Lähtikö lapasesta?

[Ståhlbergin hevosmies hirnuu]

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2017.

Katselee sääkarttaa. Kuvia ja viivoja, koodeja ja symboleja.

    Yrittää ymmärtää. Pilviä, pisaroita ja pikimustaa keliä.

    Meri läikkyy tummana. Sateiden pullistama Vantaanjoki syöksyy mereen voimansa tuntien.

    Katselee Hesarista presidenttiehdokkaiden pärstäkuvia. Arvojen asteikko, nelikenttä, koordinaatit korvien ympärillä kuin hintalappu.

    Nykyinen presidentti melkein origossa. Silmistä ylöspäin konservatiivi, suun seuduilla viekas liberaali, muuten vähän vasemmalla, entinen porvari tämäkin. Puhuu mitä puhuu, ajattelee mitä ajattelee.

    Kaksijakoinen maailma, yhteinen kupla, katto ei ole korkealla eikä seinät leveällä. Puhutaan mitä kansa haluaa. Luullaan että se haluaa että puhutaan mitä sen luullaan haluavan.

    Ei yllätyksiä, homma ei karkaa lapasesta.

    Kaukaa katsottuna piste avaruudessa.

Lähtikö nyt lapasesta?

    Kysyttiin ystävältä joka laitteli jouluvalot rivitalopihaansa pimeää Suomea koristaakseen.

    Lähtikö nyt lapasesta, kysyttiin kun ihmiset ryntäsivät pimeänä perjantaina ostoksille. Eräs presidenttiehdokas jakoi ämpäreitä: karnevaalin härmäläinen understatement.

    Pitää valita kestävä kehitys tai karnevaali. Valitaan karnevaali kestävästi. Tarkoittaa että moralisoidaan ja viedään raha kauppaan.

    Suomalaisen takissa on aina kaksi puolta, päällinen ja vuori ja niitä sopii kääntää tarpeen mukaan.

    Laitoin itsekin jouluvaloja pihapuihin ja pensaisiin.

    Lähtikö lapasesta?

    Ei tarvitse kysyä.

    Talitintti tuli heti ihmettelemään onko led-tuikku jotakin syötävää.

    Ei ole mutta syötävän kaunista kuitenkin.

    Saako noin sanoa?

Horjutaan tyylilajissa. Sitä on hankala löytää marraskuussa.

    Sitten kun päivä ryhtyy pitenemään, kaikki helpottuu. Sanojakin löytää helpommin kun ei tarvitse lamppua.

    Luonnontieteilijät ovat ihmetelleet miksi Suomessa julkaistaan tietokirjoja historiasta ja politiikasta mutta ei juuri lainkaan luonnontieteistä. Toiset, siis naistoimittajat, ovat kummastelleet miksi julkaistaan vain elämäkertoja miehistä eikä naisista juuri lainkaan.

    Siitä puhe mistä puute, sanottiin ennen.

    Se joka ratikalla ajaa, ratikoista puhuu.

    Mutta onhan tuo Kari Enqvist ainakin vähän oikeassa moittiessaan Ykkösaamun kolumnissa (22.11) suomalaisia omaan napaan käpertymisestä. Pienillä mailla on tapana käpertyä.

    Enqvist sanoo, että Suomessa turvaudutaan tuttuun historiaan ja sitä kaivellaan yhä uudestaan. Luonnontieteen maailman kaivaminen on paljon vaikeampaa, sieltä voi löytyä rajattomia yllätyksiä ja kukapa haluaa yllättyä, jos voi kierrättää omaa historiaansa yhä uudestaan, muka uusia näkökulmia etsien? Luonnonlait eivät tunne kansallisvaltioita.

    ”Kun esimerkiksi tarkastelee menneiden vuosien Tieto-Finlandia-ehdokkaita ja -voittajia, silmään pistää politiikan, historian ja yhteiskuntatieteiden murskaava ylivoima.” Enqvist syyttää tilanteesta myös toimittajia, julkisen sanan portinvartijoita, jotka eivät tiedä paljon mitään luonnontieteistä: ”Jos he olisivat olleet innostuneita pelkästään fysiikasta ja tähtitieteestä, heistä ei olisi koskaan tullut toimittajia.”

    Enqvist vertaa historiaa D-vitamiinin: sitä tarvitaan jonkin verran mutta annosta suurentamalla ei saavuteta hyötyä.

    Enqvist leukailee, että jos nyt joku kirjoittaisi kirjan hevosmiehestä, joka hoiti K.J. Ståhlbergin hevosta, kuviteltua tai todella hirnuvaa, toimittajat repäisisivät takkinsa ja puhkuisivat kansallismielistä intoa.

    Miksi avaruus, aine ja molekyylit unohtuvat, eivät saa julkisuutta?

    Ehkäpä siksi että ihmisiä kiinnostaa ihmisen tarina, eikä niinkään luonto, joka ei ole tarina lainkaan vaan pelkkää sattuman kauppaa. Sitä paitsi ihmiset pitävät sovinnaisesta. Tämän viikon Tieto-Finlandia -ehdokkaat täyttävätkin sovinnaisuuden vaatimuksen.

    Luulen niin, en tiedä. Onneksi kukaan ei pakota lukemaan Finlandia-palkintoehdokkaita. Saa valita. Ottaa tai väistää. Ryhdyinkin sunnuntaina lukemaan Nelson DeMillen uutta jännäriä The Cuban Affair. Melkein kuin Kirjavaa satamaa tai Casablancaa lukisi. Jos nyt elokuvaa pystyy ”lukemaan”.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Kun... kun aika rientää.

   Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 75 vuotta Casablancan ensi-illasta 26.11.1942.

    Michael Curtizin ohjaama elokuva on kummallinen taideteos: täynnä kliseitä ja ylinokkelia repliikkejä, jotka saavat katsojan liikuttumaan. Ehkä kaikki johtuu Ingrid Bergmanin  surumielisestä kauneudesta ja Humphrey Bogartin itseironisesta katseesta. Tai sitten loistavista sivuosanäyttelijöistä. Tai tarinasta, jossa pahaa Saksaa pakenevat ihmiset kokoontuvat viimeiselle rannalle Marokkoon yrittäessään päästä vapaaseen Amerikkaan. Tai sankarin kyynisestä elämänasenteesta, joka peittää sentimentaalisen tunteen.

    Ironista on, että kun elokuvan kertomuksessa nämä ihmiset ovat Vichyn Ranskan ja natsien vankina Casablancassa, niin oikeassa todellisuudessa liittoutuneet olivat muutama viikko ennen filmin ensi-iltaa nousseet maihin Pohjois-Afrikassa ja myös Casablanca oli vapautettu.

    Aina kun alakulo valtaa mielen, kannattaa katsoa Casablanca. Ainakin minä katson.

Ståhlbergin hevonen hirnuu.

    Presidenttiedokkaiden arvomaailma käpertyy ja samankaltaistuu. Helsingin Sanomien vaalikoneen perusteella Suomessa ei ole enää oikeistolaisia eikä konservatiivisia vaihtoehtoja. Punavihreässä kuplassa maailma näyttää punavihreältä. Kuinkas muuten? Kaikkina aikoina jollakin tietyllä ajatusmallilla on hegemonia. Yleensä se käyttäytyy ylimielisesti eikä kysele muiden mielipidettä.

    Liberalismi on voittanut, kaikki ovat nykyään "liberaaleja" eikä oikeaa liberalismia enää esiinny, väitti Englannin Liberaalidemokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tim Farron esitelmässä, jonka The Guardian julkaisi tiistaina.

    Farron sanoi, että liberalismin ytimessä on (pitäisi olla) lupaus saada loukata ja velvollisuus sietää loukkauksia. Hän lainasi George Orwellia, jonka mukaan liberalismi tarkoittaa, jos se jotain tarkoittaa, oikeutta kertoa kanssaihmisille jotakin mitä he eivät halua kuulla.

    Nyt tämä liberaali ydin on kuivettunut; Farron vertasi ylemmyydentuntoista liberaalia kuplaa entisen ajan kirkkoon, joka ei perimmiltään hyväksynyt toisinajattelijoita. Tämän hetken liberaalit olettavat että kaikilla on samat arvot; ja niitä joilla ei ole, karsastetaan ja pidetään ilkeinä ja vihaisina. Näennäisesti liberaali hype ei siedä aitoa erilaisuutta.

    Samalla kun kehitys kehittyy, ihminen muuttuu yllättävän vähän. Pyrkimys määritellä muiden ihmisten elämä samanlaiseksi kuin oma elämä on, saattaa periytyä ihmisheimon evoluutiosta: laumassa tulee sopetua lauman liikkeisiin.

    Uusia asioita ilmestyy vanhoissa kaavuissa.

    Heinäsirkoilta katkotaan jalat ja niistä tehdään leipää. Eläinten suojelijat eivät huolestu: heinäsirkalla ei ole tunteita. Hyttyssoppaa keitetään kohta koulujen ja virastojen kuppiloissa; lupiininakkeja saa syödä mahansa täyteen.

    Joku terveysviranomainen uhkasi eilen panevansa hampurilaisille rangaistusveron tai kieltävänsä niiden syömisen muilla keinoin. Tätien holhousvimma ylittää itsensä. Moraalitonta Aku Ankkaa ei saatu aikoinaan kiellettyä, mutta hampurilaisten kieltäminen on vain ajan kysymys Suomessa. Silläkin saattaa päästä New York Timesin etusivulle.

    Pitää lukea enemmän historiaa ollakseen välittämättä siitä.

    Pitää puhua enemmän vapaudesta ollakseen toteuttamatta sitä.

    Pitää…

    ...uskoa Goetheen, esimerkiksi. ”Nuoruutemme on viinitön humala”, mietiskeli Goethe V.A. Koskenniemen suomentamana. ”Vanhuus jos itsensä nuoreks juo, / hyveistä verrattomin on tuo. / Elämä suruista huolen pitää, rypäleistä lohdutus itää.”

    Ihmisen ei kannata syyllistää käyttäytymisestään muita ihmisiä, Goethe opettaa: ”Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita, / niin älä sa juokse markkinoita.”

    Tekopyhyyden markkinoilla riittää kuhinaa Suomessa.

Lähtikö lapasesta?

    Täytyy myöntää että lähti.

    Mutta joulu on vain kerran vuodessa, säädyllinen karnevaali.

    Laskiaisena syödään pullaa kun Riossa bailataan. Itsenäisyyspäivänä istutaan sisällä kynttilänvalossa ja katsotaan edusherrojen ja rouvien juhlimista. Eikä herroja ja rouvia edes hävetä. Eivät osaa. Joku seisoo linnan pihalla ja katselee valaistuja ikkunoita: uusi aatelisto tanssii valssia.

    Juhannuksena sataa aina, vapustakaan ei tiedä.

    Tuulelta ei saa vastausta.

    Siksi Goethe lohduttaa:

Et toivoa taitais sa enää muuta

kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Keisari rakastaa pylväitä

[rakennettu kaupunki, kirjoitettu]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Ajan vaaka punnitsee meitä.

    Himmeän valon Helsingissä päivä ryhtyy pitenemään suhdanteista riippumatta, poliitikasta välittämättä, ihmiseen katsomatta.

    Viime sunnuntaista sata vuotta sitten Verdunissa päättyi murhaava taistelu. Kymmenen kuukauden aikana 2300 sotilasta oli saanut surmansa joka päivä. Tuo taistelu ei kuitenkaan lopettanut sotaa. 

    Yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta sitten Suomi itsenäistyi. Sitten taisteltiin, kaveria vastaan ja ulkoista vihollista vastaan - ihmisiä kuoli. Sadatta itsenäisyyden vuotta vietetään rauhan vallitessa. Parran pärinää kyllä piisaa.

    Kaksisataa vuotta sitten berliiniläinen Carl Ludvig Engel valittiin rakentamaan Helsinkiin kaupunki melkein neitseelliselle maaperälle. Kallioita ammuttiin ja vanhoja taloja hajotettiin.

    ”Ystävällisintä, mitä voi ihmiselle tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki”, miettii Engel Jukka Viikilän päiväkirjaromaanissa Akvarelleja Engelin kaupungista. Kuuden vuoden pestistä tuli lopunelämän tehtävä. Engel kuoli Helsingissä vuonna 1840. Suurkirkko oli melkein valmis.

Kaupunki on kummallinen paikka. Siitä tietää missä se on, vaikka sitä ei pysty määrittelemään.

    Kaupungissa asuu kaupunkilaisia. Maaseudulla asuu maalaisia.

    Tässä välissä, joka ei ole oikein kaupunkia eikä lainkaan maaseutua, asumme me muut, enemmistö.

    Kulttuuri, sivistys, edistys, demokratia... olisiko niitä olemassa ilman kaupunkia, kaupunkilaisia?

    Mutta kuvassa on jyrkkiä ristiriitoja, väkeviä kontrasteja eikä se ole akvarelli.

    Jos maaseutu puuttuisi, mitä kaupunkilaiset söisivät? Toisiaanko? Jos tehtaat ja pajat poistettaisiin maaseudulta, pikkukaupungeista ja jokien ja järvien rannoilta, mistä Suomi saisi vientitulonsa? Eiväthän helsinkiläiset vie ulkomaille mitään itse tekemäänsä.

    Kaupunki on komea itsepetos.

    Sovinnainen geopolitiikka opettaa, että kaikki tiet vievät Roomaan. Uteliaampi kysyy: kuinka montaa tietä Roomasta pääsee pois?

Kun Baba Lybeck valitsi Viikilän ”romaanin” Finlandia-palkinnon saajaksi, hän kirjoitti perusteluksi kirjallisuuden juhlapuheessa loppuun käytetyn kliseen: ”Siinä ei ole mitään turhaa, siinä on kaikki.”

    Miten niin kaikki? Kaikki mistä?

    Miten niin ei mitään turhaa? Kun Viikilän proosarunoja lukee, niin ne muistuttavat niin toisiaan ettei aina tiedä onko tuon jo lukenut edelliseltä sivulta vai vasta tulevalta.

    Olen vähän ilkeä, koska en pidä tätä teosta romaanina. Se on kokoelma runoja tai mietelmiä, joissa Helsingin rakentaja yömyöhään miettii rakennusurakan etenemistä ja tunnelmia vieraassa kotikaupungissaan. Koska kirja koostuu proosarunoista ja mietelmistä, sen voi lukea missä järjestyksessä tahansa lukunautinnon pilaantumatta. ”Romaanin” kronologia on harhautus. Esteettinen temppu.

    Jos Viikilän teos olisi nimetty ”proosarunoiksi” - Runoja Engelin kaupungista - sille ei olisi voitu myöntää Finlandia-palkintoa. Kannatti kutsua sitä romaaniksi. On myös fiksua, että puhutaan ”akvarelleista” eikä ”akvarellista”. Jos teos olisi akvarelli (tai öljymaalaus), siltä kenties edellytettäisiin romaanin ”muotoa”. Nyt riittää, että se on vaikutelmia, impressioita, päähän pälkähtänyttä, monta erillistä viivaa samasta aiheesta.

    Mutta päähän pälkähtäneen Viikilä muotoilee taitavasti ja uskottavasti, niin että voisi hyvin kuvitella pimeään Suomeen karkotetun Engelin todella puhuvan tässä itse.

    ”Kolmeen viikkoon en ole nähnyt vilaustakaan auringosta”, Viikilän fiktiivinen Engel miettii 23. marraskuutta 1831, ”ja kuitenkin yksi valoisa aamu riittäisi tekemään minusta iloisen.”

    Vuonna 1827 ”oikea” henkilö Engel kirjoitti ystävälleen ahdistavasta pimeydestä: ”Mutta mistä hyvä tuuli tulisikaan, kun on raadettava rankemmin kuin kaleeriorja eikä rakas Jumala halua antaa edes auringon paistaa... ja kuitenkin se riittäisi tekemään minusta iloisen.”

    Engelin yksityiselämästä, yksityisistä tunteista ei kai tiedetä paljoa, mutta hän kirjoitti monia kirjeitä, joista hänen elämäänsä voi lukea, päätellä. Viikilä tuntuu lukeneen Engelinsä riittävän tarkasti: runoilijana hän osaa valita oikeat sanat kuvittelemaan mitä luettu tarkoittaa ja merkitsee. Runoilija ymmärtää piiloon jääneen.

Mielikuvia, ajatuksia, kuvitelmia – symboleja.

    Viikilän hieman lakonisesta ja hyvin täsmällisestä tavasta ilmaista sanottava tulee mieleen Paavo Haavikon tapa kirjoittaa ja Leo Lindsten. Siis tulee mieleen Lindstenin proosarunokronikka Uppoavia jättiläisiä (1973).

    Tämä ei tietenkään tarkoita kovin paljoa, sillä en pysty (tai jaksa) tähän etsimään varastostani Lindstenin teosta ja vertailemaan sitä Viikilän Engeliin.

    Näinkin tulee sanotuksi turhia sanoja, ajatuksia, mietteitä. Mutta mielikuvat ovat johdatus todellisuuteen, vaikka ne olisivat aivan vinossa, sinne päin.

    Mehän astumme todellisuuteen symbolien välistä, myös kirjoihin.

    ”Keisari rakastaa pylväitä”, Engel kirjoittaa kuviteltuun päiväkirjaansa vuonna 1819. ”Minä piirrän hänelle niitä.”

    Pylväät ovat symboleja. ”On vahinko, että näin kylmässä maassa pylväiköt huomataan vain ohimennen, matkalla sisätilojen lämpöön.”

    Tästä tulee mieleen villi ajatus.

    Johtuuko suomalaisten arkkitehtien mieltymys funktionalismiin ja hyytävään minimalismiin ilmastostamme? Siitä että täällä ei ole aikaa katsella taloja ulkoapäin. Pitää aina mennä sisälle ja kun menee, unohtaa mitä ulkona oli. Siitä tehdään romanttinen kuvitelma.

    Suomessa ulkoilma on uneksittua, vaikka se pureekin luihin ja ytimiin.

    Samalla tavalla sanat kuvitellaan, kun ollaan sisällä, romaanissa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Joulukauppaa Engelin torilla vuonna 2016.
"Suurtorin piirsin hiljaiseksi toriksi.
Siellä ei pidetä markkinoita." ("Engel".)

Viikilän romaanissa – jätän lainausmerkit suosiolla pois – Engel tajuaa luovansa kaupungin keisarin unesta. Tyhjään rakentuva komea kaupunki on kreikkalainen kuvitelma, kiveen hakattu.

    Mutta koska kaupunki rakentuu, se ei voi olla kuvitelma, vaikka muistuttaa keisarin ja hänen palvelijansa mielen sokkeloista: ”... me kävelemme ikuisesti hänen mielensä umpikujissa. Sitähän kaupungit ovat: ihmisenä olemisen kuvia, ruuhkaisia, likaisia ja täynnä piilopaikkoja.”

    Kaupunki on romanttisen ja realistisen törmäys. Oikeasti ja Engelin mielikuvissa.

    Hyppäisikö Viikilän romaanista vaikkapa Paul Austerin New Yorkiin?

    ”New York on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi olevansa aina eksyksissä... New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”

    Tai jospa palataan vähän kauemmaksi historiaan, Raymond Chandlerin Los Angelesiin, missä Philip Marlowe tarkkailee ahdistuneena kaupungin maisemaa ajaessaan auringonlaskun hetkellä Sunset'ia:

    ”Väsyneitä miehiä ajoi pölyissä autoissaan puristaen tiukasti ohajuspyörää, kohti pohjoista ja länttä, kohti kotia ja päivällistä, kohti iltaa, jonka sisältönä olivat urheilusivut, radion ulvonta, hemmoteltujen lasten marina ja typerien vaimojen nalkutus. Ajoin edelleen ohi kirkuvien neonvalojen ja niiden takan olevien valheellisten julkisivujen, ohi halpojen hampurilais-kuppiloiden, jotka mainosvalojensa alla näyttivät palatseilta, ohi autokahviloiden, jotka olivat hilpeitä kuin sirkukset ja joita kovasilmäiset vahtimestarit valvoivat, ohi loistavien myyntipöytien ja hikisten ja rasvaisten keittiöiden.”

    Entä sitten kun otetaan vielä askel taaksepäin? Berliini 1920-luvulla, sodan päätyttyä pahaenteiseen rauhaan: Alfred Döblinin taianomainen sanakiihko:

    ”Alexanderplatzilla revitään kiveystä auki maanalaista varten... Kapakoita, ravintoloita, hedelmä- ja vihannesmyymälöitä, siirtomaa- ja herkkutavarakauppoja, kuljetusliike, koristemaalaamo, naistenpukimo, jauho- ym. myllytuotteita, autokorjaamo, palovakuutusyhtiö: Pienimoottoriruiskun etuna on yksinkertainen rakenne, helppo käyttö, vähäinen paino, pieni koko. - Saksan kansalaiset, milloinkaan ei mitään kansaa ole halpamaisemmin petetty, milloinkaan ei ole mitään kansakuntaa häpeällisemmin, epäoikeudenmukaisemmin petkutettu kuin Saksan kansaa. Vieläkö muistatte, kuinka Scheidemann lupasi 9. marraskuuta 1918 Valtiopäivätalon ikkunan jalustalta rauhaa, vapautta ja leipää? Mutta miten on tämä lupaus pidetty? - Vesijohtotarvikkeita, ikkunanpesuliike, uni on lääke, Steinerin paratiisivuode. - Kirjakauppa, uuden ajan ihmisen kirjasto, nämä ovat eurooppalaisen hengenelämän suuria edustajia. - Vuokralaisensuojalaki on vain pala paperia. Vuokrat nousevat herkeämättä. Työtätekevä keskiluokka työnnetään kadulle ja kuristetaan tällä tavalla, ulosottomies korjaa runsaan sadon...”

    Runoilija seisoo pylväiden välissä. Komeaa, pelottavaa, rakennettujen symbolien näkymäesteitä, ja lopulta johdatus... tulevaisuuteen.

Kun uutta kaupunkia rakennetaan, sitä ei vielä ole. Kun vanhaa kaupunkia puretaan, se lakkaa olemasta vanha.

    Nykyhetkessä kaupunkilainen vastustaa muutosta. Helsingin pitää olla kirpputori, entisen museo.

    ”Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori”, kirjoittaa Viikilän Engel yöpäiväkirjaansa.

    ”Jumala ei rakenna kirkkoa, se on ihmisen tehtävä.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Keisarin tori.

___________________________________________

Paul Auster: Lasikaupunki. (City of Glass, 1985.) Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.

Raymond Chandler: Pikkusisko. (The Little Sister, 1949.) Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1959.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz. (1929.) Suom. Aarno Peromies. WSOY, 1979.

Sanna Elo: Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludvig Engelin sopeutuminen Suomeen. Tampereen yliopisto, 2007.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016.

Lokakuun valo, hämärää

Ei kolahtanut Hyry, ei narahtanut ovi

Lokakuussa valo vähenee, muuttuu keinotekoiseksi, kuultavaksi.

     Maisemasta tulee kesän pastissi ennen kuin se vaipuu talveen. Kun Suomessa mentaliteetti on kaksivärinen tai siltä väliltä, oikeastaan siltä väliltä, niin onkohan mieli maiseman kuva?

     Sen viivästynyt pastissi?

     Olen tällä viikolla ihmetellyt kahta erilaista ihmismieltä: Sam Peckinpahia ja Jari Litmasta. Molemmat taiteilijoita ja niin erilaisia. Vai saako jalkapalloilijaa sanoa taiteilijaksi?

     Kyllä kai, jos Parnassossakin mietitään onko Cheetah-apinan tekemä töherrys taideteos tai Aleksis Salusjärven kissan ”näpyttelemä” teksti runo.

Tätä kirjoittaessa tuli uutinen, että Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi (s. 1968) on kuollut. Uutinen järkyttää, seisauttaa ajatukset, sumentaa mielen.

     Blogini tiimoilta ehdin muutaman viestin vaihtaa Jarmon kanssa, viimeksi maanantaina kirjabloggaajien tempauksesta. Parnasso-kritiikkiini hän suhtautui vakavuudella ja huumorilla.

     Kauan sitten, Demarin aikoina olin kerran tai kaksi hänen kanssaan tekemisissä.

     ”Elämä on lyhyt, mutta kestää kauan”, kirjoitti Jukka Pakkanen muistelmateoksessaan.

     Jarmolle se ei kestänyt riittävän kauan ja siitä voi olla vain surullinen.

     Voiko lokakuun valo olla näin pimeää?

Maanantaina ehdin kommentoida kirjabloggaajien plagiaattikampanjaa. En ollut samaa mieltä, en välttämättä, että tuo oli järkevä tapa opettaa lähdekritiikkiä koululaisille.

     Kun netti on täynnä tyhjää pölinää ja epäinformaatiota, kannattaako disinformaatiota pääten kauten lisätä?

     Sen mitä olen bloggaajien kampanjan kommentteja lukenut, olin (melkein) ainoa joka oli eri mieltä. Eri mieltä siitä että disinformaation lisääminen netissä parantaisi informaation laatua. Ehkä suhtaudun kirjoitettuun sanaan turhan juhlallisesti. Tuntuuko minusta, että sanoja tuhlataan ja käytetään väärin?

     No, yksin ei ole kiva olla, mutta täytyy yrittää sietää itseään.

Melko täsmälleen kolme vuotta sitten julkaisin Kymen Sanomissa pakinan ”vammasta”, jonka Antti Hyry aiheutti sielulleni melkein viisikymmentä vuotta sitten.

     Nyt lainaan itseäni.

     "Kun alkaa kirjoittaa, ei tiedä mitä alkaa tulemaan. Se on sillä tavalla mielenkiintoista", Antti Hyry sanoi sympaattisessa haastattelussa Suomen Kuvalehdessä lokakuun alussa v. 2009 (SK, 40/2009). Hyryn jutustelua lukiessa tuli mieleen, että Hyry, 78 v., ammatiltaan insinööri, on vakava ja uskovainen mies, jonka puheeseen huumori salakavalasti piiloutuu.

     Mauno Koivisto sai vamman sieluunsa toimiessaan valtionvarainministerinä. Silloin, niin luulen ymmärtäneeni, arkipäivän pragmatismi jyräsi miehen romanttisen idealismin.    Mutta Antti Hyry aiheutti minun sielulleni vamman neljäkymmentäviisi vuotta sitten minimalistisella vakavuudellaan. Silloin, Kotkan Lyseossa, minä en antanut periksi pragmalle vaan kopeasti tarrauduin romanttiseen idealismiin. Olisiko teini-ikäinen muuta voinut tehdä?

     Sain Lyskässä vuonna 1964 tehtäväksi pitää esitelmän Antti Hyryn romaanista Kotona (1960). Ryttäsin kirjan mennen tullen. Sanoin niin kuin tuntui. Jostakin syystä olen säilyttänyt esitelmäni konseptin Hyryn romaanin välissä. "Tämä kirja", minä sanoin, "ei minun mielestäni antaisi aihetta ylistyslauluihin. Vaikka, ehkäpä Hyry pyrkii olemaan hyvin taiteellinen, ja onnistuukin siinä niin hyvin että kirjaa ei oikein tajua." Lopullisen tuomion iskin vertaamalla Hyryä "parempiin" tai inhimillisempiin kirjailijoihin: "Ei löydä hänen teoksestaan Aapelin valoisaa huumoria, ei Topeliuksen romantiikkaa, ei Carter Brownin nokkeluutta, ei edes Pekkasen tummaa pessimismiä. Kirja on vain yhtä eleetöntä lausetta."

     Opettaja, Elli, näytti esitelmän jälkeen hapanta naamaa. Hän totesi, etten minä tai koko luokka ollut riittävän kypsä lukemaan modernia hyvää kirjallisuutta. Elli oli oikeassa ja erehtyi. Luulen että noihin aikoihin imin valtavasti hyvää ja modernia kirjallisuutta - Kafkasta Albertoa Moraviaan, mutta aivan yhtä innokkaasti Carter Brownia, Mika Waltaria ja Mickey Spillanea.

     Uskon että kritisoin Hyryä vilpittömästi. Sanoin sen minkä tunsin enkä aio nyt kääntää takkiani, koska Kotona oli ensimmäinen ja viimeinen lukemani Hyryn romaani. Mutta silti tuo kritiikki jäi mieltä vaivaamaan. Kohta puoli vuosisataa ja varsinkin silloin kun Hyryn nimi esiintyy jossakin - kuten muutama vuosi sitten Kotkan kirkon urkujen yhteydessä ja nyt syksyllä kun Hyry julkaisi romaanin Uuni, missä kuvataan 364 liuskalla kuinka uuni rakennetaan - esitelmä Hyryn romaanista ahdistaa mieltä.

     Nyt, jälkeenpäin, jälkiviisaasti esitelmää lukiessa täytyy myöntää, että käyttäydyin tekopyhästi vedotessani Aapeliin, Topeliukseen ja Pekkaseen. He eivät todellakaan olleet suosikkikirjailijoitani, vaikka Välskäreistä pidinkin. Tuo lause oli kirjoitettu opettajalle. Jos olisin rytännyt Hyryn vetoamalla vain todellisiin mielikirjailijoihin - Spillaneen, Raymond Chandleriin, Edgar Wallaceen, Peter Cheyneyhin tai Karl Mayhin - Elli olisi haljennut kiukusta. Hyvä että pikkupornoa kirjoittanut Carter Brown tuli mainituksi! Että hän kirjoitti nokkelia dekkareita, kyllä varmasti. Nokkelia – hhm?

     Ehkäpä jonain kauniina päivänä avaan Hyryni uudestaan ja tutkailen sieluani uudemman kerran. Mutta jos olen mieleltäni romanttinen pikkupoika loppuun asti, kenties Hyryn vakava proosa jää tavoittamatta ikiajoiksi ja tunnustan, että Lyseon opettaja oli oikeassa: ei Salovaara ole kypsä lukemaan hyvää kirjallisuutta.

     Niin minä sitten jatkan taisteluani viihdekirjallisuuden puolesta.

     Otto Talvio -niminen "kypsymätön" toimittaja kirjoitti Helsingin Sanomien viikkoliitteessä pari viikkoa sitten Dan Brownin romaanista The Lost Symbol tällä tyylillä:  "Washingtonin vapaamuurarihistorialle rakennettu trilleri on tietysti yhtä köykäistä kirjallisuutta kuin Da Vinci -koodi, mutta senkin myynti (81 miljoonaa myytyä kappaletta) todisti, että Brown osaa tehdä jotain oikein."

     Voiko köykäinen kirja tavoittaa 81 miljoonaa lukijaa ympäri maailman? Tai tietysti lukijoita oli huomattavasti enemmän. Jos Da Vinci -koodi oli kevyttä kirjallisuutta, miksi se herätti valtavan ja vakavan vastakirjallisuuden, jossa yritettiin kumota Dan Brownin kerettiläinen kuva kristinuskon historiasta? Oliko kevyttä saada miljoonat uskovaiset ja tekouskovaiset ihmiset ympäri maailmaa miettimään kristinuskon kertomuksia ja Raamatun tarinoita uudesta näkökulmasta?

     Tänään en moiti Talviota enkä ketään. Kun alkaa sanoa jotain, ei tiedä mitä tulee sanotuksi. "Sitä on ja elää", Antti Hyry sanoo. "Elämä on vastaansanomaton." (18.10.2009).

Tarina jatkuu niin, että toimitin syksyllä 2009 pakinan kopion Antti Hyryn kustantajan kautta Hyrylle.

     En tiedä mitä hän ajatteli siitä. Vai ajatteliko mitään.

     Muutamaa kuukautta myöhemmin Hyrylle luovutettiin Finlandia-palkinto. Jälleen kerran mies kummitteli mielessäni.

     Joskus, silloin ja sittemmin on tullut mieleen että lukisin Hyryn Uunin.

     Kaikenlaista mieleen tulee... kun lokakuu hämärtyy.