Luottamukseni Baba Lybeckiin

[on täysi nolla]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Viestin väline on viesti.

Paljon on puhuttu, sanottu, kirjoitettu.

    Sananvapaudesta ja itsenäisyydestä.

    Juhan Sipilästä ja Ylestä, päätoimittajasta ja toimittajista.

    Sipilää on moitittu herkkähipiäisyydestä. Hänen ei olisi pitänyt tunnustaa ettei luota enää Yleisradioon. Ylen uutispäätoimittajaa on moitittu konformistiksi, koska hän halusi estää Sipilän ”kiusaamisen” eskaloitumisen Ylen kaikkiin ohjelmiin.

    Vallasta päihtyneet toimittajat loukkaantuivat.

    Sananvapaus on absoluuttista, se on tai ei.

    Kökkötraktori kulkee pellolla ja puksuttaa. Pikkupojat heittelevät sitä kivillä ja hirnuvat ojan reunalla.

Itsenäisyys on, mutta mitä se on, jos on?

    Vapaus, veljeys, tasa-arvo – saman asian määreitä vai toisistaan riippumattomia? Missä on muna, missä kana? Kansa on muniva kana sanan kahdessa merkityksessä, mutta se ei ole pakinan aiheena.

    Jos vapaus on tavoite, niin edellyttääkö se veljeyttä ja tasa-arvoa? Luulen että edellyttää. Jos veljeys on tavoite, edellyttääkö se vapautta ja tasa-arvoa? Luulen että ei edellytä. Myös sorretut tuntevat keskinäistä veljeyttä ja kenties juuri sen avulla vapautuvat sortajistaan.

    Toisinaan ajatellaan, että demokratia ja markkinatalous ovat toinen toisiaan, mutta eivät ilmeisesti ole. Totalitaarisissakin yhteiskunnissa voidaan harjoittaa melkein vapaata markkinataloutta.

    Itsenäisyys on kaikista tavoitteista ristiriitaisin. Ambivalenssia lisää myös näkökulma. Puhutaanko makrotasolta vai yksilön silmäkulmasta? Näinä aikoina kuvitellaan, että jos valtion rajalle pystytetään uudet vartiokopit, joiden edessä vartijat vahtivat tulijoita ja menijöitä rynnäkkökiväärein, kansalaisten itsenäisyys kasvaa samassa suhteessa.

    Mutta ei se kasva.

    Silti piikkilankaa ja rynkkäreitä kaivataan.

Lehtimiehet, journalistit, toimittajat, viihdemaakarit ja osallistuvat taiteilijat esiintyvät viattomina lampaina, vaikka käyttäytyvät usein mesimäyrän aggressiivisuudella niitä kohtaan, jotka ovat saaneet hampaisiinsa.

    Wikipedian mukaan mesimäyrällä on kaksi vahvaa puolustautumisstrategiaa.

    Ensinnäkin se erittää perärauhasistaan haisevaa ainetta, jota se ruiskuttaa vihollisensa päälle. Toiseksi sen nahka on niin paksua ja löysää ettei siitä saa kiinni pahinkaan vihollinen. Se on kuin murtumattoman ja loputtomasti joustavan kuplan pinta.

    Loukattua lehtimiestä kannattaa varoa. Se on arvaamaton.

    Usein pohditaan, että kuka vahtii (vakoilee) vakoilijoita. Sitäkin kai tulisi miettiä, että miten sananvapaus toteutuu silloin kun journalismi muuttuu tarinan henkilöksi eikä olekaan enää pelkästään tarinan kertoja.  

    Vertauskuviin ei kuitenkaan pidä samaistua. Ottaa todesta. Uskoa kaikkeen mitä lukee. 

Päätoimittaja Atte Jääskeläinen sanoi viime perjantaina Pressiklubissa, että Sipilän suhde mediaan on ollut hankala alusta pitäen, jo ennen kuin hänestä tuli pääministeri. Mutta, Jääskeläinen korosti, Sipilä ei ole koskaan yrittänyt vaikuttaa toimituksiin poliittisissa asioissa vaan pelkästään yksityisyyttään koskevissa asioissa. Hän on halunnut pitää itsellään oikeuden olla puhumatta uskonnollisuudestaan, varakkuudestaan ja yrittäjähistoriastaan.

    Nykyaikana poliittikko ei saa piilottaa yksityiselämäänsä.

    Jos piilottaa, media suuttuu. Median on tiedettävä kaikki ja kerrottava kaikki.

    Kun media suuttuu, se käy ilkeäksi. Jonkinlaiseksi koulukiusaajaksi. Se ajattelee, että vallanpitäjien kiusaaminen on kunniallisempaa puuhaa kuin jonkun heikon raukan kiusaaminen.

    Tasa-arvon ja veljeyden asteikolla heikolla ja vahvalla pitäisi kuitenkin olla samanlaiset oikeudet säälliseen kohteluun. Mutta Sipilän kaltaisen poliitikon tulee myös tajuta, että hommassa vaaditaan mesimäyrän ominaisuuksia. Sitä paksua ja alati venyvää nahkaa.

    Umberto Eco täsmensi kirjassaan Numero Zeron tapaus uutistoiminnan perimmäistä luonteen tähän lauseeseen: ”Uutiset eivät tee lehteä vaan lehti tekee uutiset.”

    Journalistit pyrkivät joskus hämärtämään tämän tosiasian; he ikään kuin vetäytyvät vastuusta ja sanovat, että tämähän on vain sitä mitä maailmassa tapahtuu.

    Viime maanantaina Helsingin Sanomien nettisivulla oli isoin kirjaimin otsikko: ”Miten viettää itsenäisyyspäivää maassa, jossa pääministeri ei hillitse tunteitaan, ihmisiä ammutaan ja uusnatsit marssivat kaduilla?”

    Oliko otsikon piilosanoma tahaton moka vai piikki Juha Sipilälle? Syntyvätkö otsikot todellisuudesta vai luoko lehti otsikoillaan uudenlaista todellisuutta?

    Pitääkö Sipilän tuntea syyllisyyttä Imatran murhista ja uusnatsien öykkäröinnistä? Ja jos pitää, niin onko syynä vain se, että Sipilä ilmaisi epäluottamuksensa Yleen, joka ei antanut hänelle aikaa ja mahdollisuutta kommentoida häneen kohdistuvia väitteitä?

    En usko salaliittoihin, mutta itsenäistä elämää viettävä mesimäyrä saalistaa joukolla, se tiedetään.

                                Kyösti Salovaara, 2016.

Itsenäisyyttä ja sananvapautta piisaa joka lähtöön.

    Nykymaailmassa sanotaan niin paljon ja niin kiivaasti ettei kuulija kerkiä ymmärtämään kuin pienen osan kuulemastaan. Ja tästä huolimatta tuntuu, että varsinainen kritiikki, jos sellaista nyt harjoitetaan, on aika hampaatonta ja sattumanvaraista.

    Moderni ihminen pitää etuoikeutenaan olla välittämättä muiden ihmisten ajatuksista ja sanomisista.

    Itsenäisyys ja vapaus on tässä suhteessa viety pitkälle. Oma ääni on kaikki kaikessa. Eri mieltä saa toki olla kunhan ei sano sitä ääneen. Tai siis saa sanoa ääneen, mutta sitä ei tarvitse kenenkään kuunnella.

    Jostakin syystä sanojen itsenäisyys ja itsekkyys merkitys on yhdentynyt, tullut samaksi lihaksi.

    Paradokseja riittää. Samalla kun kaivataan vahvoja johtajia, ollaan heti valmiita repimään johtajilta vaatteet pois ja ilkkumaan sille mitä paljastuu. Kansainvälisyys ja sen siunauksellisuus ymmärretään, mutta ei löydy ketään puolustamaan sitä telkkariohjelmaan tai parlamentin puhujakorokkeelle.

    On tullut jo maanvaivaksi "ymmärtää" eliitin vastaista kritiikkiä. Varsinkin elitti ymmärtää sitä.

    Paavo Rautio kirjoitti osuvasti viime sunnuntaina Hesarin pääkirjoitusaukeaman kolumnissa, että Euroopan poliittinen johtajuus on hukassa sillä ”se kulkee ennakkoluulojen mukana, kerjää ja noukkii halpoja erävoittoja.” Rautio totesi, että Euroopassa kansalliset päättäjät johtavat joukkojaan takaa. Ollaan tekevinään sitä mitä kansa haluaa, ja reagoidaan vasta sitten kun kansa on kiukustunut siihen tai tähän kuviteltuun asiaan.

    Jatkokysymys tietysti kuuluu, että onko media tässäkään asiassa niin viaton kuin se haluaa kertoa olevansa?

Keskiviikkona tuli kuluneeksi 340 vuotta siitä kun tanskalainen Ole Rømer ensimmäisenä mittasi valon nopeuden. Sitä ennen valo ehti kulkea paikasta toiseen noin 13 miljardia vuotta eikä kukaan tiennyt kuinka nopeasti.

    ”Miksi kirjoitamme vasemmalta oikealle?” kysyi Eco.

    ”Siksi, että muuten lauseet alkaisivat pisteellä.”

    Mutta eikö historia kirjoiteta juuri niin? Aletaan pisteestä ja peruutetaan taaksepäin lauseen alkuun?

    Kävelet polulla ja vastaan tulee suuri kivi.

    Et halua kiertää sitä.

    Isket pääsi kiveen.

    ”Mitä nyt?” kivi kysyy. ”Sattuiko?”

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Viesti manipuloi.