot kuin sadusta, mutta satuihin ei kannata uskoa. Niihin saa tietysti uskoa, jos se helpottaa.

    Keskiviikkoiltana kirjoitan Hitzackerissa enempää ajattelematta.

    Tänne on matkaa Hampurista kaakkoon 100 km ja Lyypekistä etelään 160 km.

    Vesien kiertämästä kaupungista tulee mieleen Colmar Elsassissa.

    Gasthausin edessä pari asiakasta juo äänekkäästi iltadrinkkejään.

    Päivän lämpö nousee taivaalle. Elbejoen rannassa hiirihaukka metsästää.

    Hitzacker ei sano mitään, mutta…

Kyösti Salovaara, 2019.
Elbe Hitzackerista katsottuna.
Joskus tässä kulki liberaalin vapauden
ja kollektiivisen pakon väkivaltainen raja.

Kummallisesti paikat syntyvät fiktiosta.

    Pysähdytään Götan kanavalle. Seisotaan kanavan töyräällä. Vihreänharmaa vesi tuo mieleen Sjöwall & Wahlöön ensimmäisen Martin Beck –dekkarin Roseanna vuodelta 1965. Romaanin kaunis uhri, amerikkalainen Roseanna murhattiin Götan kanavaristeilyllä.

    Hitzacker ei sano mitään, paitsi sitten kun luen Len Deightonin vakoiluromaanin Berliinin peli. Siinä itäsaksalaiset pakenevat länteen uimalla Elben yli Hitzackeriin, missä vapauden lämpöiset valot palavat kutsuvasti.

    Vuosien mittatilauspuku ei mahdu päälle. Muutama päivä sitten toisen maailmansodan syttymisestä tuli 80 vuotta. Normandian maihinnoususta on muutama kuukausi yli 75 vuotta ja Pariisi vapautettiin melkein näihin aikoihin 75 vuotta sitten.

    Kohta tulee 30 vuotta Berliinin muurin kaatumisesta.

    Vapautta on monta sorttia. Mitä vapaudesta tiedetään, jos historia unohtuu, vaietaan, jätetään sanomatta?

Hitzacker – kylä kuin sadussa, mutta vain niille jotka uskovat joulupukkiin.

    Saksalainen maaseutu on täynnä pikkukaupunkeja tai kyliä, joissa pääkadun varrella toistaan komeammat omakotitalot kilpailevat puutarhoidensa runsaalla kauneudella.

    Totta tai ei, mutta kun ohittaa Lyypekin ja ylittää entisen DDR:n rajan ja kääntyy nyttemmin vilkasta Schweriniä kohden, ei voi tammikujia ajaessa olla tuntematta maiseman historiallista apeutta. Omakotitalot ovat kyllä isoja, mutta jotenkin hengettömiä, pelkistettyjä ja puutarhat karuja – siitä huolimatta että muuri kaatui 30 vuotta sitten ja Saksa yhdistyi vuotta myöhemmin.

    Tunne voi olla kuviteltua. Luetun, ei koetun, väärin ymmärtämistä, kaikkeen uskomista.

    Hitzackerissa ollaan ”lännessä”. Kenenkään ei tarvitse enää uida Elben yli pakoon totalitääristä mielen ja ruumiin vankilaa.

    Nyt Schwerinissä ”itäsaksalainen” oluttuoppi maksaa 3,8 euroa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Borgholm Öölannissa - 1200 luvun jäljet.
Elinvoiman merkit!

Aloitan Heikki Pursiaisen pamfletin Olette kaikki väärässä (Tammi, 2019).

    Pursiainen on liberaali, joka ei ole koskaan väärässä.

    Mutta onko sellaisia liberaaleja olemassa?

    Aluksi Pursiainen seisottaa Antti Nylénin liberaalin huoneensa nurkaan häpeämään.

    Pursiainen on kyllä oikeassa. Itsensä kansakunnan kaapin päälle korottanut Nylén ei todellakaan tajua mitä yhteiskunnassa tavaroiden ja palveluiden vaihdanta tarkoittaa. Vaikka Nylén olisi kuinka hyvä kirjoittaja tahansa, siitä ei millään järkevällä logiikalla seuraa, että yhteiskunnan pitäisi maksaa ”kuukausipalkkaa” Nylénille siitä, että hän kirjoittaa mainoita esseitä.

    ”Muut eivät anna meille meidän tarvitsemiamme asioita, siksi, että me tarvitsemme niitä”, Pursiainen kirjoittaa, ”vaan siksi, että me annamme heille niitä asioita, joita he puolestaan tarvitsevat… Aikuisten maailmassa elanto saadaan tarjoamalla jotakin, joka on muista tärkeää, joka palvelee muiden intohimoja, haluja ja taloudellisia tarpeita… Poliisien palkkaamisen syynä ei ole poliisien elättäminen, vaan yhteiskunnallisen turvallisuuden ylläpito.”

    Aikuisten maailmassa… kuka nykyään tunnustaa elävänsä siellä ?

Joskus historian huomaa, toisinaan ei.

    Viime viikolla Hesarissa lainattiin uutista 50 vuoden takaa elokuun viimeiseltä päivältä 1969. Kerrottiin kuinka suomalaiset maantiet ruuhkautuivat lomalaisten palatessa kaupunkiin. Kesä oli ohi, mutta vasta elokuun viimeisenä päivänä.

    Tänä vuonna kesä lopetettiin Suomessa elokuun alkupuolella koulujen alkaessa. Lämpömittarin lukemilla ei ole väliä. Kesäterassit sulkeutuvat, saaristoajelut loppuvat, maauimalat menevät kiinni.

    Yllättäen Ruotsissa näyttää käyvän samalla tavalla. Eteläisessä Karlshamnissa saaristoristeilyt on lopetettu, vaikka aurinko paistaa täydeltä terältä ja väki kulkee polvihousuissa. Borgholmin rauniolinnalla Öölanissa turistit ihmettelevät miksi turistinähtävyyden ravintola on sulkenut itsensä ja avaa ovensa vasta ensi kesänä.

    Lehmät makaavat Öölannin karulla nurmikolla.

Kyösti Salovaara, 2019.
Karlshamn.

Pohjoismaiden kansat ovat liika viisaita.

    Pää tulee kipeäksi kaiken ajattelemisesta. Lasketaan niin paljon ettei tiedetä mitä laskettiin. Ynnäys sujuu: lopputulosta ei tajua kukaan.

    Rømøn saarella Tanskassa saksalaiset asuntovaunut vieri vieressä tuulen tuivertaessa hiukset päässä.

    Pohjanmeren upealla rantahiekalla saa ajaa luvallisesti autolla. Niinpä luonnontilaisten dyynien viereltä autot syöksyvät aaltoja kohti veden viiruttamaa hiekka-asfalttia pitkin.

    Ihminen on järjessään järjetön.

    Se on kauheaa, mutta lopulta lohduttavaa.

    Ajattelematta sen enempää…

Kyösti Salovaara, 2019.
Rømø - autoilu sallittua!

Eikä mikään

[ole niin kuin ennen]

Kyösti Salovaara, 2019.

Einari Stylmanin kappale Berlin Parkplatz Disco aloitti viime lauantaina Yle Radio Suomessa Tarja Närhen juontaman Levylautakunnan.

    Stylmanin laulu muistelee noin 30 vuotta sitten koettua kansainvälisen politiikan maanjäristystä. Stylman laulaa kuinka vetoisan Trabantin autoradio kertoo muurin murtuvan. Laulun minä nappaa vanhaan olkalaukkuun shampanjaa ja vasaran ja ajaa U-Bahnin asemalle. Länteen mennään paljain jaloin. Kohta joen molemmin puolin tanssitaan samaa vapauden tanssia yhteisellä maankamaralla diskopallon alla.

    Levylautakunnassa kappaletta arvioivat Arttu Wiskari, Mikko Kuustonen ja Minna Joenniemi.

    Arttu Wiskari sanoi, ettei hän ymmärtänyt laulua; että muuri ja Trabant eivät kerro hänelle mitään.

    Oliko Wiskari tosissaan, vuonna 1984 syntynyt laulaja ja lauluntekijä, jonka omissa lauluissa vedetään historian laajoja kaaria? Vai teeskentelikö hän? Nykyään poseeraus on melkein muotia – ollaan olevinaan joko itseä fiksumpia tai tyhmempiä, harvoin siltä väliltä.

    Onko historian tuntemisella ja tajuamisella muutenkaan väliä? Jos Wiskari ei tiennyt Länsi-Saksaa ja DDR:ää erottavasta rautaesiripusta ja konkreettisesta muurista mitään, so what? Toisaalta: voiko nykyhetkeä ymmärtää tietämättä mitä tapahtui 30 vuotta sitten?

    Yleissivistys on hieno asia, mutta mitä muuta se on?

    Historiantutkimuksen – historiaa koskevan tiedon – hyödyntäminen nykyhetkessä vallitsevien ongelmien ratkaisemisessa ja tulevaisuutta koskevissa päätöksissä on erinomaisen vaikeaa, koska historiassa jotkut asiat toistuvat ja toiset taas ovat ainutkertaisia. ”Etukäteen on mahdoton tietää, kummasta on kyse”, sanoo Heikki Ylikangas teoksessa Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

    Vain toistuvaa voi käyttää hyödyksi, mutta jos et tiedä mikä juuri nyt on toistuvaa, olet heitteillä. Pitää arvailla. Historian opettamaan ”totuuteen” on melkein mahdoton vedota.

Tarja Närhi soitti toisena Levylautakunnan kappaleena hieman Bob Dylanilta kuulostavan (tämä on jälkiviisautta) amerikkalaisen laulajan kappaleen, jossa persoonallinen ääni kertoi sydämensä murtumisesta, synnittömästä tytöstä, joka ei olisi lainkaan kuin Ipaneman tyttö, soihdusta jota ei kannata sytyttää auringossa. Sitten laulaja havahtui: hän koki olevansa Israelin lapsi, joka sydämen murtuessa tarttuu viskipulloon.

    Ylen toimittaja Minna Joenniemi kuuli laulusta viittauksen Israeliin ja antoi kappaleelle 4 pistettä (asteikolla 1-10). 

    Se saattoi olla vahinko, harkitsematon primitiivireaktio, mutta olin aistivinani Joenniemen kritiikissä peiteltyä antisemitismiä.

    J.S. Ondara ei kuitenkaan ole valkoinen juutalainen, vaan Keniasta, Nairobista Yhdysvaltoihin, Minnesotan talveen kaksikymmentävuotiaana (2013) muuttanut lauluntekijä, joka anekdootin mukaan lähti USA:han idolinsa Bob Dylanin innoittamana. Levylautakunnassa soitettu Torch Song tulee hänen esikoiskokoelmaltaan Tales of America, jossa nuori maahanmuuttaja kertoo lyriikan keinoin tuntemuksistaan uudessa maailmassa.

    Niinpä Israelin lapset viitannee Vanhaan Testamenttiin, luvatun maan löytämiseen. Ehkäpä Ondaran teksti on monitulkinnaista; ehkä ”soihtu” on Vapaudenpatsaan kädessä eikä laulajan kokemus vapaudesta ja rakkaudesta ole lainkaan yksiselitteinen - miksi sydän muuten olisi murtumaisillaan?

    Miksi vasemmistolaiselta kuulostava (en tietenkään tiedä asian oikeaa tolaa) Joenniemi ilmaisi Ondaran Torch Songin kuultuaan juutalaisvastaisen kannanoton?

    The Guardian kertoi pari päivää sitten, että juutalaisiin kohdistuvat vihamieliset tapaukset lisääntyivät viime vuonna Ranskassa 74 % ja Saksassa 60%. Antisemitismi kasvaa hurjaa vauhtia. Guardian kertoi myös CNN:n teetättämästä tutkimuksesta, jossa haasteltiin 7000 ihmistä seitsemässä maassa. Tutkimuksen tulos: 20 prosenttia vastaajista syytti juutalaisia siitä, että juutalaisilla on liian vahva asema sekä talouselämässä että politiikassa; 34 prosenttia vastaajista piti holokaustia valheena tai melkein valheena. Toisen tutkimuksen mukaan 20 % briteistä ei usko juutalaisten kansanmurhaan.

    Vanhat rasistiset kliseet elävät vahvoina sekä oikealla että vasemmalla.

    Kuluneella viikolla kahdeksan Britannian työväenpuolueen kansanedustajaa erosi Jeremy Corbynin johtamasta puolueesta vastalauseena puolueen ja Corbynin Brexit-asenteelle ja sille, että puolueessa esiintyvää antisemitismiä ei ole kitketty pois. Viime kesänä Corbyniä syytettiin juutalaisvastaisuudesta, koska hän käytti sanaa ”siionismi” etnisessä merkityksessä.

    Mitä historiasta pitäisi tietää? Voiko siitä oppia? Jos voi, niin mitä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Trabant - Itäsaksan menneisyyttä.
Museosafari Berliinissä syksyllä 2012.

Marko Junkkari vaati viime lauantaina Helsingin Sanomissa, että aikuistenkin pitää ahdistua ilmastomuutoksesta, koska lapset ovat jo ahdistuneet. Junkkari ihmetteli, miksi päättäjät eivät päätä toimenpiteistä ja että miksi nämä ovat erimielisiä, kun lapsikin (ja toimittaja) tietää mitä pitäisi tehdä.

    Kuluvan viikon maanantaina Maria Säkö arvioi Hesarissa Teatterikoulun esityksen Elinvoima ja kirjoitti kuin ”totuutena”: ”Olemme kadottaneet orgaanisen luontoyhteyden, minkä vuoksi kohtelemme luontoa ja muita ihmisiä epäinhimillisesti, konemaisesti.”

    Onko luonnolla muka joku ”moraali”, jota ihminen tulisi jäljitellä? Onko luonto muka jotenkin sosiaalisesti pehmeää? Miten luonnosta voi opetella inhimilliseksi?

    Teatteriesityksen jälkeen järjestettiin aiheesta paneelikeskustelu. ”Tutkija-taiteilija Antti Majava painotti taiteen tehtävää siinä, miten taide auttaa pääsemään käsiksi totuuteen”, Säkö raportoi Hesarissa.

    Lapset, toimittajat ja taiteilijat siis tietävät totuuden. John Carey on tosin muistuttanut, ettei esimerkiksi yhdessäkään Picasson  tauluista ole sen enempää ”totuutta” kuin perunalastupussissa tai astianpesukoneessa, mutta se onkin toinen juttu. Fiktio ei ole tiedettä, siis totuus sellaisenaan.

    No, lapset uskovat satuihin, taiteilijat myös.

    Pitäisikö myös aikuisten uskoa satuihin?

    Saduista oppii.

Kimmo Lapintie vastasi Helsingin Sanomissa kymmenvuotiaan Olgan kysymykseen, miksi kauppakeskuksia rakennetaan vaikka ilmastomuutos on tulossa.

    Lapintie - joka toimii Aalto-yliopistossa yhdyskuntasuunnittelun professorina – piti asenteellisessa vastauksessaan syypäänä autoilua, kauppiaitten rahanahneutta ja ihmisten mukavuudenhalua moiseen (pahaan) kehitykseen ja muisteli kaihoisena vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaupat olivat pieniä ja sijaitsivat lähellä kotia eikä tarvittu autoa niissä käymiseen. 

    Voiko tiedepalstalla satuilla mitä tahansa? Jos voi, onko se edelleen ”tiedettä”?

    Lapintie pyyhkäisi historian pois mielestä ollakseen mieliksi ”tiedostavalle” lapselle.

    Totta on, että kaupunki oli esimerkiksi 1950-luvulla toisenlainen. Meillä oli Kotkassa Museokadulla neljä ruokakauppaa n. 100 metrin päässä. Kun tarvitsit jotakin muuta, sinun piti kävellä kauemmaksi, esimerkiksi ostamaan housut, pipon, vasaran ja nauloja tai hehkulampun kattolamppuun (se muuten olikin ainoa sähköllä toimiva laite radion lisäksi).

    Tuohon aikaan kaupassakäyminen oli ”kokopäivätyötä”. Se ei onnistunut yhdellä autoreissulla niin kuin nykyään. Eihän autoja silloin ollutkaan. Museokadulla yhteisössämme asui 32 perhettä - kenelläkään ei ollut autoa. Vain yhden perheen äiti kävi palkkatyössä. Sitä paitsi kaupat sulkeutuivat viiden kieppeillä.

    Siihen aikaan naiset olivat kotona, miehet töissä. Äideillä oli aikaa kiertää kaupoissa pitkin kaupunkia. Sähkölasku piti käydä maksamassa sähkölaitoksella. Nykyään myös naiset käyvät töissä, niin kuin tiedät Olga. Ja kaupassa käydään yhdessä koko perheen kesken, koska ostoskeskuksissa on niin paljon kaikenlaista kivaa.

    Pikkukauppa oli 50-luvulla ujolle pikkupojalle maanpäällinen helvetti.      Seisoit siellä pihan muijien kanssa odottamassa vuoroasi. Muijat kertoivat juoruja siitä tai tästä naapurista. Kun tuli vuorosi lukea äidin kirjoittamalta lapulta ostoksesi, akat vaikenivat kuuntelemaan mitä Salovaaran perheessä tänään syödään. Punaisin poskin poistuit kaupasta. Muijat jäivät hihitellen arvioimaan Salovaarojen ruokalistaa.

    Valintamyymälä vapautti ihmisen!

    Banaaneja tai tomaatteja ei 50-luvulla myyty helmikuussa. Eikä ollut ilmaista peruskoulua eikä terveydenhoitoa, työeläkejärjestelmä syntyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ei kukaan osannut nähdä unta eikä kännyköitä tai läppäreitä osannut kuvitella edes tieteiskirjailija. Ulkomailla reissasivat viikkokaupalla taiteilijat ja professorit, ei tavallinen kansa.

Mirkka Rekola kirjoittaa eräässä runossa aurikoisesta päivästä, jona kuunsirppi näkyy taivaalla.

    Silloin: ”Meissä on ikävä entiseen. / Haluamme takaisin / sinisenmustat yöt ja tähdet.”

    Soihtua ei kannata sytyttää auringonpaisteessa.

    Ilmaston muuttuminen on tosiasia. Sen totuus voidaan mitata ja laskea, se on matemaattinen tehtävä. Sille löytyy toistuva sääntö.

    Ihmisten toimeliaisuus, hyvinvointivaltio markkinatalouksineen vaikuttaa ilmaston muuttumiseen. Yhteiskunta on erittäin monimutkainen systeemi, jossa vuorovaikutussuhteita on (melkein) mahdoton kuvata dynaamisella matemaattisella mallilla, siitä puhumattakaan miten systeemin eri osien muuttaminen vaikuttaa toisiin osiin ja kokonaisuuteen. Systeemi on kehittynyt vuosisatojen myötä, ideana vapauttaa ihminen luonnon ja tuotantovoimien kahleesta. Primitiivinen ihminen oli enemmän ”kone” kuin modernin yhteiskunnan sosiaali-humanistinen yksilö.

    Systeemin muuttamisen ongelma johtuu siitä, että emme tiedä mitä on yhteiskunnallisessa mielessä toistuvaa, mikä ainutkertaista. Rooman valtakunta tuhoutui, kun taloudellinen toimeliaisuus hiipui. Käykö hyvinvointivaltiolle samalla tavalla, jos ilmastomuutoksen hillitsemiseksi vedetään ”hätäjarrua”, niin kuin ahdistuneet lapset vaativat?

    Kukaan ei tiedä varmasti, koska emme tiedä mikä on toistuvaa, mikä ainutkertaista. Kannattaako riskeerata? Tekemättä jättäminenkin on riski. Ironista on, että Sanomalehtien Liitto liioittelee kaupallisten radioiden mainoksessa  - vaatiessaan valehtelun lopettamista -  tietävänsä totuuden, kuinka ilmaston lämpeneminen estetään demokratiaa ja hyvinvointia vaurioittamatta. Kunpa tietäisikin!

    Mitä enemmän "totuudesta" melskataan, sitä epäilyttävämmältä se kuulostaa.

    Poliitikkojen pitää päättää toimenpiteistä, mutta miten he osaavat kun tieteellisesti yhtä oikeaa yhteiskunnallista tekoa on mahdoton määritellä? Väärän rattaan vaihtaminen tai poistaminen kokonaan voi suistaa ihmisten enemmistön kurjuuteen ja todelliseen ahdistukseen.

    Mutta myös saavutettujen etujen puolustaminen saattaa tuhota yhteiskunnan kehityksen, niin kuin kävi Espanjassa 1700-luvulla, kun suurtilallisten annettiin jatkaa vapaata oikeuttaan laiduntaa "tarpeettomia" lampaita (joita ei käytetty ravinnoksi) pitkin Espanjaa muun maatalouden kustannuksella - ja koko yhteiskunta taantui keskiajalle pitkäksi aikaa. Samalla edistettiin Välimeren ilmastopiirin kuivumista.

Kyösti Salovaara, 2019.

Eurooppa: Idea? Paikka? Mielentila?

[tien päältä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Eurooppalaisen historian symboliikkaa Lissabonissa.

Tien päällä Euroopan tuntee persuksissaan. 

    Välillä meno on sutjakkaan mukavaa, toisinaan rapautunut asfaltti hakkaa hyvänkin auton iskareita kuin huonosti nukuttu yö väsynyttä mieltä.

    Niin huonoa tien päällystä kuin Suomen sivuteillä kohtaa, ei Espanjasta eikä Portugalista kuitenkaan löydä (jos ei aja hiekkateille).

    Tien päällä on aikaa ajatella.

    Ajatukset liikkuvat lähellä, pinnalla, kevyessä atmosfäärissä.

    Ollakseen syvällinen pitäisi olla sitä eikä näytellä.

    Mission impossible: Eurooppa!

Tietenkin Eurooppa on paikka.

    Tästä ei tarvitse kiistellä, ei ainakaan näyttävästi.

    Brittien brexit-äänestyksestä tuli kuluneeksi kaksi vuotta. Ei ole hyvää syntynyt, pahempaa odotellaan. Cabo de Rocan jylhä ranta Lissabonin liepeillä laskeutuu Atlanttiin Euroopan mantereen läntisimpänä pisteenä. Kohta se taitaa olla myös henkisen Euroopan läntisin kolkka. Jääkö irlantilainen Eurooppa yksin meren keskelle?

    Kulttuuri on tapoja.

    Onko myös Eurooppa ennen kaikkea tapoja, jotka riittävästi muistuttavat toisiaan? Rajoja ylittäessään ei tiedä mitä ylittää. Ylisummaan ruokapöytään istuessa huomaa kuinka isoja annoksia Euroopassa tarjotaan, niin että isollakin miehellä on työtä lautasen tyhjentämisessä. Ja jo pitkään olen ihmetellyt puhetta välimerellisestä ruokavaliosta: eivät täällä vihannekset kuulu normaaliannokseen. Tai no - täällä pitää itse ottaa vastuu itsestään ja tilata salaattia; Suomessa "hyvinvointivaltion" satraapit yrittävät pitää huolta myös siitä mitä syödään.

    Tien päällä autoja piisaa. Portugalissa liikenne on hullua hullumpaa. Moottoritiellä mennään kahtasataa. Ajetaan puskurissa kuin jarruja ei tarvittaisi lainkaan.

    Espanjassa meno on paljon säyseämpää ja kanssa-autoilijan huomioon ottavaa, ahtaasta tilasta huolimatta. Suomalaiset eivät aina osaa kotimaassaan käyttää laajaa tilaa sen ansaitsemalla tyylillä ajaessaan puskaisten metsien välissä luikertavilla maanteillä. Urbaanin kohtaamisen säännöissä riittää opettelemista.

    Liikkuminen on yhtä kaikki tapoja, siis kulttuuria ja naiivisti sanoen: Eurooppa.

Jaakko Salovaara, 2018.
Saksan ja Ruotsin välisen ottelun tunnelmaa
Lagosissa,  katutilaan laajentuvalla terassilla.
Tässä vaiheessa Saksa näytti pelastuvan pelin viimeisellä minuutilla
kuin Münchausen -
kiihkoileva yliherruus kostautui eilen keskiviikkona.
Mestarit kaatuvat, eläköön mestari.

Rajojen ylittäminen on helppoa, näkymätöntä. Silti tien päälle hakeutunut tietää, että jossakin rajoja suljetaan, ihmisiä työnnetään pois, koska he eivät kelpaa tänne, Eurooppaan.

    Kolmisenkymmentä vuotta sitten Lissabonissa tarjoilija veti huulet tiukaksi viivaksi jos erehtyi tilaamaan sapuskaa tai juomaa espanjaksi. Nyt ajat ovat toiset: kunhan yrität solkata espanjaa ja portugalia sekaisin ja hieman englantia mausteeksi, tarjoilija sanoo ”perfecto” ja nostaa peukalonsa pystyyn.

    Kaduilla ei ihmisiä erotella, ei ainkaan maksavaa turistia.

    Jalkapallokisojen aikana futis on yhteinen kieli, melkein kuin eurooppalainen mieli. Kulkipa missä tahansa, isossa tai pienessä kaupungissa, kuulee pitkälle kun joku tekee maalin. Kaikkien joukkueiden, kaikkien maiden, kannattajia riittää terasseille ja pieniin pubeihin huutamaan ja riemuitsemaan suosikkinsa onnistumisesta.

    Nationalismia ei kuitenkaan sovi unohtaa eikä vähätellä, vaikka yleinen ilme sallii kaiken ja ymmärtää, että jalkapallopelissä aina joku voittaa ja toinen häviää. 

    Jos voittajasta on epäselvyyttää, tarkistetaan videolta.

    Jalkapallofilosofi saattaa miettiä, onko sääntöjen tieteellisen tarkka noudattaminen oikeudenmukaisuutta vai pilaako se pelin idean ja dynamiikan.  Aikaisemmin tuomarit tekivät sattumanvaraisia virheitä, nyt kaikki sujuu manuaalin mukaan, mutta mitä fair play lopulta tarkoittaa?

    Tunteet pinnassa, tiellä ruuhkaa…

Katselen Lissabonissa otettua postikorttimaista valokuvaa. Se ei ole sinänsä kummallinen, erinomainen, erityinen eikä merkille pantava.

    Mutta siitä löytää eurooppalaista symboliikkaa jos haluaa löytää, ja miksi ei haluaisi kun ei muutakaan löydettävää ole.

    Kuvassa korvetti João Roby lipuu Tejoa (Tajoa) pitkin Atlantille päin.  Kristukselle rakennettu patsas suojelee taustalla jokea, merta ja kaupunkia. Mahtava riippusilta kuvastaa yhteisyyttä, pitkää rauhaa.

    Uskontojen ja sotien varjossa ja sisällä eurooppalainen mieli on kehittynyt hyvässä ja pahassa. Välistä tuntuu, että demokratia ja pulska hyvinvointi on päivän mittainen perhosen elämä.

    ”Englannissa 1500-luvun uskonkiihkojen yksityiskohdat saattavat tuntua nykyisin merkityksettömiltä, mutta 1540-luvulla niissä oli kirjaimellisesti kyse elämästä ja kuolemasta”, sanoo C.J. Sansom romaaninsa Kerettiläinen (alkuteos Lamentation 2014. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018.) saatesanoissa. Henrik VIII syrjäytti paavin Englannin kirkon johtoasemasta, mutta ailahteli sitten katolisten ja protestanttisten käytäntöjen välillä. Kerettiläisiä poltettiin roviolla, vaikka välillä oli vaikea sanoa kuka oli kerettiläinen, kuka jotakin muuta.

    Katolisia tapoja kunnioittavia sanottiin vanhoillisiksi, luterilaisia ja kalvinisteja kutsuttiin radikaaleiksi ja protestanteiksi. ”Käsitteillä vanhoillinen ja radikaali ei tuolloin vielä ollut sitä merkitystä, jonka ne myöhemmin saivat suhteessa yhteiskunnallisiin uudistuksiin”, Sansom jatkaa. ”Moni vaihtoi puolta vuosina 1532-1558 joko vilpittömän tunnustuksellisista syistä tai silkasta opportunismista.”

    Mutta onko mikään muuttunut kun kaikki on muuttunut?

    Mikä oikeastaan tänään, eurooppalaisesa katsannossa, on vanhoillista? Mikä on radikaalia, protestanttista? Kuinka usein takkia käännetään syystä ja milloin pelkästä opportunismista?

    Ja iso kysymys kuuluu: mikä idea Euroopalla on?

Kyösti Salovaara, 2018.
Cabo de Roca, Euroopan mantereen läntisin ranta -
kohta myös henkisen Euroopan reuna?

Vanhoillisuus vai protestanttius?

    Minkä suhteen?

    Onko Eurooppa kadottanut ideansa?

    Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa Mari Kähkönen, ”lihava lakimies” Lappeenrannasta, kysyi onnettomana: ”Olen lihava mutta täysin terve – Minäkö tuhoan hyvinvointivaltion?”

    Kähkösen aiheellinen kysymys kuvastaa hyvin aikamme suvaitsemattomuutta, uudenlaista puritaanisuutta ja eräänlaista kollektiivisen ihanteen ylivaltaa yksilön ylitse. Enkä usko, että tämä on pelkästään suomalainen ilmiö.

    Niin ikään Helsingin Sanomissa kyseltiin, nyt toimituksen ”suulla” suomalaisilta mepeiltä: ”Mikä on Euroopan unionin polttavin kysymys tulevaisuudessa?”

    Kuten arvata saattaa mepit katsoivat Eurooppaa kollektiivin näkökulmasta. Yhtäkään suomalaista meppiä ei kiinnoista miten yksilölle käy, mitä yksilönvapauksille tapahtuu, miten yksilö (ihminen) pärjää omassa elämässään. Meppi katsoo pitkälle hallinnollisiin rakenteisiin ja lavealle geopolitiikkaan ja unohtaa, että jokaisella ihmisellä on vain yksi elämä, tässä ja nyt, elettävänään.

    Tietenkin mepit ovat ”oikeassa”, jos oleellista on katsoa pitkälle, siitä riippumatta miten yksilöt elämäänsä elävät. Täytyy ottaa huomioon (kirottu) ilmastonmuutos ja haasteet Euroopan rajoilla. Puhe ilmastonmuutoksen ehdottomista seurauksista ja käyttäytymismalleista muistuttaa Henrik VIII:tta, joka ei tiennyt kenet pitäisi polttaa roviolla.

    Modernissa Euroopassa varmuuden vuoksi ”poltetaan” (= asetetaan julkiseen häpeään valtamediasta someen saakka) kaikki, jotka matkustavat, lihovat, syövät punaista lihaa, lentävät lentokoneilla, ajavat bensiini- tai dieselautolla eivätkä iltarukouksessaan muista pyhittää seuraavaa päivää ilmastomuutoksen vastustamiseen.

    Muuan yrittäjä vertasi lentämistä ”pahuuden” harjoittamiseen. Ollaan aika pitkällä kun arkipäivän satunnainen turisti vertautuu niihin murhaajiin, jotka suorittavat tekonsa pelkästä pahuudesta.

Tien päältä näkee välillä kauas vaikka ei korkealle.

    Miten Euroopan idealle käy? Onko sitä olemassakaan?

    Missä viipyy palavasieluinen kerettiläinen joka muistuttaa, että lopulta yhteiskunnallisen toiminnan tulisi vapauttaa ihminen, yksilö elämään omaa, autenttista elämäänsä?

    Monesti lainaamani Ruurik Holm on korostanut, että yksilönvapaus, kyky valita, on ehkä primäärinen ehto ihmisen selviytymiselle, kun taas esimerkiksi tasa-arvoon pyrkiminen on vain keino saavuttaa tuo primäärinen arvo.

    Kuitenkin eurooppalaisessa tai suomalaisessa poliittisessa puheessa yksilön vapautumisesta puhumista vältetään, ikään kuin se olisi syntinen ajatus. Jostakin syystä moderni politiikka - joka näkee kaikkialla vain oikeuksia, mutta ei juuri lainkaan velvollisuuksia – on täysin sokea tuolle perimmäiselle ajatukselle, että historian pitkällä sillalla ihminen on jatkuvasti pyrkinyt vapautumaan ja että sillan toinen pää on vielä kaukana, jos kohta näkyvissä. Ihmisen vapautumisen historia on täynnä luokkien, heimojen ja ryhmien välisiä ristiriitoja, koska yhden vapautuminen on saattanut olla pois joltakin toiselta.

    Mutta aurinko laskee yhä länteen!

    Miten Euroopalle käy? Voiko mielentilasta päätellä jotakin?

    Onko mahdollista, että Euroopan idea vaipuu aaltoihin kuin Atlantis?

    Navigaattori näyttää täsmälleen paikkasi.

    Eurooppalaisen idean sijaintia on vaikeampi kohdentaa tuonne tai tänne.

Kyösti Salovaara, 2018.
Cabo de São Vicente, lähellä Sagresia  Portugalin lounaiskulmassa -
aurinko laskee länteen.
Vajoaako eurooppalainen ajatus kohtalon äärimmäisiin aaltoihin?