Huippari ja Rumkkari

[dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ruumiin kulttuuri on 40 vuotta täyttävän
Suomen dekkariseuran lippulaiva.

Trillerit ovat elämän kaltaisia, enemmän kuin sinä olet.

- Graham Greene, kirjailija

Mitä elämä olisi ilman dekkareita?

- Sini Paloheimo, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja

Lause on todellisuuden kuva.

- Ludwig Wittgenstein, filosofi

Aloittaisiko alusta vai lopusta?

    Pulmallista.

    Tai jos aloittaisi kielestä.

    ”Lause on todellisuuden kuva”, Wittgenstein sanoi. ”Lause on tietynlaiseksi kuvittelemamme todellisuuden malli… Jos näet ymmärrän lauseen, tunnen sen esittämän asiaintilan. Ja lauseen ymmärrän, vaikkei sen merkityssisältöä olekaan minulle selitetty.”

    Mielenkiintoista. Eivätkö dekkarit pyri tuon kumoamiseen. Lauseilla harhautetaan, leikitään etteivät ne kerro totuutta.

     Tai no, lopulta mysteeri ratkaistaan.

Viime viikolla tasavallan presidentti Alexander Stubb sanoi Kultarantakeskusteluissa, että ”asia ratkaistaan huipparissa”.

    Yllätyin. Onko ”huippari” huippukokouksen virallinen synonyymi, lyhenne?

    Sanoista saadaan lauseita.

    Muutama vuosi sitten C Moren futisselostajat alkoivat puhua Sämppäreistä. Minulta meni hetki ennen kuin tajusin, että puhutaan Champions Leaguesta eli Mestareiden liigasta. Sana ärsytti. Pitikö tuokin muuttaa katupoikakielelle. No, nykyään minäkin puhun Sämppäreistä. Huonot tavat tarttuvat kuin pihka jota ei saa pesemällä pois.

    Mutta tuollaisia sananväännöksiä on toki käytetty arkikielessä niin kauan kuin minä olen ollut tietoinen olento. Arkikieltä on aina lyhennetty puhumalla puikkareista, uikkareista, portsareista, rankkareista, kaivureista, veskareista, kulmureista, lekureista , neukkareista ja jopa kommareista ja demareista.

    Ruumiin kulttuuri -lehden ensimmäinen päätoimittaja Risto Raitio kutsui joskus lehteään Rumkkariksi. Sitä sanaa en ole koskaan vapaaehtoisesti käyttänyt.

    Leikillinen tietovisa. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri?

Juhlanumeron sisällysluettelo.
132 sivua.

 

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten ensi viikolla Oriveden opistolla jännityskirjallisuuden seminaarin ohessa paikallisessa ravintolassa perustettiin Suomen dekkariseura. Perustamiskokoukseen osallistui 27 henkilöä, miehiä ja naisia. Minä olin yksi heistä.

    Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Jukka Parkkinen. Seura otti julkaistavakseen Ruumiin kulttuuri -nimisen lehden, jonka pieni yliopistoaktivistien porukka oli luonut. Lehden päätoimittajaksi nimettiin Risto Raitio, joka uurasti päätoimittajana yli 20 vuotta.

    Dekkariseuran ja Ruumiin kulttuuri -lehden tavoitteena oli propagoida populaarikulttuuria nimenomaan jännitys- ja dekkarikirjallisuuden nimissä. Vuonna 1984 lehti ilmestyi kaksi kertaa, ja siitä eteenpäin neljä kertaa vuodessa. Näin ollen jotain 160 numeroa on nähnyt kulttuurin ja päivän valon. 

    Olen tietysti puolueellinen Ruumiin kulttuurin suhteen, koska olen kirjoittanut 40 vuoden aikana melkein jokaiseen numeroon jotakin, kenties noin 400 juttua arvosteluja, katsauksia, esseitä ja muutamia haastatteluja.

    Tänä aikana moni asia on maailmassa muuttunut.

    Entäpä dekkarit?

Kun selailee jykevää Ruumiin kulttuurin 40-vuotisjuhlanumeroa, panee merkille ainakin kaksi asiaa. Lehti on ulkoasultaan ja aineistoltaan varsin komea. Ihme että tuollaisia lehtiä vielä julkaistaan. Toiseksi: dekkareita ilmestyy Suomessa tuhottoman runsaasti.

    Ruumiin kulttuurissa on pyritty arvostelemaan kaikki Suomessa julkaistut jännärit, niin kotimaiset kuin käännetyt. Juhlanumerossa arvosteluja on noin 20 sivua, huh. Olen melko varma, että Ruumiin kulttuuri on ainoa suomalainen – kenties myös universaali – julkaisu, jossa on arvosteltu kaikki valitun genren romaanit 40 vuoden aikana.

    Se on saavutus sinänsä.

    ”Minulta on kysytty”, kirjoittaa Keijo Kettunen Ruumiin kulttuurin juhlanumerossa, ”onko lehden linja muuttunut vuosien varrella.” Kettunen toimi lehden päätoimittajana Risto Raition jälkeen noin 16 vuotta. ”Tuskinpa paljonkaan”, Keijo vastaa, ”vaikka eri päätoimittajilla on saattanut olla valinnoissaan pieniä painotuseroja. Joka tapauksessa haastattelut, katsaukset, kirjailijaesittelyt, suosikkilistat, elokuva- ja tv-jutut ja tietenkin arvosteluosasto, Käräjät, ovat olleet Ruumiin kulttuurin vakioaineistoa läpi vuosien.”

    Kettunen mainitsee, että vielä 1990-luvun alussa Suomessa julkaistiin vuodessa noin 15-30 dekkaria kun nykyään niitä ilmestyy jopa 100 vuodessa. Käännösdekkareita julkaistaan parhaimmillaan toinen mokoma.

    Lonkalta heittäen tuntuu kuitenkin, että anglosaksisen dekkarikirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt ja korvautunut ylenpalttisesti nordic crimellä. Se ei välttämättä ole hyvä suuntaus.

Päätoimittaja Päivi Remeksen mielidekkareiden lista.

Millainen kulttuurilehti Ruumiin kulttuuri sitten on?

    Subjektiivisesti sanon, että RK on pragmaattinen ja asiallinen, aiheeseen paneutuva mutta ei käsittelemiään kirjoja ja kirjailijoita ylenmäärin hypettävä. Lehdessä ei intoilla eikä faniteta, ei ainakaan silmille hyppien. Vuonna 2021 päätoimittajana aloittaneen Päivi Remeksen RK sisältää ehkä enemmän haastatteluja kuin Raition ja Kettusen lehti sisälsi, ja enemmän naiskirjailijoiden, mutta ainahan naiset ovat kirjoittaneet dekkareita ja heitä on myös lehdessä aina haastateltu.

    Jos Parnassoa, esimerkiksi, kirjoitetaan akateemisen itsetyytyväisyyden norsunluutornissa, niin Ruumiin kulttuuria tehdään lähempänä katujen ja torien pintaa. Tätä eroa on tietysti vaikea selittää ja havainnollistaa. Ehkei semmoista olekaan. Kun itse kirjoitin arvosteluja Parnassoon 1980-luvun taitteessa, niiltä edellytettiin tiukkaa muodollista otetta vaikka sana muuten olikin täysin vapaa. Tai ehkäpä odotus oli enemmän kirjoittajien päässä kuin toimituksen seinätaululla. Tuomas Anhavalle, Jarkko Laineelle ja Arto Kytöhongalle riitti tuolloin, että juttu oli hyvin kirjoitettu.

    Edellinen ei ole moite Ruumiin kulttuurin kirjoittajille. Ruumiin kulttuuriin saa kirjoittaa arkivaatteissakin eikä tarvitse kietoa solmiota kaulaan työhön ryhtyessä.

Haastattelut ovat nykyjournalismin väistämätön ja välttämätön hyve ja pahe, mutta monin tavoin ylikorostunut artikkelimuoto. Pahimmillaan se tarkoittaa, että kirjallisuuskritiikin korvaa kirjailijoiden mainospuhe omista teoksistaan.

    Esseitä saisi olla enemmän, mutta kuka niitä kirjoittaisi? Essee vaatii paneutumista ja aikaa, eikä semmoisia päivässä rustata eikä kirjoiteta kymmeniä vuodessa.

    Ruumiin kulttuurissa ei juuri debatoida. Ollaan kilttejä ja hyväksytään kanssakirjoittajien mielipiteet semmoisenaan. Toki kun lehti ilmestyy kolmen kuukauden jaksoissa, ei kovin elävää keskustelua saisi aikaan vaikka haluaisi, eikä varsinkaan ajankohtaan kiinnittyvää. Omalta saraltani muistan yhden keskustelupuheenvuoron koskien kirjoitustani Michael Crichtonin jännäristä, jossa kirjan roistoina on joukko luonnonsuojelijoita. Kommentoijan mielestä en olisi saanut myötäillä Crichtonin luonnonsuojelukritiikkiä. Luonnosuojelijat ovat meitä muita parempia ihmisiä – joopa joo.

    Olen miettynyt asiaa. Kiltteyttä siis.

    Melkein vastoin tahtoani olen päätynyt siihen, että Ruumiin kulttuurin pragmaattisuus - se että kirjat otetaan kirjoina eikä yhteiskuntapoliittisina julistuksina – on pitänyt lehden hengissä ja jopa korostanut sen vireyttä vaikkapa Parnassoon verrattuna. Varsinkin nykyhetken polarisoituvaan maailmaan Ruumiin kulttuurin kaltainen kiltteys ja pragma istuu paremmin kuin mikään muu.

    Juhannuksen jälkeisellä viikolla Orivedellä 40 vuotta sitten pidin seminaarissa esitelmän eskapismista. Yritin kai sanoa ja perustella miksi eskapismi kannattaa ja miksi se on niin yhteiskunnallista. Tosin olin myös kriittinen. Eli vähän ristiriitainen. M.A. Numminen kirjoitti esitelmästäni Anna-lehteen näin: ”Myhäilevää kriitikko Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan. ’Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa’, hän totesi äänenkään värähtämättä. Ei ollut aina helppo arvata kenen puolella Salovaara on, korkeakulttuurin vai viihdekirjallisuuden, kun hän saneli teesejään.” (Anna, 10.7.1984.)

    Unohtuuko eskapismin puolustaminen nykyään? Ovatko suomalaiset dekkarit liiankin realistisia? Eikö anglosaksisen dekkarin perinne ole koskaan rantautunut aidosti tänne Pohjan perukoille? Piirtävätkö suomalaiset dekkaritkin sitä suomalaisen ”onnellisuuden” kuvaa, jossa ei riemuita eikä liihotella kevyesti elämän laineilla. Kellä onni on, hän sen kätkeköön – myös jännistysromaaneissaan!

Lopuksi oikea vastaus esittämääni kysymykseen. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri? 

   Jos vastasit, että korkkari ei kuulu joukkoon, vastasit väärin.

   Kenties nykyään kävellään korkkareissa, mutta 50-luvulla niitä luettiin, nimittäin Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä. 

    Jos vastasit että salkkari ei kuuluu joukkoon, sekin meni pieleen. Salkkari tarkoitti aikoinaan ”salapoliisiromaania”, niin kuin myös Sapo-sarjan tunnus.

    Oikea vastaus on ”rankkari”. Rangaistuspotku on jalkapallomatsissa jännittävä  ja dramaattinen tapahtuma, mutta se ei kuitenkaan sovi jännityskirjallisuuden synonyymiksi.

Toimituskunta:
Päivi Remes, päätoimittaja.
Satu Henttonen, käräjäkoordinaatori.
Mikael Manninen, ulkoasu.

Mistä lehteä saa?

Kirjastoista. 
Irtonumeroa myydään
 Helsingin Rosebud -kirjakaupoissa
ja kirjallisuustapahtumissa.
Eikö muualla?
 Kafkamaista!

Liity Dekkariseuran jäseneksi niin posti tuo lehden
kotiin, jäsenmaksu 42 e vuodessa.
Ei sido mihinkään muuhun.
Mutta saa osallistua.