Pimeässä huoneessa

[valon välähdyksiä]

Museokadun Cinema - eräänlainen olohuone.

Ihminen on muistinsa.

    Hyvässä ja pahassa.

    Menneisyydelle voi kääntää selkänsä, mutta ei se katoa. Sitä voi katsoa silmästä silmään, mutta se ei palaa.

    Mitä kovempaa juokset, sitä kauemmaksi pääset.

    Aivojen toimintaa käsittelevien tutkimuksien mukaan ”voi väittää, että mitään ei unohdeta”, kirjoitti englantilainen biokemisti Steven Rose vuonna 1992 kirjassaan Molekyyleistä muistiksi. ”On vain osattava kysyä mitä muistissa on.”

    Nykytiedon mukaan siellä voi olla muutakin kuin muistoja siitä mitä todella on tapahtunut.

Syksystä 1967 lähtien opiskelin Helsingissä. Syksyn 1969 ja kesän 1972 välisenä aikana kävin katsomassa jotain 200 elokuvaa.

    Muistanko että kävin? Että missä kävin? Että mitä näin?

    No tietenkin muistan, että olin hyvin usein elokuvissa niinä iltoina kun olin Helsingissä. Viikonloput vietin Kotkassa.

    Muistamista edesauttaa harmaakantinen kierrekansio, johon liimasin näkemieni filmien ilmoitukset Helsingin Sanomien elokuvakartasta. Jossakin vaiheessa ryhdyin kirjoittelemaan ilmoituksien viereen elokuvia kuvailevia runoja ja tekstinpätkiä.

    Eivät nuo runot oikeastaan analysoi elokuvia. Ne eivät ne ole kriittikkiä eikä referenssiä sisältöön vaan nuoren miehen elämäntuskaa ja epämääräistä ahdistusta elokuvien äärellä, pimeissä huoneissa joissa valon välkähdykset ovat unien kaltainen tila, pako jonnekin.

    Laitan tähän pakinaan nyt muutamia elokuvarunoja. En siksi että ne olisivat taidetta. Eivät ne ole journalismiakaan. Ehkä ne ovat pelkästään sammuneita kipinöitä pimeässä huoneessa.

    Nuorena ”minän, elämän ja maailman” artikulointi on pulmallisen pinnallista.

Lillian Hellman antoi muistelmilleen nimen Pentimento (1973).

    Sillä hän viittasi vanhenevaan maalaukseen, jonka läpi alkaa näkyä taiteilijan mielenmuutokset, viivat jotka on peitetty, hahmot jotka on muutettu, värit joita on vaihdettu. Pentimentossa näkyy monta taideteosta, lopullinen ja useita kesken jääneitä.

    Tätä Hellman käytti oman elämänsä muistojen analogiana, kenen tahansa ihmisen elämän vertauskuvana, läpinäkyvinä aikomuksina ja välituloksina.

    Muistot tihkuvat toistensa läpi.

    Ensimmäinen muistikuvani elokuvista on joulukuulta 1949. Olin silloin melkein kolmevuotias. Olimme isäni kanssa Non-Stopissa ja ajoimme sairaalan mäelle hakemaan äitiäni ja juuri syntynyttä velipoikaani jouluksi kotiin. Isä nousi taksista ja minä jäin istumaan takapenkille.

    Hetken päästä taksikuski kääntyi puoleeni ja antoi minulle suklaapatukan.

    Myöhemmin velipoikani Jussi (1949-2016) kertoi tätä omana muistonaan; kuinka hän juuri synnyttyään pääsi sairaalasta ja sai taksissa suklaapatukan. Muistikuva oli niin väkevä, että hän jaksoi kinata sen puolesta.

    Koetut ja sepitetyt muistikuvat sekoittuvat muistoiksi, niitä liimataan jälkiteen toisiinsa eikä liimauskohtaa erota aidosta muistosta.

    Epäilen kyllä omaanikin. Miksi olisimme käyneet sunnuntaina elokuvissa ennen sairaalalle menoa? Pääsikö silloin sairaalasta pois sunnuntaina? Ehkä muistan jonkin toisen elokuvareissun, vuosia myöhemmin koetun. Se näyttääkin todennäköiseltä, sillä vuoden 1949 kalenterin perusteella edellä kerrottu ei voi pitää paikkaansa.

    Siitä olen kuitenkin varma, että Fidel Castroon (1926-2016) tutustuin ensimmäisen kerran Kotkassa Kino Hallin sunnuntaisessa Non-Stopissa, ”nonkassa” niin kuin me sanoimme. Muistan senkin, että kyseessä oli ruotsalaisten tekemä uutisfilmi. Non-Stopin ohjelma koostui uutisfilmeistä, urheilukatsauksista, piirretyistä ja näytellyistä komedioista. Joskus nähtiin Chaplinia, toisinaan Ohukaista ja Paksukaista ja aika usein Joe McDoakes pätkiä, jotka alkoivat sillä että Joe McDoakes kuikuili ison biljardipallon takana. Siinä oli numero 8.

    1950-luvulla Kotkan saarella oli viisi elokuvateatteria. Kävimme poikajoukolla vähintään joka toisena sunnuntaina elokuvissa. Kino Rion päivänäytöksissä esitettiin monta klassikkolänkkäriä. Kotipihalta oli kaikkiin teattereihin alle kymmenen minuutin kävelymatka. Ei tarvittu aikuisia saattamaan.

    Kun äitini odotti minua, hän kävi isäni kanssa katsomassa kaikki jännityselokuvat. Niitähän 1940-luvulla piisasi. Jännärit imeytettiin minuun kohdussa. Niitä filmejä en muista.

Kansioon liimatut elokuvailmoitukset paljastavat vähän kummallisen maun. Katsoin hyvin paljon ”laatuelokuvia”, melkein kaikki jännärit ja kaikki lännenfilmit. Niin huonoa westerniä ei ollut, etten olisi käynyt katsomassa sitä.

    Opintolainalla kustansi monta elokuvailtaa.

    Laitan tähän nyt muutamia kirjoittamiani runoja. Jos niitä nyt voi sanoa runoiksi. Runoista tuskin voi päätellä millaisesta elokuvasta puhutaan. Jotakin yleistä pystyy päättelemään, mutta en yritä selittää mitään.

    Kuvan läpi näkyy aikeita, jotka jäivät kesken.

    Elämä on polkuja, joille astutaan ja joilta poistutaan, jälkeä jättämättä.

    Tietysti paras vainukoira löytää jäljen, mutta sekään ei tiedä kenelle se kuuluu. Se jää haukkumaan jäljen kadottaneen omistajan perään.

Lokakuussa 1971 katsoin Alain Robbe-Grilletin ohjaaman filmin Eeden ja sen jälkeen (1970).

    Elokuvasta syntyi tällainen runo:

Onko elämämme (ni) taulun etsimistä.

Onko

rakkaus, suru, ilo ja viha

näyteltävä.

Mikä on iskenyt

minän lyttyyn.

Jäljellä ovat murha,

veri, verevä nainen ja murhattu meri.

Alusta,

kadotettu ykseys, polta sillat

Camel, juo punaista

Cinzano, katso peiliä

se et ole sinä ja kuitenkin,

ei paljon muutakaan.

Robbe-Grilletin filmin viereen, alapuolelle liimasin Punaisen ympyrän (1970) teatterimainoksen.

    Pidin Jean-Pierre Melvillen ohjaamaa filmiä ”fasistisena”. Nykyään sitä pidetään mestariteoksena. Alain Delon, Gian Maria Volonte ja Yves Montand eivät pelastuneet runossani taiteen sfääriin:

Hyvin menee;

fasistit tekevät kuviaan

pitäen langoissa

riippuvia katsojia huvinaan.

Katso ympyrää!

Katso kuka kohtaa kenet!

Hyvin menee;

minä poliisi, sinä roisto

minä tapan, sinä lakkaat hamuamasta,

siunaus, amen.

Niin kuin viime viikolla kirjoitin, Robert Altmanin ohjaaman westernin McCabe & Mrs. Miller (1971) ensi-ilta oli Helsingissä marraskuussa 1971 ja sen näki syksyn aikana vain n. 8000 katsojaa.

    Hyvä ei kiinnostanut. Ehkä se oli liian moderni lännenelokuvaksi. Tai pessimistinen.

    Nyt tämäkin filmi on klassikko.

    Ja runossa antauduin sille ja tietysti Julie Christielle varauksettomasti:

Sataa hiljalleen

kurjille kujille

lunta, huutoja bordellista, juopuneiden örinää

hiljalleen.

Siinä kulkee

hän hieman horjuen, McCabe

tuskin nero, tuskin uljas, tässä ero

vapaan markkinatalouden anakronismi.

Pilvessä leijuu

unohdus oi Mrs.

Miller,

käännä jos kasvosi

McCabe odottaa, horjuen, lumihiutaleita otsallaan.

Kuin sametissa

kuin koko kurjuuden

kirkastamana

ajaa

pääoma orjansa kuolemaan, kaivokseen, sillä

lumisateessakin lisävero

on kerättävä,

turhaan nousevat taivaalle savut

turhaan temppuilee

juopunut järven jäällä,

turhaa on naisten ilo, niin

turhaa kirkon kellot.

Turhaan kierrät

sinä lumisateessa, kurassa McCabe

usko tätä:

On pääoman tehtävä

vapauttaa sinut omaisuudestasi

ja antaa sinulle vapaus, kaikesta.

Turhaan odotat

uutta aikaa Mrs. Miller,

on pääoman tehtävä

vapauttaa sinut murheista

maailman suruista, tule,

usvaan, usvaan

jo

symbaalit soivat.

Tammikuussa 1972 kävin katsomassa Sam Peckinpahin filmin Olkikoirat (1971). Se iski päähän inhottavalla väkivallaan niin rankasti, että runossani käytin sanoja, joita ei voi tähän ”painaa”.

    Onneksi helmikuussa Helsinkiin saapui Eric Rohmerin kaunis elokuva Clairen polvi (1970). Kirjoitin Clairen polvesta pienen runon, jossa viittasin myös Eija-Elina Bergholmin elokuvaan Marja pieni! (1972):

Polvi, jota on

kaunis katsella, koskea

sitä ei rasita

maailman paino, pääoman

raivo (se on Clairen ikioma

                       polvi soma).

Polvi, jota on

kaunis katsella, kuin luonnon

luoma harvinaisuus, oi hevoset, oi koirat

voi horjuva polvi

voi raskas taakka, joka

hartioita lyttyyn painaa

ei ole pääoma vielä vainaa

                     (se on Marjan polvi

                     joka toista vasten tuskassaan painaa).

Otetaan tähän ”maailmantuskaan” vielä yksi runo.

    Risto Jarvan sensaatiolehdistöä käsittelevä filmi Kun taivas putoaa tuli teattereihin maaliskuussa 1972. Se sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. 

    Kirjoitin siitä Suomen Sosialidemokraattiin pienen kritiikin kritiikin, moittien lehden vakituisen elokuva-arvostelijan Inkeri Liuksen Jarva-teilausta. Lehden kulttuuritoimittaja Risto Hannula pyysi minua perustelemaan kritiikkini paremmin, joten kirjoitin pidemmän arvion (Suomen Sosialidemokraatti, 15.3.1972) elokuvasta ja Liuksen jutusta.

    Tuohon lehtijuttuun sisällytin myös kansiooni kirjoittamani runon (vähän sitä muuttaen):

Syöksykäämme kuin

Dante totuuden helvettiin,

jos emme löydä

totuutta

me teemme sen, kaikin mokomin.

Oi Penelope

oi Troijan Helena

oi rakas Kamelianainen

sinun tähtesi

nousemme aamulla vaikka kello kuusi

sinun nimesi

piirrämme hehkuviin tähtiin

ja aina

lehtien sivuille asti.

Syöksykäämme kuin

Freud ihmismielen pahuuteen

jos emme löydä

pahuutta

me teemme sen, kaikin mokomin.

Oi te

haaremin hetairat

oi te

inhimillisyyden jumalattaret.

Muisti on haarautuvien polkujen metsä.

    Varjoisassa paikassa, puun alla, aluskasvillisuus kuihtuu.

    Jos kukaan ei käytä polkua, se peittyy ja katoaa.

    Aamulla huokaan – kuka näitä polkuja jaksaa samoilla?

______________________________