Siisti ku sika pienenä

 [Parnassoa selaillessa huokailen]

Kyösti Salovaara, 2022.
Max Lingnerin muraali (osa) 1952.
Herman Göringin 1930-luvulla rakennuttamassa ilmailuministeriön konttoritalossa toimi
1950-luvulla DDR:n virastoja.
 Lingnerin taideteoksen piti kuvata sosialistista ihanneyhteiskuntaa.
Nykyään ns. Detlev-Rohwedder-Haus on Saksan valtionvarainministeriön käytössä.

Sillä ei ole mitään merkitystä mitä kouluissa opetaan, ihmiset lukevat romaaneja ja tekevät niistä mitä tekevät… Kun julkaiset romaanin, se kuuluu maailmalle. Maailma toimittaa sen.

- Philip Roth

Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen

- Graham Greene

Pystyykö intelligentti ihminen olemaan juuri muuta kuin suuren luokan väärinkäsitysten tehtailija.

- Nathan Zuckerman

Voi kirjailijaparkoja!

    He panevat älylliset ja fyysiset voimavaransa sepittääkseen tarinoita, jotka ”kuvastavat” tai ”heijastavat” todellisuutta ”taiteellisen” romaanirakenteen välityksellä, ja sitten ilmestyy lukijoita, jotka pitävät heidän sepittämäänsä todellisuuden kuvaa ihan totena.

    Pässinpäälukijat eivät tajua, että sepite on fiktiota, että se ei ole totta, että se on… jotain muuta.

    Mutta silti nämä kirjailijat tahtovat, että heidän kirjoittamansa sepite ”vaikuttaa” lukijoihin, että se, fiktio saa lukijan näkemään maailman ei vain uudella tavalla, vaan juuri sillä tavalla samalla tavalla kuin miten kirjailija on sen nähnyt tarinaa sepittäessään.

    Kirjailija ei siedä huonoa lukijaa. Mutta minkäs teet?

Tämmöistä, jopa tämmöistä tuli mieleen selaillessani kirjallisuuslehti Parnasson numeroa 4 vuonna 2022. 

    Lehdessä on mm. vastaavan tuottajan Karo Hämäläisen (s. 1976) sovinnainen pääkirjoitus, lehden anteeksipyyntö romaanin Sinun, Margot kirjoittaneelle Meri Valkamalle, Valkaman (s.1980) oma teesikirjoitus autofiktion myrkyllisyydestä ja Tommi Melenderin (s. 1968) tunnustuskirjoitus, jossa hän kertoo ettei pysty samastumaan sepitteen henkilöihin, ei niihin joista lukee eikä niihin joita itse luo romaaneihinsa.

    Parnassossa ei viime aikoina ole myrskynnyt, ei ole debatoitu, ei kiistelty, ei ole oltu jyrkästi eri mieltä. Juhani Salokannel ”aloitti” 1980-luvulla, omien sanojen mukaan,  Parnasson päätoimittajana ”kirjailijoiden työnsuojelun”, ja sittemmin sillä linjalla on lehdessä jatkettu.

    Niinpä vastaava tuottaja Karo Hämäläinen on kovasti hämmentynyt jouduttuaan myrskyn silmään, sen jälkeen kun lehden kolmosnumerossa Jukka Mallinen kritisoi piikikkäästi Valkaman romaania DDR:n menneisyyden kaunistelusta ja erehtyi kirjoituksessaan Painetaan legenda (Parnasso 3/2022) lukemaan sepitettä niin kuin siinä esiintyvät henkilöt olisivat totta. Mallinen väitti että romaanin perusteella Valkaman isä olisi kuollut, mikä ei pidä paikkaansa ja sen takia lehti pyysi kirjailijalta asianmukaisesti anteeksi.

    Parnasso ei sen sijaan pyytänyt anteeksi Mallisen kirjoituksen muita väitteitä, siis että Sinun, Margot pesee puhtaaksi DDR:n ja jopa suomalaisen vasemmiston lähimenneisyyttä. Ja kun tuota anteeksipyyntöä ei tullut, Valkama on Helsingin Sanomien mukaan viemässä asian Julkisen sanan neuvostoon.

    Valkama ei hyväksy, että Jukka Mallinen luki romaanin eri tavalla kuin kirjailija ajatteli sen kirjoittaneensa.

Eikö ole aika naiivia, että kirjailija vuonna 2022 vaatii lukijoita ymmärtämään romaanin ”oikealla tavalla”? Miten se olisi mahdollista?

    Kenties totalitaarisessa yhteiskunnassa lukijat voidaan pakottaa ”ymmärtämään” lukemansa, mutta tuskin sitä voi tehdä Suomen kaltaisessa liberaalissa yhteiskunnassa. Vai onko Suomi sittenkään liberaali yhteiskunta?

    Karo Hämäläinen hämärtää sepitteen ja tekstien lukemisen subjektiivista autonomiaa esittämällä, että meidän tulee oppia lukemaan rivien välit ”oikealla” tavalla.

    Hämäläisen mielestä tekstiä ei pitäisi eikä saisi ymmärtää ”väärin”. ”Väärin ymmärtäminen voi olla myös tarkoituksellista, ja tahallinen väärin ymmärtäminen onkin esimerkiksi yksi someriitojen käyttövoimista”, Hämäläinen kirjoittaa.

    Onko Parnasson päätoimittaja todellakin sitä mieltä, että sepitetyn tarinan, romaanin, voi ja saa lukea vain yhdellä tavalla? Että se olisi edes teoreettisesti mahdollista?

    Millä täytämme rivien välit, Hämäläinen kysyy ja vastaa itselleen sovinnaisesti: ”Täytämmekö ne ymmärryksellä, avoimuudella, uteliaisuudella? Vai kaunalla, katkeruudella, vihalla?”

    Siistiä kuin sika pienenä.

    Edellä lainatulla vaatimuksella Hämäläinen sulkee lehtensä debatilta, joka kieltäytyy mielistelemästä romaaneja kirjoittavia kirjailijoita.

Kuolema autofiktiolle!

    Näin otsikoi Meri Valkama ”vastineensa” Mallisen kriittiseen kirjoitukseen. Valkaman kirjoituksen "alaotsikossa" sanotaan näin: ”Naisten kirjoittamia kirjoja luetaan kirjailijan tahdon vastaisesti autofiktiona. Koko käsite joutaisi romukoppaan.”

    Valkama johdattelee puolustuspuheensa - jos se on sellaiseksi tarkoitettu - taitavasti kahteen harhasuuntaan niin, että itse Mallisen kritiikki DDR:n kaunistelusta ja vasemmiston virheiden itsepesusta jää käsittelemättä. Olivatko esimerkiksi Philip Roth ja August Strindberg ”naisia” kun heidän omaelämäkerralliselta tuntuvia tarinoita luettiin pelkkänä ”totuutena” heidän elämästään? Ja toiseksi, jos Sinun, Margot on lukijan mielestä vasemmistolaista menneisyyden itsepesua, mitä tekemistä tuolla on autofiktion kanssa?

    Autofiktiosta olen samaa mieltä Valkaman kanssa. Sitä ei tarvita eikä sitä oikeastaan olekaan sen jälkeen kun romaanin kirjoittamisesta on kulunut vaikkapa 50 vuotta. Omaelämäkerrallisuus on sepitteessä ”ongelma” vain sillä hetkellä kun romaani julkaistaan.

    Valkama kirjoittaa, että kun kirjailijan pitää jatkuvasti todistella, että fiktio on fiktiota, ”sen varjoon jäävät huomattavan paljon olennaisemmat asiat… Aivan jokainen kirjailija ammentaa fiktioonsa itseään, ja luokittelua huomattavan paljon olennaisempaa ovat teoksen taiteelliset ratkaisut ja ansiot.”

    Kirjoittaessaan romaanin, sepittäessään todellisuudesta todellisuuden varjokuvan, kirjailija ei Valkaman mukaan ”sano” todellisuudesta mitään vaan oleellista ovat ”taiteelliset ratkaisut ja ansiot”.

    Mitä ne sitten ovat, nuo taiteelliset ratkaisut ja ansiot, jää tietysti sanomatta, koska niitä ei voi erottaa todellisuudesta ja sen kuvasta.

    Itse asiassa Meri Valkama myöntää huomaamattaan, että Mallisen ostalgia-kritiikissä on perää, sillä monet, niin kuin kirjailija muistuttaa, hänen romaaninsa lukijoista ”kertoivat katselevansa kylmän sodan aikaista historiaa Sinun, Margotin jälkeen toisin silmin”. Riippumatta romaanin ”taiteellisista” ansioista, lukijat ovat pitäneet, niin kuin Mallinenkin piti, romaania todellisuuden projektiona, joka puolustelee DDR:n menneisyyttä. Antaa erilaisen kuvan sosialismin epäonnistumisesta Berliinissä.

    Rivien välejä lukemalla huomaa kaikenlaista.

    Siistiä!

Kyösti Salovaara, 2022.
Humoristista - vai kaupallista? - ostalgiaa Berliinissä.

Vantaalaisen prosaistin ja esseistin Tommi Melenderin autokirjallinen essee Inhimillinen tekijä alkaa lupaavasti ja tuntuu mielenkiintoiselta, kunnes tiukkapipoisena viisastelijana tunnettu kirjoittaja päätyy Valkaman tavoin mitäänsanomattomiin kliseisiin siitä, mitä fiktio on.

    ”Mahtaako minussa olla jotain epäinhimillistä”. Melender kysyy, ”kun en kykene kiinnittymään romaanien henkilöihin sen paremmin lukijana kuin tekijänä?” Ja päästäkseen itselleen asettamasta pinteestä Melender julistaa: ”Proosataide esittää - tai ainakin sen pitäisi esittää - vain itseään, ei tosielämää tai tosielämän ihmisiä. Todellisuuden kuolema on romaanin syntymä.”

    Romaanit eivät siis saa esittää ”tosielämää”.

    Mutta mitä ne sitten esittävät? Tietääkseni kaikki sanat joita käytämme, esittävät tosielämää, eivät mitään tuonpuoleista eivätkä lainkaan metafyysistä todellisuutta.

    Tietysti Melender on snobi. Hän lainaa ikään kuin vahingossa Vladimir Nabokovia: ”Sivistymätön lukija samastuu henkilöhahmoihin ja sivistynyt lukija kirjailijaan.”

    Melender ei samastu romaanin henkilöhahmoihin. Hän samastuu kirjailijaan. Päätelmä: Melender on sivistynyt.

    Fiktiota kirjoittavilla kirjailijoilla on välillä tuommoinen ongelma. He haluvat että heidät otetaan todesta (sivistyneesti), mutta tiukan paikan tullen he kieltävät fiktionsa, niin kuin Valkama kieltää.

   Väitän että kirjailijalla on aina ”jokin sanoma”. Se ponnahtaa fiktiosta esille halusi kirjailija tai ei. Sille ei voi mitään. Jokainen lukija ”toimittaa” kirjan oman mielensä mukaiseksi, samastuipa lukija sitten kirjan henkilöihin tai kirjailijaan, kirjailijan ajatuksiin.

    Miksi kirjailijat sitten eivät seiso kirjoittamansa takana vaan vetoavat siihen, että se oli vain ”fiktiota”?

    Ehkä siksi että omien sanojen takana seisominen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vetoaminen romaanin sepitteellisyyteen. Romaanin julkaissut kirjailija pelästyy, kun todellisuus toimittaa hänen kirjansa yhä uudelleen, usein kummallisesti, joskus täysin vinoon vääntyneesti.

Sivistynyt lukija, niin kuin Tommi Melender tai jopa Kyösti Salovaara, samastuu siis kirjailijaan.

    Millä tavalla?

    ”En ole erityisen kiinnostunut ihmisistä”, Melender tunnustaa, ”mutta ajatuksista jaksan viehättyä loputtomiin.” Tässähän Melender tunnustaa, että fiktiossa on ajatuksia; että kirjailija sanoo jotakin henkilöiden avulla… että romaanilla on ”sanoma” ja ”sanomia”; että se lopulta onkin todellisuuden kuva, ainakin kuvajainen.

    Mutta Valkaman tavoin Melender vetäytyy esseen johtopäätöksissä pois todellisesta todellisuudesta, ja väittää että todellista todellisuutta oleellisempaa ovat fiktion, romaanin, sisäiset ja rakenteelliset (taiteelliset) ominaisuudet: ”Jos romaani on kokonainen maailma, henkilöhahmot ovat katseeltaan rajallisia ja paikkaansa tuomittuja… En koe tunnontuskia siitä, että katson henkilöhahmojen ylitse. Romaaneissa, tai ainakin niistä parhaissa, kaikki loppuu kieleen ja alkaa taas alusta.”

    Melender katsoo romaanin henkilöhahmojen ylitse. ”Normaali” lukija näkisi tässä vaiheessa kirjailijan ajatukset todellisuudesta, sen mitä kirjailija haluaa sanoa; sen mikä pakotti hänet sanomaan jotakin. Melender "näkee" muuta.

    Mutta Melender ei olekaan ”normaali” lukija vaan sivistynyt esteetikko, joka katsoo ikään kuin todellisuudesta taaksepäin: hän näkee kielen, joka irtoaa todellisuudesta. Melender kieltäytyy lukemasta kieltä todellisuuden ilmentäjänä.

    Arka kysymys kuuluu: mihin me tarvitsemme romaaneja, jotka eivät kuvaa todellisuutta, jos sellaisia ylipäätänsä on mahdollista kirjoittaa?

Kyösti Salovaara, 2022.
 Detlev-Rohwedder-Haus, Berliini.
Seinällä DDR:n pettävä unelma hyvinvoivasta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.

Todempaa kuin tosi

[eli valheen rajamailla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Pakkanen paukkuu nurkissa.

    Hirsitalossa asuvat ja asuneet tietävät mitä se tarkoittaa.

    Kivitalossa eivät nurkat pauku.

    Kuvitellaan mikä on totta. Tietää ei voi.

    Mies seisoo mahtavan hiekkadyynin edessä. Hän ei muista miten päätyi tähän. Häntä janottaa, on nälkä.

    Dyynin takana, tuolla korkealla, kutsuu sininen taivas poutapilvineen.

    Uskaltaisiko kiivetä hiekkakummun päälle?

    Ehkä mäen takana aukeaa palmujen reunustama katu täynnä ravintoloita, ruokapaikkoja, virkistyksen lähteitä väsyneelle mielelle.

    Mutta mitä jos mäelle päässyt näkeekin horisonttiin asti pelkkää hiekkaa? Uusia dyynejä, niiden välissä upottavia laaksoja? Mahdottoman taipaleen?

    Kannattaako riskeerata? Pistää kaikki yhden kortin varaan?

Tosi on totta, valhe valhetta, mutta mitä fiktio on?

    Molempia eikä kumpaakaan?

    Kun ihmiset kertovat tarinoita, he eivät ajattele valehtelevansa. Mutta ei tarinaa totenakaan pidetä. Se on eräänlainen kokoelma peräkkäin aseteltuja ei-totuuksia, sivulauseissa toden siemen.

    Onkohan fiktio nykyään olevinaan totta?

    ”Tylsät faktat hiiteen minun fiktiostani!” huudahtaa Artemis Kelosaari vuoden ensimmäisessä Parnassossa.

    Kelosaaren mielestä pyrkimys mahdollisimman tiukkaan autenttisuuteen tuhoaa fiktiolta mahdollisuuden olla itsenäinen kirjallisuudenlaji.

    ”Ihmisillä”, Kelosaari sanoo, ”etenkin suomalaisilla, on taipumus pitää totuutta ylimpänä arvona kaikista. Niin jalo itseisarvo se on, ettei fiktiolle – tyylikkään luulottelun, vääristelyn, valehtelun taidolle – jää juuri tilaa.”

    Suomalaiset ovat viehättyneet arkipäivän realismista.

    Kelosaari huomaa, kuinka muodikas historiafiktio suorastaan tukehtuu yksityiskohtiin kaikesta, mikä ympäröi tarinan henkilöitä. Yksityiskohdat eivät enää palvele tarinaa vaan niistä on tullut pääasia, eräänlaista fiktiivistä historiantutkimusta. Kelosaari kutsuu yksityiskohtiin tukehtuvaa kirjailijaa ”läksyihinsä tukehtuvaksi kirjailijaksi”. ”En tiedä mikä on tällaisen kirjailijan motiivi ylipäätään kirjoittaa”, Kelosaari sanoo, ”muu kuin korostaa sitä että on tehnyt läksynsä kuin ainakin kiltti koululainen ja faktoissa pysyvät aikuinen.”

    Pitäisikö kirjailijoiden siis ”valehdella” ja vääristellä enemmän? Pitäisikö heidän tietää vähemmän sanoakseen enemmän?

Kyösti Salovaara, 2018.

Vaatiessaan arkipäivän realismista irrottautuvaa fiktiota Artemis Kelosaari kuulostaa reippaan epäsovinnaiselta.

    Mutta onko hän löytänyt jonkin uudenlaisen fiktion?

    Onko nykyisen kaunokirjallisuuden ongelmana pysyttäytyminen totuuteen, todellisuuteen?

    Kelosaaren lääkkeet tilanteen parantamiseksi tuntuvat aika laimeilta, aspiriinilta aamukrapulaan.

    Fiktion määritelmä Kelosaaren mukaan on, ettei se ole totta. ”Sen tehtävänä on aloittaa siitä, mihin faktat päättyvät. Se kykenee vapaasti spekuloimaan sillä, mitä olisi voinut olla tai tapahtua.”

    Miksi fiktion ei anneta olla fiktiota – avoimesti epäaitoa?

    Näin Kelosaari kysyy, mutta ei vastaa, että kuka ei anna. Lukija? Kirjailijat? Kustantajat? Vai ajan henki?

    ”Olemme kuin kilttejä lapsia, joille isä ja äiti ovat opettaneet, että valehteleminen on rumaa.”

    Kelosaari saattaa olla oikeassa, mutta ongelmaksi jää ettei hän pysty määrittelemään ”fiktiota” millään uudenlaisella tavalla eikä oikeastaan vanhanaikaisellakaan. Miksi ”epäaito” olisi muka parempaa tai fiksumpaa kuin autenttisuus? Kelosaari ei jaksa pohtia fiktion uskottavuutta - riittääkö se perustelemaan epäaidon?

    Fiktio pakenee määrittelyjä.

    Kuinka paljon todellisuutta voi vääristellä ja kuvitella olevansa kaunokirjailija eikä pelkkä huijari?

Muutama viikko sitten Philip Roth kertoi haastattelijalle, että hän ei enää lue kaunokirjallisuutta vaikka lukeekin paljon kirjoja. Roth kertoi olleensa elämänsä ja kirjailijanuransa aikana riittävästi, kyllästymiseen asti tekemisissä fiktion kanssa.

    Meistä ei kukaan ehkä vieläkään tiedä kuinka ”realistisia” Rothin omaelämäkerrallisena pidetyt romaanit olivat vai olivatko lainkaan. Usein Roth kirjoitti romaaneissaan siitä, millaista on kirjoittaa omaelämäkerralliselta vaikuttavia omaelämäkerrallisia romaaneja ja uskotella, että sellainen on totta mikä ei ollut lainkaan.

    Kenties Roth pelkästään vääristeli, huijasi, valehteli tyylikkäästi.

    Pari päivää sitten italialainen Elena Ferrante kertoi the Guardianissa olevansa kyllästynyt fiktioon. Hän lainasi Gogolia, jonka kerrotaan sanoneen: Antakaa minulle mikä tahansa arkipäiväinen sattumus, niin kirjoitan siitä viisinäytöksisen näytelmän.

    Ferrante sanoi, ettei halua noudattaa Gogolin ohjetta. Anekdootit eivät kiinnosta häntä, ei niiden pohjalta kaukokirjallinen liioittelu. Kaikki kirjoittaminen on velkaa fiktiolle, Ferrante sanoi, kaikessa kirjoitetussa on enemmän tai vähemmän kaunoa. Ferranten mielestä oleellista on, kuinka paljon totuutta tai totuudellisuutta kirjoitettu tavoittaa.

    Mutta onko Ferrante jotenkin ”oikeammassa” kuin Kelosaari? Puhuvatko he lopulta samasta asiasta – siitä että pinnallisen realismin ylitse kaunokirjallisuus parhaimmillaan esittää jotakin muuta kuin pelkkiä faktoja ja arkipäivän elämänreseptejä?

    Mikä on se ”totuus”, jota Ferrante ajattelee kirjoituksillaan tavoittelevansa?

    Onko se jotakin mitä ei kukaan pysty ääneen sanomaan? Jos on, eikö ole suuruudenhulluutta puhua siitä? 

    Onko mitään muuta totuutta olemassa kuin se mikä on sanottu?

Kyösti Salovaara, 2018.

Poliittisen kirjoittamisen vaikeus

[hopeahuilu vai fanfaari?]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Yksinkertaiselta näyttävät asiat ovat toisinaan monimutkaisia.

    Käveleminen on kaatumista eteenpäin. Eteenpäin siirretty kantapää ottaa kaatujan vastaan. Kävelijä pysyy pystyssä. Kävelijä on jatkuvan epätasapainon tilassa.

    Näin selitti liikuntasuunnittelija Katriina Ojala yhdeksänvuotiaan Vilhon kysyttyä ”miksi ihmisen kädet heiluvat, kun ihminen kävelee” Helsingin Sanomien tiedesivulla.

    Tuliko tuossa ilmaistua myös ihmiselämä liikkeen vertauskuvana?

    Elämä on horjuvaa kaatumista huomiseen, kunnes mikään ei ota vastaan.

    ”Miten taistelette sokeuden tuomaa pimeyttä vastaan?” kysyttiin 92-vuotiaalta Andrea Camillerilta muutama päivä sitten El País lehdessä. Komisario Montalbanon luoja vastasi, ettei sitä vastaan voi mitenkään taistella. Pahinta on värien katoaminen. Jäljellä ovat vain muistot, joiden varassa elää.

    Jokaisella askeleella syntyy jälkiä muistiin.

Kauan sitten, vuonna 1933, kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren kysyi Tulenkantajat-lehdessä, kumpaa taide on: fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu?

    Nuori mies oli selkeästi marxilainen ja melko dogmaattinen ajattelussaan.

    ”Emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu...”

Piirros: Istvan Strobl.

    Muutama vuotta myöhemmin Palmgren teilasi Kirjallisuuslehdessä Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa  -kehitysromaanin työmieskuvan. Samalla kun hän myönsi, että Pekkasen Samuel Oino on mestarillisesti kuvattu ihminen, hän syytti Pekkasta siitä, että tämä vipusi Oinon proletariaatista pois, että Oino kehittyi keskiluokkaan päin, muuttui yksilöksi.

    Palmgren sanoi, että Oinon henkilö on eräs monumentti Suomen kirjallisuuden yhteiskunnallisessa historiassa: ”Mutta millainen monumentti? Ei taistelevan proletariaatin edustaja, ei luokkansa kanssa nouseva, vaan siitä yhä enemmän eroava, yksilöllisiin probleemeihin yhä enemmän kietoutuva. Samuel Oino edustaa, paitsi Pekkasta itseään, erästä työväenluokan sukupolvea (tai sen osaa), joka kansalaissodan murtamana menetti uskonsa luokkataisteluun ja näki tien vain ’lajinsa kehittymisessä’, kohoamisessa ’isäänsä korkeammalle.”

    Poliittisessa kirjoituksessaan Palmgren vetosi ”proletariaatin elinvoimaan”. Oli eräänlainen luokkapetos hyljätä tuo elinvoima ja pyrkiä elämässä eteenpäin. Hän myös väitti, että proletariaatin elinvoima näkyy taideteoksen kielessä, tyylissä ja rakenteessa; ja että vain silloin kun se näkyy, kysymyksessä on aito työväenkirjallisuus.

    Onko kieli aina ja ikuisesti poliittista? Voiko kirjoittaa romaanin tai runon, joka ei ole yhteiskunnallinen kannanotto?

Poliittisen kirjoittamisen vaikeus tuli mieleen - samalla kun muistui nuoren Raoul Palmgrenin ehdottomuus – vuoden viimeisintä Parnassoa lukiessa.

   Siinä Virpi Alanen kertoo kuinka tapasi Corona-baarissa ”yhden tämän hetken yhteiskuntakriittisimmistä runoilijoista”, vuonna 1975 syntyneen Eino Santasen. Runoilijalta on juuri ilmestynyt Raha-trilogian toinen nide, runoteos Yleisö.

    Alanen otsikoi haastattelunsa ottamalla ”poliittisesti kantaa” lukemaansa kirjailijaan: Talouden kriitikko, vapauden etsijä – Eino Santasen runot kritisoivat kuvaksi muuttunutta maailmaa.

    ”Se maailma, johon runot ovat suhteessa”, Alanen kuvailee Santasen runoutta, ”on nykyinen jokapäiväinen länsimaisen ihmisen maailma, jota talous määrittää ja jossa ihminen muokkaantuu talouden vaatimusten mukaiseksi. Teos teokselta Santanen on kuvannut tätä maailmaa yhä tiheämmin ja pelkistetymmin, jolloin maailman tila kouraisee lukijaa yhä kylmemmin.”

    Alasen – ja Santasen – mielestä runous näkee talouden ja rahan ytimeen. Kaikki taide mikä ei ole muuttunut teolliseksi näkee talouden ja rahan ytimeen, Santanen täsmentää.

    Nykymaailmassa ihminen (muka) menettää vapautensa, koska maailmalla ei ole merkitystä. Jossakin toisenlaisessa maailmassa ihmisellä olisi enemmän vapautta ja valintoja kuin tässä missä taloudella (ja teknologialla) on niin suuri sija.

    Kriitikko (Alanen) ottaa myötäsukaisesti kantaa runoilijan (Santanen) poliittiseen väitteeseen, että nykymaailmassa ihmisellä on vähemmän vapautta kuin joskus aikaisemmin ja että vapauden puute johtuu talouselämän kehittymisestä.

    Palmgrenin tavoin Alanen uskoo, että runoilijan poliittinen väite muuttuu lihaksi hänen kielessään; että runo on silloin erinomaisen hyvä kun se ilmaisee poliittisen väitteen, joka pitää paikkansa.

    Mutta entäpä jos Santasen poliittinen hypoteesi on väärä ja virheellinen? Jos Santanen on väärässä, muuttuvatko hänen runonsakin ”vääriksi” ja lopulta huonoksi runoudeksi?

    Poliittinen kirjoittaminen on rohkeaa, mutta sen taiteellisena riskinä on väärässä olemisen mahdollisuus.

Vapaus ja vapauden puute!

    Jokin aika sitten kuulin sellaisen vertailun, että köyhinkin suomalainen kuuluu 15 prosenttiin maailman rikkaimmista ihmisistä.

    Yle selvitti marraskuun lopulla miten arkipäivän elämään – ja siinä koettuun vapauteen – vaikuttavat hinnat ovat palkkoihin suhteutettuina muuttuneet viimeisten 30 vuoden aikana. Tulos oli yllättävä, vaikka intuitiivisesti ja muistinvaraisesti osasikin epäillä, että monet tavarat (ja ruoka kaikkineen) ovat tänään paljon halvempia kuin vaikkapa vuonna 1986.

    Kodinkoneet ovat halventuneet 30 vuodessa 65 %!

    Autot ovat halventuneet samassa ajassa 57 %, naisten vaatteet 55 % ja ruokatarvikkeista esimerkiksi kahvi 82 % ja liha 60 %.

    Jos mentäisiin kauemmaksi historiaan, halpenemisen luvut sen kun suurenisivat.

    Hyvin harvoin naisen aseman parantumisesta, emansipaation tekijöistä puhuttaessa korostetaan teknologian ja talouden merkitystä. Kuinka paljon nainen vaikkapa vuonna 1936 käytti ajastaan vaatteiden ja astioiden pesemiseen? Tänään sen tekee halvalla kaupasta ostettava kone. Idealisti ja "tahtopoliitikko" ajattelee, että naisen vapautuminen perustui "vapautumisen ajatukseen"; pragmaattinen realisti "tietää" että sen mahdollisti taloudellinen kehitys, jossa teknologia paransi tuottavuutta.

    Kuinka monta vapaata tuntia työläisellä oli käytössään vaikkapa vuonna 1926? Ja mitä hän teki niillä tunneilla joita vapaana oli? Kansakoulun olivat jo kaikki käyneet, mutta sitä enemmän opiskelleita oli vain ”kylmäävä” kourallinen.

   Tänään melkein kuka tahansa suomalainen matkustaa minne tahansa mielii; hänellä on vähintään viiden viikon vuosiloma, pitkät viikonloput vapaata ja työpäivän pituus alle 8 tuntia. Vapauksia on niin paljon ettei aina tiedä mihin niitä käyttää. Koulutustakin on kosolti, melkein enemmän kuin sielu sietää - ja lisää pitää saada niin kuin kaikkialla vaaditaan.

    Kuitenkin runoilija ja hänen kriitikkonsa väittävät, että tässä runsauden ja vapauksien maailmassa ihmiset ovat kadottaneet merkityksensä eivätkä huomaa ”omaa vapaudenpuutettaan”.

    Oliko luonnon ja alkeellisen elämän ”vankina” elävällä ihmisellä aikoinaan muka enemmän vapautta ja elämän merkityksiä? Voiko todellisuuden nähdä harhaisemmin kuin Santanen ja Alanen näkevät?
    Se että yksilön ja ryhmien vapauteen liittyy rajoituksia, johtuu täysin muista syistä ja paine tulee muualta kuin taloudesta, mutta se on toinen juttu.

En tietenkään moiti Eino Santasta yhteiskunnallisesta runoudesta. Se on rohkea teko, kiitoksen arvoinen. Enkä kiistä Virpi Alasen ehdotonta oikeutta liputtaa Santasen poliittisen runon puolesta.

    Parempi ottaa kantaa kuin lillua julkisen elämän hiljaisen äänekkäässä merkityksettömyydessä.

    Elämä on yhteiskunnallista, kirjoittaminen on usein tai melkein aina poliittinen kannanotto – johonkin. ”’Puhdas taide’, ’puolueeton taide’ tai ’taide taiteen vuoksi’ ovat vain valheellisia iskusanoja”, Raoul Palmgren kirjoitti vuonna 1937 kokoomateoksessa Marxilaisuus. ”Kaikki taide on ’tendenssiä’. Ja kaikki ’tendenssi’ taas on taidetta sille yksilölle ja sille luokalle, johon se siirtää tekijänsä hahmoiksi systematisoidut tunteet.”

    Ennen kuin Palmgrenin dogmaattiselta tuntuvan ajatuksen tuomitsee, sitä kannattaa verrata Santasen runoihin ja Alasen myötäsukaiseen kritiikkiin. Eivätkö nämä kirjoittajat puhu samasta asiasta samanlaisin sanankääntein ja perusteluin? Edellinen puhuu kapitalismin kahleesta, jälkimmäiset talouden ahdistavasta pakokauhusta. Yhteistä heille on perustella (taiteen) kieli poliittisella väitteellä, ja olettamus että taideoksen aitous ja paremmuus perustuu poliittisen väitteen vahvuuteen.

    Mutta entäpä jos heidän, Palmgrenin yhtäällä ja Santasen toisaalla, poliittinen väite on virheellinen? Entäpä jos ihmiselle olikin hyväksi nousta proletariaatin merkityksellisestä joukkokokemuksesta keskiluokkaan, tulla yksilöksi? Mitäpä jos moderni talous ei olekaan vapautta estävä vaan nimenomaan vapautta lisäävä mekanismi, joka irroittaa yksilön melkein täydellisesti fyysisen olemisen kahleista?

    Jos poliittinen väite osuu harhaan, tuleeko siihen nojaava runo heittää kirjallisuuden roskakoriin?

    Jos ei pidä, niin miksi ei? Voiko poliittinen väite olla virheellinen ja siitä  kumpuava taideteos silti merkityksellinen ja lukijalle inostava ja unohtumaton kokemus?

    Otetaan äärimmäinen esimerkki Pol Potista.

    Kuvitellaan, että Pol Potin suosikkirunoilija Saloth Sar oli Pol Potin kanssa samaa mieltä siitä että urbaani, kehittynyt ja teknologiaa käyttävä talous on ihmiselle pahaksi ja siksi kaupungit pitää tuhota ja ihmiset siirtää maaseudulle viettämään ankaraa mutta aitoa elämää, ja ne jotka eivät halua siirtyä, kannattaa ja saa tappaa – kuvitellaan siis että tämä kamputsealainen runoilija kirjoitti runoja miljoonan ihmisen tappamisen välttämättömyydestä kauniilla lauseilla ja ytimekkäillä ilmaisuilla. Hänen riiminsä osuivat kohdalleen.

    Aikalaiset, henkiin jääneet, saattoivat pitää kamputsealaisen kirjailijan runoja hienoina taideteoksina, mutta voimmeko me pitää niitä hienoina, kun tiedämme kuinka hirvittävän armottomasti Pol Pot murhasi "väärin" ajattelevia kanssaihmisiään?

    Voiko kielen siis erottaa siitä mitä se sanoo?

    Tähän kysymykseen palaamme yhä uudestaan.

    Tätä mietimme niin kauan kun kaadumme eteenpäin ja otamme kantapäällä vastaan pysyäksemme pystyssä ja liikkeessä.

    Värejä: punainen, musta, vihreä metsä ja sininen taivas.

    Liekkejä: romanttinen tai kaiken tuhoava.

    Oleellista kysyä: Kävelemisen väri?

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

>>>>

Virpi Alanen: Talouden kriitikko, vapauden etsijä. Parnasso 6-7 / 2017.

Katriina Ojala: Miksi ihmisen kädet heiluvat, kun ihminen kävelee? Helsingin Sanomat, 8.12.2017

Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love Kirjat, 1980.

Marcus Ziemann: Yle selvitti: Vain harva tuote tai palvelu maksaa palkkoihin suhteutettuna enemmän kuin 20 tai 30 vuotta sitten. Yle, 28.11.2017.

Mustan väri

[sanattomana, melkein]

                                                                                               Kyösti Salovaara 2014.

Maailmaa on kaikki, aloitti Ludwig Wittgenstein Tractatuksensa.

    Siis: ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

    Se mitä jää sanomatta, mitä ei voi sanoa, ei kuulu tähän maailmaan. Tässä sanoilla ilmaistavissa olevassa kummallisessa maailmassamme emme voi Wittgensteinin mielestä ajatella ”mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Eikö vahingossakaan ja huomaamattaan voi ajatella epäloogisesti?

    Vai tarkoittaakohan Wittgenstein, että loogisuus on eräässä mielessä subjektiivista? Että minä, esimerkiksi, ajattelen aina loogisesti omalta kannaltani omassa päässäni (omassa kuplassani) vaikka sinusta (sinun kuplastasi katsoen) kirjoitan pelkästään epäloogisia ”väitteitä”?

    Luulen aina olevani looginen koska olen.

    Tai ehkä, ehkäpä sotken tietoisesti loogisuuden ja johdonmukaisuuden.

Tässä loogisessa maailmassa suomalaiset eivät pukeudu pradaan eivätkä pravdaan – vaikka totuuden pasuunat totisina torilla soivat – vaan mustaan.

    ”Suomalainen rakastaa mustaa, sillä se suojaa häntä maailmalta”, kirjoitti Helsingin Sanomat maanantaina. Samana päivänä Yle otsikoi: "Musta kansa joka pimeydessä vaeltaa – me.”

    Suomea on kaikki, mikä on niin kuin se on.

    Mutta miksi me valitsemme mustan värin, vaikka se ei oikeastaan ole minkään väristä? Mustaa väriä ei ole. Voiko sellaiseen pukeutua mitä ei ole?

    Wittgenstein sanoi sivumennen: ”Oliot ovat värittömiä.”

    Kuulostaa että hän puhui suomalaisista, mutta en usko että puhui.

    En tiedä paheksutaanko missään muualla jouluvaloja kuin Suomessa. Ilmeisesti säkkipimeään ja sysimustaan sopeutunut suomalainen haluaa, että kaikki ovat kaltaisiamme. Että meitä ei erota syyspimeästä maisemasta kuin silloin tällöin vilkahtava älypuhelimen ruudun välähdys.

    Suomi on mustaa naurua.

Viime viikolla kirjoitin itseni sanattomaksi.

    Ross Macdonald -esseen editoimiseen kului kolme täyttä työpäivää (palkatta).

    Hullun hommaa. Siitä johtuu että nyt sanon vain vähän, sen mitä hämärä tuuli mieleen tuo. Esseeni Ross Macdonald, kirjailija löytyy täältä. Jonakin päivänä teen siitä ikonin sivun reunaan. Sitten kun on aikaa, halua ja kykyä.

    Silmäilin nettiä. Macdonaldin viime sunnuntaiksi osunutta 100-vuotispäivää ei juuri noteerattu meillä eikä muualla. Tuommoinen kirjallisuus ja tämmöinen kirjailija eivät ole nyt pinnalla. Englannin Amazonissa on toki myytävänä Ross Macdonaldin romaaneja, mutta ne on painettu monta vuotta sitten. Saksassa sen sijaan uusia painoksia on otettu viime aikoihin asti.

    Kukaan ei tiedä etukäteen mistä romaanista tulee klassikko.

    Jos kirjailijat osaisivat paremmin tilastotiedettä ja todennäköisyyslaskentaa, heiltä saattaisi kadota kirjoittamisen puhti ja luomisen haaste.

    Onneksi laskutaito puuttuu, luulen.

Uusin Parnasso (6-7/2015) ilmestyi kaksoisnumerona.

    Se oli taas aika sisäsiistiä kirjallisuuspuhetta, kirjailijaa ymmärtävää ja hellivää. Ei poikkipuolista sanaa.

    Mutta ”kaksoisnumero” sitä vastoin on epäsiistiä kaupallista toimintaa. Kun Parnasson sivumäärä on yleensä noin 74 ja nyt ”kaksoisnumerossa” 98, niin onko se muka kaksois-numero? Ei edes puolitoista-numero. Eikö lehden päätoimittajakaan osaa laskea?

    Muistaakseni Karo Hämäläinen on työskennellyt taloustoimittajana.

    Olisiko tilaajalla oikeus vaatia osa tilausmaksusta takaisin?

    Tylsää kirjallisuuspuhetta on antaa kirjailijoiden eritellä teoksistaan. Ketä kiinnostaa? Miksi kirjailijan pitäisi analysoida tai perustella mitä on kirjoittanut ja miksi kirjoittanut niin kuin on? Mitä se auttaa jos lukijasta romaani tai runo tuntuu ihan erilaiselta - ei lukija kirjailijan intentiota tarvitse. Eikä kirjailija ”omista” maailmalle lähettämäänsä romaania eikä hänellä ole veto-oikeutta siihen mitä lukija kirjasta tuumailee.

    Karo Hämäläinen oli muuten kysellyt divareista millaisia kirjoja nyt ostetaan ja myydään. Monenlaisia vastauksia, niitä mustanpuhuviakin. Divarit eivät kuole eikä kirjallisuus lopu mutta eivät ne oikein eläkään. Sattuman kauppaa sattumalta.

    Muutama ellei moni antikvariaatin pitäjä totesi, että kirjoja ostetaan aika sattumanvaraisesti; hyvä voi olla hyvää tai huonoa ja huonokin hyvää, mutta etukäteen siitä on vaikea tietää. ”Kaunokirjallisuuden sisään ostaminen on arpapeliä. Eikä kirjallisella laadulla tunnu olevan merkitystä”, sanoi Hakaniemessä antikvariaattia pitävä Anne Huurto. ”Kaunokirjallisuutta ei lueta itsenään, maailmaa avartavana ja ymmärrystä lisäävänä kokemuksena vaan satunnaisina pilkkeinä median nostojen tai jostain saadun suosituksen perusteella.”

    ”Nykyään ihmiset lukevat paljolti vasta ilmestynyttä kirjallisuutta”, totesi Timo Surojegin Kampintorilta, ”ja sitä, mikä on kulloinkin mediassa esillä. Finlandia-palkittua kirjailijaa kysytään pari-kolme viikkoa palkinnon julkistamisen jälkeen, ja sitten kysyntä hiipuu.”

    Mutta lohdutukseksi muistettakoon, että ”kaiken ymmärtäminen on tarpeetonta, riittää kun ymmärtää pahimman.”

    Tokaisi Erno Paasilinna Mustassa aukossaan.

Valon värejä Strasbourgissa.

Jos musta ei ole väri, niin mitä se on?

    Loogisin vastaus lienee että se ei ole mitään tai että se on kaikki, kaikkea.

    Joulun lähestyessä ajatus palaa alkuun, ihan kauas.

    ”Meidät luotiin elämään paratiisissa, paratiisi määrättiin palvelemaan meitä”, kirjoitti Franz Kafka. ”Meitä koskevaa määräystä on muutettu; se että näin on tapahtunut myös paratiisia koskevan määräyksen suhteen, jätetään sanomatta.”

    Miten tuo jäi huomaamatta? Miksi media nukkui?

    Kafkan mielestä on turha valittaa syntiinlankeemuksesta. ”Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.”

    Tarkoittaako Kafka että meidän on tajuttava oma mitättömyytemme, joka on perin sankarillista? Että tarvitaan nöyryyttä tunnustaa ettei meistä ole Jumalaksi? Vai voisiko olla niin, että Jumala näpäytti ihmistä kuvittelemasta liian suuria itsestään.

    Tuo on sitten tautologiaa.

Wittgenstein sanoi että oliot (asiat, esineet) ovat värittömiä, mutta että niillä on muoto värikkyytenä.

    Erottelua on hankala ymmärtää; väritön olio on värikäs muodoltaan.

    En tiedä kumpi naurattaa enemmän: se minkä ymmärtää vai se mitä ei.

    ”Huumori on kuollut maailmasta”, Paasilinna naurahti. ”Se kuoli liian suureen leikinlaskuun.”

    Mistä minä tiedän, että Paasilinna "naurahti”?

    En mistään, mutta miksi hän muuten olisi tuolla tavalla sanonut?

                                                                        Jaakko Salovaara 2014.
Valon ja ilon väri.
Marc Chagallin lasimaalaukset Reimsin katedraalissa.

    Yhtä lailla luulen Wittgensteinin naurahtaneen päästessään Tractatuksen viimeisiin kappaleisiin: ”Lauseitteni luoma valo näkyy siinä, että se joka minut ymmärtää, huomaa lopulta lauseitteni olevan mielettömiä...”

    Kaveri siis väittää, ettei oliolla ole väriä, mutta että hänen lauseensa hehkuvat valoa!

    Suuruudenhulluuttako?

    Vai pelkkää rationaalista itsetuntemusta?

Nöyrästi pitää tunnustaa: Mustan väri jää arvoitukseksi.

    Mystistä ei ole, että mustan väri on arvoitus, vaan että musta on.

    Se on!