Poliittisen kirjoittamisen vaikeus

[hopeahuilu vai fanfaari?]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Yksinkertaiselta näyttävät asiat ovat toisinaan monimutkaisia.

    Käveleminen on kaatumista eteenpäin. Eteenpäin siirretty kantapää ottaa kaatujan vastaan. Kävelijä pysyy pystyssä. Kävelijä on jatkuvan epätasapainon tilassa.

    Näin selitti liikuntasuunnittelija Katriina Ojala yhdeksänvuotiaan Vilhon kysyttyä ”miksi ihmisen kädet heiluvat, kun ihminen kävelee” Helsingin Sanomien tiedesivulla.

    Tuliko tuossa ilmaistua myös ihmiselämä liikkeen vertauskuvana?

    Elämä on horjuvaa kaatumista huomiseen, kunnes mikään ei ota vastaan.

    ”Miten taistelette sokeuden tuomaa pimeyttä vastaan?” kysyttiin 92-vuotiaalta Andrea Camillerilta muutama päivä sitten El País lehdessä. Komisario Montalbanon luoja vastasi, ettei sitä vastaan voi mitenkään taistella. Pahinta on värien katoaminen. Jäljellä ovat vain muistot, joiden varassa elää.

    Jokaisella askeleella syntyy jälkiä muistiin.

Kauan sitten, vuonna 1933, kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren kysyi Tulenkantajat-lehdessä, kumpaa taide on: fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu?

    Nuori mies oli selkeästi marxilainen ja melko dogmaattinen ajattelussaan.

    ”Emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu...”

Piirros: Istvan Strobl.

    Muutama vuotta myöhemmin Palmgren teilasi Kirjallisuuslehdessä Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa  -kehitysromaanin työmieskuvan. Samalla kun hän myönsi, että Pekkasen Samuel Oino on mestarillisesti kuvattu ihminen, hän syytti Pekkasta siitä, että tämä vipusi Oinon proletariaatista pois, että Oino kehittyi keskiluokkaan päin, muuttui yksilöksi.

    Palmgren sanoi, että Oinon henkilö on eräs monumentti Suomen kirjallisuuden yhteiskunnallisessa historiassa: ”Mutta millainen monumentti? Ei taistelevan proletariaatin edustaja, ei luokkansa kanssa nouseva, vaan siitä yhä enemmän eroava, yksilöllisiin probleemeihin yhä enemmän kietoutuva. Samuel Oino edustaa, paitsi Pekkasta itseään, erästä työväenluokan sukupolvea (tai sen osaa), joka kansalaissodan murtamana menetti uskonsa luokkataisteluun ja näki tien vain ’lajinsa kehittymisessä’, kohoamisessa ’isäänsä korkeammalle.”

    Poliittisessa kirjoituksessaan Palmgren vetosi ”proletariaatin elinvoimaan”. Oli eräänlainen luokkapetos hyljätä tuo elinvoima ja pyrkiä elämässä eteenpäin. Hän myös väitti, että proletariaatin elinvoima näkyy taideteoksen kielessä, tyylissä ja rakenteessa; ja että vain silloin kun se näkyy, kysymyksessä on aito työväenkirjallisuus.

    Onko kieli aina ja ikuisesti poliittista? Voiko kirjoittaa romaanin tai runon, joka ei ole yhteiskunnallinen kannanotto?

Poliittisen kirjoittamisen vaikeus tuli mieleen - samalla kun muistui nuoren Raoul Palmgrenin ehdottomuus – vuoden viimeisintä Parnassoa lukiessa.

   Siinä Virpi Alanen kertoo kuinka tapasi Corona-baarissa ”yhden tämän hetken yhteiskuntakriittisimmistä runoilijoista”, vuonna 1975 syntyneen Eino Santasen. Runoilijalta on juuri ilmestynyt Raha-trilogian toinen nide, runoteos Yleisö.

    Alanen otsikoi haastattelunsa ottamalla ”poliittisesti kantaa” lukemaansa kirjailijaan: Talouden kriitikko, vapauden etsijä – Eino Santasen runot kritisoivat kuvaksi muuttunutta maailmaa.

    ”Se maailma, johon runot ovat suhteessa”, Alanen kuvailee Santasen runoutta, ”on nykyinen jokapäiväinen länsimaisen ihmisen maailma, jota talous määrittää ja jossa ihminen muokkaantuu talouden vaatimusten mukaiseksi. Teos teokselta Santanen on kuvannut tätä maailmaa yhä tiheämmin ja pelkistetymmin, jolloin maailman tila kouraisee lukijaa yhä kylmemmin.”

    Alasen – ja Santasen – mielestä runous näkee talouden ja rahan ytimeen. Kaikki taide mikä ei ole muuttunut teolliseksi näkee talouden ja rahan ytimeen, Santanen täsmentää.

    Nykymaailmassa ihminen (muka) menettää vapautensa, koska maailmalla ei ole merkitystä. Jossakin toisenlaisessa maailmassa ihmisellä olisi enemmän vapautta ja valintoja kuin tässä missä taloudella (ja teknologialla) on niin suuri sija.

    Kriitikko (Alanen) ottaa myötäsukaisesti kantaa runoilijan (Santanen) poliittiseen väitteeseen, että nykymaailmassa ihmisellä on vähemmän vapautta kuin joskus aikaisemmin ja että vapauden puute johtuu talouselämän kehittymisestä.

    Palmgrenin tavoin Alanen uskoo, että runoilijan poliittinen väite muuttuu lihaksi hänen kielessään; että runo on silloin erinomaisen hyvä kun se ilmaisee poliittisen väitteen, joka pitää paikkansa.

    Mutta entäpä jos Santasen poliittinen hypoteesi on väärä ja virheellinen? Jos Santanen on väärässä, muuttuvatko hänen runonsakin ”vääriksi” ja lopulta huonoksi runoudeksi?

    Poliittinen kirjoittaminen on rohkeaa, mutta sen taiteellisena riskinä on väärässä olemisen mahdollisuus.

Vapaus ja vapauden puute!

    Jokin aika sitten kuulin sellaisen vertailun, että köyhinkin suomalainen kuuluu 15 prosenttiin maailman rikkaimmista ihmisistä.

    Yle selvitti marraskuun lopulla miten arkipäivän elämään – ja siinä koettuun vapauteen – vaikuttavat hinnat ovat palkkoihin suhteutettuina muuttuneet viimeisten 30 vuoden aikana. Tulos oli yllättävä, vaikka intuitiivisesti ja muistinvaraisesti osasikin epäillä, että monet tavarat (ja ruoka kaikkineen) ovat tänään paljon halvempia kuin vaikkapa vuonna 1986.

    Kodinkoneet ovat halventuneet 30 vuodessa 65 %!

    Autot ovat halventuneet samassa ajassa 57 %, naisten vaatteet 55 % ja ruokatarvikkeista esimerkiksi kahvi 82 % ja liha 60 %.

    Jos mentäisiin kauemmaksi historiaan, halpenemisen luvut sen kun suurenisivat.

    Hyvin harvoin naisen aseman parantumisesta, emansipaation tekijöistä puhuttaessa korostetaan teknologian ja talouden merkitystä. Kuinka paljon nainen vaikkapa vuonna 1936 käytti ajastaan vaatteiden ja astioiden pesemiseen? Tänään sen tekee halvalla kaupasta ostettava kone. Idealisti ja "tahtopoliitikko" ajattelee, että naisen vapautuminen perustui "vapautumisen ajatukseen"; pragmaattinen realisti "tietää" että sen mahdollisti taloudellinen kehitys, jossa teknologia paransi tuottavuutta.

    Kuinka monta vapaata tuntia työläisellä oli käytössään vaikkapa vuonna 1926? Ja mitä hän teki niillä tunneilla joita vapaana oli? Kansakoulun olivat jo kaikki käyneet, mutta sitä enemmän opiskelleita oli vain ”kylmäävä” kourallinen.

   Tänään melkein kuka tahansa suomalainen matkustaa minne tahansa mielii; hänellä on vähintään viiden viikon vuosiloma, pitkät viikonloput vapaata ja työpäivän pituus alle 8 tuntia. Vapauksia on niin paljon ettei aina tiedä mihin niitä käyttää. Koulutustakin on kosolti, melkein enemmän kuin sielu sietää - ja lisää pitää saada niin kuin kaikkialla vaaditaan.

    Kuitenkin runoilija ja hänen kriitikkonsa väittävät, että tässä runsauden ja vapauksien maailmassa ihmiset ovat kadottaneet merkityksensä eivätkä huomaa ”omaa vapaudenpuutettaan”.

    Oliko luonnon ja alkeellisen elämän ”vankina” elävällä ihmisellä aikoinaan muka enemmän vapautta ja elämän merkityksiä? Voiko todellisuuden nähdä harhaisemmin kuin Santanen ja Alanen näkevät?
    Se että yksilön ja ryhmien vapauteen liittyy rajoituksia, johtuu täysin muista syistä ja paine tulee muualta kuin taloudesta, mutta se on toinen juttu.

En tietenkään moiti Eino Santasta yhteiskunnallisesta runoudesta. Se on rohkea teko, kiitoksen arvoinen. Enkä kiistä Virpi Alasen ehdotonta oikeutta liputtaa Santasen poliittisen runon puolesta.

    Parempi ottaa kantaa kuin lillua julkisen elämän hiljaisen äänekkäässä merkityksettömyydessä.

    Elämä on yhteiskunnallista, kirjoittaminen on usein tai melkein aina poliittinen kannanotto – johonkin. ”’Puhdas taide’, ’puolueeton taide’ tai ’taide taiteen vuoksi’ ovat vain valheellisia iskusanoja”, Raoul Palmgren kirjoitti vuonna 1937 kokoomateoksessa Marxilaisuus. ”Kaikki taide on ’tendenssiä’. Ja kaikki ’tendenssi’ taas on taidetta sille yksilölle ja sille luokalle, johon se siirtää tekijänsä hahmoiksi systematisoidut tunteet.”

    Ennen kuin Palmgrenin dogmaattiselta tuntuvan ajatuksen tuomitsee, sitä kannattaa verrata Santasen runoihin ja Alasen myötäsukaiseen kritiikkiin. Eivätkö nämä kirjoittajat puhu samasta asiasta samanlaisin sanankääntein ja perusteluin? Edellinen puhuu kapitalismin kahleesta, jälkimmäiset talouden ahdistavasta pakokauhusta. Yhteistä heille on perustella (taiteen) kieli poliittisella väitteellä, ja olettamus että taideoksen aitous ja paremmuus perustuu poliittisen väitteen vahvuuteen.

    Mutta entäpä jos heidän, Palmgrenin yhtäällä ja Santasen toisaalla, poliittinen väite on virheellinen? Entäpä jos ihmiselle olikin hyväksi nousta proletariaatin merkityksellisestä joukkokokemuksesta keskiluokkaan, tulla yksilöksi? Mitäpä jos moderni talous ei olekaan vapautta estävä vaan nimenomaan vapautta lisäävä mekanismi, joka irroittaa yksilön melkein täydellisesti fyysisen olemisen kahleista?

    Jos poliittinen väite osuu harhaan, tuleeko siihen nojaava runo heittää kirjallisuuden roskakoriin?

    Jos ei pidä, niin miksi ei? Voiko poliittinen väite olla virheellinen ja siitä  kumpuava taideteos silti merkityksellinen ja lukijalle inostava ja unohtumaton kokemus?

    Otetaan äärimmäinen esimerkki Pol Potista.

    Kuvitellaan, että Pol Potin suosikkirunoilija Saloth Sar oli Pol Potin kanssa samaa mieltä siitä että urbaani, kehittynyt ja teknologiaa käyttävä talous on ihmiselle pahaksi ja siksi kaupungit pitää tuhota ja ihmiset siirtää maaseudulle viettämään ankaraa mutta aitoa elämää, ja ne jotka eivät halua siirtyä, kannattaa ja saa tappaa – kuvitellaan siis että tämä kamputsealainen runoilija kirjoitti runoja miljoonan ihmisen tappamisen välttämättömyydestä kauniilla lauseilla ja ytimekkäillä ilmaisuilla. Hänen riiminsä osuivat kohdalleen.

    Aikalaiset, henkiin jääneet, saattoivat pitää kamputsealaisen kirjailijan runoja hienoina taideteoksina, mutta voimmeko me pitää niitä hienoina, kun tiedämme kuinka hirvittävän armottomasti Pol Pot murhasi "väärin" ajattelevia kanssaihmisiään?

    Voiko kielen siis erottaa siitä mitä se sanoo?

    Tähän kysymykseen palaamme yhä uudestaan.

    Tätä mietimme niin kauan kun kaadumme eteenpäin ja otamme kantapäällä vastaan pysyäksemme pystyssä ja liikkeessä.

    Värejä: punainen, musta, vihreä metsä ja sininen taivas.

    Liekkejä: romanttinen tai kaiken tuhoava.

    Oleellista kysyä: Kävelemisen väri?

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

>>>>

Virpi Alanen: Talouden kriitikko, vapauden etsijä. Parnasso 6-7 / 2017.

Katriina Ojala: Miksi ihmisen kädet heiluvat, kun ihminen kävelee? Helsingin Sanomat, 8.12.2017

Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love Kirjat, 1980.

Marcus Ziemann: Yle selvitti: Vain harva tuote tai palvelu maksaa palkkoihin suhteutettuna enemmän kuin 20 tai 30 vuotta sitten. Yle, 28.11.2017.

Aika on julma kriitikko

[Minkä sille sitten mahtaa?]

Ei mitään!

     Ei sille mitään mahda.

     Aika hyväksyy ja hylkää mitä kirjoja kannattaa lukea, valitsee eloon jäävät ja tuomitsee suurimman osan romaaneista kadotukseen. Se on julmaa eikä ajan kriitikontoimeen myönnetä veto-oikeutta.

     Minullekaan.

     Tähän sopisi lopettaa.

     Mutta jatkan kuitenkin.

Romaanin häilyvää elinkaarta ryhdyin pohtimaan luettuani Hyönteisdokumentti-blogista Hdcaniksen negatiivisen arvion Alberto Moravian romaanista Keskipäivän aave (alkuteos 1954). Hdcanis piti kirjaa lukemisen kannalta ”hutina” eikä suositellut sitä kenellekään.

      Tuohon arvioon ei ole nokan koputtamista.

      En koputa, mutta jäin miettimään, että itselleni – ja monelle kanssaihmiselle 1960-luvulla – Alberto Moravian rohkeat, seksikkäät, keskiluokan ahdistuksen psykologiassa ”piehtaroivat” romaanit olivat virkistävää eskapismia tunkkaisesta arkipäivästä ulos avarampaan maailmaan. Teini-ikäisenä suosikkini oli Moravian romaani Tyhjä kangas (1960), vaikka omakohtaisesti en tiennyt sen aihepiiristä mitään, mutta vaistosin radikaalin, melkeinpä poliittisen asenteen seksuaaliseen vapautumiseen ja pikkuporvarillisen, keskiluokkaisen elämäntavan kritiikin.

     Mutta nykyhetkessä tuollaista radikalismia ei kaiketi tarvita, koska yhteiskunnallinen ilmapiiri ja ihmisten arkipäivä on kyllästetty liberaaleilla arvoilla ja pikkuporvarisilla eduilla, saatavilla.

     Alberto Moravia totesi the Paris Reviewin kesänumerossa vuonna 1954, että vaikka hänen kaltaisella taiteilijalla pitääkin olla selkeä asenne moraaliseen, poliittiseen, filosofiseen tai sosiaaliseen uudistushaluun, kirjailijan tuotanto ei kuitenkaan kanna vuosien päähän sen perusteella mihin kirjailija uskoo vaan hänen teostensa perusteella. Ne elävät, jos elävät, siis siitä huolimatta mihin (poliittiseen tai moraalisen ajatukseen) kirjailija uskoo.

      Ehkäpä Moravian romaaneissa oli sittenkin liian paljon sanottavaa ja liian vähän yleispätevää ja kestävää ”estetiikkaa”.

Miksi toiset kirjat elävät ja toiset eivät?

      Tähän on melkein mahdoton vastata. Klassikon resepti puuttuu. Sitä ei löydä marketin hyllyltä. Vai menisikö etsimään?

     Mutta pitääkö kaikkien kirjojen sitten elää aikakautensa ylitse? Niinkö romaanin arvo mitataan? Tässä ja nyt.

     Ei suinkaan, sanon ja tästä ei liene eripuraa. Tässä ajassa ja kaikkina aikoina tarvitaan kirjoja, jotka saavat lukijan havahtumaan, mihin tahansa minkä taiteilija haluaa esittää. Se voi olla vakavaa, kevyttä, viihdyttävää, asiapitoista tai höttöä vailla vertaa.

      Niin että tässä hetkessä – eikä muita taida olla valittavana – kannattaa lukea kirjoja kirjoina juuri nyt ja jättää ajan julman kritiikon tehtäväksi valita ne kirjat, ne romaanit joita aika katsoo ”oikeaksi” poimia kannettavaksi tuleviin aikoihin ja niissä eläville ihmisille.

Teoksessaan Romaanitaide (1947) Alex Matson hahmotteli sellaista romaanin muotoa, esteettistä ilmiasua joka selittää miksi jotkut romaanit ovat valikoituneet klassikoiksi ajan julman kriitikon kynsissä.

      Oleellista Matsonin ideassa kai oli, että romaani elää, jos on elääkseen, esteettisen muotonsa ansiosta, eikä niinkään sen perusteella mitä kirjailija muodon sisässä sanoo. Tämä siitä huolimatta, että romaanissa ”muoto ja ajatus ovat yhtä” ja että siinä ”ajatus on muotoa”, niin kuin Matson kirjoitti. Aatteellisestakin lähestymistavasta huolimatta romaanin elinvoima perustuu sen muotoon, esteettiseen rakennelmaan, jonka sanat pystyttävät.

     Matson vertasi romaania tauluun, jonka äärellä taidearvo määräytyy (kiistattomasti) sen perusteella minkä ”muotoinen” se on, eikä sen perusteella mitä taulu esittää. ”Mutta koska romaanikin on taideteos”, Matson totesi, ”niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen mitä tuo muoto esittää.”

     Ja Matsonin yhteenveto:

     ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee, mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

Matsonin ideaalisesta romaanimuodosta voi päätyä metafyysisiin sfääreihin, ymmärsipä hänen teesinsä oikein tai väärin tai ei lainkaan. Elämän ja romaanin yhtäläinen rakennetapa, huh huh!

     Aika paljon vaadit, Alex.

     Sitä virhettä ei kuitenkaan kannata tehdä, että hylkäisi ajastaan sellaisen kirjallisuuden, joka pursuaa ajatuksia muodon kustannuksella; että vähättelisi kirjallisuutta joka yrittää tavalla tai toisella ”parantaa” maailmaa, hätkähdyttää lukijansa ja johdattaa heitä jos ei fyysisille barrikadeille niin henkisille kuitenkin.

     Mutta Matsonin ajatus romaanin muodosta elinkaaren takaajana tai paremminkin selittäjänä saattaa hyvinkin pitää kutinsa; vain sellaiset romaanit elävät sukupolvelta toiselle jotka eivät liiassa määrin toimi tiettyyn yhteiskunnalliseen tilanteeseen kytkettyjen radikaalisten ajatusten megafonina.

     Ehkäpä Moravialla (hänen romaaniensa muodolla) ei ole mitään kerrottavaa 2000-luvun ihmiselle, mutta omassa ajassaan hän oli tärkeä kirjailija, taiteilija. Niin kuin olivat Hannu Salama ja vaikkapa Christer Kihlman Suomessa. Ja vaikka Erica Jongin, Marilyn Frenchin tai Francine du Plessix Grayn kaltaisia feministikirjalijoita ei kenties enää tarvita, niin aikanaan heidän romaaninsa olivat airueita vapaampaan maailmaan tai ainakin vapaamman maailman kuvitteluun, haaveeseen.

     Tai ajatellaanpa 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnallisia, sosialistisia kirjailijoita. Jack Londonin ja Upton Sinclairin (ja monien muiden joita emme muista tai joista emme ole koskaan edes tienneet) yhteiskuntakertomuksia luettiin ympäri maailmaa. Tänään Sinclairia ei lue kukaan, ja Londoniltakin luetaan vain seikkailukertomuksia ja luontokuvauksia.

     Suomessa Raoul Palmgren julkaisi 1980-luvun alkupuolella lavean tutkimuksen suomalaisista yhteiskunnallisista kirjailijoista, työväenkirjailijoista sanalla sanoen. Kolmeosaisessa teoksessa Kapinalliset kynät (1983-84) käsitelttiin ja tutkittiin noin 170 työväenkirjailijaa vuosilta 1918-51.

     Kuinka montaa noista kirjailijoista tänään luetaan? Tuskinpa juuri ketään. Tai kuka edes tietää ja muistaa heidän nimensä, heidän teoksistaan puhumattakaan?

     Ja silti, sekä Londonin, Sinclairin että kymmenien suomalaisten yhteiskunnallisten kirjailijoiden romaaneilla on ollut, tai on saattanut olla merkittävät tehtävä omassa ajassaan; siitä riippumatta kuinka yleispätevän esteettisen muodon he pystyivät romaaneihinsa rakentamaan.

     Ajatus on tosiaan ja toisinaan merkinnyt paljon.

Joskus romaanin ajatus ja muoto ovat yhtä klassista puuta.

     Mutta toisinaan ajatus on tärkeämpää kuin muoto.

     Niinkin saattaa käydä, että pelkkä muoto kannattelee romaania (taidetta) vuosien yli – vai miksi me muutoin yhä lukisimme esimerkiksi Agatha Christien kaltaista ”yhteiskunnallisesti” ja ”ajatuksellisesti” tyhjää kirjailijaa?

                                                 Jaakko Salovaara 2014

Corazón 
Agatha Ruiz de la Pradan & D-Facton valotaideteos (osa).
Kun valot sammuvat, taideteos katoaa.
Mihin se menee? Jää? Sydän ja rakkaus?
Muistikuviin? Digikuviin?
Entä romaani -
missä se on kadottuaan hyllyistä ja varastoista?

Pientä kirjallisuuskeskustelua ja yllätys

[... valmiissa maailmassa - 4]

FANFAARI vai hopeahuilu, kysyi kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1933.

     Taidettako taiteen vuoksi vai yhteiskuntaa varten? Eettistä kirjallisuutta vai pelkkää estetiikkaa?

     ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

     Seuraavan vuonna hän edellytti samassa lehdessä, että arvostelijan tulee olla tiedemies. Ihanteena on ”kylmä loogikko, tiedemiestyyppi, joka tuntien taiteen sekä estetiikan että sosiologian, kykenee suuressa perspektiivissä arvioimaan kulloinkin kysymyksessä olevan taideoksen todellisen, oleellisen arvon.”

     Keskeneräisessä (luokka)yhteiskunnassa taiteelta ja taidekriitikolta vaadittiin yhteiskunnallista osallistumista, fanfaarin puhaltamista joukkojen edessä.

VALMIISSA (keskiluokkaisessa) yhteiskunnassa, juuri nyt, tilanne näyttää toisenlaiselta, ainakin mikäli on uskomista pieneen kirjallisuuskeskusteluun, jota on käyty - tai aloiteltu - Suomen Kuvalehdessä ja Parnassossa. Ja miksemme - miksen minäkin - uskoisi, kun SK:n Riitta Kylänpää laajassa artikkelissaan Romaani sairastaa haastatteli mm. Pekka Tarkkaa, Putte Wilhelmssonia, Tommi Melenderiä ja Lea Rojolaa, ja semminkin kun Melender kirjoitti haastavasti Parnassossa eliitistä, joka viskintuntijan tarkkuudella erottaa laatukirjallisuuden viihteestä.

     Melender tunnusti Parnassossa olevansa pluralisti, joka lukee mielellään viihdyttävää Len Deightonia, mutta arvostaa enemmän Günter Grassia, jota ei jaksa lukea. Kirjallisuus ja sen genret ovat Melenderin mukaan hierarkinen rakennelma. Kirjallisuuden hierarkia jakaa ihmiset parempiin ja huonompiin lukijoihin; niihin jotka havaitsevat hierarkisen rakenteen ja niihin jotka eivät.

     Suomen Kuvalehden artikkelissa viihdettä roimittiin yhdessä tuumin. Kirjallisuuskriitikin Grand Old Man, laatukirjallisuudelle kirjoittajanuransa pyhittänyt Pekka Tarkka kauhisteli Dan Brownin viettelevää proosaa, joka on ”tehty pirullisen taitavasti ja laskelmoiden, aivan kuin takana olisi mainostoimisto”. Tarkka pahoitteli ettei kukaan ole viihteeltä ”turvassa”, ei edes laatukriitikko.

     Kuvalehden ”johtopäätöksen” mukaan vakava suomalainen romaani on hyssyttelevää, insinöörimäistä, sulkeutunutta, umpinaista, keskiluokkaista, laimeaa, keskinkertaista, huonoa, huumoritonta ja siitä puuttuu kapina ja avautuminen filosofiaan tai muuten vain ajatuksien laajempiin sfääreihin.

     Ja koska kirjallisuus on tasapaksua ja keskinkertaista, voisiko kirjallisuuskritiikkikään olla muuta? Se näivettyy ja rutinoituu eikä sitä enää kirjoiteta kulttuurista kiinnostuneille vaan kenelle tahansa, joka yrittää viihtyä sanomalehden parissa.

     ”Nykyinen kirjallinen julkisuus suosii oman nautinnon asiantuntijoita” totesi Melender Parnassossa. Oman nautinnon, oman lukunautinnon asiantuntijoita ovatkin Melenderin mielestä kirjoista kirjoittavat bloggarit, ”joiden mielipidevallan kasvusta kertoo se, että kustantantajat jo painavat heidän hehkutuksiaan kirjojen liepeisiin.” Myös lehtien kriitikot syyllistyvät lukemisen nautinnoissa piehtarointiin.

     Melenderin lauseet haastavat ajattelemaan.

     Mutta hän ei huomaa korkealentoisen poljentonsa ristiriitaa. Samalla kun Melender vertaa (ja ylistää) laatukirjallisuuden henkevää kriitikkotyyppiä laatuviskejä nauttivaan ja arvioivaan connoisseuriin, hän tuomitsee omassa lukunautinnossaan viihtyvän kirjabloggarin.

     Muuten, kunpa minullakin olisi rahaa juoda niin monia laatuviskejä, että voisin ryhtyä laatukriitikoksi!

JOS JOKU pelästyi SK:n kriittistä artikkelia, ei syytä huoleen.

     Suuri tai Pieni kirjallisuuskeskustelu tulee kerran kymmenessä vuodessa yhtä varmasti kuin Stokkan Hullut päivät kahdesti vuodessa.

     Mutta koska elämme valmiissa maailmassa, ainakin sen suhteen mitä tulee yksilöiden vapauksiin ja mahdollisuuksiin, nykyinen keskustelu ei oikeastaan enää edes yritä tarjota konkreettista vaihtoehtoa kirjallisuuden tai romaanin tai kritiikin ”umpikujalle” - ei siinä katsannossa missä nuori Palmgren puhui.

     Vuonna 1932 Olavi Paavolainen julkaisi kohuteoksen Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, jossa hän pilkkasi tulenkantajien sukupolvea ja heidän kirjoittamiaan romaaneja. Paavolainen ikään kuin sanoutui irti omasta sukupolvestaan.

     Koska en nyt löydä hyllystäni Paavolaisen kirjaa (jossain se lymyää, saakeli), palaan 30-luvulle Nykyaikaa etsimässä -teoksen 4. painoksen (1990) esipuheen välityksellä:

     ”Paavolainen syytti kirjailijatovereitaan pinnallisuudesta ja kaupallisuudesta. Hän sanoi, että he olivat ymmärtäneet modernismin väärin. Heidän kirjansa olivat keikarointia, taiteilijaelämän epäuskottavia kuvauksia ja julkisuuden tavoittelua; koko kirjallisuus oli markkinatempaus, rummutusta ilman sisällöllistä syvyyttä. Nuorten tapaa tutustua Eurooppaan hallitsivat kapakat ja bordellit. Edeltäneen sukupolven Eurooppa oli sentään ollut muutakin kuin pelkkä Baabeli.”

SUOMEN KUVALEHDEN artikkelin punaisena lankana juoksi väite (toteamus, todistus), että suomalainen vakava romaani kääntyy sisäänpäin, kirjailijan minään ja häntä ympäröivään minimalistiseen arkeen eikä avaudu ulkomaailmaan ja siellä vallitsevaan älylliseen, kapinalliseen henkisyyteen. Poliittista romaania ei tietenkään kukaan vaatinut.

     On melkein hupaisaa, että Kuvalehden kriitikoiden moittima ”viihdekirjallisuus” nimenomaan avautuu todellisuuteen ja ulkomaailmaan.

     Se on uteliasta ja yllättävää. Varsinkin trillereissä kansainväliset bestselleristit tutkivat uusia aiheita, jopa erittäin syvällisesti, pohtvat viimeisimpiä luonnontieteellisiä teorioita ja paljastavat poliittisia salaliittoja. Sanalla sanoen monet parhaista viihdekirjailijoista pyrkivät opettamaan lukijoille uusia asioita ja myös onnistuvat siinä. He kilpailevat sillä kuka kirjoittaa vaikeimmasta aiheesta viihdyttävimmin.

     Kun olin esimerkiksi lukenut viime vuonna Nelson DeMillen Jemenistä kertovan romaanin The Panther (2012), eivät suomalaisen median jutut sittemmin kidnappausdraamasta tuoneet juuri mitään uutta Jemenin tilannekuvaan ja poliittisiin taustoihin. Viihdekirjailija teki taustatyön paremmin kuin suomalainen journalisti. Tai mitä ajatella juuri lukemastani portugalilaisen Jóse Rodrigues dos Santosin romaanista Einstein -koodi (A Fórmula de Deus 2006), jossa kirjoittaja vyöryttää esille kaikki modernit luonnontieteelliset teoriat perustellakseen Jumalan olemassaolon tai olemattomuuden maailman luojana.

     Luulenkin, että Pekka Tarkka - joka loistavan kriitikonuransa aikana on väistellyt pystyssäpäin viihdekirjallisuutta kuin inhottavia betoniporsaita väistelevä nokkela pyöräilijä - on täysin väärässä epäillessään ”mainostoimistoja” kansainvälisen jännityskirjallisuuden viettelevästä kosketuksesta. Jos jotakuta pitäisi syyttää, syntipukiksi tulisi valita näiden kirjailijoiden käyttämät avustavat tutkijat, jotka penkovat esille faktoja ja epäilyttäviä salaisuuksia.

     Mutta mitä hemmetin järkeä olisi moittia heitä todellisuuden paljastamisesta?

JOSTAKIN syystä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tuottaa tasapaksua kirjallisuutta. Keskellä on sovinnaisen narsismin tungos, yhteiskunnalliset ongelmat väikkyvät marginaalissa. Keskiluokkainen Suomi kirjoittaa keskiluokkaista proosaa - se ei yllätä. Kaikissa yhteiskunnissa keskimääräinen kirjallisuus on keskimääräistä.

     Mutta miksi keskiluokan ajatusmaailma homehtuu suomalaisessa umpiperässä, sitä sopii ihmetellä.

     Koska Suomi on naiselle maailman toiseksi parhain paikka elää, ei kai voi odottaa esimerkiksi feminististä kirjallisuutta. Se olisi anakronismi. Helsingin Sanomat esitteli viime viikolla kymmenen esikoiskirjailijaa. Heistä kahdeksan työskentelee kulttuuriammatissa tai opiskelee semmoiseen. Onko sitten ihme, että nykyromaanin keskiössä kärsii oppineesti kuvattu kirjailijan ego eikä maailman ego?

     Poliittinen, yhteiskunnallinen romaani on kuollut!

     Jäljellä on karstaisen huilun tukkoinen piipitys.

ONKO sittenkään noin?

     Yllätys tulee tässä.

     Viime viikolla Kansan Uutisten Viikkolehti omisti melkein puolet kulttuurisivuistaan Ilkka Remeksen tämän vuotiselle trillerille Omertan liitto. Remeksen romaanin EU-vastainen sanoma herkisti vasemmistoliiton viikkolehden riemun kyyneliin. Kirjailijaa haastateltiin, hänen romaaninsa luovutettiin pätevän talousmiehen ja EU-kriitikon Esko Seppäsen kynsiin.

     Mutta Seppänen taisi kauhistua Remeksen romaanin yksioikoista poliittisuutta. Seppänen totesi, että ”Remes on kirjoittanut fiktiivisen, EU-kielteisen, jännän ja osin dokumentoidun romaanin Euroopan unionista osana modernia finanssikapitalismia. Se on kuitenkin 'vain' romaani samalla tavalla kuin Sofi Oksasen Puhdistus tai Dan Brownin Da Vinci -koodi. Se on todentuntuinen fiktio, joka ei ole totta.”

ONKO fanfaari nyt taas soinut ja löytänyt joukkonsa?

     Muutama vuosi sitten perussuomalaisten puolue esitti suppean taideohjelmansa. Abstrakti taide ei kuulunut sen piiriin.

     Nyt Ilkka Remes on kirjoittanut perussuomalaista ”filosofiaa” kannattelevan jännärin. Jos kansainväliset trillerit avautuvat tänään maailmaan, ja jos tulenkantajien sukupolvi sentään yritti avata ikkunoita Eurooppaan, olemme yllättäen kohdanneet uudenlaisen poliittisen romaanin, joka pyrkii sulkemaan ikkunat Eurooppaan ja maailmaan.

     Pitääkö siis todeta, että Timo Soini on vietellyt luokseen hovikirjailijan ja perussuomalaiset löytäneet sanomalleen estetiikan?

Lähteitä:

Suomen Kuvalehti 25.10.2013

Parnasso nro 5/2013.

Kansan Uutiset, Viikkolehti 25.10.2013.

Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love Kirjat 1980.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Esipuhe ( Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen). Otava 1990.

_______________
Taika kirjoittaa samasta aiheesta Kirjasfäärissä täällä ja on kerännyt linkkilistaa aiheesta käytyyn keskusteluun.

_______________

Pakinasarjan Valmiissa maailmassa aikaisemmat kirjoitukset:

Haminalainen ruukkusalaatti Ivalossa. 5.9.2013

Kuvittele! 15.8.2013

Valmiissa maailmassa. 18.7.2013

Kauniit mutta kadotukseen tuomitut

Aika on kriitikoista julmin

Nyt en puhu ihmisistä vaan kirjoista, vaikka myös kirjoista puhuminen on puhetta ihmisestä.

     Viime talvena poimin kirjahyllystäni Victor Bridgesin jännitysromaanin Vihreä saari ja lueskelin sitä yölampun valossa. Romaani oli leppoisa ja vähän melodramaattinen niin kuin englantilaisilla jännäreillä oli joskus tapana olla. Uhkaa on ilmassa, vaikka se usein jää toteutumatta, pelättyä pelkoa. Sitä paitsi Essexin rantamaisemien kuvailu sujuu kirjailijalta, kuka hän sitten olikin, mainiosti. Maisemaan ja ihmisiin on helppo tykästyä.

     Gummerus julkaisi Vihreän saaren vuonna 1943. Sen nimiölehdellä lukee, että kyseessä on suomennos, mutta suomentajaa ei mainita.

     Tämä epäilytti hetken. Jospa tässä onkin vain Outsiderin tai vastaavan kirjailijan teos, johon ”suomennos” on merkitty harhautukseksi.

     No, kyllä kai Wikipediasta asia selviää, ajattelin.

     Sieltä löytyi yksi lause:

     ”Victor Bridges (1878–1972) was a prolific British author.”

     Sen lisäksi luetellaan koko joukko teoksia ja mainitaan muutama linkki lähteisiin. Lukemani kirja saattaisi olla Greensea Island: A Mystery of the Essex Coast. Romaani on ilmestynyt vuonna 1922.

     Kaunis mutta kadotukseen tuomittu?

Aika on siis kriitikoista julmin, julmempi kuin huhtikuu.

     Jos Bridges on joskus ollut niin suosittu kirjailija, että häntä on käännetty myös suomeksi, jopa aikana jolloin paperista oli kova puute, miksei Wikipedia tiedä hepusta mitään?

     Onneksi historiaan on muitakin lähteitä kuin hatara muisti ja Wikipedia. Hyllyssäni on 1500 sivuinen John M. Reillyn toimittama ensyklopedia Twentieth Century Crime and Mystery Writers (1980), jonka tilasin syksyllä 1981 Akateemisen kirjakaupan kautta. Maksoi muuten 316 markkaa, noin 132 euroa nykyrahassa. Huh!

     Reillyn kirjasta käy ilmi, että Bridges (oik. George de Freyne) on ollut erittäin suosittu viihdekirjailija Englannissa vuosina 1910-1950. Hänen romaaniensa maisemat Essexissa ja Suffolkissa olivat oma brandinsa englantilaisessa viihdekirjallisuudessa. Kaikille tuttu paikka kaihota. Hakusana-artikkelin kirjoittaja (Harald Curjel) vertaa Bridgesin romaanien taitavasti ja eloisasti punottuja juonia John Buchanin jännärien tyyliin. ”Kaikki sivuhenkilöt, jopa koirat, on kuvattu ihastuttavasti ja he tuntuvat meistä yhtä todellisilta kuin oikeat ihmiset.”

     Bridges ei ole ainoa ”hyvä” kirjailija, joka katoaa historian hämärään.

En väitä että aika tekisi vääryyttä unohtaessaan, priorisoidessaan, valikoidessaan kirjoja, tarinoita, ihmisiä vuosien saatossa, kannatellessaan joitakuita ajan virrassa ja antaessaan toisten upota kulttuurin sedimentteihin.

     Mutta sattumanvaraiselta ja julmalta ajan harjoittama kriitikontoimi tuntuu. Kuka tai ketkä se oikeastaan on?

     Poikavuosieni suosikkikirjailijoita olivat mm. Edgar Wallace, Peter Cheyney ja Mickey Spillane. Luin myös David Humen (oik. John Victor Turner) Cardby-dekkareita. Lukemani kirjat kirjoitettiin suunnilleen maailmansotien välisenä aikana, mutta vielä 50-60-luvuilla niistä otettiin Suomessa uusia painoksia.

     Ei ehkä sen jälkeen.

     Radiosta kuunneltiin 50-luvulla Sasu Haapasta, joka käheällä äänellä luki Wallacen Sandi-kirjoja – Sandi ja Bosambo, valkoinen herra Afrikassa ja hänen viekas mutta valloittava neekeriystävänsä. Kielenkäyttöä ja asenteita jotka eivät nykypäivänä läpäisi Yleisradion tasapuolista (tasareikäistä) moraalisiivilää.

     Onko jotakin menetetty kun Edgar Wallace ja Peter Cheyney hautautuvat pohjasedimenttiin?

     Tuskinpa, mutta romanttinen muisto lapsuudesta ja kirjallisuuden kokemuksesta silti säilyy. Kunnes sekin häviää.

Aika on armoton kriitikko.

     Miksi?

     Keitä ne ovat jotka kuljettavat klassikoita veneellään kulttuurin virrassa? Voiko heiltä kysyä? Vaatia perusteluita? Saako äänestykseen osallistua? Onko palkintoja luvassa?

     Kun vene uhkaa vajota liian syvälle, virtaan viskotaan yhdentekeviksi havaitut romaanit, jotka vielä äsken tuntuivat tärkeiltä kuljettaa eteenpäin.

     Selailin Raoul Palmgrenin (1912-95) artikkelikokoelmaa Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä (1980). Vuonna 1935 nuori Palmgren teilasi Kirjallisuuslehdessä neljä uutuusromaania otsikoiden juttunsa provosoivasti näin: ”Pikkuporvarillinen yhteiskuntaromaani”.

     Palmgren arvosteli seuraavat romaanit: Laiva on lastattu (Martti Merenmaa), Puolitie (Väinö Voipio), Ehkä me vielä jaksamme nousta (Aaro Murros) ja Ei pidä ajatella (Valentin eli Ensio Rislakki).

     Kirjailijoiden nimet tuntuvat tutulta, mutta romaanit taitavat olla hyvässä turvassa kulttuurin sedimenteissä. Pitäisikö ne kaivaa ylös tutkittavaksi? Olisiko niillä jotain annettavaa meille nyt vuonna 2012?

     Ne eivät paljon antaneet marxilaista kriitiikkiä kirjoittavalle Palmgrenille, mutta jospa niistä nyt löytyisi jotakin.... luettavaa.

Jack London (1876-1916) oli hetken maailman tunnetuimpia kirjailijoita, sosialisti, evolutionisti, utopisti, juoppo, naistenmies, journalisti, seikkailija ja myytintekijä. Hän rakensi omasta elämästään myytin.

      Toinen maailmansota romahdutti ihmisten uskon sosialismiin ja yli-ihmisajatteluun. Londonista elämäkerran 1970-luvulla kirjoittaneen Andrew Sinclairin (Jack, 1978) mukaan sekä Londonia seuraava kirjailijapolvi että kirjallisuudentutkijat tarkoituksella unohtivat Londonin vaikutuksen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

     Sinclair sanoo, että London loi mielikuvan sankarillisesta machokirjailijasta joka muutti elämänsä fiktioksi ja teki fiktiostaan elämänsä. Hänen kirjailijamalliaan jäljitelleet kirjailijat eivät tunnustaneet esikuvan vaikutusta. Ei Ernest Hemingway jonka kirjoittamiseen Jack Londonin Alaska vaikutti enemmän kuin Gertrude Steinin Pariisi; ei John Dos Passos, John Steinbeck eikä Jack Kerouac jotka jatkoivat samalla amerikkalaisen kulkurin, ”hobon” tiellä jota London pioneerina vaelsi; ei Norman Mailer vaikka oli paljossa velkaa Londonille, joka ensimmäisenä toi ammattinyrkkeilyn sekä fiktioon että journalismiin.

     Mutta Jack London tuli takaisin 1960-luvulla. Silloin myös kirjallinen eliitti löysi hänet. Lukijat eivät  koskaan kadottaneetkaan sankariaan, sillä Londonin teoksia julkaistiin ympäri maailmaa koko ajan uusina painoksina.

     Kulttuurin sedimentistä voi siis pullahtaa takaisin pinnalle, ainakin hetkeksi. Ehkä 1960-luvun yhteiskunnallisuus, kapinallisuus ja heräävät luontoliikkeet löysivät Jack Londonin kirjoituksissa keskustelun sytykettä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa ettei London ollut luontokirjoittaja vaan yhteiskuntakirjoittaja, joka vei ihmisen luontoon paljastaakseen ihmisten välisen konflitkin eikä vain tai edes etupäässä ihmisen ja luonnon välistä konfliktia.

Julma kriitikko. Aika. Kriitikoista julmin.

     Lohduttavaa on, että nykyhetkessä vain nykyhetki merkitsee. Tulevaisuutta ei ole eikä sitä tarvitse ajatella. Menneisyys kannattaa tosin pitää mielessä. Hupsu se kirjailija joka kirjoittaessaan miettii miten klassikko kirjoitetaan.

     Ei sitä kukaan tiedä.

     Victor Bridgesillä, Väinö Voipiolla, Martti Merenmaalla, Aaro Murroksella ja Ensio Rislakilla oli varmaankin ”tärkeää” sanottavaa ja he sanoivat sen. Heidän aikalaisensa kuulivat mitä he sanoivat. Se riittää, siinä on kyllin. Kaikki muu on sattumaa, hyvää tuuria, historian oikkuja ja mielenliikkeitä. Ja sittenkin... arvokas säilyy, pysyy hengissä, muuttuu ja muuttaa maailmaa. Ainakin optimisesti ajatellen.

     Kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren pohti vuonna 1933 Tulenkantajissa kirjailijan, yhteiskunnan ja taiteen merkitystä, vaatimuksia yhteiskunnalliselle kirjallisuudella ja kirjallisuuskritiikille.

     Palmgren huomautti, että kun maailma ympärillä on kaaoksessa ja todellisuus järkkyy, kirjailijoista joko tulee porvariston hovinarreja tai katkeroituneita kapinallisia, jotka asettuvat koko yhteiskuntaa vastaan.

     Nuori kirjallisuuskriitikko vaati, että taideteoksen esteettisen muodon ja laadun lisäksi pitää olla myös eettinen kriteeri ja laatu.

     ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

     Nuori mies kirjoitti komeasti. Hän oivalsi missä ajassa elettiin, mitä oli tulossa, mihin virta oli kääntymässä.

     Mutta osasiko Palmgren sittenkään ennustaa meidän aikaamme asti? Olisiko ennustaminen ollut edes mahdollista? Onko kirjallisuus nykyään minkäänlainen fanfaari minkäänlaisten joukkojen edessä? Vai onko se enemmän hopeahuilu, jota sulosointuihin tottuneet hyvinvaltion ”itsekkäät” ja ”narsistiset” yksilöt hyvinvoivasti lämpöisissä huoneissaan kuuntelevat?

     Sitä paitsi, mihin tarkoitukseen fanfaari pitäisi puhaltaa?

     Palatakseni sivuraiteelta valtatielle: pakinani tarkoitus on vihjata että kirjailijan valitsemasta aiheesta, tyylistä tai genrestä ei riipu tuleeko hänestä ja hänen romaanistaan klassikkko. Yhteiskunnallinen fanfaari ja hopeahuilu ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja aseita taistelussa ajan julmaa kriitikkoa vastaan.

     Aika voittaa, painaa parrelleen.