Sininen ja valkoinen

[taivastelua]

Kyösti Salovaara.
Taivas - Vanhakaupunki, Helsinki 10.6.2018.

Ollaan paikallaan ja ajetaan muualle.

    Katsotaan taivaalle, otetaan valokuvia sinisestä.

    Tiedetään ettei taivasta voi kuvata, mutta kuvataan silti. Yksi kuva kotinurkilta Malmilta, toinen Vanhastakaupungista meren rannalta, kaislikon keskeltä kun kaislan tupsun päässä räksyttää joku kerttunen ja sitten vielä Kotkasta, Katariinasta, venäläisten rakentaman linnoitusmuurin ulkopuolelta, melkein Putinin varpaita sivellen.

    Ei taivasta voi kuvata, koska ei sitä ole olemassa.

    Kolme kuvaa – mitä niissä on jos taivasta ei ole?

    Sinistä valoa, vai? Jos, niin mistä se tulee kaikkialle?

    Mistä se tulee jos mitään ei ole?

    Taas lehdessä kerrottiin, että Einsteinin kaava paljastaa avaruuden, mutta taivaasta ei puhuttu mitään. Kun minä kirjoitan pisteen virkkeen perään, ja joku olio kirjoittaa pisteen yhtä aikaa oman lauseensa perään miljoonan valovuoden päässä, niin eikö meillä ole täsmälleen sama sininen hetki? Myös kohta kun kirjoitamme seuraavan lauseen. Siitä riippumatta mitä Einsteinin kaava väittää, ja kuinka kovaa minä ja se olio menemme kohti jotakin. Ainakin Platon oli sitä mieltä. Olisi ollut jos Hesari olisi kysynyt.

    Piste tulee… tässä.

Maailman menoa on mukava taivastella nojatuolissa.

    Istun ja taivastelen.

    Eikä taivas putoa päälle.

    Viime torstaina kunnioitettu säveltäjä Kari Rydman kirjoitti blogiinsa Synkän yksinpuhelun. Sen aiheena oli liberaaliin valepukuun sonnustautunut uusi suvaitsemattomuus. Rydman kertoi kyllästyneensä edes mainitsemaan sitä ja kirjoittamaan siitä.

    ”Kaikkialla vaanivat kulttuuri- ja mielipidepoliisit”, Rydman kirjoitti, ”ja heidän pienimmätkin murahduksensa saavat huumaavan kaiun kaikissa medioissa. Julkiset toimijat vapisevat pelokkaina näiden murahdusten paineessa, olivatpa ne peräisin kuinka pieneltä ammattiloukkaantujien joukolta tahansa.”

    Onkohan maailma muuttunut, vai näyttääkö vain siltä?

    Pitkäpyrstöinen lintu hakeutuu pitkäpyrstöisen lajitoverinsa seuraan, koska haluaa omien geeniensä jatkuvan. Pyrstön pituudesta voi päätellä paljon. Lyhytpyrstöisillä on sitten oma klubinsa. Pitkäpystöinen ajattelee että vain pitkäpyrstöiset ovat arvokkaita pariutumaan, lyhytpyrstöisellä on toinen tähtäin seuraa etsiessä.

    Mutta onko myös kulttuuri evoluutiota, samaan seuraan hakeutumista? Samankaltaisuuden tavoittelua hinnalla millä hyvänsä?  Pitkäpyrstöiset karsastavat lyhytpyrstöisiä.

    ”Terve ja vakaa yhteiskunta sietää monenkaltaisia ajattelutapoja”, Rydman jatkoi juttuaan. "Yksi voi kaikessa rauhassa olla sitä, toinen tätä. Jonkun ajattelutapaa voi kummeksua ja oudoksua, mutta asiaa jää siihen. Tämä nykyinen yhteiskunta ei ole terve. Sen suurimpina käyttövoimina toimivat julmettu ja kovaääninen ’pöyristyminen’ ja suorastaan ammattimainen toistenkin puolesta hampaita kirskuttava ’loukkaantuminen’. Uutta vuotta 1918 on ehkä turha povailla, siihen rintamalinjat ovat liian moninaiset ja sekavat. Mutta tämä maailma ei ole lähelläkään sitä, missä haluan elää.”

    Sinisen taivaan alla kaikenväristä pessimismiä ja katkeruutta: onnellinen Suomen väki!

Pitääkö ajatella paljon, vähän vai ei lainkaan?

    Espoossa vietettiin ompelupäiviä.

    Tilaisuuden järjestäjä kertoi innostuneena, kuinka ompeleminen, vaatteiden valmistaminen, on jälleen nousussa ja että se johtuu osittain siitä, että Suomeen on syntynyt paljon kangastehtaita.

    Mutta suomalaiset eivät nyt ompele toteuttaakseen omaa taiteellisuuttaan tai säästääkseen rahaa. Näin meille vakuutettiin. Ei, päinvastoin, nämä uudenlaiset kankaat ovat kalliita, usein ihan ”luomua”, ja nyt nämä ompelijat kuulemma vastustavat halpa-asusteita ja saman tien globalisaatiota. Halutaan olla ”trumpilaisesti” kotikutoisia.

    Onko tämä totta?

    Eikö Suomessa saa edes ommella omaksi huvikseen, ollakseen oma disainerinsa vaan kaikki pitää perustella tiukan oikeaoppisesti yhteiskunnallisella tai moraalisella paatoksella?

    Kun äitini, räätälin tytär, neuloi ja leikkasi kankaita somiksi ja tyylikkäiksi vaatteiksi 1950-luvulla hän ei tehnyt sitä kapinoidakseen ”jotakin” vastaan vaan luodakseen sellaista kauneutta, joka tyydytti hänen silmäänsä.

    Saako Suomessa ajatella mitä haluaa? Eikö iloa ja kauneutta voi ja saa luoda pelkästään ilon ja kauneuden tähden?

    Alkaa epäilyttää.

Kyösti Salovaara.
Taivas - Malmi, Helsinki 10.6.2018.

Kesällä aivot pitää ripustaa naulakkoon.

    En tiedä miksi, mutta sellainen tapa täällä on, ja kenties myös  muualla.

    Ainakin jos voi jotakin päätellä Helsingin Sanomien kultuuriosaston jokakesäisestä tempauksesta otsikolla Kesä, kärpäset ja ruumis (10.6). Dekkareista siis kirjoitettiin, koska jostakin syystä niiden lukeminen, jopa Hesarin väelle, on sallittua kesällä.

    Tosin dekkareita ilmestyy nykyään niin paljon, ettei voi olla varma kannattaako niitä läpeensä kahlata. Mutta eroaako tämä ns. vakavien romaanien tilanteesta, sitä en osaa sanoa, vaikka osaankin ottaa sinisestä taivaasta kolme valokuvaa.

    Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus tietysti vähättelee jännityskirjallisuutta heitellessään pieniä pätkiä muka-arvosteluina sivuilleen, mutta sekin on sallittua, varsinkin kesällä kun aivot siivotaan narikkaan.

    Minäkin pakkasin matkalukemista melkein täyden lentolaukullisen, ja taitavat olla melkein kaikki jännäreitä. Kaipa myös minulla on oikeus vaan ei velvollisuutta pistää aivoni naulakkoon, ihan perälle.

    Silti kapinoin ajatusta… että kesällä ei tarvitsisi rasittaa aivojaan, mutta myös sitä ajatusta karsastan, että salapoliisromaanien lukeminen on vähempiarvoista puuhaa kuin vakavien romaanien lukeminen, paperilta tai sähköisesti. Analoginen ja digitaalinen kirjain muuten näyttää samalta. Jos ei näyttäisi, sitä ei ymmärtäisi.

    Ollakseni ikävä, lainaan tähän Raymond Chandleria:

    ”Ekspressiivinen kirjallisuus ja eskapistinen kirjallisuus ovat arvostelijoiden slangia, aivan kuin abstraktisilla sanoilla olisi jokin ehdoton merkitys… Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Tarkoitukseni ei ole saarnata salapoliisiromaanista ihanteellisena pakenemisen välineenä. Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Grocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.” (Suom. Eero Huhtala.)

BBC ennustaa, että Belgia voittaa jalkapallon MM-kisat.

    No, Putin ne ainakin voittaa.

    Saa nähdä miten kansainvälinen poliitikkaa liikahtelee pelien päätyttyä.

    Aika moni veikkaa Brasiliaa. Espanja on voittanut maailmamestaruuden kerran ja Euroopan herruuden pari kertaa pallonhallintapelillään, joten kestääkö tuo tyyli nykyhetken säröä? Ja voi myös miettiä pystyvätkö Espanjan maajoukkueen ”katalaanimilitantit” todella pelaamaan täydellä sydämellä keskusvaltion ”puolesta” - saapas näkee mitä nappulakenkä tekee. Espanjan "moraalia" saattaa myös heikentää maajoukkuevalmentaja Jolen Lopeteguin ilmoitus siirtyä Real Madridin leipiin kisojen jälkeen. (Lisäys, keskiviikkona illalla  22:28, Madrid: Real Madrid -pestin julkaiseminen johti Lopeteguin potkuihin. Espanjan jalkapalloliitto ilmeisesti piti tilannetta mahdottoman joukkueen onnistumisen kannalta.)

    Belgia ja Brasilia ovat tulvillaan huipputähtiä.

    Pelkät tähdet eivät riitä, jos joukkue puuttuu. Yksin on eri asia kuin yhdessä.

    Saksa on kone, mutta joskus konekin menee epäkuntoon. Oikean öljyn valinta edellyttää momentumia. Hiukkaspäästöt huolestuttavat pientä kulkijaa.

    Tämä ei ole jalkapallokieltä eikä mitään. (Yhteiskunnallinen kannanotto?)

    Pistinpä sanoja peräkkäin. Se sallitaan koska aivot jäivät narikkaan.

    ”Nämä ovat sivullisen tarpeettomia ajatuksia”, kirjoitti Eeva-Liisa Manner andalusialaisessa vuoristokylässä, ”illan viiletessä, / kun taivas on syvä ja kirkas / ja verhottu aurinko paistaa / silkin läpi.”

Piti vielä meikäläistä elämää taivastellakseni lainata Nicolas Freelingiä.

    Siispä lainaan. Varmistan että kolmelle taivaankuvalle saadaan katetta. Siis perustelu.

    Romaanissa Sateisen maan kuningas (1966) Freelingin hollantilainen poliimies Van der Valk pohdiskelee pohjoisten kansojen romantiikan puutetta, ja sitä mitä intohimo on:

    ”Sitä on kahta lajia, hän tuumi. On pohjoinen laji, joka kuvittelee olevansa väkevää tunnetta ja on vain väkevää mielikuvitusta. Se koskee meitä: minua, saksalaisia, skandinaaveja, englantilaisia, amerikkalaisia. Me olemme taipuvaisia sameaan epätodellisuuteen ja nyyhkivään, kakistelevaan melodramaattisuuteen; meillä ei ole intohimoja mutta me kuvittelemme niitä niin tehokkaasti että olemme muka valmiit mihin tahansa mahtavaan dramaattiseen eleeseen. Se on meidän romantiikkaamme, joka ei ole romantiikkaa lainkaan vaan romantisoimista. Me vetistelemme ämpärikaupalla intohimosta jota meillä itse asiassa ei ole; me teemme itsemurhia kaiken aikaa ja sekin johtuu sulasta itsesäälistä. Meidän mahtavia elkeitämme elähdyttää kostea ja ylenpalttinen teatterintaju.” (Suom. Seppo Loponen.)

    Tuon analyysin jälkeen tekee mieli kysyä: Ovatko suomalaiset skandinaaveja vai kuuluvatko pikemminkin slaavilaisen bysantin varjostamaan kulttuuriin?

    En kysy, koska en tiedä eikä tietämättömyyttä pidä julistaa.

    Vain sellaista voi kysyä, mihin on vastaus.

    Näin sanoi joku viisas, vaikka en muista kuka.

    Olen muuten varma etteivät taivaasta ottamani kuvat menneet sekaisin.

    Usko tai älä, juuri tuollaiselta taivas näyttää Malmilla, Helsingin Vanhankaupungin rannassa ja Kotkassa meren keskellä.

Kyösti Salovaara.
Taivas - Katariinan meripuisto, Kotka 11.6.2018.