Keisari rakastaa pylväitä

[rakennettu kaupunki, kirjoitettu]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Ajan vaaka punnitsee meitä.

    Himmeän valon Helsingissä päivä ryhtyy pitenemään suhdanteista riippumatta, poliitikasta välittämättä, ihmiseen katsomatta.

    Viime sunnuntaista sata vuotta sitten Verdunissa päättyi murhaava taistelu. Kymmenen kuukauden aikana 2300 sotilasta oli saanut surmansa joka päivä. Tuo taistelu ei kuitenkaan lopettanut sotaa. 

    Yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta sitten Suomi itsenäistyi. Sitten taisteltiin, kaveria vastaan ja ulkoista vihollista vastaan - ihmisiä kuoli. Sadatta itsenäisyyden vuotta vietetään rauhan vallitessa. Parran pärinää kyllä piisaa.

    Kaksisataa vuotta sitten berliiniläinen Carl Ludvig Engel valittiin rakentamaan Helsinkiin kaupunki melkein neitseelliselle maaperälle. Kallioita ammuttiin ja vanhoja taloja hajotettiin.

    ”Ystävällisintä, mitä voi ihmiselle tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki”, miettii Engel Jukka Viikilän päiväkirjaromaanissa Akvarelleja Engelin kaupungista. Kuuden vuoden pestistä tuli lopunelämän tehtävä. Engel kuoli Helsingissä vuonna 1840. Suurkirkko oli melkein valmis.

Kaupunki on kummallinen paikka. Siitä tietää missä se on, vaikka sitä ei pysty määrittelemään.

    Kaupungissa asuu kaupunkilaisia. Maaseudulla asuu maalaisia.

    Tässä välissä, joka ei ole oikein kaupunkia eikä lainkaan maaseutua, asumme me muut, enemmistö.

    Kulttuuri, sivistys, edistys, demokratia... olisiko niitä olemassa ilman kaupunkia, kaupunkilaisia?

    Mutta kuvassa on jyrkkiä ristiriitoja, väkeviä kontrasteja eikä se ole akvarelli.

    Jos maaseutu puuttuisi, mitä kaupunkilaiset söisivät? Toisiaanko? Jos tehtaat ja pajat poistettaisiin maaseudulta, pikkukaupungeista ja jokien ja järvien rannoilta, mistä Suomi saisi vientitulonsa? Eiväthän helsinkiläiset vie ulkomaille mitään itse tekemäänsä.

    Kaupunki on komea itsepetos.

    Sovinnainen geopolitiikka opettaa, että kaikki tiet vievät Roomaan. Uteliaampi kysyy: kuinka montaa tietä Roomasta pääsee pois?

Kun Baba Lybeck valitsi Viikilän ”romaanin” Finlandia-palkinnon saajaksi, hän kirjoitti perusteluksi kirjallisuuden juhlapuheessa loppuun käytetyn kliseen: ”Siinä ei ole mitään turhaa, siinä on kaikki.”

    Miten niin kaikki? Kaikki mistä?

    Miten niin ei mitään turhaa? Kun Viikilän proosarunoja lukee, niin ne muistuttavat niin toisiaan ettei aina tiedä onko tuon jo lukenut edelliseltä sivulta vai vasta tulevalta.

    Olen vähän ilkeä, koska en pidä tätä teosta romaanina. Se on kokoelma runoja tai mietelmiä, joissa Helsingin rakentaja yömyöhään miettii rakennusurakan etenemistä ja tunnelmia vieraassa kotikaupungissaan. Koska kirja koostuu proosarunoista ja mietelmistä, sen voi lukea missä järjestyksessä tahansa lukunautinnon pilaantumatta. ”Romaanin” kronologia on harhautus. Esteettinen temppu.

    Jos Viikilän teos olisi nimetty ”proosarunoiksi” - Runoja Engelin kaupungista - sille ei olisi voitu myöntää Finlandia-palkintoa. Kannatti kutsua sitä romaaniksi. On myös fiksua, että puhutaan ”akvarelleista” eikä ”akvarellista”. Jos teos olisi akvarelli (tai öljymaalaus), siltä kenties edellytettäisiin romaanin ”muotoa”. Nyt riittää, että se on vaikutelmia, impressioita, päähän pälkähtänyttä, monta erillistä viivaa samasta aiheesta.

    Mutta päähän pälkähtäneen Viikilä muotoilee taitavasti ja uskottavasti, niin että voisi hyvin kuvitella pimeään Suomeen karkotetun Engelin todella puhuvan tässä itse.

    ”Kolmeen viikkoon en ole nähnyt vilaustakaan auringosta”, Viikilän fiktiivinen Engel miettii 23. marraskuutta 1831, ”ja kuitenkin yksi valoisa aamu riittäisi tekemään minusta iloisen.”

    Vuonna 1827 ”oikea” henkilö Engel kirjoitti ystävälleen ahdistavasta pimeydestä: ”Mutta mistä hyvä tuuli tulisikaan, kun on raadettava rankemmin kuin kaleeriorja eikä rakas Jumala halua antaa edes auringon paistaa... ja kuitenkin se riittäisi tekemään minusta iloisen.”

    Engelin yksityiselämästä, yksityisistä tunteista ei kai tiedetä paljoa, mutta hän kirjoitti monia kirjeitä, joista hänen elämäänsä voi lukea, päätellä. Viikilä tuntuu lukeneen Engelinsä riittävän tarkasti: runoilijana hän osaa valita oikeat sanat kuvittelemaan mitä luettu tarkoittaa ja merkitsee. Runoilija ymmärtää piiloon jääneen.

Mielikuvia, ajatuksia, kuvitelmia – symboleja.

    Viikilän hieman lakonisesta ja hyvin täsmällisestä tavasta ilmaista sanottava tulee mieleen Paavo Haavikon tapa kirjoittaa ja Leo Lindsten. Siis tulee mieleen Lindstenin proosarunokronikka Uppoavia jättiläisiä (1973).

    Tämä ei tietenkään tarkoita kovin paljoa, sillä en pysty (tai jaksa) tähän etsimään varastostani Lindstenin teosta ja vertailemaan sitä Viikilän Engeliin.

    Näinkin tulee sanotuksi turhia sanoja, ajatuksia, mietteitä. Mutta mielikuvat ovat johdatus todellisuuteen, vaikka ne olisivat aivan vinossa, sinne päin.

    Mehän astumme todellisuuteen symbolien välistä, myös kirjoihin.

    ”Keisari rakastaa pylväitä”, Engel kirjoittaa kuviteltuun päiväkirjaansa vuonna 1819. ”Minä piirrän hänelle niitä.”

    Pylväät ovat symboleja. ”On vahinko, että näin kylmässä maassa pylväiköt huomataan vain ohimennen, matkalla sisätilojen lämpöön.”

    Tästä tulee mieleen villi ajatus.

    Johtuuko suomalaisten arkkitehtien mieltymys funktionalismiin ja hyytävään minimalismiin ilmastostamme? Siitä että täällä ei ole aikaa katsella taloja ulkoapäin. Pitää aina mennä sisälle ja kun menee, unohtaa mitä ulkona oli. Siitä tehdään romanttinen kuvitelma.

    Suomessa ulkoilma on uneksittua, vaikka se pureekin luihin ja ytimiin.

    Samalla tavalla sanat kuvitellaan, kun ollaan sisällä, romaanissa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Joulukauppaa Engelin torilla vuonna 2016.
"Suurtorin piirsin hiljaiseksi toriksi.
Siellä ei pidetä markkinoita." ("Engel".)

Viikilän romaanissa – jätän lainausmerkit suosiolla pois – Engel tajuaa luovansa kaupungin keisarin unesta. Tyhjään rakentuva komea kaupunki on kreikkalainen kuvitelma, kiveen hakattu.

    Mutta koska kaupunki rakentuu, se ei voi olla kuvitelma, vaikka muistuttaa keisarin ja hänen palvelijansa mielen sokkeloista: ”... me kävelemme ikuisesti hänen mielensä umpikujissa. Sitähän kaupungit ovat: ihmisenä olemisen kuvia, ruuhkaisia, likaisia ja täynnä piilopaikkoja.”

    Kaupunki on romanttisen ja realistisen törmäys. Oikeasti ja Engelin mielikuvissa.

    Hyppäisikö Viikilän romaanista vaikkapa Paul Austerin New Yorkiin?

    ”New York on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi olevansa aina eksyksissä... New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”

    Tai jospa palataan vähän kauemmaksi historiaan, Raymond Chandlerin Los Angelesiin, missä Philip Marlowe tarkkailee ahdistuneena kaupungin maisemaa ajaessaan auringonlaskun hetkellä Sunset'ia:

    ”Väsyneitä miehiä ajoi pölyissä autoissaan puristaen tiukasti ohajuspyörää, kohti pohjoista ja länttä, kohti kotia ja päivällistä, kohti iltaa, jonka sisältönä olivat urheilusivut, radion ulvonta, hemmoteltujen lasten marina ja typerien vaimojen nalkutus. Ajoin edelleen ohi kirkuvien neonvalojen ja niiden takan olevien valheellisten julkisivujen, ohi halpojen hampurilais-kuppiloiden, jotka mainosvalojensa alla näyttivät palatseilta, ohi autokahviloiden, jotka olivat hilpeitä kuin sirkukset ja joita kovasilmäiset vahtimestarit valvoivat, ohi loistavien myyntipöytien ja hikisten ja rasvaisten keittiöiden.”

    Entä sitten kun otetaan vielä askel taaksepäin? Berliini 1920-luvulla, sodan päätyttyä pahaenteiseen rauhaan: Alfred Döblinin taianomainen sanakiihko:

    ”Alexanderplatzilla revitään kiveystä auki maanalaista varten... Kapakoita, ravintoloita, hedelmä- ja vihannesmyymälöitä, siirtomaa- ja herkkutavarakauppoja, kuljetusliike, koristemaalaamo, naistenpukimo, jauho- ym. myllytuotteita, autokorjaamo, palovakuutusyhtiö: Pienimoottoriruiskun etuna on yksinkertainen rakenne, helppo käyttö, vähäinen paino, pieni koko. - Saksan kansalaiset, milloinkaan ei mitään kansaa ole halpamaisemmin petetty, milloinkaan ei ole mitään kansakuntaa häpeällisemmin, epäoikeudenmukaisemmin petkutettu kuin Saksan kansaa. Vieläkö muistatte, kuinka Scheidemann lupasi 9. marraskuuta 1918 Valtiopäivätalon ikkunan jalustalta rauhaa, vapautta ja leipää? Mutta miten on tämä lupaus pidetty? - Vesijohtotarvikkeita, ikkunanpesuliike, uni on lääke, Steinerin paratiisivuode. - Kirjakauppa, uuden ajan ihmisen kirjasto, nämä ovat eurooppalaisen hengenelämän suuria edustajia. - Vuokralaisensuojalaki on vain pala paperia. Vuokrat nousevat herkeämättä. Työtätekevä keskiluokka työnnetään kadulle ja kuristetaan tällä tavalla, ulosottomies korjaa runsaan sadon...”

    Runoilija seisoo pylväiden välissä. Komeaa, pelottavaa, rakennettujen symbolien näkymäesteitä, ja lopulta johdatus... tulevaisuuteen.

Kun uutta kaupunkia rakennetaan, sitä ei vielä ole. Kun vanhaa kaupunkia puretaan, se lakkaa olemasta vanha.

    Nykyhetkessä kaupunkilainen vastustaa muutosta. Helsingin pitää olla kirpputori, entisen museo.

    ”Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori”, kirjoittaa Viikilän Engel yöpäiväkirjaansa.

    ”Jumala ei rakenna kirkkoa, se on ihmisen tehtävä.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Keisarin tori.

___________________________________________

Paul Auster: Lasikaupunki. (City of Glass, 1985.) Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.

Raymond Chandler: Pikkusisko. (The Little Sister, 1949.) Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1959.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz. (1929.) Suom. Aarno Peromies. WSOY, 1979.

Sanna Elo: Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludvig Engelin sopeutuminen Suomeen. Tampereen yliopisto, 2007.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016.