keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kauniit mutta kadotukseen tuomitut


Aika on kriitikoista julmin



Nyt en puhu ihmisistä vaan kirjoista, vaikka myös kirjoista puhuminen on puhetta ihmisestä.
     Viime talvena poimin kirjahyllystäni Victor Bridgesin jännitysromaanin Vihreä saari ja lueskelin sitä yölampun valossa. Romaani oli leppoisa ja vähän melodramaattinen niin kuin englantilaisilla jännäreillä oli joskus tapana olla. Uhkaa on ilmassa, vaikka se usein jää toteutumatta, pelättyä pelkoa. Sitä paitsi Essexin rantamaisemien kuvailu sujuu kirjailijalta, kuka hän sitten olikin, mainiosti. Maisemaan ja ihmisiin on helppo tykästyä.
     Gummerus julkaisi Vihreän saaren vuonna 1943. Sen nimiölehdellä lukee, että kyseessä on suomennos, mutta suomentajaa ei mainita.
     Tämä epäilytti hetken. Jospa tässä onkin vain Outsiderin tai vastaavan kirjailijan teos, johon ”suomennos” on merkitty harhautukseksi.
     No, kyllä kai Wikipediasta asia selviää, ajattelin.
     Sieltä löytyi yksi lause:
     ”Victor Bridges (1878–1972) was a prolific British author.”
     Sen lisäksi luetellaan koko joukko teoksia ja mainitaan muutama linkki lähteisiin. Lukemani kirja saattaisi olla Greensea Island: A Mystery of the Essex Coast. Romaani on ilmestynyt vuonna 1922.
     Kaunis mutta kadotukseen tuomittu?



Aika on siis kriitikoista julmin, julmempi kuin huhtikuu.
     Jos Bridges on joskus ollut niin suosittu kirjailija, että häntä on käännetty myös suomeksi, jopa aikana jolloin paperista oli kova puute, miksei Wikipedia tiedä hepusta mitään?
     Onneksi historiaan on muitakin lähteitä kuin hatara muisti ja Wikipedia. Hyllyssäni on 1500 sivuinen John M. Reillyn toimittama ensyklopedia Twentieth Century Crime and Mystery Writers (1980), jonka tilasin syksyllä 1981 Akateemisen kirjakaupan kautta. Maksoi muuten 316 markkaa, noin 132 euroa nykyrahassa. Huh!
     Reillyn kirjasta käy ilmi, että Bridges (oik. George de Freyne) on ollut erittäin suosittu viihdekirjailija Englannissa vuosina 1910-1950. Hänen romaaniensa maisemat Essexissa ja Suffolkissa olivat oma brandinsa englantilaisessa viihdekirjallisuudessa. Kaikille tuttu paikka kaihota. Hakusana-artikkelin kirjoittaja (Harald Curjel) vertaa Bridgesin romaanien taitavasti ja eloisasti punottuja juonia John Buchanin jännärien tyyliin. ”Kaikki sivuhenkilöt, jopa koirat, on kuvattu ihastuttavasti ja he tuntuvat meistä yhtä todellisilta kuin oikeat ihmiset.”
     Bridges ei ole ainoa ”hyvä” kirjailija, joka katoaa historian hämärään.

En väitä että aika tekisi vääryyttä unohtaessaan, priorisoidessaan, valikoidessaan kirjoja, tarinoita, ihmisiä vuosien saatossa, kannatellessaan joitakuita ajan virrassa ja antaessaan toisten upota kulttuurin sedimentteihin.
     Mutta sattumanvaraiselta ja julmalta ajan harjoittama kriitikontoimi tuntuu. Kuka tai ketkä se oikeastaan on?
     Poikavuosieni suosikkikirjailijoita olivat mm. Edgar Wallace, Peter Cheyney ja Mickey Spillane. Luin myös David Humen (oik. John Victor Turner) Cardby-dekkareita. Lukemani kirjat kirjoitettiin suunnilleen maailmansotien välisenä aikana, mutta vielä 50-60-luvuilla niistä otettiin Suomessa uusia painoksia.
     Ei ehkä sen jälkeen.
     Radiosta kuunneltiin 50-luvulla Sasu Haapasta, joka käheällä äänellä luki Wallacen Sandi-kirjoja – Sandi ja Bosambo, valkoinen herra Afrikassa ja hänen viekas mutta valloittava neekeriystävänsä. Kielenkäyttöä ja asenteita jotka eivät nykypäivänä läpäisi Yleisradion tasapuolista (tasareikäistä) moraalisiivilää.
     Onko jotakin menetetty kun Edgar Wallace ja Peter Cheyney hautautuvat pohjasedimenttiin?
     Tuskinpa, mutta romanttinen muisto lapsuudesta ja kirjallisuuden kokemuksesta silti säilyy. Kunnes sekin häviää.


Aika on armoton kriitikko.
     Miksi?
     Keitä ne ovat jotka kuljettavat klassikoita veneellään kulttuurin virrassa? Voiko heiltä kysyä? Vaatia perusteluita? Saako äänestykseen osallistua? Onko palkintoja luvassa?
     Kun vene uhkaa vajota liian syvälle, virtaan viskotaan yhdentekeviksi havaitut romaanit, jotka vielä äsken tuntuivat tärkeiltä kuljettaa eteenpäin.
     Selailin Raoul Palmgrenin (1912-95) artikkelikokoelmaa Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä (1980). Vuonna 1935 nuori Palmgren teilasi Kirjallisuuslehdessä neljä uutuusromaania otsikoiden juttunsa provosoivasti näin: ”Pikkuporvarillinen yhteiskuntaromaani”.
     Palmgren arvosteli seuraavat romaanit: Laiva on lastattu (Martti Merenmaa), Puolitie (Väinö Voipio), Ehkä me vielä jaksamme nousta (Aaro Murros) ja Ei pidä ajatella (Valentin eli Ensio Rislakki).
     Kirjailijoiden nimet tuntuvat tutulta, mutta romaanit taitavat olla hyvässä turvassa kulttuurin sedimenteissä. Pitäisikö ne kaivaa ylös tutkittavaksi? Olisiko niillä jotain annettavaa meille nyt vuonna 2012?
     Ne eivät paljon antaneet marxilaista kriitiikkiä kirjoittavalle Palmgrenille, mutta jospa niistä nyt löytyisi jotakin.... luettavaa.


Jack London (1876-1916) oli hetken maailman tunnetuimpia kirjailijoita, sosialisti, evolutionisti, utopisti, juoppo, naistenmies, journalisti, seikkailija ja myytintekijä. Hän rakensi omasta elämästään myytin.
      Toinen maailmansota romahdutti ihmisten uskon sosialismiin ja yli-ihmisajatteluun. Londonista elämäkerran 1970-luvulla kirjoittaneen Andrew Sinclairin (Jack, 1978) mukaan sekä Londonia seuraava kirjailijapolvi että kirjallisuudentutkijat tarkoituksella unohtivat Londonin vaikutuksen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.
     Sinclair sanoo, että London loi mielikuvan sankarillisesta machokirjailijasta joka muutti elämänsä fiktioksi ja teki fiktiostaan elämänsä. Hänen kirjailijamalliaan jäljitelleet kirjailijat eivät tunnustaneet esikuvan vaikutusta. Ei Ernest Hemingway jonka kirjoittamiseen Jack Londonin Alaska vaikutti enemmän kuin Gertrude Steinin Pariisi; ei John Dos Passos, John Steinbeck eikä Jack Kerouac jotka jatkoivat samalla amerikkalaisen kulkurin, ”hobon” tiellä jota London pioneerina vaelsi; ei Norman Mailer vaikka oli paljossa velkaa Londonille, joka ensimmäisenä toi ammattinyrkkeilyn sekä fiktioon että journalismiin.
     Mutta Jack London tuli takaisin 1960-luvulla. Silloin myös kirjallinen eliitti löysi hänet. Lukijat eivät  koskaan kadottaneetkaan sankariaan, sillä Londonin teoksia julkaistiin ympäri maailmaa koko ajan uusina painoksina.
     Kulttuurin sedimentistä voi siis pullahtaa takaisin pinnalle, ainakin hetkeksi. Ehkä 1960-luvun yhteiskunnallisuus, kapinallisuus ja heräävät luontoliikkeet löysivät Jack Londonin kirjoituksissa keskustelun sytykettä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa ettei London ollut luontokirjoittaja vaan yhteiskuntakirjoittaja, joka vei ihmisen luontoon paljastaakseen ihmisten välisen konflitkin eikä vain tai edes etupäässä ihmisen ja luonnon välistä konfliktia.


Julma kriitikko. Aika. Kriitikoista julmin.
     Lohduttavaa on, että nykyhetkessä vain nykyhetki merkitsee. Tulevaisuutta ei ole eikä sitä tarvitse ajatella. Menneisyys kannattaa tosin pitää mielessä. Hupsu se kirjailija joka kirjoittaessaan miettii miten klassikko kirjoitetaan.
     Ei sitä kukaan tiedä.
     Victor Bridgesillä, Väinö Voipiolla, Martti Merenmaalla, Aaro Murroksella ja Ensio Rislakilla oli varmaankin ”tärkeää” sanottavaa ja he sanoivat sen. Heidän aikalaisensa kuulivat mitä he sanoivat. Se riittää, siinä on kyllin. Kaikki muu on sattumaa, hyvää tuuria, historian oikkuja ja mielenliikkeitä. Ja sittenkin... arvokas säilyy, pysyy hengissä, muuttuu ja muuttaa maailmaa. Ainakin optimisesti ajatellen.
     Kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren pohti vuonna 1933 Tulenkantajissa kirjailijan, yhteiskunnan ja taiteen merkitystä, vaatimuksia yhteiskunnalliselle kirjallisuudella ja kirjallisuuskritiikille.
     Palmgren huomautti, että kun maailma ympärillä on kaaoksessa ja todellisuus järkkyy, kirjailijoista joko tulee porvariston hovinarreja tai katkeroituneita kapinallisia, jotka asettuvat koko yhteiskuntaa vastaan.
     Nuori kirjallisuuskriitikko vaati, että taideteoksen esteettisen muodon ja laadun lisäksi pitää olla myös eettinen kriteeri ja laatu.
     ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”
     Nuori mies kirjoitti komeasti. Hän oivalsi missä ajassa elettiin, mitä oli tulossa, mihin virta oli kääntymässä.
     Mutta osasiko Palmgren sittenkään ennustaa meidän aikaamme asti? Olisiko ennustaminen ollut edes mahdollista? Onko kirjallisuus nykyään minkäänlainen fanfaari minkäänlaisten joukkojen edessä? Vai onko se enemmän hopeahuilu, jota sulosointuihin tottuneet hyvinvaltion ”itsekkäät” ja ”narsistiset” yksilöt hyvinvoivasti lämpöisissä huoneissaan kuuntelevat?
     Sitä paitsi, mihin tarkoitukseen fanfaari pitäisi puhaltaa?
     Palatakseni sivuraiteelta valtatielle: pakinani tarkoitus on vihjata että kirjailijan valitsemasta aiheesta, tyylistä tai genrestä ei riipu tuleeko hänestä ja hänen romaanistaan klassikkko. Yhteiskunnallinen fanfaari ja hopeahuilu ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja aseita taistelussa ajan julmaa kriitikkoa vastaan.
     Aika voittaa, painaa parrelleen.






11 kommenttia:

  1. Aika jauhaa ja unohdus kasvaa, toisaalta joku voi olla omana aikanaan suosittu, mutta sitten putkahtaa pinnalle.
    ***
    Jack Londonia on lukulistalla, ja Maileria luin, hyvä kirjailija, mutta teos oli huono, siitä postaan kun ehdin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ei suosittu piti tietenkin kirjoittaa :)

      Poista
  2. Tietyllä tavalla ikuista unohdusta tuotetaan tätä nykyä jo kirjakaupassa, jossa armoitetut Top 10 -kirjat saavat näkyvät mainospaikat mutta muilla kirjoilla on mykän statistin rooli. Darwinilainen kvantitatiivisen voittokulku.

    Joku minua valveutuneempi osaisi melko varmasti arvata, keitä kirjailijoita ainakaan ei lueta aidosti enää vuonna 2080. Huippusuosikeista sellaisia lienevät esim. Danielle Steel ja Nora Roberts. Miksi he kestäisivät? Mieluummin tajunnansisältöbisneksessä lisäksi tuotetaan (näennäis)uutta (uusine kirjailijakasvoineen) kuin pengotaan vanhoja kerrostumia. Jopa sellaisista teoksista, jotka kestäisivät mainiosti uudenkin sukupolven koetuksen, ei oteta enää uudelleenpainoksia. Nuortenkirjoista tuohon luokkaan taitavat kuulua esim. ruotsalaisen kirjailijanimen Sivar Ahlrudin etsiväkaksoset ja amerikkalaiset brainsbentonit.

    Toisaalta muistan ajan ennen massiivista Jane Austenin uudelleentulemista 1990-luvulla uudelleenfilmatisointeineen. Näin kirjaston hyllyssä tuolloin hänen romaaniensa vanhoja, haperokantisia laitoksia ja olin varma, että hänen aikansa klassikkona olisi auttamattomasti ohi.

    Nyt eksyn vähän sivuun tekstisi keskiöstä: Suurta maailmankirjallisuutta ja sen historiaa kuitenkin kaulitaan ja käännetään ajassa, niin että unohdettu palaa jopa ensi-ilmestystään voimakkaammin. Muistaakseni nimenomaan T. S. Eliot on masinoitut tätä näkemystä. Hän käsittääkseni toi tietyt 1600-luvun englantilaiset kirjailijat takaisin huomion keskipisteeseen. Samoin mainittu Jane Austenin myöhempi paluu lienee vaikuttanut viime vuosien kevyemmän kirjallisuuden virtaan tavalla tai toisella.

    Yksi heikkotasoinen retorinen kysymyskin tähän kommenttiin: kenellä heistä on surkein hopeahuilu - Sofi Oksasella, Riikka Pulkkisella, Juha Seppälällä vai Jari Tervolla?

    (Sivuhuomautuksena vielä suomentajan nimeämättä jättäminen ja siitä tietämäni: Kirjoituksesi kuvituskuvasta löytyy myös Fitzgerald-suomennoksen Kultahattu selkämys. Muistaakseni tuossa kirjassa ei ole lainkaan mainintaa suomentajasta. Samoin jokin Aila Meriluodon Ruotsin-kauden loppuvaiheen suomennos taidettiin julkaista ilman kääntäjätietoja, kun lopputulos alkoi vilistä tahattomia svetismejä. Oma lukunsa ovat kollektiiviset suomentajasalanimet, kuten Lea Karvonen. Kun Saganin Tervetuloa, ikävä nousi nopeasti kansainväliseksi tapaukseksi, tuli kiire suomentaa se. Sopivaa ranskan taitavaa kääntäjää ei ollut nopeasti saatavilla, joten Eeva Joenpelto tarttui työhön ruotsinkielisen laitoksen pohjalta. Suomentajaksi merkittiin kyseinen Lea Karvonen.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentissasi on paljon tähdellistä asiaa. Niin ikään sivujuonteena voisi edellyttää, että "klassikoiksi" muodostuneita romaaneja, jopa viihtellisempiäkin suomennettaisiin uudestaan, koska viihderomaanien kääntämiseen ei aikanaan kaiketi suhtauduttu kovin vakavasti.

      Mutta tuskinpa sellaiseen kukaan ryhtyy. Tuosta Kultahatustahan on taas tulossa uusi (komeaksi jo mainostettu) filmi, olisiko liikaa toivottu että nyt siitä myös saataisiin uusi kunnollinen suomennos? Fitzgeraldin proosa ansaitsisi sen. 70-luvulla niin ei tapahtunut vaan (kuulemma, muistaakseni) 50-luvulla tehtyä suommennosta vähän siivottiin.

      Elokuvat ja tv-elokuvat ovat tuoneet jo unohdettuja romaaneja esille. Joskus kai pidemmäksikin aikaa, joskus hetkeksi. Katselin muutama viikko sitten Max Firschin romaanin Homo Faber (1957) kohtuullisen hyvän filmatisoinnin. Tuli mieleen että lukeekohan nykyään kukaan enää Frischiäkään.

      Uskaltaisikohan tiivistää että klassikoksi tulemiseen edellytetään jonkinlaista poikkisyisyyttä vallitsevaan kulttuuri- tai yhteiskuntailmastoon? Mutta sekään ei yksinään riitä. Jos Agatha Christien romaanit, jotkut niistä ovat klassikoita, missä niiden poikkisyisyys on? Vai onko se jotakin, mitä me emme nykyään pysty havaitsemaan, tavoittamaan kun emme pääse takaisin romaanien syntyhetken kulttuuri-ilmastoon?

      Poista
    2. Uusinta-Kultahatun näyttää ohjaavan bling-bling-Luhrmann, ei esimerkiksi joku Tim Burton.

      Osalla unohdettujen kirjojen ja kirjailijoiden suurta massaa ei luultavimmin olisikaan paljoa annettavaa uudessa ajassa, osa sen sijaan olisi täysin kuranttia tavaraa, parhaimmillaan jopa kurantimpaa kuin aikanaan tai kurantimpaa kuin nykyvastineet. Olen joskus tehnyt hakukonehakuja 1900-luvun lopun (eli internetajan kynnyksen) kohinaa herättäneistä kirjatapauksista, ja tulos on saattanut jäädä kovin laihaksi (esimerkkinä Kristin McCloy, joka tosin viime kokeiluni jälkeen näyttää ponkaisseen jonkinlaiseen kiitoon, kiitos kai vuoden 2010 uutuusjulkaisun).

      Mitä tulee kevyemmän kirjallisuuden kaanoniin, jotkut paikkansa siihen ansainneet ovat pysytelleet ainakin tähän asti kaanonin rattaissa, esimerkkeinä Agatha Christie ja Enid Blyton, mutta Christie-aikalaista Dorothy L. Sayersia ei auttanut (ainakaan sillä kerralla) edes tv-sarja 1980-luvun lopussa. Joillain pioneereilla, kuten Poella ja Conan Doylella, lienee paikka kaanonissa mainitsemasi poikkisyisyytensä - tuollaisen tai tällaisen - ansiosta.

      Kirjoitin elokuussa blogiini Marko Tapion Enkelistä lensi ohi, jota ei ole uusintapainettu 1960-luvun jälkeen. Tuo on niitä harvoja blogitekstejäni, joilla voisin parhaassa tapauksessa kuvitella olevan jopa todellista merkitystä.

      Poista
  3. Marko Tapion kesken jäänyt romaanisarja Arktinen hysteria on mielestäni tärkeimpiä suomalaisia romaaneja, jos kohta täytyy taas tunnustaa että sen lukemisesta on kovin pitkä aika. Niin kuin tuon Enkeli lensi ohi - dekkarinkin.

    Tämä toteaminen alkaa tuntua kliseeltä, tekosyyltä, asian kiertämiseltä. Joten kysymys kuuluu: pitäisikö alkaa lukea uudestaan aikaisemmin lukemaansa kirjallisuutta ja unohtaa nykyhetken kirjallisuus tykkänään? Päätyisikö sitä tietä johonkin toiseen todellisuuteen mitä ei ole olemassakaan? Eksyisi itsestään ja ympäristöstään jonnekin ei-minnekään todellisuuteen.

    Sitten kun katsoisi jonakin aamuna peiliin, huudahtaisi: "Kuka sinä olet?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arktisesta hysteriasta ilmestyy ensi vuonna kirja, ehkä alkuvuodesta. Semmonen esseekirja.

      Poista
    2. Hyvä tietää - mielenkiintoista!

      Poista
    3. Marko Tapio ei ole saanut viime vuosina ainakaan liikaa huomiota, joten tuo esseekirja on paikallaan.

      Jos vielä edellisestä aiheesta pari sanaa, niin onneksi menneisyyteen ei tarvitse palata tyystin, vaan sieltä voi parhaassa tapauksessa löytää mukaansa jotain tässä hetkessä arvokasta.

      Katsoin minäkin tuon Frisch-filmatisoinnin, mutta vasta kommenttisi sai penkomaan hänestä lisätietoja. Merkittävä kirjailija, josta en ole aiemmin edes tiennyt.

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Tähän kirjojen katoamiseen/uudelleensyntymiseen vielä tosikasku viime yöltä, koskien Fenimore Cooperia, jonka romaanit toki ovat hengissä, vaikka luulen, että niistä on tullut pääasiassa "nuortenkirjallisuutta", monen muun klassikon tavoin.

    Eilen illalla, puolta yötä lähestyttäessä, alkoi BBC:n nettisivulla oleva virhe ärsyttää. Siellä oli iltapäivällä julkaistu uutinen tähän malliin:

    "Last of the Mohicans actor Russell Means dies

    Russell Means, who played a leading role in The Last of the Mohicans, has died at the age of 72.

    Means played Chingachgook, the father of Daniel Day Lewis's character Hawkeye, in the 1992 film."

    Kun virhe ei näyttänyt korjaantuvan, lähetin yöllä "korjauspyynnön" BBC:lle, ja kirjoitin jotain tämmöistä:

    "HI!

    Are you sure Chingachkook was Hawkey's (Natty Bumppo's) father?
    I think he was Uncas' father, as Fenimore Cooper wrote.

    BR, Kyösti Salovaara, Helsinki."

    Ja nyt BBC:n sivulla sitten lukee täsmällisesti:

    "Last of the Mohicans actor Russell Means dies

    Russell Means, who played a leading role in The Last of the Mohicans, has died at the age of 72.

    Means played Chingachgook, the adopted father of Daniel Day Lewis's character Hawkeye, in the 1992 film."


    Eli kyllä ne klassikot muiltakin ovat joskus kateissa kuin meiltä. En tiedä kuinka moni tuosta ehti BBC:lle huomauttaa, mutta joku tai jotkut ainakin.

    VastaaPoista