[on
täysi nolla]
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Viestin väline on viesti. |
Paljon
on puhuttu, sanottu, kirjoitettu.
Sananvapaudesta
ja itsenäisyydestä.
Juhan
Sipilästä ja Ylestä, päätoimittajasta ja toimittajista.
Sipilää
on moitittu herkkähipiäisyydestä. Hänen ei olisi pitänyt
tunnustaa ettei luota enää Yleisradioon. Ylen uutispäätoimittajaa
on moitittu konformistiksi, koska hän halusi estää Sipilän
”kiusaamisen” eskaloitumisen Ylen kaikkiin ohjelmiin.
Vallasta
päihtyneet toimittajat loukkaantuivat.
Sananvapaus
on absoluuttista, se on tai ei.
Kökkötraktori
kulkee pellolla ja puksuttaa. Pikkupojat heittelevät sitä kivillä
ja hirnuvat ojan reunalla.
Itsenäisyys
on, mutta mitä se on, jos on?
Vapaus,
veljeys, tasa-arvo – saman asian määreitä vai toisistaan
riippumattomia? Missä on muna, missä kana? Kansa on muniva kana
sanan kahdessa merkityksessä, mutta se ei ole pakinan aiheena.
Jos
vapaus on tavoite, niin edellyttääkö se veljeyttä ja tasa-arvoa?
Luulen että edellyttää. Jos veljeys on tavoite, edellyttääkö se
vapautta ja tasa-arvoa? Luulen että ei edellytä. Myös sorretut tuntevat keskinäistä veljeyttä ja kenties juuri sen avulla
vapautuvat sortajistaan.
Toisinaan
ajatellaan, että demokratia ja markkinatalous ovat toinen toisiaan,
mutta eivät ilmeisesti ole. Totalitaarisissakin
yhteiskunnissa voidaan harjoittaa melkein vapaata markkinataloutta.
Itsenäisyys
on kaikista tavoitteista ristiriitaisin. Ambivalenssia lisää myös näkökulma. Puhutaanko makrotasolta vai yksilön
silmäkulmasta? Näinä aikoina kuvitellaan, että jos valtion rajalle
pystytetään uudet vartiokopit, joiden edessä vartijat vahtivat tulijoita ja menijöitä rynnäkkökiväärein, kansalaisten
itsenäisyys kasvaa samassa suhteessa.
Mutta
ei se kasva.
Silti piikkilankaa ja rynkkäreitä kaivataan.
Lehtimiehet,
journalistit, toimittajat, viihdemaakarit ja osallistuvat taiteilijat
esiintyvät viattomina lampaina, vaikka käyttäytyvät usein
mesimäyrän aggressiivisuudella niitä kohtaan, jotka ovat saaneet hampaisiinsa.
Wikipedian
mukaan mesimäyrällä on kaksi vahvaa puolustautumisstrategiaa.
Ensinnäkin
se erittää perärauhasistaan haisevaa ainetta, jota se ruiskuttaa
vihollisensa päälle. Toiseksi sen nahka on niin paksua ja löysää
ettei siitä saa kiinni pahinkaan vihollinen. Se on kuin murtumattoman ja loputtomasti joustavan kuplan pinta.
Loukattua
lehtimiestä kannattaa varoa. Se on arvaamaton.
Usein
pohditaan, että kuka vahtii (vakoilee) vakoilijoita. Sitäkin kai tulisi
miettiä, että miten sananvapaus toteutuu silloin kun journalismi muuttuu tarinan henkilöksi eikä olekaan enää pelkästään tarinan kertoja.
Vertauskuviin
ei kuitenkaan pidä samaistua. Ottaa todesta. Uskoa kaikkeen mitä lukee.
Päätoimittaja
Atte Jääskeläinen sanoi viime perjantaina Pressiklubissa,
että Sipilän suhde mediaan on ollut hankala alusta pitäen, jo ennen
kuin hänestä tuli pääministeri. Mutta, Jääskeläinen korosti,
Sipilä ei ole koskaan yrittänyt vaikuttaa toimituksiin
poliittisissa asioissa vaan pelkästään yksityisyyttään
koskevissa asioissa. Hän on halunnut pitää itsellään oikeuden
olla puhumatta uskonnollisuudestaan, varakkuudestaan ja
yrittäjähistoriastaan.
Nykyaikana
poliittikko ei saa piilottaa yksityiselämäänsä.
Jos
piilottaa, media suuttuu. Median on tiedettävä kaikki ja kerrottava
kaikki.
Kun
media suuttuu, se käy ilkeäksi. Jonkinlaiseksi koulukiusaajaksi. Se ajattelee, että vallanpitäjien kiusaaminen on
kunniallisempaa puuhaa kuin jonkun heikon raukan kiusaaminen.
Tasa-arvon
ja veljeyden asteikolla heikolla ja vahvalla pitäisi kuitenkin olla
samanlaiset oikeudet säälliseen kohteluun. Mutta Sipilän kaltaisen
poliitikon tulee myös tajuta, että hommassa vaaditaan mesimäyrän
ominaisuuksia. Sitä paksua ja alati venyvää nahkaa.
Umberto
Eco täsmensi kirjassaan Numero Zeron tapaus
uutistoiminnan perimmäistä luonteen tähän lauseeseen:
”Uutiset eivät tee lehteä vaan lehti tekee uutiset.”
Journalistit
pyrkivät joskus hämärtämään tämän tosiasian; he ikään kuin
vetäytyvät vastuusta ja sanovat, että tämähän on vain sitä
mitä maailmassa tapahtuu.
Viime
maanantaina Helsingin Sanomien nettisivulla oli isoin kirjaimin
otsikko: ”Miten viettää itsenäisyyspäivää maassa, jossa
pääministeri ei hillitse tunteitaan, ihmisiä ammutaan ja uusnatsit
marssivat kaduilla?”
Oliko
otsikon piilosanoma tahaton moka vai piikki Juha
Sipilälle? Syntyvätkö otsikot todellisuudesta vai luoko lehti
otsikoillaan uudenlaista todellisuutta?
Pitääkö
Sipilän tuntea syyllisyyttä Imatran murhista ja uusnatsien
öykkäröinnistä? Ja jos pitää, niin onko syynä vain se, että Sipilä ilmaisi epäluottamuksensa Yleen, joka ei antanut hänelle aikaa
ja mahdollisuutta kommentoida häneen kohdistuvia väitteitä?
En
usko salaliittoihin, mutta itsenäistä elämää viettävä
mesimäyrä saalistaa joukolla, se tiedetään.
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. |
Itsenäisyyttä
ja sananvapautta piisaa joka lähtöön.
Nykymaailmassa
sanotaan niin paljon ja niin kiivaasti ettei kuulija kerkiä
ymmärtämään kuin pienen osan kuulemastaan. Ja tästä huolimatta
tuntuu, että varsinainen kritiikki, jos sellaista nyt harjoitetaan,
on aika hampaatonta ja sattumanvaraista.
Moderni
ihminen pitää etuoikeutenaan olla välittämättä muiden ihmisten ajatuksista ja sanomisista.
Itsenäisyys
ja vapaus on tässä suhteessa viety pitkälle. Oma ääni on kaikki
kaikessa. Eri mieltä saa toki olla kunhan ei sano sitä ääneen.
Tai siis saa sanoa ääneen, mutta sitä ei tarvitse kenenkään
kuunnella.
Jostakin
syystä sanojen itsenäisyys ja itsekkyys merkitys on
yhdentynyt, tullut samaksi lihaksi.
Paradokseja
riittää. Samalla kun kaivataan vahvoja johtajia, ollaan heti
valmiita repimään johtajilta vaatteet pois ja ilkkumaan sille mitä paljastuu. Kansainvälisyys ja sen siunauksellisuus ymmärretään,
mutta ei löydy ketään puolustamaan sitä telkkariohjelmaan tai
parlamentin puhujakorokkeelle.
On tullut jo maanvaivaksi "ymmärtää" eliitin vastaista kritiikkiä. Varsinkin elitti ymmärtää sitä.
Paavo
Rautio kirjoitti osuvasti viime sunnuntaina Hesarin pääkirjoitusaukeaman
kolumnissa, että Euroopan poliittinen johtajuus on hukassa sillä
”se kulkee ennakkoluulojen mukana, kerjää ja noukkii halpoja
erävoittoja.” Rautio totesi, että Euroopassa kansalliset päättäjät
johtavat joukkojaan takaa. Ollaan tekevinään sitä mitä kansa
haluaa, ja reagoidaan vasta sitten kun kansa on kiukustunut siihen tai tähän
kuviteltuun asiaan.
Jatkokysymys
tietysti kuuluu, että onko media tässäkään asiassa niin viaton
kuin se haluaa kertoa olevansa?
Keskiviikkona
tuli kuluneeksi 340 vuotta siitä kun tanskalainen Ole
Rømer
ensimmäisenä mittasi valon nopeuden. Sitä ennen valo ehti kulkea
paikasta toiseen noin 13 miljardia vuotta eikä kukaan tiennyt kuinka
nopeasti.
”Miksi
kirjoitamme vasemmalta oikealle?” kysyi Eco.
”Siksi,
että muuten lauseet alkaisivat pisteellä.”
Mutta
eikö historia kirjoiteta juuri niin? Aletaan pisteestä ja
peruutetaan taaksepäin lauseen alkuun?
Kävelet
polulla ja vastaan tulee suuri kivi.
Et
halua kiertää sitä.
Isket
pääsi kiveen.
”Mitä
nyt?” kivi kysyy. ”Sattuiko?”
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Viesti manipuloi. |
