Ohutta yläpilveä

[ja alavilla mailla hallan vaara]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ihmisen ymmärrys, kun se kerran on omaksunut mielipiteen, kerää mitä tahansa esimerkkejä, jotka vahvistavat sen, ja vaikka vastakkaiset esimerkit saattavat olla lukuisampia ja painokkaampia, se ei joko huomaa niitä tai sitten hylkää ne, jotta mielipide säilyy horjumattomana.

- Sir Francis Bacon, 1620.

Ensi viikolla, jos hyvin käy, kesäpäivä seisahtaa ja yö on lyhyin.

    Silloin Espanjassa lehdet kirjoittavat: nyt kesä alkaa.

    Silloin suomalaiset sanovat: jaaha, aletaan mennä kohti syksyä.

    Kansoilla on luonteensa ja huumorinsa. Pienessä maassa pieni on suurta. Suuressa maassa suurikin on pientä. 

    Kumpi sitten parempi? Kuplassa kiihtyvä konformismi, pakonomainen samanmielisyys vai ristiriitoja synnyttävä horisontaalinen pluralismi?

Ajattelin ensin pakinalle otsikkoa Äly Hoi! Älä Jätä!

    Minua askarruttaa alituiseen miksi ns. kulttuuriväen kirjoitukset ovat niin täynnä ennalta arvattavia kliseitä ja eräänlaista poseeraavaa (yhteiskunnallista) typeryyttä. Olin jo katsonut malliksi pari kirjallisuuslehti Parnasson juttua ja muutaman Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kirja-arvostelun. Ja niiden rinnalle ottaisin muutaman kirjoituksen, joissa älykkyys nujertaa kliseet ja pakon olla samaa mieltä samaa mieltä olevien kavereiden kanssa.

    Mutta en kuitenkaan viitsi tänään lyödä kulttuuriväkeä kuin vierasta sikaa. Ja mistäpä sen tietää, onko se todella älykästä porukkaa. Jos ei ole, ei kannata miettiä mihin äly katosi. Se mitä ei ole, ei voi kadota.

    Muuttuuko ihminen? Ja jos, niin mihin suuntaan, laulussakin kysytään.

    Aloitin pakinan lainauksella 404 vuoden takaa. Se osuu yhtä kipeästi tänäiseen kesäpäivään vuonna 2024 kuin geeli keihäänheittäjän kiveksiin. Baconin oivaltava huomio todistaa ainakin sen, että ihmisen älykkyys ei tarvitse tuekseen AI-itä eikä Tiktokkia eikä Parnasson kliseitä. Tämä todeten ja lisäten sanon, että yhteiskunta kyllä tarvitsee kaikenlaista teknologiaa ja opinlähdettä menestyäkseen.

No, Suomi on parhaista parhain. Eikö vaan? Me olemme niin kammottavan hyviä että pahaa tekee. Vähempikin riittäisi. Silloin jäisi tilaa hengittää.

    Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio osaa poimia kolumneihinsa neulanteräviä huomioita tylppiä kliseitä välttäen. Viime viikon torstaina, Normandian maihinnousun muistopäivänä ja Kyöstin nimipäivänä, Rautio kirjoitti pirullisen humoristisen kolumnin suomalaisesta flegmaattisuudesta ja kaikkialle levinneestä ahdistuneesta elämän pelosta. Kolumnin otsikko kuului: Suomi on pelokas leijona.

    Voiko leijona olla pelokas ollakseen leijona?

    Rautio tietenkin viittasi Suomen jääkiekkomaajoukkueeseen. ”Suomen MM-jääkiekkomaajoukkueen peleissä kiteytyi Suomen nykyinen henkinen ilmapiiri”, Rautio aloitti kirjoituksensa. ”Peli oli varovaista, mielikuvituksetonta, puolustusvoittoista ja pelokasta. Samoja kuvailuja voi käyttää monesta muustakin elämän teemasta Suomessa.”

    Suomessa elämää sopii todellakin kuvailla jääkiekon analogioilla, kun muualla Euroopassa käytetään jalkapalloa yhteiskunnan peilinä. Peli kuin peli, elämä kuin elämä.

    Kuluttajat eivät kuluta, Rautio jatkoi, koska pelkäävät lamaa. (Vaikka suurin osa kansasta käy normaalisti töissä eivätkä palkat ole laskeneet). Ei uskalleta ottaa lainoja. Eikä ostaa asuntoja eikä autoja. Jostakin syystä säästetään, vaikka maailma on ennallaan – paitsi mielikuvissa.

    Rautio jatkoi pelkojen listaa: ”Suomen nuoret aikuiset eivät uskalla tehdä lapsia. On ollut pandemiaa, ilmaston lämpeneminen huolestuttaa, eikä työmarkkinoiden vedosta osaa etukäteen sanoa. Parisuhteiden kestävyyskin pelottaa.”

    Opiskelijat pelkäävät, vaikka nyt on paremmin kuin koskaan. Suomalaiset yritykset ovat varovaisempia kuin muualla Euroopassa. Ei uskalleta. ”Jos suomalainen kuitenkin löytää hyvän idean, uskaltaa alkaa yrittäjäksi ja idea tuottaa rahaa, yritys myydään hyvin todennäköisesti maailmalle ennen kuin firma alkaa kunnolla kasvaa. Eihän sitä tiedä, onnistuuko seuraava kasvun askel vai ei.”    

    Huumorikin on vaarallista: ”Sitähän voi sanoa vahingossa jotain sopimatonta.”

    

Suomi pelaa tiukkaa puolustuspeliä. Se nähtiin mihin sillä pääsee.

    ”Kuka tarjoaisi positiivisia visioita?” Rautio kysyi Hesarissa 6.6.2024. ”Kuka kertoisi, että rohkeus usein kannattaa?”

    Mutta onko muuallakaan Euroopassa tällä erää rohkean hyökkäyspelin kannattajia? Leimaako koko EU:ta puolustuspelin synkkä idea? 

    Raution maalaama kuva arasta Suomesta on melko samanlainen kuin portugalilaisen huippuvalmentajan José Mourinhon pelikirjan sanotaan olevan. Näin EM-jalkapallon edellä kannattaakin tiivistää Suomen ongelma Mourinhon oppeihin, muistaen kuitenkin että tällä hetkellä eurooppalaisessa jalkapallossa Mourinhon opeilla ei pärjää, vaikka yhteiskunnallisessa toiminnassa pärjäisikin.

    José Mourinhosta elämäkerran kirjoittanut Diego Torres kokosi yhteen Mourinhon pelityylin seitsemän kulmakiveä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pimeyden ruhtinaan pelistrategia pyyhkii hymyn romantikon kasvoilta. Näin voitat Mourinhon teeseillä:

    1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

    2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

    3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

    4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

    5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

    6. Palloa pitävä pelkää.

    7. Siksi palloton on vahvempi.

Niinpä.

     Kaivattaisiinko tähän suomalaiseen arkeen todellakin enemmän filosofista ja yhteiskunnallista ”romantiikkaa”? Sellaista peliä jossa otetaan riskejä, jossa yhdestä virheestä ei joudu vaihtomiespenkille lopuksi elämäänsä; sellaista asennetta jossa virheet toki vihelletään mutta jossa niitä ei jäädä märehtimään loputtomasti. 

     Mutta yhteiskunnallinen romantiikka ei ole suomalainen malli. Täällä kulttuuriperinteenä on inhorealismi. Mourinhon tyyli pelata ”pimeää” peliä.

     Muuten, jos ette tiedä, englantilaiset tutkijat ovat löytäneet Pyreneiden korkeuksista 30 metrin levyisen solan, jota pitkin 17 miljoonaa hyönteistä muuttaa syksyisin pohjoisen Euroopan talvea pakoon Espanjaan. Parhaimmillaan solassa todettiin jopa 3000 hyönteistä per metri ja minuutti, kertoi El País eilen. Eikä tuo luultavasti ole ainoa sola jossa hyönteiset matkaavat vuoriston yli. Mitä keväällä tapahtuu, on vielä selvittämättä.

    Mielikuva tutkijasta, joka istuu pipo päässä 2273 metrin korkeudessa miljoonien pienien hyönteisten keskellä on romanttinen ja lohduttava. Elämä etsii muotonsa ja tapansa. Sittenkin. Lopulta.

      

Kyösti Salovaara, 2024.