Ei kolahtanut Hyry, ei narahtanut ovi
Lokakuussa
valo vähenee, muuttuu keinotekoiseksi, kuultavaksi.
Maisemasta
tulee kesän pastissi ennen kuin se vaipuu talveen. Kun Suomessa
mentaliteetti on kaksivärinen tai siltä väliltä, oikeastaan siltä
väliltä, niin onkohan mieli maiseman kuva?
Sen
viivästynyt pastissi?
Olen
tällä viikolla ihmetellyt kahta erilaista ihmismieltä: Sam
Peckinpahia ja Jari Litmasta. Molemmat taiteilijoita ja niin
erilaisia. Vai saako jalkapalloilijaa sanoa taiteilijaksi?
Kyllä
kai, jos Parnassossakin mietitään onko Cheetah-apinan tekemä
töherrys taideteos tai Aleksis Salusjärven kissan ”näpyttelemä”
teksti runo.
Tätä
kirjoittaessa tuli uutinen, että Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi (s. 1968) on
kuollut. Uutinen järkyttää, seisauttaa ajatukset, sumentaa mielen.
Blogini
tiimoilta ehdin muutaman viestin vaihtaa Jarmon kanssa, viimeksi
maanantaina kirjabloggaajien tempauksesta. Parnasso-kritiikkiini hän
suhtautui vakavuudella ja huumorilla.
Kauan
sitten, Demarin aikoina olin kerran tai kaksi hänen kanssaan
tekemisissä.
”Elämä
on lyhyt, mutta kestää kauan”, kirjoitti Jukka Pakkanen
muistelmateoksessaan.
Jarmolle
se ei kestänyt riittävän kauan ja siitä voi olla vain
surullinen.
Voiko lokakuun valo olla näin pimeää?
Maanantaina
ehdin kommentoida kirjabloggaajien plagiaattikampanjaa. En ollut
samaa mieltä, en välttämättä, että tuo oli järkevä tapa
opettaa lähdekritiikkiä koululaisille.
Kun
netti on täynnä tyhjää pölinää ja epäinformaatiota,
kannattaako disinformaatiota pääten kauten lisätä?
Sen
mitä olen bloggaajien kampanjan kommentteja lukenut, olin (melkein)
ainoa joka oli eri mieltä. Eri mieltä siitä että disinformaation
lisääminen netissä parantaisi informaation laatua. Ehkä suhtaudun
kirjoitettuun sanaan turhan juhlallisesti. Tuntuuko minusta, että
sanoja tuhlataan ja käytetään väärin?
No,
yksin ei ole kiva olla, mutta täytyy yrittää sietää itseään.
Melko
täsmälleen kolme vuotta sitten julkaisin Kymen Sanomissa pakinan
”vammasta”, jonka Antti Hyry aiheutti sielulleni melkein
viisikymmentä vuotta sitten.
Nyt
lainaan itseäni.
"Kun
alkaa kirjoittaa, ei tiedä mitä alkaa tulemaan. Se on sillä
tavalla mielenkiintoista", Antti Hyry sanoi sympaattisessa
haastattelussa Suomen Kuvalehdessä lokakuun alussa v. 2009 (SK,
40/2009). Hyryn jutustelua lukiessa tuli mieleen, että Hyry, 78 v.,
ammatiltaan insinööri, on vakava ja uskovainen mies, jonka
puheeseen huumori salakavalasti piiloutuu.
Mauno
Koivisto sai vamman sieluunsa toimiessaan valtionvarainministerinä.
Silloin, niin luulen ymmärtäneeni, arkipäivän pragmatismi jyräsi
miehen romanttisen idealismin. Mutta Antti Hyry aiheutti minun
sielulleni vamman neljäkymmentäviisi vuotta sitten minimalistisella
vakavuudellaan. Silloin, Kotkan Lyseossa, minä en antanut periksi
pragmalle vaan kopeasti tarrauduin romanttiseen idealismiin. Olisiko
teini-ikäinen muuta voinut tehdä?
Sain
Lyskässä vuonna 1964 tehtäväksi pitää esitelmän Antti Hyryn
romaanista Kotona (1960). Ryttäsin kirjan mennen tullen. Sanoin niin
kuin tuntui. Jostakin syystä olen säilyttänyt esitelmäni
konseptin Hyryn romaanin välissä. "Tämä kirja", minä
sanoin, "ei minun mielestäni antaisi aihetta ylistyslauluihin.
Vaikka, ehkäpä Hyry pyrkii olemaan hyvin taiteellinen, ja
onnistuukin siinä niin hyvin että kirjaa ei oikein tajua."
Lopullisen tuomion iskin vertaamalla Hyryä "parempiin" tai
inhimillisempiin kirjailijoihin: "Ei löydä hänen teoksestaan
Aapelin valoisaa huumoria, ei Topeliuksen romantiikkaa, ei Carter
Brownin nokkeluutta, ei edes Pekkasen tummaa pessimismiä. Kirja on
vain yhtä eleetöntä lausetta."
Opettaja,
Elli, näytti esitelmän jälkeen hapanta naamaa. Hän totesi, etten
minä tai koko luokka ollut riittävän kypsä lukemaan modernia
hyvää kirjallisuutta. Elli oli oikeassa ja erehtyi. Luulen että
noihin aikoihin imin valtavasti hyvää ja modernia kirjallisuutta -
Kafkasta Albertoa Moraviaan, mutta aivan yhtä innokkaasti Carter
Brownia, Mika Waltaria ja Mickey Spillanea.
Uskon
että kritisoin Hyryä vilpittömästi. Sanoin sen minkä tunsin enkä
aio nyt kääntää takkiani, koska Kotona oli ensimmäinen ja
viimeinen lukemani Hyryn romaani. Mutta silti tuo kritiikki jäi
mieltä vaivaamaan. Kohta puoli vuosisataa ja varsinkin silloin kun
Hyryn nimi esiintyy jossakin - kuten muutama vuosi sitten Kotkan
kirkon urkujen yhteydessä ja nyt syksyllä kun Hyry julkaisi
romaanin Uuni, missä kuvataan 364 liuskalla kuinka uuni rakennetaan
- esitelmä Hyryn romaanista ahdistaa mieltä.
Nyt,
jälkeenpäin, jälkiviisaasti esitelmää lukiessa täytyy myöntää,
että käyttäydyin tekopyhästi vedotessani Aapeliin, Topeliukseen
ja Pekkaseen. He eivät todellakaan olleet suosikkikirjailijoitani,
vaikka Välskäreistä pidinkin. Tuo lause oli kirjoitettu
opettajalle. Jos olisin rytännyt Hyryn vetoamalla vain todellisiin
mielikirjailijoihin - Spillaneen, Raymond Chandleriin, Edgar
Wallaceen, Peter Cheyneyhin tai Karl Mayhin - Elli olisi haljennut
kiukusta. Hyvä että pikkupornoa kirjoittanut Carter Brown tuli
mainituksi! Että hän kirjoitti nokkelia dekkareita, kyllä
varmasti. Nokkelia – hhm?
Ehkäpä
jonain kauniina päivänä avaan Hyryni uudestaan ja tutkailen
sieluani uudemman kerran. Mutta jos olen mieleltäni romanttinen
pikkupoika loppuun asti, kenties Hyryn vakava proosa jää
tavoittamatta ikiajoiksi ja tunnustan, että Lyseon opettaja oli
oikeassa: ei Salovaara ole kypsä lukemaan hyvää kirjallisuutta.
Niin
minä sitten jatkan taisteluani viihdekirjallisuuden puolesta.
Otto
Talvio -niminen "kypsymätön" toimittaja kirjoitti
Helsingin Sanomien viikkoliitteessä pari viikkoa sitten Dan Brownin
romaanista The Lost Symbol tällä tyylillä: "Washingtonin
vapaamuurarihistorialle rakennettu trilleri on tietysti yhtä
köykäistä kirjallisuutta kuin Da Vinci -koodi, mutta senkin myynti
(81 miljoonaa myytyä kappaletta) todisti, että Brown osaa tehdä
jotain oikein."
Voiko
köykäinen kirja tavoittaa 81 miljoonaa lukijaa ympäri maailman?
Tai tietysti lukijoita oli huomattavasti enemmän. Jos Da Vinci
-koodi oli kevyttä kirjallisuutta, miksi se herätti valtavan ja
vakavan vastakirjallisuuden, jossa yritettiin kumota Dan Brownin
kerettiläinen kuva kristinuskon historiasta? Oliko kevyttä saada
miljoonat uskovaiset ja tekouskovaiset ihmiset ympäri maailmaa
miettimään kristinuskon kertomuksia ja Raamatun tarinoita uudesta
näkökulmasta?
Tänään
en moiti Talviota enkä ketään. Kun alkaa sanoa jotain, ei tiedä
mitä tulee sanotuksi. "Sitä on ja elää", Antti Hyry
sanoo. "Elämä on vastaansanomaton." (18.10.2009).
Tarina
jatkuu niin, että toimitin syksyllä 2009 pakinan kopion Antti Hyryn
kustantajan kautta Hyrylle.
En
tiedä mitä hän ajatteli siitä. Vai ajatteliko mitään.
Muutamaa
kuukautta myöhemmin Hyrylle luovutettiin Finlandia-palkinto. Jälleen
kerran mies kummitteli mielessäni.
Joskus,
silloin ja sittemmin on tullut mieleen että lukisin Hyryn Uunin.
Kaikenlaista
mieleen tulee... kun lokakuu hämärtyy.
Minä tunnustaudun myös hieman skeptiseksi plagiaattikampanjaan, esim. kommenttini Kirjavan kammarin jutussa. Kopiointia koulussa, äidin kasvien käyttöä omassa kasviossa, kaverin vihon lainaamista on ollut aina. Itse olen käyttänyt vain isoveljen huonosti täytettyä harjoituskirjaa.
VastaaPoistaMuutamat oikoivat koulun maastojuoksussa ...
Opettajan ammattitaitoa on tehdä kysymykset, joilla voi erottaa todelliset lukijat valelukijoista ja estää älykännykkälunttaus.
Kiitos tästä Kyösti :)
Opettajia puolustan sen verran, että tehtävänantoon ei aina vastata suoraan. Ei, vaikka sen laatisi kuinka rautalankaa vääntäen.
PoistaJa minusta mennään huonoille teille, jos täytyy muokata tehtävänantoja siten, ettei netistä saa vastauksia. Yliopistossakin tehtävänantona kurssilla voi olla ihan vain yksinkertaisesti "tee essee teoksesta X". Ja tämäkö pitäisi lopettaa, koska joku saattaa kopioida? Millaisen tehtävänannon tekisit tuosta?
Kiitos kiitoksesta!
VastaaPoistaToivottavasti kampanja nyt ei kuitenkaan herrojen mieltä pahoittanut, ei ollut ainakaan tarkoitus. Idea oli kuitenkin herättää aiheesta keskustelua, ja siinä onnistuttiin aika hyvin. Kaikenlaista lunttailua ja oikomista on harrastettu aina, mutta nykyvälineillä se on entistä helpompaa. Olen itsekin tunteja viettänyt ja pian taas vietän netin ääressä Googleen syöttämässä erinäisten kirjaesseitten lauseita. Omassa blogissani kerron kuuntelukokemuksiani Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta. Merkillisesti on juuri tuo vanha juttuni yksi blogini kiinnostavimmista, tosin hakusanayhdistelmissä vilahtaa jatkuvasti myös "juoni"... Tietoisesti kirjoitin sen aikanaan hyvin ei-juonipainotteisesti. Mieluusti otan ideoita vastaan sellaisista tehtävänannoista, joihin ei netistä valmiita tekstejä löydy :) Mielellään 50-70 kpl, ja uudet ensi vuonna.
VastaaPoistaHienoahan se on, jos nuoretkin etsivät kirjoitelmiensa pohjaksi muutakin kuin Wiki- ja Hikipediatietoa, mutta pitäisi muistaa lainaamisen ja kopioinnin ero.
Olen myös sillä linjalla, että 20 hieman kieli poskessa vedettyä kirja"arviota" ei vielä nettimaailman ilmaa pahenna. Varsinkin, kun vedätys on todella läpinäkyvä - jos sitä ei huomaa, on todella syytä pohtia omaa medialukutaitoaan ja -kriittisyyttään vakavasti. Tuskin kukaan yläkoululainen meidän flsh mob -juttujamme kopioi!
Jos vielä lisäys sallitaan: olen kirjoittanut blogiini 337 juttua, joista siis yksi on todella läpinäkyvä pilailuarvio. Tänään julkaistu juttu on taas totista torvisoittoa, kuten tulee olemaan vastedeskin.
VastaaPoistaJa minä (huokaus taas). Se tarkoittaa, että kuulin uutisista tänään Jarmo Papinniemen kuolemasta. Se kuulosti uskomattomalta. Juuri vähän ennen uutisia olin vieraillut hänen blogissaan ja kirjoittanut, miksi en pitänyt hyvänä Tempausta. Muuta tekemistä ei minulla hänen kanssaan ollutkaan, vain tuo hänen Parnasson päätoimittajabloginsa, jota seurasin, ja muistaakseni vain kaksi kertaa rohkenin kirjoittaa sinne jonkinlaisen kommentin. En tuntenut häntä, muuta kuin blogin lisäksi Parnasso-lehden kautta.
VastaaPoistaNäin se tapahtuu: tuossa ihminen. Yhtäkkiä häntä ei ole. Kunnioitukseni hänelle, ja hänen pianistivaimolleen voimia kestää menetys (vaimosta luin jostakin lehdestä).
Mitäpä muuta tässä voi sanoa. Sanat ovat hänen kohdallaan loppuneet, muuttuneet muistosanoiksi. Mutta varmaan hänen työstään jääneet jäljet kertovat vielä kauan hänestä. Paljon hän lehden mukaan on ennättänyt saada aikaan.
Jarmo Papinniemi mielestäni ehti hyväksyä (?) kirjallisuusbloggareitten tempauksen, jota itse pidin huonona ideana. Enkä vieläkään ymmärrä, miten jonkun mielestä kannattaa huijaamalla vastustaa nettivarkauksia. Ja voiko netistä jotain edes varastaa, sekin minusta tuntuu oudolta. Olen aina ollut sitä mieltä, että henkinen pääoma on yhteistä. Joillekin annetaan sitä enemmän, joillekin vähemmän. Mutta pääasia, että sitä on. Ja sitä pitäisi jokaisen kohdaltaan vahvistaa, ei tuhota.
Kuolema muuttaa kaiken. Sen jälkeen on samantekevää, mitä maailmassa tapahtuu. Vai onko? Ei sittenkään. Ajattelen, että ihminen jättää itsestään muistojen lisäksi kättensä tai henkensä jälkiä. Ne ovat tärkeitä. Niitä onkin ajanmittaan kertynyt runsaasti. Siihen kuuluvat klassikot kaikilta taiteen aloilta. Kunhan niitä vain pystyttäisiin suojaamaan, niin että ne säilyisivät edelleenkin. Niin kauan kuin on elämää.
No en usko että herrat pahoittivat mielensä, vaikka näin sanonkin myös Jokken puolesta.
VastaaPoistaTässä asiassahan on monta puolta, niin kuin kaikessa ja niiden välissä harmaata aluetta.
Itsestään selvää on ettei kirjoittaja (koululainen tai aikuinen joka julkisuuteen kirjoittaa) voi eikä saa lähdettä mainitsematta lainata jonkun toisen tekstiä suoraan muuttamatta. Lainaaminen sinänsä, pitkästikin, on toki sallittua kunhan sen kertoo.
Vaikeampaa on vetää rajaa oikean ja väärän välillä silloin kun lainataan toisen ihmisen ajatuksia tai tekstejäkin ulkomuistista, sillä, niin kuin vähän aikaa sitten kirjoitin, kenelläpä meistä on todella ihan omia ajatuksia päässä.
Eikö koulussakin opeteta sitä, mitä joku toinen on ajatellut? Kulttuurihan lopulta on yhteistä ja arvokasta.
Opettajan vaikeaa tehtävää en todellakaan kadehdi hänen yrittäessään selvittää milloin oppilas on tehnyt omaa aivotyötä, milloin laiskotellut ja käyttänyt kepulikonsteja.
Pienen pieni huoleni vaan kohdistui nettimaailman rämettymiseen. Kun sanomalehdet yms. media vähitellen muuttaa sivunsa maksullisiksi, niin mistä tietoa voi hakea jos mihinkään ei voi luottaa? Kenellä on sitten varaa maksaa kymmenille sivustoille käyttömaksuja?
Morren blogiini kirjoittamassani kommentissa kerroin tekeväni juttua Sam Peckinpahista. Löysin yhden mielenkiintoisen amerikkalaisen blogin, jota olisin voinut lainata, mutta kun tämä tempaus oli päällä, tuli mieleen että pitäisi kunnolla tarkistaa minkä tyyppisestä kirjoittajasta on kyse, eikä siihen ollut mitenkään aikaa. Eikä ehkä mahdollisuuttakaan.
Hyvä puoli tässä todella on ja oli, että täytyy itsekin skarpata noiden lähteiden äärellä.
Aikanaan pikkupoikia rangaistiin kahdella tavalla jos heidät saatiin kiinni tupakanpoltosta. Jotkut vanhemmat antoivat nulikalle selkäsaunan. Toiset ostivat pojalle tupakka-askin ja pakottivat polttamaan sen tyhjäksi.
En tiedä kumpi tehosi paremmin.
Moraalin opettaminen on vaikeaa.
Tahaton plagiointi on tietysti ideoiden kanssa ikuinen ongelma, koska auringon alla ei niin paljon aidosti uutta löydy... mutta se ei ollut ainakaan minusta tempauksemme pointti.
VastaaPoistaTärkeää on juuri tuo lähdekriittisyys. Olemme varmaan kaikki vähän turhan valmiita ottamaan todesta sen mitä netistä löydämme, minä itse muiden mukana. Netillä ja netillä on eroa: Tilastokeskuksen tietoihin voi uskoakseni luottaa, mutta voiko kenen tahansa blogin perustaneen asiantuntijan sanat ottaa todesta? Sisältöä pitää punnita. Kirsin tavoin olen kirjoittanut satoja juttuja, joista yksi on huijausta. Ehkä se myrkyttää kaivon. Jos näin on, omapahan on vahinkoni. Mutta ero todellisen ja feikatun blogiarvion välillä on joka tapauksessa pieni, sillä vain juonikuvauksen (max. 20 % jutusta) kohdalla voi sanoa: "Booksy valehteli tuossa". Minun tulkintani mistä tahansa kirjasta voi olla päin mäntyä jonkun toisen mielestä... enkä normaalisti juuri juonta kuvaile.
Omaan feikkijuttuuni lisäsin linkit, jotka paljastavat totuuden vähänkin perusteellisemmalle tiedonetsijälle... Eikä mistään määrästä hassuja valheita ole vahinkoa tiedonetsijälle, joka mainitsee käyttämänsä lähteen.
Asian toinen puoli on, että koululaiset ja opiskelijat, jotka totuttelevat hoitamaan kirjojen lukemisen copypastetekniikalla, menettävät tilaisuutensa oppia lukemaan ja pohtimaan laajoja kokonaisuuksia. Olen vanhanaikainen; minusta kirjojen lukeminen on ihmiselle hyväksi. :-)
Uunia suosittelen. Siinä ei soraääniä ole, toisin kuin vielä aitassa. Päähenkilö muistaakseni Pietari elää seestyneesti ja tekee uunia.
VastaaPoista***
En ole arvostellut kenenkään juttua enkä myöskään arvostele, jokainen saa kirjoittaa haluammallaan tavalla, enkä pidä plagiaattijuttuja huonoina, ne olivat hauskoja, ei mitään syytä muuttaa. Olemme samaa mieltä kaikki, että jos kesken oppitunnin haetaan tietoa älykännykällä (näkyy käyttöjärjestelmästä ja selaimesta) jonkun teoksen yksityiskohdasta, voi olla ongelma luokassa.
***
En ole siis pahoittanut mieltäni plagiaattijutuista, olivat hauskoja esim. Austenin oli jopa hyvä samoin Punainen viiva.... Kaikkia en ole lukenut.
***
Netti-asiaan olen itse reagoinut kirjabloggarina, mutta poissa julkisuudesta. Henkilölle joka toimii eräässä virassa pääkaupungissa, ehkä tuloksetta, mutta yrittänyttä ei moitita.
***
Koulussa pitää muistaa, että lapset valitaan lukioihin lukuaineiden numeroiden perusteella, joten suotavaa olisi tehdä järjestelmiä, jossa ei luntata. Se on koulun julkista valtaa käyttävien viranomaisten asia, minusta.
***
Yliopistossa en uskoisi olevan ongelmaa. Kirjabloggaukset ovat niin suppeita, etten usko niistä löytyvän yliopistotasolle kopioitavaa tietoa.
***
Kirjainten virtaan kirjoitin "helpommin kuin bloggauksesta saadaan tieto kirjasta takakannesta, sisällysluettelosta ja selaamalla kirja". jotenkin noin samaa mieltä olen edelleen.
***
En myöskään ole ilmiantanut koskaan luokkakaveriani lunttauksesta, loppupelissä lunttaajat tekevät vain itselleen hallaa. Kiinniottaminen ja rankaisu on koulun oikeus ja velvollisuus, minusta. Koulukiusaamisessa voi olla syytä koulua ulkopuolisen informoida.
***
Seuraavista noin 10:stä bloggauksestani vain 10.10 ilmestyvä bloggaus on koulujen lukuohjelmassa, muut taatusti eivät ole, näin mennään 11.11 asti.
***
Kuten Booksy yllä kirjoittaa kirjojen lukeminen on hyvästä, ja lunttaaminen pahasta, ja silloin jää paitsi hyvästä, eli kirjojen luvusta :)
--
En osaa ottaa kantaa tuon plagiaattikampanjan toimivuuteen, mutta ainakin se oli hauska - ja mikä tärkeintä, ylitti julkisuuskynnyksen, sai huomiota. Itse suhtaudun aika skeptisesti kirjallisuudenopetukseen koulussa (vaikka olenkin äidinkielenopettaja - tai oikeastaan juuri siksi). Aika moni jättää kirjat lukematta, niin peruskoulussa kuin lukiossakin. Ja kirjaesseestä voi aivan hyvin saada arvosanan 7-8 kirjaa lukematta, jos vain osaa hakea tietoa kirjasta netistä ja osaa kirjoittaa.
VastaaPoistaToki yleensä nuo paremmat oppilaat lukevat kirjan muutenkin.
Aika hauskojakin ovat omalla tavallaan kirjoista pidetyt kokeet, joissa usein joku kirjan lukenut saattaa saada huonomman arvosanan kuin kirjaa hieman selaillut oppilas. En silti pidä sellaista koetta kysymyksiltään huonona: pointti on siinä, että toiset yksinkertaisesti pärjäävät paremmin muutamalla kortilla kuin toiset, joilla on kädessään koko korttipakka.
Tällaiset virtuoosit ovat sisäistäneet kielestä, viestinnästä, ajattelusta, tiedosta ja tiedon hallinasta, kulttuurista ja elämästä jotain oleellista. 300-sivuisen romaanin lukeminen ei ole yhtä tärkeää kuin se, että osaa puhua siitä.
- - -
Jarmo Papinniemeä olen ajatellut eilisen, tämän päivän. Surullista, hyvin surullista, ja vaikka olenkin tavannut hänet vain joitakin kertoja, tuntuu siltä että olisin menettänyt hyvin paljon, tärkeän ihmisen. Nimenomaan lukijana ja kirjallisuuden ystävänä.
Lokakuu tuntuu todellakin pimeältä.
Tämä ehkä menee ohi aiheen, mutta mistäköhän johtuu, että kirjallisuudenopetus (ainakin oppilaan kannalta) on (tai oli silloin kun itse kävin koulua) niin vastenmielistä? Sellaisellekin joka lukee paljon kirjoja.
VastaaPoistaKun katsoo anglosaksisia elokuvia ja lukee kirjoja, niin niissä usein kirjallisuustunnit ovat jännittäviä, imponoivia ja antavat sekä oppilaille että opettajalle virtaa elämän ja todellisuuden tarkastelemiseen.
Onkohan oikeasti noin vaiko vain "elokuvissa"?
Hyvä kysymys. Opettajana voisin vastata heti suoralta kädeltä, että yksi ongelma on koulujärjestelmässä. Käsittääkseni noiden elokuvien koululuokat ovat niitä mitä lie collegeja, joissa on melko valikoitunut oppilasaines.
PoistaToinen ongelma on kirjallisessa kulttuurissa. Voi kun voisikin lukea hieman valikoituneemmalle joukolle ääneen jotakin Shakespearen tai Byronin tekstiä - mutta kun avaa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (Ahon Rautatien, Lehtosen Putkinotkon, Canthin minkä tahansa ...)ja katsoo kännyköitään pulpetin alla piilottelevia, väkivaltapeleistä, Facebookista ja energiajuomista riippuvaisia ysiluokkalaisia, joille kulttuuri on pelkkä vierasperäinen sana, niin alkaa ITKETTÄÄ.
Ja kohta miettiikin jo, että olen 39-vuotias, minulla on vain yksi elämä elettävänä: tähänkö mustaan kaivoon sen hukkaan. Tuntuu täysin väärältä haaskata aikansa turhuuteen samalla, kun joku toinen joutuu tahtomattaan jättämään kaiken kesken, kun hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa.
Vastauksesi on hyvä ja selkeyttävä, Penjami, mutta en ole enää varma oliko kysymykseni "hyvä".
PoistaHemmetti!
Täytyyhän valoa jossakin näkyä.
Tähän täytyy valaa toivoa. Luultavasti moni vielä lukee hamletinsa ja nummisuutarinsa (mitä muuten itse en ole lukenut, hamletin jo useasti :)
PoistaHesarissa 5.10.2012 sivulla C10 on Kirjallisuuden luottomiehestä Jarmo Papinniemestä muistokirjoitus.
PoistaVaikka en ole lukenut Parnassoa niin kirjoitus kiteyttää hyvin poismenon suuruuden, otan osaa suruun.
Joskus luin jostakin, että Parnasson levikki on suunnilleen 7000 (tarkistin juuri netistä: siinä tienoilla se on kaiketi edelleen, hieman yli). Silloin mietin äidinkielenopettajuutta pienen laskutoimituksen keinoin.
VastaaPoistaEli, yläkoulun äidinkielenopettajalla on 18 tunnin opetusvelvollisuus. Se kertyy kuudesta opetusryhmästä, esim. 2 kertaa seiskoja, 2 kertaa kaseja, 2 kertaa ysejä. Joinakin vuosina saattaa olla ylimääräinen opetusryhmä. Voisikin ajatella karkeasti, että joka vuosi pääsee keskimäärin 50 oppilasta minun opetuksestani eteenpäin.
Jos valmistuu 25-vuotiaana ja pääsee eläkkeelle 65-vuotiaana, se tekee 40 vuotta ja yhteensä 2000 oppilasta.
Suhteutin sen Parnasson levikkiin, joka on suunnilleen 1,5 promillea Suomen väkiluvusta. Käytännössä siis voisi ajatella, että 40 vuoden aikana opetan 2000 oppilasta, joista yhteensä kolme tilaa Parnasson (ei nyt mietitä liikaa onko Parnassoa enää olemassa tai ylipäänsä tätä lehteä, Parnasso on tässä vain erilainen symboli ...).
Kolme oppilasta neljässäkymmenessä vuodessa. Tietysti lehden lukijoita on moninkertainen määrä. Viisinkertainen? Kymmenkertainen? Tuskin ihan niin monta. Ehkä yhteensä 20 lukijaa neljässäkymmenessä vuodessa.
Tietysti jos työskentelen sosioekonomisesti hieman epäedullisemmalla alueella (esim. jokin helsinkiläinen lähiöalue), luku voi olla paljon pienempikin. 10 lukijaa? 5 lukijaa? Yksi tilaaja neljässäkymmenessä vuodessa? Ei yhtään???
Toisaalta, pari promillea väestöstä riittää pelastamaan suomalaisen kirjallisen kulttuurin. Voihan sen niinkin ajatella ... Ja joo, tiedän tiedän, ei se Parnasso kirjallisuudenopetuksessa tärkeintä ole, en ole siinä suhteessa elitisti vaan hyvinkin populaari ja maanläheinen. Mutta tämä on tällainen kärjistys siitä ajatuksesta, että miksi Kuolleiden runoilijoiden Seura -meininki on niin kaukana äidinkielenopetajan todellisuudesta.
Onneksi kovat luvut eivät kerro kaikkea ja se lohduttaa vähän.
VastaaPoistaTilasin joskus 70-80 -luvuilla amerikkalaista, radikaalia kulttuurilehteä Partisan Reviewiä, jonka levikki silloin taisi olla 5000 kpl:n paikkeilla. Vuonna 1934 aloittanut lehti ei kaiketi koskaan saavuttanut yli 10 000 kappaleen levikkiä ja silti yhteen aikaan (60-luvulle asti) siinä julkaistujen juttujen referaatteihin törmäsi alati.
Mutta, kuten sanot Penjami, ohuttahan tämä suomalainen sivistyneistö on jos tästä kirjallisuuslehtisuunnasta katsoo. Toisaalta suomalaiset yhä lukevat paljon mutta lukeeko nuoriso, sitä en tiedä.
Silloin kun kirjoitin aika paljon Parnassoon, en muista tapasinko ketään pienen kulttuuripiirin ulkopuolella joka olisi lukenut juttujani - vai oliko Pohjanmaalla yksi serkunserkunserkku? Mutta hän taisikin olla äidinkielenopettaja.
Hupaisa anekdootti: Kun aloin kirjoittaa Parnassoon, odotin tietysti lehteä kuin kuuta taivaalta. Minulle ei tullut sitä, joten lähdin etsimään vaimoni kanssa R-kioskista. Tapiolan errällä ei ollut. Ajoimme Kauniaisiin, minulla oli lainassa isäni Pösö. Siellä oli ylämäen alareunassa R-kioski.
Kysyin uutta Parnassoa.
"Ei", myyjätär sanoi. "Ei meillä lastenlehteä ole."