[tai sitten vaan nostalgiaa]
”Sinä olet pyhimyksen ja paholaisen risteytys”, Della Street sanoi Masonia tuijottaen.
”Kaikki ovat”, Perry Mason vastasi rauhallisesti.
- Erle Stanley Gardner: Ulvovan koiran tapaus, 1934.
Tulevaisuus on lähempänä kuin menneisyys. Menneisyys tarjoaa kuitenkin enemmän ”nähtävää” kuin tulevaisuus, joka koittaa vasta kohta.
Autot olivat ennen kauniimpia, moni sanoo. Se ei ole välttämättä totta, mutta kun autoja poimii katseltavakseen 100 vuoden ajalta, valikoima sisältää kauneuden monet muodot. Sen sijaan tämän vuoden automallit muistuttavat toisiaan. Ne ovat kuin samasta muotista valmistuneita.
Päteekö tämä huomio myös kirjoihin?
Sadan vuoden aikana on ilmestynyt valtavan monipuolinen valikoima kaunokirjallisuutta, myös dekkareita ja jännäreitä. Sellainen valikoima sisältää väistämättä kirjallisuuden valioyksilöitä.
Tänäänkin julkaistaan paljon kirjoja, mutta muistuttavatko ne toisiaan samalla tavalla kuin tämän vuoden automallit muistuttavat toisiaan?
Näin saattaa olla.
Kyllä!
Parin vuoden aikana olen yhä useammin poiminut luettavaa omasta hyllystäni. Olen lukenut ”roppakaupalla” Agatha Cristietä, Georges Simenonia, Dorothy Sayersiä, Rex Stoutia, Len Deightonia, Dick Francisia, Maria Langia, Tom Clancya, Frederick Forsythiä ja Michael Crichtonia.
Suurimmat suosikkini - kuten Raymond Chandlerin, John le Carrén, Eric Amblerin – olen jättänyt rauhaan, toistaiseksi.
Onko vanhojen kirjojen lukeminen pelkkää nostalgiaa?
Se voisi olla, jos jonkun 1950-luvulla luetun kirjan uudelleen lukeminen herättäisi selkeitä muistikuvia, mutta ylisummaan vanhoihin kirjoihin ei liity tuollaisia muistikuvia eikä tunteita. No, ovatko vanhat, jopa sata vuotta sitten ilmestyneet romaanit ”parempia” kuin tänä vuonna ilmestyvät?
En rohkene mokomaa väittää, mutta eivät ne ”huonompiakaan” ole.
Nyt sattumalta, jos sattumia on, ryhdyin pari viikkoa sitten lukemaan amerikkalaisen Erle Stanley Gardnerin (1889-1970) Perry Mason -dekkareita. Olen pikavauhtia lukenut kuusi romaania. Niitä lukee helposti, koska Gardner esittää monimutkaiset juonikuvionsa pääosin dialogin kautta. Ja kenties myös siksi, että Gardner parhaimmillaan kirjoitti romaaninsa parissa viikossa. Tai täsmällisesti ilmaisten hän saneli romaaninsa parissa viikossa.
Raymond Chandler (1888-1959) oli Gardnerin hyvä ystävä; he asuivat Kaliforniassa ”samoilla nurkilla”. Chandler kertoi eräässä kirjeessään, että Gardner oli valtavan hyvä keskustelija, joka vuodesta toiseen jatkuneen sanelun käheyttämällä äänellä jaksoi jutella loputtomasti ja älykkäästi.
Gardner julkaisi noin 80 romaania asianajaja Perry Masonista. Taiteilijanimellä A.A. Fair hän kirjoitti noin 30 dekkaria. Gardner oli aikansa menestyskirjailija. Useimmat hänen romaaninsa julkaistiin ensin laatuluokan aikakauslukemistoissa. Monet suositut kirjailijat Yhdysvalloissa - kuten F. Scott Fitzgerald – saivat laatulehdistä julkaisemistaan novelleista ja tarinoista runsaasti enemmän tuloja kuin kirjoistaan.
Luin kuusi romaania Gardnerin laajasta tuotannnosta. Voikohan niistä jo päätellä jotakin? Vetää johtopäätöksiä? Antaa arvioita?
Niin tai näin, laitan lukemani romaanit tähän alkuperäisen ilmestymisvuoden mukaiseen järjestykseen.
Tuomari Purleyn todistus. The Case of the Sulky Girl, 1933. Suom. Kai Kaila, Kustannus Oy Aura, 1948.
Ulvovan koiran tapaus. The Case of the Howling Dog, 1934. Suom. Jorma-Veikko Sappinen, WSOY, 1992.
Vaarallinen leski. The Case of the Dangerous Dowager, 1937. Suom. Kai Kaila, Kustannus Oy Aura, 1948.
Kukkakauppias ja kuolema. The Case on the Silent Partner, 1940. Suom. Vilho Hokkanen, Tammi, 1952.
Jääkylmät kädet. The Case of the Ice-Cold Hands, 1962. Suom. Markku Mannila, K.J. Gummerus, 1964.
Herrasmies kiristäjä. The Case of the Phantom Fortune, 1964. Suom. Eero Raassina, K.J. Gummerus, 1966.
Ensimmäinen kysymys: vastasivatko romaanit mieleeni painunutta käsitystä tyypillisestä Perry Mason -tarinasta? Toinen kysymys: muuttuivatko Gardnerin romaanit vuosien mittaan? Kolmas kysymys: Puuduttavatko Gardnerin romaanien oikeussalijaksot lukijan sietokyvyn alta aikayksikön?
Kolme pikavastausta: Eivät. Eivät. Eivät.
Muistikuvissani Gardnerin romaanit ”tapahtuvat” oikeusalissa, missä nokkela ja häikäilemätön puolustusasianajaja Perry Mason johdattelee valamiehistöä haluamaansa suuntaan ja nöyryyttää valtiota edustavaa syyttäjää mennen tullen. Masonin asiakkaat ovat aina ”syyttömiä”.
Nyt lukemissani teoksissa oikeussalit ovatkin sivuosassa, muutamassa kirjassa oikeusistuntoon ei edes päädytä. Mason on kyllä häikäilemätön syyttömien puolustaja, mutta Gardnerin romaanien sävy ja Masonin henkilöhahmo muistuttavat yllättävän paljon 1930-40 lukujen kovaksikeitettyjä amerikkalaisia romaaneja. Raymond Chandlerin yksityisetsiväsankarin Philip Marlowen tavoin Mason elää työlleen, asuu yksin eikä hänellä ole juurikaan perhe-elämää. Gardnerin ja Chandlerin romaanit kertovat aikuisten maailmasta.
Masonin henkilö on siis pyhimyksen ja paholaisen risteymä. Mason pitää itseään gladiaattorina, palkattuna miehenä, joka menee areenalle taistelemaan: ”Jos alan joskus tutista enkä uskalla tarttua työhän ja taistella, en ole enää kelvollinen harjoittamaan ammattiani, en ainakaan tätä omaa erikoisalaani. Olen taistelija. Minut on palkattu taistelemaan. Saan taistelusta kaiken mitä minulla tässä maailmassa on.”
Perry Mason sanoo haluavansa jännitystä. ”Haluan tapauksia joissa on kyse elämästä ja kuolemasta ja kaikki minuuteista kiinni. Haluan outoa ja epätavallista.”
Kovaksikeitettyjen dekkareiden sankarit elävät yksin ja välittävät muista ihmisistä jonkinlaisen perimmäisen moraalitajunsa ohjaamana. Kovaksikeitettyä on heidän asenteensa, eivät tekonsa.
Perry Masonilla on muutama avustaja. Hänen suhteensa kauniiseen sihteeriin Della Streetin tuntuu välillä joltakin ”enemmältä”: ”Della meni kohti etutoimistoa, seisahtui ovella ja loi Masoniin huolestuneen katseen. Katse oli lämmin ja hellä.”
Tuleeko tuosta suhteesta koskaan ”enempää”, en tiedä. Toinen keskeinen henkilö Masonin tukena on yksityisetsivä Paul Drake, väsymättömän ahkera ja lojaali työntekijä.
Erle Stanley Gardner ja Raymond Chandler aloittivat monen muun amerikkalaiskirjailijan tavoin uransa Black Mask -lehdessä.
Kesällä 1946 Chandler kirjoitti pitkän kirjeen Gardnerille. Siinä hän sanoi, että Gardner ei oikeastaan koskaan ollut tyypillinen Black Mask kirjoittaja. ”Sinä et koskaan ollut todella kova. Et ollut mitään velkaa Hammettille tai Hemingwaylle. Sinun kirjoissasi ei ole lainkaan raakuutta tai sadismia, hyvin vähän seksiä eikä verta juuri lainkaan.”
Tavallaan Chandler kuvasi tuossa myös omaa kirjailijanlaatuaan.
Mutta sekin on sanottava, että Gardnerin romaanien ”taiteellinen” tyyli ja rakenne poikkeavat perinpohjaisesti Chandlerin romaanien tyylistä. Chandler kuvasi laveasti ja jopa romanttisesti kalifornialaista miljöötä, kun taas Gardner keskittyy siihen mitä ihmiset tekevät. Gardnerin tarinat voisivat tapahtua missä tahansa; niin vähän hän kertoo henkilöitään ympäröivästä maailmasta.
John M. Reillyn toimittamassa mammuttimaisessa dekkarikirjallisuuden ensyklopediassa Twentieth-Century Crime and Mystery Writers (1980) Francis M. Nevins, Jr sanoo suoraan, että Gardnerin romaaneista voisi hyvin poistaa kaikki ne sanat, jotka eivät ole lainausmerkkien sisällä, tarinoiden tuosta juurikaan kärsimättä. Arvio on häijy, mutta kuvaa hyvin Perry Mason -romaaneja, joissa kaikki oleellinen ilmaistaan dialogina. Muutenhan Nevins myöntää, että Gardner oli luontainen kertojalahjakkuus, jonka kirjat kiehtovat lukijoita niin kauan kuin kirjoja ylipäänsä luetaan.
Onko vanhassa vara parempi?
Tuskinpa on, mutta Henry Jamesin sanoin ”kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...” eikä tuota taloa rakenneta päivässä eikä vuodessakaan.
Menneisyydelle ei kannata kääntää selkäänsä ja uskotella että vain tänään kirjoitettu kirjallisuus on tärkeää ja huomiomme ansaitsevaa.
Vanhat autot ovat kauniita ja vanhat kirjat mukavia lukea.
