torstai 15. joulukuuta 2016

Kara ben Nemsi ratsastaa

[ikuisuuden kevyt alamäki]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Kara ben Nemsin "fiktiivinen" maisema.

Jokainen meistä tietää, että alamäkeen on helpompi kävellä kuin ylämäkeen, kunhan mäki ei ole liian jyrkkä.
    Jos voisi valita, kävelisi aina iloisesti alaspäin.
    Mutta sellaista valintaa meille ei suoda.
    Helpotus tulee vasta kun on kiivennyt mäen päälle.
    ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä”, Franz Kafka kirjoitti eräässä mietelmässään. ”Hän ryntäsi näet alamäkeä.”
    Onkohan ikuisuudella todellakin suunta?
    Alamäkeen?


Katsoin maanantaina Larry Davidin Jäitä hattuun (Curb Your Enthusiasm) tv-sarjan pätkän, missä Larry ja hänen vaimonsa Cheryl valmistautuivat viettämään 10-vuotishääpäivää, johon kuului avioliittovalan ”virallinen” uudistaminen.
    Ennen tilaisuutta Cheryl harjoitteli lukemalla valan tekstin Larrylle. Se päättyi lupaukseen, että avioliitto ja rakkaus kestävät ikuisesti.
    Larry hätkähti. ”Ikuisesti, iankaikkisestiko?” hän kysyi huolestuneena. Eikö riitä että luvataan jatkaa elämän loppuun asti?
    Vaimo oli tinkimätön. Iankaikkisesti. Vai haluatko kuoleman jälkeen aloittaa sinkkuna? hän kysyi Larryltä.
    Pieniin ja suuriin asioihin takertuvalle Larrylle iankaikkisuus oli jotakin mihin hän ei halunnut sitoutua. On helppo luvata tekevänsä jotakin elämän loppuun asti, mutta että ”iankaikkisesti”, hemmetti!


Onko iankaikkisesti eri asia kuin elämän loppuun asti?
    Kysymys taitaa olla iso vastattavaksi. Mitä ei pysty ajattelemaan, sitä ei kannata murehtia.
    Mutta kun palataan konkreettiseen arkipäivään, tunnustan hätkähtäneeni kun huomasin, että Karl Mayn romaani Afarahin jalokivet onkin suomennoslyhennelmä kahdesta 1890-luvulla ilmestyneestä romaanista. Ei ole riittänyt pilata yhtä romaania, vaan on saman tien silvottu kaksi romaania!
    Romaanit elävät oman aikansa, loppuun asti tai ikuisesti.
    On erinomaisen filosofinen kysymys, että missä vaiheessa romaanin elämä alkaa. Tiedetään että usein romaania on paranneltu moneen kertaan ennen kuin se pääsee kirjapainoon. Joskus kirjailijat haluavat palata jo painettuun kirjaan myöhemmin parantaakseen sitä, muuttaakseen sitä. Toisinaan käy niin, että joku innokas ”apuri” sekaantuu asiaan. Niin kävi F. Scott Fitzgeraldille kun hän pettyi romaaninsa Yö on hellä (1934) vastaanottoon ja kirjoitteli muistikirjaansa parannusehdotuksia jopa teoksen rakenteen muuttamiseksi.
    Fitzgerald ei koskaan tehnyt muutoksia, mutta kriitikko ja kirjailija Malcolm Cowley rakensi kirjailijan kuoltua uuden romaanin tämän muistiinpanojen perusteella. Se ilmestyi 1950-luvun taitteessa. Kummallisinta on, että kun Pentti Saarikoski suomensi romaanin, se perustui tuohon Cowleyn ”fiktiiviseen” editioon. Kuka suomentaisi autenttisen Fitzgeraldin?
    Romaani siis ryhtyy elämään omaa elämäänsä heti kun ensimmäinen lukija ottaa sen luettavakseen. Entä sitten viimeinen lukija? Loppuuko kirjan elämä silloin kun ”viimeinen” lukija painaa kirjan kannet kiinni vai jatkuuko sen elämä lukijoista välittämättä iankaikkisesti?


Suomentajat (kustantajat) ovat pilanneet monta käännösromaania.
    Tästä ei kannata pillastua. Sellaista elämä on.
    Murheellista kyllä, pilattuja käännöksiä ei yleensä korjata eikä alkuteoksia suomenneta uudestaan. Poikkeuksia toki on.
    Ryhdyin lukemaan Karl Mayn romaania kun muuta luettavaa ei osunut silmiin. Tai ei huvittanut etsiä mitään vakavampaa.
    Pikkupoikana luin kaikki Mayn suomennetut romaanit Kotkan kirjastosta. Niitä oli paljon, tai sitten aika kultaa muistot. Ehkä pikkupojalle monta on paljon, enemmän on suurempaa ja suurempi on mahtavampaa. Nyt hyllyssäni on kymmenkunta May-suomennosta.
    Kun tajusin tällä viikolla, että olen lukenut pikkupoikana pelkkiä lyhennelmiä, silvottuja romaaneja, alkoi harmittaa. Ainakin vähän. Sehän on melko varmaa, että näitä Lähi-itään ja Pohjois-Amerikan villiin länteen sijoittuvia seikkailuromaaneja ei kukaan ryhdy suomentamaan uudestaan.
    Vai antaisivatko Kara ben Nemsin seikkailut uljaan hevosen selässä seuranaan arabipalvelija Halef uudenlaisen kuvan Lähi-idän historiasta? Selittäisivät nykyisiä tapahtumia Syyriassa ja Irakissa?
    Saksalainen Karl May (1842-1912) lähetti alter egonsa Kara ben Nemsin (”saksalaisen pojan Karlin”) Lähi-itään ennen kuin hän itse oli matkustanut kotimaastaan juuri minnekään. May tutki karttoja ja luki tietokirjoja ja kuvitteli mielessään maisemat ja kulttuurit.
    Nykysilmin May kirjoittaa yllättävän vetävästi (vai aiheuttaako lyhentämällä tiivistetty proosa tuon tunteen?) ja maalailee varsin uskottavan tuntuisen kulttuurimaiseman Lähi-idästä, monien kulttuurien, uskontojen ja lahkojen sulatusuunista.
    Mayn romaaneissa cliff-hangerit seuraavat toisiaan; koko ajan etsitään jotakin, jahdataan jotakuta, joudutaan kiipeliin ja päästään vapaaksi neuvokkuudella ja rohkeilla tempuilla. Lukemassani romaanissa ollaan matkalla, ratsain ja purjelaivalla, Bagdadista Damaskokseen, Palestiinaan ja Istanbuliin ja sieltä kohti Balkanin maita.
    May ennakoi hyvin modernin toimintaromaanin ja elokuvan kerrontatekniikan. Hän on myös lempeän humoristinen kirjoittaja. Mayn seikkailuromaanissa hyvä ja paha ovat perusvärejä, tunnelman kehys.
    Viisitoistavuotias Frederic Morton (alkuaan Fritz Mandelbaum) pakkasi vuonna 1939 Wienissä matkalaukkuunsa Karl Mayn romaanit; hänen perheensä pakeni juutalaisvainoja ensin Englantiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Morton kirjoitti The New York Times Book Reviewissä, että Mayn romaanien lukeminen saa hänet yhä hetkeksi uskomaan, että elämä on seikkailu eikä murhenäytelmä.


Kirjailija kuvittelee.
    Kuvitelma perustuu todellisuuteen, mahdolliseen.
    Romaani ei ole totta, mutta ei se ole valhettakaan. Nimittäin: siitä ei voi kirjoittaa mitä ei pysty kuvittelemaan. Taitava kirjoittaja osaa muotoilla sanoiksi kuvittelemansa.
    Kun Kara ben Nemsi ratsastaa Damaskokseen, Mayn sanoilla loihtima näkymä hengittää ikuista elämää:
    ”Kun matkailija pysähtyy katsomaan Damaskoksen kaupunkia läheiseltä kukkulalta, hänen silmiensä eteen avautuu ihmeen kaunis näköala.
    Takana ovat maalaukselliset Antilibanonin vuoret, jonka seinämät kohoavat korkealle taivasta kohti, ja edessä leviää paratiisimainen Ghuta – laaja, hedelmäpuiden ja ihanien kukkien peittämä keidas. Sitä kostuttaa kahdeksan pikku jokea ja puroa, joista seitsemän on kaupungin läpi virtaava Baradajoen haaroja. Ja tämän puutarhapiirin takana näkyy itse kaupunki, joka on kuin ihana kangastus lepoa ja virkistystä kaipaaville erämään vaeltajille.”
    Kaunokirjallisuus on kangastus.
    Juuri kun sen luoma todellisuus on kätesi ulottuvilla, se katoaa.


Digitaalinen virtuaalisuus saattaa mullistaa kaiken. Ehkä romaaneja tulevaisuudessa parannellaan ja muutellaan koko ajan, säädetään maailmaan rientoon, kohdistetaan aina eri tavalla uusien lukijoiden tarpeisiin ja haluihin.
    Jatkuvasti päivittyvä vuoropuhelu kirjailijan ja lukijan, teoksen ja lukukokemuksen välillä saattaa olla uus-kirjallisuuden ainoa mahdollisuus pitää kirjallisuus elossa, iankaikkisesti tai ainakin niin kauan kun viimeinen lukija sammuttaa tietokoneen.
    Mutta toisaalta tekee mieli kysyä: ”Saako romaania muuttaa sen jälkeen kun se on lähetetty maailmalle?” 
    Jos saa, mitä tapahtuu ensimmäiselle versiolle? Kuoleeko se totaalisesti ennen kuin alamäki edes alkaa? Elokuvan maailmassa, varsinkin Hollywoodissa, filmejä on aina muutettu ja leikattu uusiksi sen jälkeen kun koekatsomo ei ole elokuvasta pitänyt tai kaupallinen menestys on flopannut. Joskus ns. ohjaajan versio tuntuu paremmalta, tosinaan tuottajan leikkaama "kaupallinen" versio on jopa taiteellisesti perustellumpi.
    Lukijalle ja katsojalle ensimmäisellä kerralla koettu "teos" on se "oikea"; jälkikäteen tehdyt muutokset pilaavat alkuperäisen kokemuksen. Eikä lukijan tai katsojan ole edes syytä tietää tekijöiden intentioita. Niillä ei ole väliä eikä merkitystä.
    Englantilainen Eric Ambler julkaisi vakoiluromaaninsa Hautakirjoitus vakoojalle vuonna 1938. Romaani sijoittuu Rivieralle, Nizzan kieppeille.
    Vuonna 1966 romaanista julkaistiin uusi laitos, johon Amblerilta pyydettiin parannuksia. Kirjailija teki ne mielellään.
    Uuden painoksen jälkisanoissa Ambler tunnusti, että hän oli unohtanut romaanistaan suuren osan. Romaanin henkilöt eivät tuntuneet tutuilta. ”Löysin siitä myös paljon tyhjänpäiväistä jaarittelua sekä tarpeettomia sanoja”, Ambler sanoi. ”Nämä olen poistanut. Joitakin kappaleita olen muokannut uudelleen sanonnan selkeyttämiseksi.”
    Onko tällainen parantelu historian väärentämistä? Siitä huolimatta että parantelijana on alkuperäisen romaanin kirjoittanut henkilö? Kenties nykylukija kaipaa juuri noita ”jaaritteluja” ja ”tarpeettomia” sanoja, jotka kuvasivat 1930-luvun henkistä ilmapiiriä. Mitä kaikkea Ambler onkaan häivyttänyt nuoren miehen kokemuksista poistaessaan 30 vuotta myöhemmin tarpeettomina pitämänsä sanat?
    Sama harmittaa Mayn kohdalla. Mitä kaikkea suomentajat tuhosivat poistaessaan Kara ben Nemsin seikkailuista ”turhaksi” kokemansa sanat, lauseet ja kappaleet?


____________________________________

Eric Ambler: Hautakirjoitus vakoojalle. (Epitaph for a Spy, 1938, 1966.) Suom. Heikki Salojärvi. Kustannus Oy Jalava, 1987.
Matthew J. Bruccoli: Some Sort of Epic Grandeur. The Life of F. Scott Fitzgerald. Hodder and Stoughton, 1981.
Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.
Karl May: Afarahin jalokivet. (Von Bagdad nach Stambul, 1892. In den Schluchten des Balkan, 1892.) Lyhentäen suomentaneet Aake Ranta ja Oiva Oksanen. Toimittanut ja suomennoksen tarkastanut Raimo Salminen. WSOY, 1987.
Frederic Morton: Tales of the Grand Teutons: Karl May Among Indians. The New York Times Book Review, 4.1.1987. 


7 kommenttia:

  1. Saako romaania muuttaa sen jälkeen, kun se on lähetty maailmalle! Tekee mieli parahtaa: Ei saa, EI saa! Harmillista, että tuollaista tehdään.

    On hyvä, että alkuperäiset Gulliverin retket on tallella juuri sellaisenaan kauheine jaaritteluinen ja detaljeineen ja sen lisäksi versioita nykylapsille. Eihän ne alkuperäiset edes ole mitään lastenkirjoja vaan jotain allegorioita.
    Minusta kirjailijaa ei sais päästää muuttelemaan vanhoja kirjojaan. Miten silloin käy käsitteelle esikoisromaani? Se, jossa on vielä rosoja, mutta jo merkkejä omasta käsialasta.

    Englannin opiskeluissa luettiin George Eliotin Middlemarch. Minulla on se vieläkin hyllyssä, 908 sivua. Se oli alkuun kauhean tylsä ja vaikea hallita monine henkilöhahmoineen mutta kun pääsi sisälle, niin siihen upposi. Voin kuvitella, että juuri tällaisia kirjoja mielellään lyhennetään. Opiskelijatkin saattavat lukea tiivistelmiä koko romaanin sijaan. Not me, en olisi uskaltanut.

    VastaaPoista
  2. Minä taas löysin mökiltä silvotun Moby Dickin. Se *ei* alkanut niin, että "Kutsu minua Ismaeliksi" (eri tapoja suomentaa Call me Ishmael kävi joskus muinoin läpi muistaakseni Kersti Juva), ja kun siis tiesin myös että laivan nimi oli Starbucks niin ainut tapa ilmoittaa nimensä kahvimukiin (siis mikäli Akateemisen Starbucksissa on amerikkalainen käytäntö) olisi sanoa että Call me Ishmael, "Kutsu vaikka Ismaeliksi".

    Siinä lyhennelmässä oli muitta mutkitta jätetty romaanin alusta parikymmentä sivua pois, tai jotain. En muista enää milloin se tekele oli julkaistu. Mutta. En ole lukenut sitä lyhennettyä kirjaa (siis jollain sellaisella epiteetillä että Suomen lapsille, ihan niin kuin Suomen lapset olisivat olleet idiootteja), vaan se on varmaan ajautunut pikkuveljeä varten sinne mökille. Siis: poikakirja!

    Nyt yritän miettiä ehtisikö nyt pyhinä ehkä tarttua tuohon klassikkoon, kun se on englanniksi kerta hyllyssä ja ollut siellä jo yli 40 vuotta. Kyllä noista lyhennetyistä opuksista tulee aivan oikeata harmia.

    Niin, en ole käynyt Starbucks-kahvilassa koskaan. En usko että voin ikinä käydäkään ja pidän ehdottoman tuomittavana sen olemassaoloa Akateemisen eteisen paikalla. Mutta Amerikassa laskua maksaessa kahvilassa kassa pyytää nimeäsi ja mies sanoi kerran että Call me Ishmael ja ihmettelin kun tarjoilijan kuuluttaessa Ishmael, viereisessä pöydässä vanhempi mieshenkilö nosti hattua ja hymyili.

    Tarina on tosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moby Dick ei ole lasten kirja. Sekin taisi olla minulla kurssikirjana. Ripsa, ehkä veljesi kiinnostui tuon "sovitetun" kirjan kautta myöhemmin oikeasta Moby Dickistä. Kyllä näillä lyhennelmillä (selkoversioilla) voi mielestäni johdattaa lapsia hyvin myös niihin alkuperäisiin ja saavat kuitenkin yleistietoa. USA:ssa nuoren pitää tietää, ketä ovat Ishmael ja kapteeni Ahab. Kuka on muka lukenut alkuperäisen Punahilkka-sadun 1600-luvulta?

      Minä kävin Starbucksissa Malagan lentoasemalla. En edes hoksannut, että kyseessä on tämä kahvila ennen kuin kysyivät nimeä. Kahvimukin laidassa luki sitten Marieta.

      Poista
  3. Hyviä tarinoita, Ripsa ja Marjatta. Siis tosia!

    Äskettäin tuli telkkarista dokumentti Howard Hawksista. Siinä taas tuli esille Raymond Chandlerin romaanin Syvä uni perustuvan filmin "parantelu". Kun pääosan esittäjien (Lauren Bacall, Humphrey Bogart) romanssi leimahti ja he menivät naimisiin, filmiin tehtiin jopa vuotta myöhemmin uusia kohtauksia, joissa hyödynnettiin Borgartin ja Bacallin romanssin tuomia kaupallisia mahdollisuuksia.

    Jos/kun tämän "parantelun" tietää, filmistä menee maku. Jos ei tiedä, niin sitten se ei kai harmita.

    VastaaPoista
  4. Ripsa, minä luin poikana mielihalulla C.S.Foresterin Hornblower-sarjan lyhentämättömät osat ja sitten , en muista tarkkaan missä vaiheessa, nuorena kumminkin, tämän Moby-Dickin. Eeei-ei, ei tullut mitään, no juu, luin mutta kovin oli raskasmielinen. Nyt ajattelen, että ehkä tuo lyhennetty laitos olisi ollut juuri oikea veljellesi silloin.
    Palasin aikuisena kirjaan uudelleen mutta se oli jo "valmiiksi leimautunut" tai mikä lie, joten ajattelin, että kun se on jo kerran luettu niin riittäköön minulle.

    Mutta. (Näin käyttää mutta-sanaa ruotsalainen Johan Westerholm). Melville on kirjoittanut toisen Hornbloweria "sivuavan" kirjan tavallisen matruusin elämästä sen aikaisella jenkki-sota-aluksella, matkakertomus sekin, selvästi omista kokemuksistansa. Wau! (Guggenheimin kunniaksi!) "Valkotakki" on sen nimi.
    Suosittelisin mutta ensiksi pitäisi lukea ne Hornblowerit tai joku niistä (ja olla 17v poika) jotta olisi perillä mereen liittyvästä terminologiasta.

    Tuosta kun Marjatta kysyy, että saako romaania muuttaa ..? Olen , epäröin hiukan, samaa mieltä.
    Ajattelen erästä lyhennelmää joka tuli, osin erittäin kiinnostavana sarjana TV:stä pari vuotta sitten. "Parade's End". Se on Ford Madox Ford'in alkuteoksesta "soveltaen", tönkkönä tehty, hienosti näytelty, parhaat palat noukkien rakennettu kuvaus englantilaisen luokkayhteiskunnan hajoamisesta I maailmansodan aikakaudella.
    Mutta! Jotta tämän ymmärtäisi, kirja pitää lukea, kaikki sen pienellä tekstillä kirjoitetut 900 sivua ja risat, auf inglish! Joka toisella sivulla, vähintäin, oli avattava sanakirja. Kirja oli lopulta luettava kahteen kertaan.
    Lyhennelmää näkemättä en olisi ryhtynyt, … tuskinpa? Miten tästä olisi saanut kirjoitetun lyhennelmän?

    Hyvää Joulua kaikille! hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta Foresterista tulee tietysti mieleen Frederick Marryat, jotka paksuja meriromaaneja luin poikasena.

      Näistä lyhennelmissä on sellainen kummallinen ironia, että niitähän usein (kuten ehkä Marryatia ja varmasti Fenimore Cooperia, ehkä jopa Verneä) on lyhennetty nuorisolle tarkoitettuihin painoksiin ja kuitenkin juuri nuorena niitä kaikkine laverteluinen jaksaa lukea, mutta vanhempana tuskin lainkaan. Minä esimerkiksi teini-iässä luin Waltarin romaanit, mutta vanhempana en kerta kaikkiaan jaksa lukea niitä - liian paljon sanoja.

      No, eihän kukaan tietenkään pysty estämään sitä, että lukija "lyhentää" itse romaanin hyppimällä merkityksettömien kappaleiden ja virkkeiden yli. Ja kun ei kerro sitä kenellekään, me emme pääse häntä paheksumaan. Oikeastaan se Doris Lessingin ohje ettei kannata lukea mitään mikä ei viehätä, voisi johtaa myös tuollaiseen lukutapaan.

      Hyvää joulua sinullekin, hh.

      Poista
  5. Hannu, tuli nyt mieleeni, että entäs jos entisajan pojat ovat olleet just samanlaisia kuin nykyiset, eli pojille on ollut hankalaa lukea sillä lailla pitempään ja keskittyneesti? Kun nyt näyttää että noita kirjoja on ollut enemmänkin, noita lyhennettyjä?

    Eli: kun olen 12-vuotiaana ruvennut lukemaan Shakespearen koottuja, vissiin sen Cajanderin suomennoksia, kodin kirjahyllystä, eikä ollut edes vaikeaa, niin pikkuveljelle on käynyt lukea klassikkolyhennelmät tai joku noista poikakirjoista, meillä on mökillä niitä kokonainen hyllyllinen, isän 30-luvun kirjoja. Ei tämä lukemisasia hirveän yksioikoinen ole, mutta tuli nyt mieleen kun Kyösti ja Hannu muistavat kumpikin noita lyhennelmiä.

    Muistan itse lapsena ja nuorena halunneeni paksuja kirjoja. Tolstoit ja Dostojevskit tulivat muistaakseni suunnilleen samaan aikaan Shakespearen kanssa.

    Waltari on jännä tapaus. Sen kieli on vetävää, vaikka lauseissa onkin paljon sanoja. Luen vähän väliä jonkun lapsena lukemani uudelleen. Ne ovat vuoskymmenten myötä muuttuneet! Se muuten vanhenemisessa on hauskinta: voi vaikka ruveta lukemaan kirjastoaan uudestaan.

    VastaaPoista