Huippari ja Rumkkari

[dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ruumiin kulttuuri on 40 vuotta täyttävän
Suomen dekkariseuran lippulaiva.

Trillerit ovat elämän kaltaisia, enemmän kuin sinä olet.

- Graham Greene, kirjailija

Mitä elämä olisi ilman dekkareita?

- Sini Paloheimo, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja

Lause on todellisuuden kuva.

- Ludwig Wittgenstein, filosofi

Aloittaisiko alusta vai lopusta?

    Pulmallista.

    Tai jos aloittaisi kielestä.

    ”Lause on todellisuuden kuva”, Wittgenstein sanoi. ”Lause on tietynlaiseksi kuvittelemamme todellisuuden malli… Jos näet ymmärrän lauseen, tunnen sen esittämän asiaintilan. Ja lauseen ymmärrän, vaikkei sen merkityssisältöä olekaan minulle selitetty.”

    Mielenkiintoista. Eivätkö dekkarit pyri tuon kumoamiseen. Lauseilla harhautetaan, leikitään etteivät ne kerro totuutta.

     Tai no, lopulta mysteeri ratkaistaan.

Viime viikolla tasavallan presidentti Alexander Stubb sanoi Kultarantakeskusteluissa, että ”asia ratkaistaan huipparissa”.

    Yllätyin. Onko ”huippari” huippukokouksen virallinen synonyymi, lyhenne?

    Sanoista saadaan lauseita.

    Muutama vuosi sitten C Moren futisselostajat alkoivat puhua Sämppäreistä. Minulta meni hetki ennen kuin tajusin, että puhutaan Champions Leaguesta eli Mestareiden liigasta. Sana ärsytti. Pitikö tuokin muuttaa katupoikakielelle. No, nykyään minäkin puhun Sämppäreistä. Huonot tavat tarttuvat kuin pihka jota ei saa pesemällä pois.

    Mutta tuollaisia sananväännöksiä on toki käytetty arkikielessä niin kauan kuin minä olen ollut tietoinen olento. Arkikieltä on aina lyhennetty puhumalla puikkareista, uikkareista, portsareista, rankkareista, kaivureista, veskareista, kulmureista, lekureista , neukkareista ja jopa kommareista ja demareista.

    Ruumiin kulttuuri -lehden ensimmäinen päätoimittaja Risto Raitio kutsui joskus lehteään Rumkkariksi. Sitä sanaa en ole koskaan vapaaehtoisesti käyttänyt.

    Leikillinen tietovisa. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri?

Juhlanumeron sisällysluettelo.
132 sivua.

 

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten ensi viikolla Oriveden opistolla jännityskirjallisuuden seminaarin ohessa paikallisessa ravintolassa perustettiin Suomen dekkariseura. Perustamiskokoukseen osallistui 27 henkilöä, miehiä ja naisia. Minä olin yksi heistä.

    Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Jukka Parkkinen. Seura otti julkaistavakseen Ruumiin kulttuuri -nimisen lehden, jonka pieni yliopistoaktivistien porukka oli luonut. Lehden päätoimittajaksi nimettiin Risto Raitio, joka uurasti päätoimittajana yli 20 vuotta.

    Dekkariseuran ja Ruumiin kulttuuri -lehden tavoitteena oli propagoida populaarikulttuuria nimenomaan jännitys- ja dekkarikirjallisuuden nimissä. Vuonna 1984 lehti ilmestyi kaksi kertaa, ja siitä eteenpäin neljä kertaa vuodessa. Näin ollen jotain 160 numeroa on nähnyt kulttuurin ja päivän valon. 

    Olen tietysti puolueellinen Ruumiin kulttuurin suhteen, koska olen kirjoittanut 40 vuoden aikana melkein jokaiseen numeroon jotakin, kenties noin 400 juttua arvosteluja, katsauksia, esseitä ja muutamia haastatteluja.

    Tänä aikana moni asia on maailmassa muuttunut.

    Entäpä dekkarit?

Kun selailee jykevää Ruumiin kulttuurin 40-vuotisjuhlanumeroa, panee merkille ainakin kaksi asiaa. Lehti on ulkoasultaan ja aineistoltaan varsin komea. Ihme että tuollaisia lehtiä vielä julkaistaan. Toiseksi: dekkareita ilmestyy Suomessa tuhottoman runsaasti.

    Ruumiin kulttuurissa on pyritty arvostelemaan kaikki Suomessa julkaistut jännärit, niin kotimaiset kuin käännetyt. Juhlanumerossa arvosteluja on noin 20 sivua, huh. Olen melko varma, että Ruumiin kulttuuri on ainoa suomalainen – kenties myös universaali – julkaisu, jossa on arvosteltu kaikki valitun genren romaanit 40 vuoden aikana.

    Se on saavutus sinänsä.

    ”Minulta on kysytty”, kirjoittaa Keijo Kettunen Ruumiin kulttuurin juhlanumerossa, ”onko lehden linja muuttunut vuosien varrella.” Kettunen toimi lehden päätoimittajana Risto Raition jälkeen noin 16 vuotta. ”Tuskinpa paljonkaan”, Keijo vastaa, ”vaikka eri päätoimittajilla on saattanut olla valinnoissaan pieniä painotuseroja. Joka tapauksessa haastattelut, katsaukset, kirjailijaesittelyt, suosikkilistat, elokuva- ja tv-jutut ja tietenkin arvosteluosasto, Käräjät, ovat olleet Ruumiin kulttuurin vakioaineistoa läpi vuosien.”

    Kettunen mainitsee, että vielä 1990-luvun alussa Suomessa julkaistiin vuodessa noin 15-30 dekkaria kun nykyään niitä ilmestyy jopa 100 vuodessa. Käännösdekkareita julkaistaan parhaimmillaan toinen mokoma.

    Lonkalta heittäen tuntuu kuitenkin, että anglosaksisen dekkarikirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt ja korvautunut ylenpalttisesti nordic crimellä. Se ei välttämättä ole hyvä suuntaus.

Päätoimittaja Päivi Remeksen mielidekkareiden lista.

Millainen kulttuurilehti Ruumiin kulttuuri sitten on?

    Subjektiivisesti sanon, että RK on pragmaattinen ja asiallinen, aiheeseen paneutuva mutta ei käsittelemiään kirjoja ja kirjailijoita ylenmäärin hypettävä. Lehdessä ei intoilla eikä faniteta, ei ainakaan silmille hyppien. Vuonna 2021 päätoimittajana aloittaneen Päivi Remeksen RK sisältää ehkä enemmän haastatteluja kuin Raition ja Kettusen lehti sisälsi, ja enemmän naiskirjailijoiden, mutta ainahan naiset ovat kirjoittaneet dekkareita ja heitä on myös lehdessä aina haastateltu.

    Jos Parnassoa, esimerkiksi, kirjoitetaan akateemisen itsetyytyväisyyden norsunluutornissa, niin Ruumiin kulttuuria tehdään lähempänä katujen ja torien pintaa. Tätä eroa on tietysti vaikea selittää ja havainnollistaa. Ehkei semmoista olekaan. Kun itse kirjoitin arvosteluja Parnassoon 1980-luvun taitteessa, niiltä edellytettiin tiukkaa muodollista otetta vaikka sana muuten olikin täysin vapaa. Tai ehkäpä odotus oli enemmän kirjoittajien päässä kuin toimituksen seinätaululla. Tuomas Anhavalle, Jarkko Laineelle ja Arto Kytöhongalle riitti tuolloin, että juttu oli hyvin kirjoitettu.

    Edellinen ei ole moite Ruumiin kulttuurin kirjoittajille. Ruumiin kulttuuriin saa kirjoittaa arkivaatteissakin eikä tarvitse kietoa solmiota kaulaan työhön ryhtyessä.

Haastattelut ovat nykyjournalismin väistämätön ja välttämätön hyve ja pahe, mutta monin tavoin ylikorostunut artikkelimuoto. Pahimmillaan se tarkoittaa, että kirjallisuuskritiikin korvaa kirjailijoiden mainospuhe omista teoksistaan.

    Esseitä saisi olla enemmän, mutta kuka niitä kirjoittaisi? Essee vaatii paneutumista ja aikaa, eikä semmoisia päivässä rustata eikä kirjoiteta kymmeniä vuodessa.

    Ruumiin kulttuurissa ei juuri debatoida. Ollaan kilttejä ja hyväksytään kanssakirjoittajien mielipiteet semmoisenaan. Toki kun lehti ilmestyy kolmen kuukauden jaksoissa, ei kovin elävää keskustelua saisi aikaan vaikka haluaisi, eikä varsinkaan ajankohtaan kiinnittyvää. Omalta saraltani muistan yhden keskustelupuheenvuoron koskien kirjoitustani Michael Crichtonin jännäristä, jossa kirjan roistoina on joukko luonnonsuojelijoita. Kommentoijan mielestä en olisi saanut myötäillä Crichtonin luonnonsuojelukritiikkiä. Luonnosuojelijat ovat meitä muita parempia ihmisiä – joopa joo.

    Olen miettynyt asiaa. Kiltteyttä siis.

    Melkein vastoin tahtoani olen päätynyt siihen, että Ruumiin kulttuurin pragmaattisuus - se että kirjat otetaan kirjoina eikä yhteiskuntapoliittisina julistuksina – on pitänyt lehden hengissä ja jopa korostanut sen vireyttä vaikkapa Parnassoon verrattuna. Varsinkin nykyhetken polarisoituvaan maailmaan Ruumiin kulttuurin kaltainen kiltteys ja pragma istuu paremmin kuin mikään muu.

    Juhannuksen jälkeisellä viikolla Orivedellä 40 vuotta sitten pidin seminaarissa esitelmän eskapismista. Yritin kai sanoa ja perustella miksi eskapismi kannattaa ja miksi se on niin yhteiskunnallista. Tosin olin myös kriittinen. Eli vähän ristiriitainen. M.A. Numminen kirjoitti esitelmästäni Anna-lehteen näin: ”Myhäilevää kriitikko Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan. ’Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa’, hän totesi äänenkään värähtämättä. Ei ollut aina helppo arvata kenen puolella Salovaara on, korkeakulttuurin vai viihdekirjallisuuden, kun hän saneli teesejään.” (Anna, 10.7.1984.)

    Unohtuuko eskapismin puolustaminen nykyään? Ovatko suomalaiset dekkarit liiankin realistisia? Eikö anglosaksisen dekkarin perinne ole koskaan rantautunut aidosti tänne Pohjan perukoille? Piirtävätkö suomalaiset dekkaritkin sitä suomalaisen ”onnellisuuden” kuvaa, jossa ei riemuita eikä liihotella kevyesti elämän laineilla. Kellä onni on, hän sen kätkeköön – myös jännistysromaaneissaan!

Lopuksi oikea vastaus esittämääni kysymykseen. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri? 

   Jos vastasit, että korkkari ei kuulu joukkoon, vastasit väärin.

   Kenties nykyään kävellään korkkareissa, mutta 50-luvulla niitä luettiin, nimittäin Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä. 

    Jos vastasit että salkkari ei kuuluu joukkoon, sekin meni pieleen. Salkkari tarkoitti aikoinaan ”salapoliisiromaania”, niin kuin myös Sapo-sarjan tunnus.

    Oikea vastaus on ”rankkari”. Rangaistuspotku on jalkapallomatsissa jännittävä  ja dramaattinen tapahtuma, mutta se ei kuitenkaan sovi jännityskirjallisuuden synonyymiksi.

Toimituskunta:
Päivi Remes, päätoimittaja.
Satu Henttonen, käräjäkoordinaatori.
Mikael Manninen, ulkoasu.

Mistä lehteä saa?

Kirjastoista. 
Irtonumeroa myydään
 Helsingin Rosebud -kirjakaupoissa
ja kirjallisuustapahtumissa.
Eikö muualla?
 Kafkamaista!

Liity Dekkariseuran jäseneksi niin posti tuo lehden
kotiin, jäsenmaksu 42 e vuodessa.
Ei sido mihinkään muuhun.
Mutta saa osallistua.

Puukiipijä

 [Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Koivu.

Tienviitat eivät kävele siihen suuntaan, mihin ne osoittavat.

    - John le Carré: Vielä yksi tehtävä.

Lause ei ole mikään sanojen sekoitus… Lause on artikuloitu.

    - Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

    - Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on?

Sanat.

    Wittgenstein väitti, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Kenestä ”meistä” Wittgenstein puhui? Ihan meistä kaikistako? Minustakin?

    En siis voi ajatella mitään epäloogista.

    Niinpä kirjoitan kokeeksi: ”Mikko oli ministerin serkku ja hänen kasvonsa olivat lapio, jossa multakokkareet näyttivät tuoreilta, vaikka taivas oli selkeä.”

    Kuulosta epäloogiselta. Wittgensteinin mielestä se ei ole. Paitsi jos en ajatellutkaan mitään virkettä kirjoittaessani enkä kuvitellut olevani William Faulkner viiden tuplaviskin jälkeen.

    Kaikilla lauseilla on näin ollen looginen tarkoitus. Toinen juttu on kirjoitetun ymmärtäminen. Jos sanojen paikkaa vaihtaa, muuttuuko lauseen merkitys?

    Mietin pakinan alaotsikkoa. Kumpi lause tulkitsee täsmällisemmin todellisuutta: ”Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?” vai ”Kun kirjoittaa niin mitä ei kirjoita?”

    Yhtä kaikki lause kertoo enemmän siitä mistä se kertoo kuin siitä mikä jää sanomatta.

Parnasso. Adios!

    Lueskelin uutta Parnassoa, numero 5/2020. Epäröiden totean, että mittani Parnasson suhteen taitaa olla täynnä. Suomen johtava kirjallisuuslehti kirjoittaa sovinnaisia lauseita sovinnaisesta kirjallisuudesta, joka uskottelee olevansa epäsovinnaista.

    Lehti ei kirjoita vaan siihen kirjoittavat ihmiset.

    En tietenkään ole oikeassa. Kyllästyin siitä huolimatta. En moiti kirjoittajia enkä kirjoja, joista he kirjoittavat. Moitin itseäni.

    Parnassossa ei viihdytä. Ollaan tosikkoja. Totinen paikka Suomi onkin.

    Sen panen merkille - jälleen kerran - että kriitikot ja kirjailijat harhautuvat pitämään itseään ja kirjoituksiaan originelleina ja radikaaleina, vaikka kirjoituksissa toistuvat suunnilleen kaikki ne ”totuudet” ja kliseet, joita ajan henki panee sanomaan. Eivätkö he huomaa yhteistä tautologiaa?

    No, Jukka Lyytisen juttu Väinö Linnan ja Lauri Viidan särkyneestä ystävyyssuhteesta on kiinnostava. ”Tuntematon musersi Lauri Viidan”, Lyytinen kirjoittaa. Kirjailijatkin ovat kateellisia toisilleen, harvoin itselleen.

    Suomentaja Juhani Lindholmin kolumni ”tulkinnasta” on oivallinen. ”Kääntäjän on tietenkin kirjoitettava se, mitä kirjailija sanoo. Mihin tässä mahtuu tulkinta?” Lindholm kysyy, mutta lisää sitten yläkierrettä palloon: ”Kirjailijakin tulkitsee omia ajatuksiaan sanoiksi, ja hänen ajatuksensa tulkitsevat maailmaa, joka sekin vilisee tulkintoja.”

    Myös Juha Seppälä kirjoittaa kolumneja Parnassoon. Äreä Seppälä maistuu nykyään kesytetyltä. Onko Seppälä väsynyt lauseisiin?

    Parnasson arvostelu-osasto on kuiva kuin Sahara.

    Olen tähän asti säästänyt kaikki Parnassot. Nyt mietin, josko heittäisin ne jätepaperiksi muiden päiväperhosten kera.

Kyösti Salovaara, 2020.
Hopeasalava.

Maailman paras Suomi.

    Tilasto kuin tilasto: Me Olemme Parhaita!

    Voitettiin jopa Bulgaria ja Irlanti stadionilla.

    Uusimman tutkimuksen mukaan Suomessa on Euroopan parhaat asumisolot. Ei uskoisi jos ei uskoisi. Mutta totta on, että pienissä suomalaisissa asunnoissa on kaikki tarvittava: lämpö, sähkö, vesi ja viemäri. Kämpät ovat kohtuullisen uusia, hyvässä kunnossa. Hometta ei kasva seinillä eikä vesi ämpärissä jäädy pakkasyönä. Seinien rakosista ei näy naapuriin. Laajakaista tulee ja menee.

    Mutta sitten Vesa Sirén paljasti Helsingin Sanomissa, että demokratiaindeksissä Suomi ei olekaan kärjessä. Tai paremminkin sen paljasti V-dem-instituutin tutkijat, joiden laatimassa indeksissä Suomi asettuu vasta 11. sijalle. Kärjessä ovat Tanska, Viro ja Ruotsi.

    V-dem-instituutin demokratiaindeksi mittaa yksilön ja vähemmistöjen täyttä vapautta valtion ja enemmistöjen tyranniasta. Indeksi koostuu monen parametrin vaikutuksesta ja sitä pidetään yleisesti luotettavana ja hyvänä demokratian laadun mittarina.

    Mielenkiintoista on, että esim. Costa Rica ja Espanja ovat demokraattisempia yhteiskuntia kuin Suomi. Erot ovat kuitenkin pieniä, laatu pienissä vivahteissa.

    Kun on kuunnellut kesän aikana suomalaisten poliitikkojen, journalistien ja jopa tutkijoiden ylemmyydentuntoista räksyttämistä eteläeurooppalaisten yhteiskuntien kunnottomuudesta, V-dem-instituutin indeksi pakottaa kysymään, että millä eväillä täällä Pohjan perukoilla ollaan niin hemmetin ylemmyydentuntoisia. Tietämättömyyttäänkö? Ennakkoluuloisestiko? Vai pelkkää tyhmyyttään?

Saharan puut.

    Sahara on suurelta osin pelkkää hiekkaa ja loputtomia tuulen kasaamia dyynejä. Ei siellä mitään kasva.

    Näinhän me olemme oppineet ajattelemaan. Emme luule vaan tiedämme asian oikean tolan.

    Erehdys.

    Luin hämmentävän uutisen El País-lehdestä. Sitten siitä kirjoitti Tekniikan Maailma. Alkuaan tutkimuksesta raportoi Nature-lehti.

    Tutkijat ovat löytäneet rutikuivana pidetystä Saharasta, sen läntisen osan eteläiseltä vyöhykkeeltä, 1,8 miljardia puuta! Tämä alue käsittää suuren osan Algeriaa, Länsi-Saharaa, Mauritaniaa, Senegalia ja Malia.

    Tuolla alueella kasvaa keskimäärin 13,4 puuta hehtaarilla. Hyperkuivillakin seuduilla löytyy 0,7 puuta hehtaaria kohden.

    Ei ole metsiä, mutta on valtavasti puita.

    Tutkimus perustuu amerikkalaisten tiedustelusatelliittien uusiin, entistä tarkempiin kuviin. Aikaisemmin satelliitit näkivät metsiä, mutta eivät yksittäisiä puita. Nyt ne näkevät myös puut metsältä.

    Tutkijat saivat ”salaiset” kuvat käyttöönsä ja tekoälyalgoritmien avulla selvittivät näkymättömänä pysyneen näkyvän salaisuuden: 1,8 miljardia puuta Saharassa!

    Miten tällainen tosiasia on voinut pysyä salaisuutena? Eikö tuolla alueella muka ole kukaan käynyt, kävellyt? Eikö muka kukaan ole nähnyt yhtäkään noista 1,8 miljardista puusta? Vai eikö ole tajuttu metsiä etsittäessä, että myös puilla saattaa olla merkittävä vaikutus Saharan ekologiaan, biosfääriin ja ihmisten elämään?

    Kuinka monta muuta "näkyvää" mutta vaiettua tosiasiaa on vielä lauseilla kertomatta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Mänty.

Puukiipijä.

    Maanantaina kävelin pihatietä parkkipaikalta kämpälleni.

    Pysähdyin hämmästyneenä erään pihlajan viereen: sen rungolla hääräili edes takaisin kauniisti valkomahainen puukiipijä. En muista nähneeni aikaisemmin pihapiirissä puukiipijää.

    Katselin tovin linnun ahkeraa kiipeilyä. Puukiipijän näkeminen saa hyvälle tuulelle. Tiedä sitten miksi. Tuleeko siitä mieleen ahkera ihminen? Vai onko jotenkin hellyttävää, että puukiipijä muistuttaa rungolla tepastellessaan enemmän oravaa kuin lintua?

    Vajaa puolet puukiipijöistä muuttaa Itämeren eteläpuolelle. Muut talvehtivat Suomessa.

    Seuraavana päivänä istuskelin nojatuolissa ja näin kaksi hehkuvan komeaa punatulkkua kuistin viereisessä pienessä tuijassa. Punatulkuistakin vain osa muuttaa talveksi muille maille.

    Linnut lennähtivät näköpiiristä.

    Minä jäin istumaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
Pihlaja.

Mustan väri

[sanattomana, melkein]

                                                                                               Kyösti Salovaara 2014.

Maailmaa on kaikki, aloitti Ludwig Wittgenstein Tractatuksensa.

    Siis: ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

    Se mitä jää sanomatta, mitä ei voi sanoa, ei kuulu tähän maailmaan. Tässä sanoilla ilmaistavissa olevassa kummallisessa maailmassamme emme voi Wittgensteinin mielestä ajatella ”mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Eikö vahingossakaan ja huomaamattaan voi ajatella epäloogisesti?

    Vai tarkoittaakohan Wittgenstein, että loogisuus on eräässä mielessä subjektiivista? Että minä, esimerkiksi, ajattelen aina loogisesti omalta kannaltani omassa päässäni (omassa kuplassani) vaikka sinusta (sinun kuplastasi katsoen) kirjoitan pelkästään epäloogisia ”väitteitä”?

    Luulen aina olevani looginen koska olen.

    Tai ehkä, ehkäpä sotken tietoisesti loogisuuden ja johdonmukaisuuden.

Tässä loogisessa maailmassa suomalaiset eivät pukeudu pradaan eivätkä pravdaan – vaikka totuuden pasuunat totisina torilla soivat – vaan mustaan.

    ”Suomalainen rakastaa mustaa, sillä se suojaa häntä maailmalta”, kirjoitti Helsingin Sanomat maanantaina. Samana päivänä Yle otsikoi: "Musta kansa joka pimeydessä vaeltaa – me.”

    Suomea on kaikki, mikä on niin kuin se on.

    Mutta miksi me valitsemme mustan värin, vaikka se ei oikeastaan ole minkään väristä? Mustaa väriä ei ole. Voiko sellaiseen pukeutua mitä ei ole?

    Wittgenstein sanoi sivumennen: ”Oliot ovat värittömiä.”

    Kuulostaa että hän puhui suomalaisista, mutta en usko että puhui.

    En tiedä paheksutaanko missään muualla jouluvaloja kuin Suomessa. Ilmeisesti säkkipimeään ja sysimustaan sopeutunut suomalainen haluaa, että kaikki ovat kaltaisiamme. Että meitä ei erota syyspimeästä maisemasta kuin silloin tällöin vilkahtava älypuhelimen ruudun välähdys.

    Suomi on mustaa naurua.

Viime viikolla kirjoitin itseni sanattomaksi.

    Ross Macdonald -esseen editoimiseen kului kolme täyttä työpäivää (palkatta).

    Hullun hommaa. Siitä johtuu että nyt sanon vain vähän, sen mitä hämärä tuuli mieleen tuo. Esseeni Ross Macdonald, kirjailija löytyy täältä. Jonakin päivänä teen siitä ikonin sivun reunaan. Sitten kun on aikaa, halua ja kykyä.

    Silmäilin nettiä. Macdonaldin viime sunnuntaiksi osunutta 100-vuotispäivää ei juuri noteerattu meillä eikä muualla. Tuommoinen kirjallisuus ja tämmöinen kirjailija eivät ole nyt pinnalla. Englannin Amazonissa on toki myytävänä Ross Macdonaldin romaaneja, mutta ne on painettu monta vuotta sitten. Saksassa sen sijaan uusia painoksia on otettu viime aikoihin asti.

    Kukaan ei tiedä etukäteen mistä romaanista tulee klassikko.

    Jos kirjailijat osaisivat paremmin tilastotiedettä ja todennäköisyyslaskentaa, heiltä saattaisi kadota kirjoittamisen puhti ja luomisen haaste.

    Onneksi laskutaito puuttuu, luulen.

Uusin Parnasso (6-7/2015) ilmestyi kaksoisnumerona.

    Se oli taas aika sisäsiistiä kirjallisuuspuhetta, kirjailijaa ymmärtävää ja hellivää. Ei poikkipuolista sanaa.

    Mutta ”kaksoisnumero” sitä vastoin on epäsiistiä kaupallista toimintaa. Kun Parnasson sivumäärä on yleensä noin 74 ja nyt ”kaksoisnumerossa” 98, niin onko se muka kaksois-numero? Ei edes puolitoista-numero. Eikö lehden päätoimittajakaan osaa laskea?

    Muistaakseni Karo Hämäläinen on työskennellyt taloustoimittajana.

    Olisiko tilaajalla oikeus vaatia osa tilausmaksusta takaisin?

    Tylsää kirjallisuuspuhetta on antaa kirjailijoiden eritellä teoksistaan. Ketä kiinnostaa? Miksi kirjailijan pitäisi analysoida tai perustella mitä on kirjoittanut ja miksi kirjoittanut niin kuin on? Mitä se auttaa jos lukijasta romaani tai runo tuntuu ihan erilaiselta - ei lukija kirjailijan intentiota tarvitse. Eikä kirjailija ”omista” maailmalle lähettämäänsä romaania eikä hänellä ole veto-oikeutta siihen mitä lukija kirjasta tuumailee.

    Karo Hämäläinen oli muuten kysellyt divareista millaisia kirjoja nyt ostetaan ja myydään. Monenlaisia vastauksia, niitä mustanpuhuviakin. Divarit eivät kuole eikä kirjallisuus lopu mutta eivät ne oikein eläkään. Sattuman kauppaa sattumalta.

    Muutama ellei moni antikvariaatin pitäjä totesi, että kirjoja ostetaan aika sattumanvaraisesti; hyvä voi olla hyvää tai huonoa ja huonokin hyvää, mutta etukäteen siitä on vaikea tietää. ”Kaunokirjallisuuden sisään ostaminen on arpapeliä. Eikä kirjallisella laadulla tunnu olevan merkitystä”, sanoi Hakaniemessä antikvariaattia pitävä Anne Huurto. ”Kaunokirjallisuutta ei lueta itsenään, maailmaa avartavana ja ymmärrystä lisäävänä kokemuksena vaan satunnaisina pilkkeinä median nostojen tai jostain saadun suosituksen perusteella.”

    ”Nykyään ihmiset lukevat paljolti vasta ilmestynyttä kirjallisuutta”, totesi Timo Surojegin Kampintorilta, ”ja sitä, mikä on kulloinkin mediassa esillä. Finlandia-palkittua kirjailijaa kysytään pari-kolme viikkoa palkinnon julkistamisen jälkeen, ja sitten kysyntä hiipuu.”

    Mutta lohdutukseksi muistettakoon, että ”kaiken ymmärtäminen on tarpeetonta, riittää kun ymmärtää pahimman.”

    Tokaisi Erno Paasilinna Mustassa aukossaan.

Valon värejä Strasbourgissa.

Jos musta ei ole väri, niin mitä se on?

    Loogisin vastaus lienee että se ei ole mitään tai että se on kaikki, kaikkea.

    Joulun lähestyessä ajatus palaa alkuun, ihan kauas.

    ”Meidät luotiin elämään paratiisissa, paratiisi määrättiin palvelemaan meitä”, kirjoitti Franz Kafka. ”Meitä koskevaa määräystä on muutettu; se että näin on tapahtunut myös paratiisia koskevan määräyksen suhteen, jätetään sanomatta.”

    Miten tuo jäi huomaamatta? Miksi media nukkui?

    Kafkan mielestä on turha valittaa syntiinlankeemuksesta. ”Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.”

    Tarkoittaako Kafka että meidän on tajuttava oma mitättömyytemme, joka on perin sankarillista? Että tarvitaan nöyryyttä tunnustaa ettei meistä ole Jumalaksi? Vai voisiko olla niin, että Jumala näpäytti ihmistä kuvittelemasta liian suuria itsestään.

    Tuo on sitten tautologiaa.

Wittgenstein sanoi että oliot (asiat, esineet) ovat värittömiä, mutta että niillä on muoto värikkyytenä.

    Erottelua on hankala ymmärtää; väritön olio on värikäs muodoltaan.

    En tiedä kumpi naurattaa enemmän: se minkä ymmärtää vai se mitä ei.

    ”Huumori on kuollut maailmasta”, Paasilinna naurahti. ”Se kuoli liian suureen leikinlaskuun.”

    Mistä minä tiedän, että Paasilinna "naurahti”?

    En mistään, mutta miksi hän muuten olisi tuolla tavalla sanonut?

                                                                        Jaakko Salovaara 2014.
Valon ja ilon väri.
Marc Chagallin lasimaalaukset Reimsin katedraalissa.

    Yhtä lailla luulen Wittgensteinin naurahtaneen päästessään Tractatuksen viimeisiin kappaleisiin: ”Lauseitteni luoma valo näkyy siinä, että se joka minut ymmärtää, huomaa lopulta lauseitteni olevan mielettömiä...”

    Kaveri siis väittää, ettei oliolla ole väriä, mutta että hänen lauseensa hehkuvat valoa!

    Suuruudenhulluuttako?

    Vai pelkkää rationaalista itsetuntemusta?

Nöyrästi pitää tunnustaa: Mustan väri jää arvoitukseksi.

    Mystistä ei ole, että mustan väri on arvoitus, vaan että musta on.

    Se on!