Eurooppa: Idea? Paikka? Mielentila?

[tien päältä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Eurooppalaisen historian symboliikkaa Lissabonissa.

Tien päällä Euroopan tuntee persuksissaan. 

    Välillä meno on sutjakkaan mukavaa, toisinaan rapautunut asfaltti hakkaa hyvänkin auton iskareita kuin huonosti nukuttu yö väsynyttä mieltä.

    Niin huonoa tien päällystä kuin Suomen sivuteillä kohtaa, ei Espanjasta eikä Portugalista kuitenkaan löydä (jos ei aja hiekkateille).

    Tien päällä on aikaa ajatella.

    Ajatukset liikkuvat lähellä, pinnalla, kevyessä atmosfäärissä.

    Ollakseen syvällinen pitäisi olla sitä eikä näytellä.

    Mission impossible: Eurooppa!

Tietenkin Eurooppa on paikka.

    Tästä ei tarvitse kiistellä, ei ainakaan näyttävästi.

    Brittien brexit-äänestyksestä tuli kuluneeksi kaksi vuotta. Ei ole hyvää syntynyt, pahempaa odotellaan. Cabo de Rocan jylhä ranta Lissabonin liepeillä laskeutuu Atlanttiin Euroopan mantereen läntisimpänä pisteenä. Kohta se taitaa olla myös henkisen Euroopan läntisin kolkka. Jääkö irlantilainen Eurooppa yksin meren keskelle?

    Kulttuuri on tapoja.

    Onko myös Eurooppa ennen kaikkea tapoja, jotka riittävästi muistuttavat toisiaan? Rajoja ylittäessään ei tiedä mitä ylittää. Ylisummaan ruokapöytään istuessa huomaa kuinka isoja annoksia Euroopassa tarjotaan, niin että isollakin miehellä on työtä lautasen tyhjentämisessä. Ja jo pitkään olen ihmetellyt puhetta välimerellisestä ruokavaliosta: eivät täällä vihannekset kuulu normaaliannokseen. Tai no - täällä pitää itse ottaa vastuu itsestään ja tilata salaattia; Suomessa "hyvinvointivaltion" satraapit yrittävät pitää huolta myös siitä mitä syödään.

    Tien päällä autoja piisaa. Portugalissa liikenne on hullua hullumpaa. Moottoritiellä mennään kahtasataa. Ajetaan puskurissa kuin jarruja ei tarvittaisi lainkaan.

    Espanjassa meno on paljon säyseämpää ja kanssa-autoilijan huomioon ottavaa, ahtaasta tilasta huolimatta. Suomalaiset eivät aina osaa kotimaassaan käyttää laajaa tilaa sen ansaitsemalla tyylillä ajaessaan puskaisten metsien välissä luikertavilla maanteillä. Urbaanin kohtaamisen säännöissä riittää opettelemista.

    Liikkuminen on yhtä kaikki tapoja, siis kulttuuria ja naiivisti sanoen: Eurooppa.

Jaakko Salovaara, 2018.
Saksan ja Ruotsin välisen ottelun tunnelmaa
Lagosissa,  katutilaan laajentuvalla terassilla.
Tässä vaiheessa Saksa näytti pelastuvan pelin viimeisellä minuutilla
kuin Münchausen -
kiihkoileva yliherruus kostautui eilen keskiviikkona.
Mestarit kaatuvat, eläköön mestari.

Rajojen ylittäminen on helppoa, näkymätöntä. Silti tien päälle hakeutunut tietää, että jossakin rajoja suljetaan, ihmisiä työnnetään pois, koska he eivät kelpaa tänne, Eurooppaan.

    Kolmisenkymmentä vuotta sitten Lissabonissa tarjoilija veti huulet tiukaksi viivaksi jos erehtyi tilaamaan sapuskaa tai juomaa espanjaksi. Nyt ajat ovat toiset: kunhan yrität solkata espanjaa ja portugalia sekaisin ja hieman englantia mausteeksi, tarjoilija sanoo ”perfecto” ja nostaa peukalonsa pystyyn.

    Kaduilla ei ihmisiä erotella, ei ainkaan maksavaa turistia.

    Jalkapallokisojen aikana futis on yhteinen kieli, melkein kuin eurooppalainen mieli. Kulkipa missä tahansa, isossa tai pienessä kaupungissa, kuulee pitkälle kun joku tekee maalin. Kaikkien joukkueiden, kaikkien maiden, kannattajia riittää terasseille ja pieniin pubeihin huutamaan ja riemuitsemaan suosikkinsa onnistumisesta.

    Nationalismia ei kuitenkaan sovi unohtaa eikä vähätellä, vaikka yleinen ilme sallii kaiken ja ymmärtää, että jalkapallopelissä aina joku voittaa ja toinen häviää. 

    Jos voittajasta on epäselvyyttää, tarkistetaan videolta.

    Jalkapallofilosofi saattaa miettiä, onko sääntöjen tieteellisen tarkka noudattaminen oikeudenmukaisuutta vai pilaako se pelin idean ja dynamiikan.  Aikaisemmin tuomarit tekivät sattumanvaraisia virheitä, nyt kaikki sujuu manuaalin mukaan, mutta mitä fair play lopulta tarkoittaa?

    Tunteet pinnassa, tiellä ruuhkaa…

Katselen Lissabonissa otettua postikorttimaista valokuvaa. Se ei ole sinänsä kummallinen, erinomainen, erityinen eikä merkille pantava.

    Mutta siitä löytää eurooppalaista symboliikkaa jos haluaa löytää, ja miksi ei haluaisi kun ei muutakaan löydettävää ole.

    Kuvassa korvetti João Roby lipuu Tejoa (Tajoa) pitkin Atlantille päin.  Kristukselle rakennettu patsas suojelee taustalla jokea, merta ja kaupunkia. Mahtava riippusilta kuvastaa yhteisyyttä, pitkää rauhaa.

    Uskontojen ja sotien varjossa ja sisällä eurooppalainen mieli on kehittynyt hyvässä ja pahassa. Välistä tuntuu, että demokratia ja pulska hyvinvointi on päivän mittainen perhosen elämä.

    ”Englannissa 1500-luvun uskonkiihkojen yksityiskohdat saattavat tuntua nykyisin merkityksettömiltä, mutta 1540-luvulla niissä oli kirjaimellisesti kyse elämästä ja kuolemasta”, sanoo C.J. Sansom romaaninsa Kerettiläinen (alkuteos Lamentation 2014. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018.) saatesanoissa. Henrik VIII syrjäytti paavin Englannin kirkon johtoasemasta, mutta ailahteli sitten katolisten ja protestanttisten käytäntöjen välillä. Kerettiläisiä poltettiin roviolla, vaikka välillä oli vaikea sanoa kuka oli kerettiläinen, kuka jotakin muuta.

    Katolisia tapoja kunnioittavia sanottiin vanhoillisiksi, luterilaisia ja kalvinisteja kutsuttiin radikaaleiksi ja protestanteiksi. ”Käsitteillä vanhoillinen ja radikaali ei tuolloin vielä ollut sitä merkitystä, jonka ne myöhemmin saivat suhteessa yhteiskunnallisiin uudistuksiin”, Sansom jatkaa. ”Moni vaihtoi puolta vuosina 1532-1558 joko vilpittömän tunnustuksellisista syistä tai silkasta opportunismista.”

    Mutta onko mikään muuttunut kun kaikki on muuttunut?

    Mikä oikeastaan tänään, eurooppalaisesa katsannossa, on vanhoillista? Mikä on radikaalia, protestanttista? Kuinka usein takkia käännetään syystä ja milloin pelkästä opportunismista?

    Ja iso kysymys kuuluu: mikä idea Euroopalla on?

Kyösti Salovaara, 2018.
Cabo de Roca, Euroopan mantereen läntisin ranta -
kohta myös henkisen Euroopan reuna?

Vanhoillisuus vai protestanttius?

    Minkä suhteen?

    Onko Eurooppa kadottanut ideansa?

    Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa Mari Kähkönen, ”lihava lakimies” Lappeenrannasta, kysyi onnettomana: ”Olen lihava mutta täysin terve – Minäkö tuhoan hyvinvointivaltion?”

    Kähkösen aiheellinen kysymys kuvastaa hyvin aikamme suvaitsemattomuutta, uudenlaista puritaanisuutta ja eräänlaista kollektiivisen ihanteen ylivaltaa yksilön ylitse. Enkä usko, että tämä on pelkästään suomalainen ilmiö.

    Niin ikään Helsingin Sanomissa kyseltiin, nyt toimituksen ”suulla” suomalaisilta mepeiltä: ”Mikä on Euroopan unionin polttavin kysymys tulevaisuudessa?”

    Kuten arvata saattaa mepit katsoivat Eurooppaa kollektiivin näkökulmasta. Yhtäkään suomalaista meppiä ei kiinnoista miten yksilölle käy, mitä yksilönvapauksille tapahtuu, miten yksilö (ihminen) pärjää omassa elämässään. Meppi katsoo pitkälle hallinnollisiin rakenteisiin ja lavealle geopolitiikkaan ja unohtaa, että jokaisella ihmisellä on vain yksi elämä, tässä ja nyt, elettävänään.

    Tietenkin mepit ovat ”oikeassa”, jos oleellista on katsoa pitkälle, siitä riippumatta miten yksilöt elämäänsä elävät. Täytyy ottaa huomioon (kirottu) ilmastonmuutos ja haasteet Euroopan rajoilla. Puhe ilmastonmuutoksen ehdottomista seurauksista ja käyttäytymismalleista muistuttaa Henrik VIII:tta, joka ei tiennyt kenet pitäisi polttaa roviolla.

    Modernissa Euroopassa varmuuden vuoksi ”poltetaan” (= asetetaan julkiseen häpeään valtamediasta someen saakka) kaikki, jotka matkustavat, lihovat, syövät punaista lihaa, lentävät lentokoneilla, ajavat bensiini- tai dieselautolla eivätkä iltarukouksessaan muista pyhittää seuraavaa päivää ilmastomuutoksen vastustamiseen.

    Muuan yrittäjä vertasi lentämistä ”pahuuden” harjoittamiseen. Ollaan aika pitkällä kun arkipäivän satunnainen turisti vertautuu niihin murhaajiin, jotka suorittavat tekonsa pelkästä pahuudesta.

Tien päältä näkee välillä kauas vaikka ei korkealle.

    Miten Euroopan idealle käy? Onko sitä olemassakaan?

    Missä viipyy palavasieluinen kerettiläinen joka muistuttaa, että lopulta yhteiskunnallisen toiminnan tulisi vapauttaa ihminen, yksilö elämään omaa, autenttista elämäänsä?

    Monesti lainaamani Ruurik Holm on korostanut, että yksilönvapaus, kyky valita, on ehkä primäärinen ehto ihmisen selviytymiselle, kun taas esimerkiksi tasa-arvoon pyrkiminen on vain keino saavuttaa tuo primäärinen arvo.

    Kuitenkin eurooppalaisessa tai suomalaisessa poliittisessa puheessa yksilön vapautumisesta puhumista vältetään, ikään kuin se olisi syntinen ajatus. Jostakin syystä moderni politiikka - joka näkee kaikkialla vain oikeuksia, mutta ei juuri lainkaan velvollisuuksia – on täysin sokea tuolle perimmäiselle ajatukselle, että historian pitkällä sillalla ihminen on jatkuvasti pyrkinyt vapautumaan ja että sillan toinen pää on vielä kaukana, jos kohta näkyvissä. Ihmisen vapautumisen historia on täynnä luokkien, heimojen ja ryhmien välisiä ristiriitoja, koska yhden vapautuminen on saattanut olla pois joltakin toiselta.

    Mutta aurinko laskee yhä länteen!

    Miten Euroopalle käy? Voiko mielentilasta päätellä jotakin?

    Onko mahdollista, että Euroopan idea vaipuu aaltoihin kuin Atlantis?

    Navigaattori näyttää täsmälleen paikkasi.

    Eurooppalaisen idean sijaintia on vaikeampi kohdentaa tuonne tai tänne.

Kyösti Salovaara, 2018.
Cabo de São Vicente, lähellä Sagresia  Portugalin lounaiskulmassa -
aurinko laskee länteen.
Vajoaako eurooppalainen ajatus kohtalon äärimmäisiin aaltoihin?