Pimennys

[kollektiivinen muistikatko]

Kyösti Salovaara, 2018.
"Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta
 eivätkä diktaattorien komentamana."

Ainakin kaksi menneisyyttä on: se mikä todella oli ja se mitä siitä tiedetään.

    Ensinmainittua ei ole enää olemassa.

    Jälkimmäistä ”luetaan” historiankirjoista, tutkimuksista ja aikalaisten kirjoituksista ja kuvista, jäljelle jääneistä rakennuksista, pylväistä, katoista ja ovenpielistä. Modernilta ajalta myös elokuvien, telkkariohjelmien ja tietenkin taltioidun musiikin avulla pääsee kuin portista takaisin historian aitoon hetkeen.

    Mutta sitten on olemassa myös kuviteltu, ei kovinkaan tieteellinen käsitys menneisyydestä. Siis sellainen epämääräinen menneisyyden illuusio, joka meillä itse kullakin on, jonkinmoisena ajatuksena tai enemmänkin tunteena.

    Tähän viimeksimainittuun sisältyy koko joukko romanttisia kuvitelmia ja ikään kuin toive siitä, että entinen oli parempi ja kauniimpi paikka kuin tämä nykyinen.

Kollektiivinen muistikatkos – onko se mahdollista?

    Kuinka sellainen tapahtuu? Yhtäkkiä vai pikku hiljaa, hivuttaen?

    Denis Villeneuven ohjaamassa filmissä Blade Runner 2049 poliisimies K yrittää selvittää maahan haudatusta arkusta löytyneen naisreplikantin (puolibiologinen ihmisrobotti) menneisyyttä.

    Hän törmää (digitaalisissa) arkistoissa tietämättömyyden muuriin, todelliseen ja kuviteltuun.

    Jollakin hetkellä, ensimmäisen Blade Runnerin (Riddley Scottin ohjaus, 1982) kuvaamien tapahtumien vuonna 2019 ja nykyhetken (2049) välissä yhteiskunta on kokenut Pimennyksen (engl. Blackout), joka tuhosi kaikki muistiinmerkinnät kymmenen pimeän vuoden kuluessa. Digitaalisista arkistoista löytyy vain joitakin katkelmia ajalta ennen Pimennystä.

    Pimennyksen syytä ei tiedetä tai ei muisteta. Ehkä se johtui mahtavasta elektromagneettisesta pulssista tai kenties replikantit aiheuttivat sen tarkoituksenaan hävittää oma kiistanalainen historiansa.

    Poliisimies K lähtee etsimään Blade Runnerin ajan kollegaansa Rick Deckardia. Tämä löytyy Las Vegasista, hylätystä kaupungista missä Deckard asuu maanpaossa koiransa kanssa. Koira on oikea tai sitten ei.

    Deckardin asunnossa, entisen loistohotellin baarissa on miljoona juomatonta pulloa viskiä, baarin seinustalla on komea hylly täynnä kirjoja; ja pitkien seiniä ja seinänvieriä lojuu taideteoksia.

    Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta eivätkä diktaattorien komentamana. Maalaus seinällä kertoo historiasta ennen Pimennystä.

Ruutukaappaus: Kyllä Google tietää mitä pitää tietää?

Etsin viimeviikkoiseen pakinaani tietoja Maurice Dekobrasta (oik. Maurice Tessier). Netistä ei löytynyt paljoa enkä tietenkään jaksanut kaikkia viitteitä tutkia.

    Kävi kuitenkin ilmi, että Dekobra oli Ranskan suosituin ja suht’koht eniten myyty kirjailija maailmansotien välisenä aikana. Hän loi uudenlaisen kosmopoliittisen romaanityypin. Häntä käännettiin muille kielille eri puolilla maailmaa.

    Tänään Maurice Dekobran kirjat ovat hävinneet lukevan yleisön silmistä, aivan kuin Pimennyksen karkottamana.

    Noin kuusi vuotta sitten kirjoitin torstaipakinassani englantilaisesta Victor Bridgesistä (oik. George de Freyne), jonka seikkailuromaanit olivat Englannissa niin ikään maailmansotien välisenä aikana kokonaisen elämäntunnon brändi, puhuttiin ”Bridgeslandista”, Essexin ja Suffolkin sentimentaalisen englantilaisesta maisemasta.

    Vielä 1970-luvulla lontoolaiselle rautatieasemalla saattoi nähdä jonon ihmisiä, jotka yrittivät ostaa matkalippua Bridgesin romaanien fiktiviisille paikoille.

    Nykyään netistä ei löydy juuri mitään tietoa Bridgesistä. Hänen kirjojaan ei lueta. Pimennys on totaalinen.

    Pakinaa kirjoittaessani, vuonna 2012, ymmärsin poimia hyllystäni John M. Reillyn vuonna 1980 toimittaman teoksen Twentieth Century Crime and Mystery Writers, josta löytyi laadukas artikkeli Bridgesistä.

    Reillyn teoksen kaltaisia hakemistoja ei enää julkaista, koska Wikipedia ja muut vastaavat korvaavat kaiken.

    Niin kuvitellaan.

On siis aika ennen Internetiä ja toinen, tämä nykyinen.

    Entistä aikaa pitää etsiä kirjoista, niistäkin.

    Nykyisen ajan löytää hienosti ja ylenpalttisen kattavasti netistä. Se tietysti vaatii perslihaksia, mutta hyvänä puolena on, että nettiä voi käyttää kotona, etelään kiitävässä junassa, ranskalaisessa pikkukaupungissa, Madridissa tai Turussa, hiekkarannalla Andalusiassa ja melkein missä tahansa.

    En vähättele netin merkitystä. Ilman sitä ei näitäkään pakinoita kirjoitettaisi, ei ainakaan tässä muodossa, näillä tiedoilla.

    Mutta tavallaan netin ilmestyminen on eräänlainen Pimennys, noin kymmenen vuoden prosessi. Sen takana olevaa tietoa pitää nyt usein etsiä muualta. Se tietysti löytyy, sillä eivät replikantit eivätkä diktaattorit ole sitä hävittäneet, mutta Wikipedian kaltaisilla alustoilla menneisyys näkyy vain sellaisena ja niiltä osin kuin se kiinnostaa nykyihmistä juuri nyt, ei objektiivisena hahmotuksena moninaisesta elämästä, jota ennen vietettiin. Historian kerrostumia netti ei näytä, koska voimassa on vain viimeisin versio.

    Toki aitoja ja alkuperäisiä kirjoituksia digitoidaan, arkistoidaan ja julkaistaan netissä lehdistön, kansalliskirjaston ja ties kenen toimeenpanemana, mutta kaikkea ei nettiin eikä arkistoihin saada eikä kaikki ole suinkaan ilmaista. 

    Pimennyksen taakse pujahtaessa löytää vanhoja kirjoja, jotka kertovat menneisyydestä, olivatpa ne sitten painetussa tai digitaalisessa muodossa.

Pimennys ei ole pelkästään tekninen tapahtuma.

    Oikeastaan se ei ole lainkaan tekninen vaan enemmänkin historiallisfilosofinen prosessi. Se on kollektiivinen, yhä uudestaan toistuva muistikatkos.

    Eiväthän Dekobran ja Bridgesin teokset ja niiden kuvaama maailma ole kadonneet netin takia. Ei, ajan julma kriitikko ne on tappanut, poistanut hyllyistä, merkityksettömiksi tulkinnut.

    Miksi muistamme vaikkapa Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin loistavat päivät Pariisissa ja Rivieralla ja Pamplonassa, mutta emme tiedä mitään tuon ajan suosituimmista kirjailijoista, kuten Dekobrasta tai Bridgesistä? Eivätkö nuo omana aikanaan huippusuositut kirjailijat kerro ajastaan enemmän kuin Hemingway tai Fitzgerald?

    Tämä ajallinen vääristymä johtuu siitä, että Hemingwayn ja Fitzgeraldin kirjat ovat eläneet vuosikymmenten yli – toisin kuin Dekobran tai Bridgesin romaanit - ja kun niistä on myöhemmin tullut klassikkoja, me kuvittelemme että ne olivat sitä jo esimerkiksi vuonna 1926, vaikka Hemingway vasta silloin julkaisi läpimurtoromaaninsa Ja aurinko nousee.

    Kun pariisilainen lukeva yleisö näki 1920-luvulla edessään Maurice Dekobran loistavan hahmon eikä tiennyt Hemingwaysta juuri mitään, meille tuon ajan Pariisi näyttäytyy Hemingwayn kautta, koska hänestä on myöhemmin tullut Mr. Amerikkalainen Kirjailija, melkein universaali kirjailija-ikoni.

    Sitä paitsi kaikki anglosaksinen kiinnostaa meitä, toisin kuin ranskalainen tai espanjalainen.

    Pimennys tulee vähitellen... kuin ruohikossa saalista odottavan kissan loikassa.

Alex Matson kirjoitti Romaanitaiteessaan (1947), että kukin romaani saa ansaitsemansa kohtalon ja että ”romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

    Matsonin ilmaisema romaanin ”muodon” ajatus on enemmän kuin hämärä. Sillä voi selittää melkein mitä tahansa.

    Mutta jos Matson oli oikeassa, ja jos romaanin ilmaisemalla tunteella, maailmankatsomuksella, politiikalla, moraalilla ja ylipäänsä erilaisilla mielipiteillä ei ole mitään merkitystä sen suhteen kuinka romaani kestää aikaa, vaan ainoastaan romaanin muodon estetiikalla on merkitystä, niin voi kysyä, mitä tuollainen romaani lopulta kertoo ajastaan? Kertooko se mitään? Onko se pelkkää muotoa, esteettinen rautalankamalli?

    Edellyttääkö klassikoksi muuttuminen, että romaani irtautuu alkuperästään ja ajastaan?

    Jos edellyttää, niin eikö meidän tulisi lukea Dekobran ja Bridgesin kaltaisia kirjailijoita halutessamme tietää, millaista elämä oli ennen Pimennystä?

Kara ben Nemsi ratsastaa

[ikuisuuden kevyt alamäki]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Kara ben Nemsin "fiktiivinen" maisema.

Jokainen meistä tietää, että alamäkeen on helpompi kävellä kuin ylämäkeen, kunhan mäki ei ole liian jyrkkä.

    Jos voisi valita, kävelisi aina iloisesti alaspäin.

    Mutta sellaista valintaa meille ei suoda.

    Helpotus tulee vasta kun on kiivennyt mäen päälle.

    ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä”, Franz Kafka kirjoitti eräässä mietelmässään. ”Hän ryntäsi näet alamäkeä.”

    Onkohan ikuisuudella todellakin suunta?

    Alamäkeen?

Katsoin maanantaina Larry Davidin Jäitä hattuun (Curb Your Enthusiasm) tv-sarjan pätkän, missä Larry ja hänen vaimonsa Cheryl valmistautuivat viettämään 10-vuotishääpäivää, johon kuului avioliittovalan ”virallinen” uudistaminen.

    Ennen tilaisuutta Cheryl harjoitteli lukemalla valan tekstin Larrylle. Se päättyi lupaukseen, että avioliitto ja rakkaus kestävät ikuisesti.

    Larry hätkähti. ”Ikuisesti, iankaikkisestiko?” hän kysyi huolestuneena. Eikö riitä että luvataan jatkaa elämän loppuun asti?

    Vaimo oli tinkimätön. Iankaikkisesti. Vai haluatko kuoleman jälkeen aloittaa sinkkuna? hän kysyi Larryltä.

    Pieniin ja suuriin asioihin takertuvalle Larrylle iankaikkisuus oli jotakin mihin hän ei halunnut sitoutua. On helppo luvata tekevänsä jotakin elämän loppuun asti, mutta että ”iankaikkisesti”, hemmetti!

Onko iankaikkisesti eri asia kuin elämän loppuun asti?

    Kysymys taitaa olla iso vastattavaksi. Mitä ei pysty ajattelemaan, sitä ei kannata murehtia.

    Mutta kun palataan konkreettiseen arkipäivään, tunnustan hätkähtäneeni kun huomasin, että Karl Mayn romaani Afarahin jalokivet onkin suomennoslyhennelmä kahdesta 1890-luvulla ilmestyneestä romaanista. Ei ole riittänyt pilata yhtä romaania, vaan on saman tien silvottu kaksi romaania!

    Romaanit elävät oman aikansa, loppuun asti tai ikuisesti.

    On erinomaisen filosofinen kysymys, että missä vaiheessa romaanin elämä alkaa. Tiedetään että usein romaania on paranneltu moneen kertaan ennen kuin se pääsee kirjapainoon. Joskus kirjailijat haluavat palata jo painettuun kirjaan myöhemmin parantaakseen sitä, muuttaakseen sitä. Toisinaan käy niin, että joku innokas ”apuri” sekaantuu asiaan. Niin kävi F. Scott Fitzgeraldille kun hän pettyi romaaninsa Yö on hellä (1934) vastaanottoon ja kirjoitteli muistikirjaansa parannusehdotuksia jopa teoksen rakenteen muuttamiseksi.

    Fitzgerald ei koskaan tehnyt muutoksia, mutta kriitikko ja kirjailija Malcolm Cowley rakensi kirjailijan kuoltua uuden romaanin tämän muistiinpanojen perusteella. Se ilmestyi 1950-luvun taitteessa. Kummallisinta on, että kun Pentti Saarikoski suomensi romaanin, se perustui tuohon Cowleyn ”fiktiiviseen” editioon. Kuka suomentaisi autenttisen Fitzgeraldin?

    Romaani siis ryhtyy elämään omaa elämäänsä heti kun ensimmäinen lukija ottaa sen luettavakseen. Entä sitten viimeinen lukija? Loppuuko kirjan elämä silloin kun ”viimeinen” lukija painaa kirjan kannet kiinni vai jatkuuko sen elämä lukijoista välittämättä iankaikkisesti?

Suomentajat (kustantajat) ovat pilanneet monta käännösromaania.

    Tästä ei kannata pillastua. Sellaista elämä on.

    Murheellista kyllä, pilattuja käännöksiä ei yleensä korjata eikä alkuteoksia suomenneta uudestaan. Poikkeuksia toki on.

    Ryhdyin lukemaan Karl Mayn romaania kun muuta luettavaa ei osunut silmiin. Tai ei huvittanut etsiä mitään vakavampaa.

    Pikkupoikana luin kaikki Mayn suomennetut romaanit Kotkan kirjastosta. Niitä oli paljon, tai sitten aika kultaa muistot. Ehkä pikkupojalle monta on paljon, enemmän on suurempaa ja suurempi on mahtavampaa. Nyt hyllyssäni on kymmenkunta May-suomennosta.

    Kun tajusin tällä viikolla, että olen lukenut pikkupoikana pelkkiä lyhennelmiä, silvottuja romaaneja, alkoi harmittaa. Ainakin vähän. Sehän on melko varmaa, että näitä Lähi-itään ja Pohjois-Amerikan villiin länteen sijoittuvia seikkailuromaaneja ei kukaan ryhdy suomentamaan uudestaan.

    Vai antaisivatko Kara ben Nemsin seikkailut uljaan hevosen selässä seuranaan arabipalvelija Halef uudenlaisen kuvan Lähi-idän historiasta? Selittäisivät nykyisiä tapahtumia Syyriassa ja Irakissa?

    Saksalainen Karl May (1842-1912) lähetti alter egonsa Kara ben Nemsin (”saksalaisen pojan Karlin”) Lähi-itään ennen kuin hän itse oli matkustanut kotimaastaan juuri minnekään. May tutki karttoja ja luki tietokirjoja ja kuvitteli mielessään maisemat ja kulttuurit.

    Nykysilmin May kirjoittaa yllättävän vetävästi (vai aiheuttaako lyhentämällä tiivistetty proosa tuon tunteen?) ja maalailee varsin uskottavan tuntuisen kulttuurimaiseman Lähi-idästä, monien kulttuurien, uskontojen ja lahkojen sulatusuunista.

    Mayn romaaneissa cliff-hangerit seuraavat toisiaan; koko ajan etsitään jotakin, jahdataan jotakuta, joudutaan kiipeliin ja päästään vapaaksi neuvokkuudella ja rohkeilla tempuilla. Lukemassani romaanissa ollaan matkalla, ratsain ja purjelaivalla, Bagdadista Damaskokseen, Palestiinaan ja Istanbuliin ja sieltä kohti Balkanin maita.

    May ennakoi hyvin modernin toimintaromaanin ja elokuvan kerrontatekniikan. Hän on myös lempeän humoristinen kirjoittaja. Mayn seikkailuromaanissa hyvä ja paha ovat perusvärejä, tunnelman kehys.

    Viisitoistavuotias Frederic Morton (alkuaan Fritz Mandelbaum) pakkasi vuonna 1939 Wienissä matkalaukkuunsa Karl Mayn romaanit; hänen perheensä pakeni juutalaisvainoja ensin Englantiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Morton kirjoitti The New York Times Book Reviewissä, että Mayn romaanien lukeminen saa hänet yhä hetkeksi uskomaan, että elämä on seikkailu eikä murhenäytelmä.

Kirjailija kuvittelee.

    Kuvitelma perustuu todellisuuteen, mahdolliseen.

    Romaani ei ole totta, mutta ei se ole valhettakaan. Nimittäin: siitä ei voi kirjoittaa mitä ei pysty kuvittelemaan. Taitava kirjoittaja osaa muotoilla sanoiksi kuvittelemansa.

    Kun Kara ben Nemsi ratsastaa Damaskokseen, Mayn sanoilla loihtima näkymä hengittää ikuista elämää:

    ”Kun matkailija pysähtyy katsomaan Damaskoksen kaupunkia läheiseltä kukkulalta, hänen silmiensä eteen avautuu ihmeen kaunis näköala.

    Takana ovat maalaukselliset Antilibanonin vuoret, jonka seinämät kohoavat korkealle taivasta kohti, ja edessä leviää paratiisimainen Ghuta – laaja, hedelmäpuiden ja ihanien kukkien peittämä keidas. Sitä kostuttaa kahdeksan pikku jokea ja puroa, joista seitsemän on kaupungin läpi virtaava Baradajoen haaroja. Ja tämän puutarhapiirin takana näkyy itse kaupunki, joka on kuin ihana kangastus lepoa ja virkistystä kaipaaville erämään vaeltajille.”

    Kaunokirjallisuus on kangastus.

    Juuri kun sen luoma todellisuus on kätesi ulottuvilla, se katoaa.

Digitaalinen virtuaalisuus saattaa mullistaa kaiken. Ehkä romaaneja tulevaisuudessa parannellaan ja muutellaan koko ajan, säädetään maailmaan rientoon, kohdistetaan aina eri tavalla uusien lukijoiden tarpeisiin ja haluihin.

    Jatkuvasti päivittyvä vuoropuhelu kirjailijan ja lukijan, teoksen ja lukukokemuksen välillä saattaa olla uus-kirjallisuuden ainoa mahdollisuus pitää kirjallisuus elossa, iankaikkisesti tai ainakin niin kauan kun viimeinen lukija sammuttaa tietokoneen.

    Mutta toisaalta tekee mieli kysyä: ”Saako romaania muuttaa sen jälkeen kun se on lähetetty maailmalle?” 

    Jos saa, mitä tapahtuu ensimmäiselle versiolle? Kuoleeko se totaalisesti ennen kuin alamäki edes alkaa? Elokuvan maailmassa, varsinkin Hollywoodissa, filmejä on aina muutettu ja leikattu uusiksi sen jälkeen kun koekatsomo ei ole elokuvasta pitänyt tai kaupallinen menestys on flopannut. Joskus ns. ohjaajan versio tuntuu paremmalta, tosinaan tuottajan leikkaama "kaupallinen" versio on jopa taiteellisesti perustellumpi.

    Lukijalle ja katsojalle ensimmäisellä kerralla koettu "teos" on se "oikea"; jälkikäteen tehdyt muutokset pilaavat alkuperäisen kokemuksen. Eikä lukijan tai katsojan ole edes syytä tietää tekijöiden intentioita. Niillä ei ole väliä eikä merkitystä.

    Englantilainen Eric Ambler julkaisi vakoiluromaaninsa Hautakirjoitus vakoojalle vuonna 1938. Romaani sijoittuu Rivieralle, Nizzan kieppeille.

    Vuonna 1966 romaanista julkaistiin uusi laitos, johon Amblerilta pyydettiin parannuksia. Kirjailija teki ne mielellään.

    Uuden painoksen jälkisanoissa Ambler tunnusti, että hän oli unohtanut romaanistaan suuren osan. Romaanin henkilöt eivät tuntuneet tutuilta. ”Löysin siitä myös paljon tyhjänpäiväistä jaarittelua sekä tarpeettomia sanoja”, Ambler sanoi. ”Nämä olen poistanut. Joitakin kappaleita olen muokannut uudelleen sanonnan selkeyttämiseksi.”

    Onko tällainen parantelu historian väärentämistä? Siitä huolimatta että parantelijana on alkuperäisen romaanin kirjoittanut henkilö? Kenties nykylukija kaipaa juuri noita ”jaaritteluja” ja ”tarpeettomia” sanoja, jotka kuvasivat 1930-luvun henkistä ilmapiiriä. Mitä kaikkea Ambler onkaan häivyttänyt nuoren miehen kokemuksista poistaessaan 30 vuotta myöhemmin tarpeettomina pitämänsä sanat?

    Sama harmittaa Mayn kohdalla. Mitä kaikkea suomentajat tuhosivat poistaessaan Kara ben Nemsin seikkailuista ”turhaksi” kokemansa sanat, lauseet ja kappaleet?

____________________________________

Eric Ambler: Hautakirjoitus vakoojalle. (Epitaph for a Spy, 1938, 1966.) Suom. Heikki Salojärvi. Kustannus Oy Jalava, 1987.

Matthew J. Bruccoli: Some Sort of Epic Grandeur. The Life of F. Scott Fitzgerald. Hodder and Stoughton, 1981.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Karl May: Afarahin jalokivet. (Von Bagdad nach Stambul, 1892. In den Schluchten des Balkan, 1892.) Lyhentäen suomentaneet Aake Ranta ja Oiva Oksanen. Toimittanut ja suomennoksen tarkastanut Raimo Salminen. WSOY, 1987.

Frederic Morton: Tales of the Grand Teutons: Karl May Among Indians. The New York Times Book Review, 4.1.1987. 

Fitzgeraldin testi

[ennen ajateltiin – entä nyt?]

                                                                                                      Kyösti Salovaara 2016.

Mitä jos lähtisin liikkeelle näin – itse ajattelemalla?

    Ketunhäntä kainalossa ja muistamalla, että viisas vaikenee.

    Kun Raija Oranen, josta nyt on puhuttu paljon, lainaili romaanissaan muiden tekemiä käännöksiä eikä välittänyt mainita lainanneensa jotakuta sanasta sanaan, kun ei se kuulemma ketään kiinnosta, siis ketä lainaa ja missä mielessä, niin olisiko mahdollista ettei Oranen muutenkaan tiedä tai muista mistä hänen ajatuksensa syntyvät?

    Tämähän on vaikea asia tunnustaa ja tunnistaa. Olen monta kertaa sanonut ettei ihmisellä, minulla ainakaan, ole omia ajatuksia päässä vaan pelkästään tai pää-asiassa lainattuja, muiden ajattelemia.

    Sääli on heikkoutta tai jopa sairautta, niin kuin joku sanoi, ja lienee surkea se kirjailijakin, joka ryhtyy miettimään mistä jokin lause tai virke syntyi, sillä suurimmat kirjailijat, kuten Shakespeare ja Brecht – no, olkoon hänkin yksi suurimpia, siis lainaajia – nauraisivat tällaiselle epävarmuudelle. Pelkästään näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat, kuinka vähän voi ottaa ettei kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken mikä irtoaa, ovetkin, ja sen jälkeen kaikki voivat omin silmin todeta, että tavara oli jätetty heitteille ja että joku luotettava henkilö korjasi sen talteen.

    Jos edellä sanottu kuulostaa hyvin ajatellulta, ei minulle kannata lähettää onnitteluja eikä kiitoksia, koska lainasin melkein sanasta sanaan Veijo Meren esseetä Miten Manillaköysi syntyi.

    Oma syynsä. Ei olisi kannattanut jättää ajatuksiaan heitteille kaikenmaailman "tervojen" kähmittäväksi.

    Vai jättikö Meri sittenkään?

Viime päivinä olen päätynyt lohdulliseen ajatukseen, joka tuntuu aika masentavalta ja sitä myöten aivan lohduttomalta.

    Tajusin nimittäin että antiikin filosofit ajattelivat ja sanoiksi pukivat melkein kaiken mitä ihmisestä ja ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan ja taiteisiin kannattaa ja pystyy sanomaan.

    Tähän tietysti voisi lisätä, niin kuin joku on lisännytkin, että kun Platonin ja Aristoteleen (esimerkiksi) perään laittaa Raamatun ja Shakespearen, ei ihminen paljon muuta henkistä rakennusta tarvitsekaan.

    Kun noin sanoo ja ajattelee, tulee sanoneeksi että kaikenlaiset ajatukset ovat synnyttäneet kaikenlaisia ajatuksia ja kun niistä yrittää peruuttaa taaksepäin, päätyy lopulta ”suuriin” nimiin, vaikkapa nyt sitten Platoniin tai Shakespeareen, mutta silloinkin on syytä muistaa, niin kuin Meri muistutti, että hekin varastivat kaiken mikä varastettavaksi irtosi.

    Mutta koska Platon ja Shakespeare pärjäsivät mainiosti ilman älykännykkää, tablettia ja tv-iltojen pöljiä viihdeohjelmia, niin kyllähän Pisa-Suomessa asuvasta tuntuu hieman kurjalta.

    Ihan lohduttomalta tuntuu ajatus, että meidän aikamme ei ehkä synnytä yhtään uutta ajatusta, jota joku hemmetin ”salovaara” lainaa sadan vuoden päästä, tai edes kymmenen.

    "Ei kukaan ole vielä keksinyt miten tolvanasta tehdään viisas ja kelvottomasta jalo", kirjoitti kreikkalainen runoilija Theognis 600-luvulla eaa. Arto Kivimäen suomentaman mietelmän kuulin Ylen radiolähetyksestä.

    Tolvanan näkökulmasta maailma näyttää toivottomalta paikalta.

Melkein tasan 80 vuotta sitten, helmikuussa 1936 Esquiressa julkaistiin F. Scott Fitzgeraldin essee The Crack-Up. Maaliskuussa ja huhtikuussa Fitzgerald jatkoi samassa lehdessä aiheen, oman hermoromahduksensa, analyysiä.

    Monien mielestä Fitzgerald käyttäytyi hävyttömästi tuodessaan julkisuuteen oman elämänsä sekä henkisen että taloudellisen romahduksen. Hän oli täynnä itsesääliä ja keikaili nöyryytyksellään.

    Jotakin historian julmaa ironiaa esseen julkaisemisessa on, oli.

    Fitzgerald kirjoitti sen, koska ei keksinyt muuta kirjoitettavaa eivätkä aikakauslehdet enää maksaneet hänelle loistavia ennakkomaksuja, koska kirjailija ei pysynyt lupauksissaan joita lehdille antoi. Hän oli ”palanut loppuun”, niin kuin nykyään sanottaisiin.

    Ironia on siinä, että Fitzgerald sai kyllä esseensä kirjoituksi ja hyvät palkkiot, mutta umpirehellisyys ei lyönyt leiville, sillä paljastuksien jälkeen kustantajat ja Hollywood suhtautuivat aikaisempaakin epäilevämmin kirjailijan työkykyyn.

    Historian valossa ironia kulkee toisen suuntaista: The Crack-Up -esseet ovat kestävintä ”taidetta” mitä Fitzgerald kirjoitti.

Elämä on tietysti vähittäistä romahdusta kohti kuolemaa, Fitzgerald sanoi esseensä alussa.

    Joskus hermoromahdus tulee yhtenä iskuna, toisinaan vähitellen ja melkein huomaamatta. Fitzgeraldille kävi jälkimmäisellä tavalla. Kultahatussa Fitzgerald arveli, että jos ihmisen persoonallisuus ”on keskeytymätön sarja menestyksellisiä eleitä, oli Gatsbyssä jotakin häikäisevää, hänellä oli sormenpäissään elämän lupausten tunto”. Gatsbylle tietenkin käy romaanissa kalpaten hänen jahdatessaan elämän lupausta: Gatsby tavoittelee Daisyn huvilan laiturilla hohtavaa vihreää valoa ja tuhoaa itsensä, ei kelvottomuuttaan vaan kyvyttömyyttään ymmärtää Daisyn yläluokkainen moraalittomuus.

    ”Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen”, Fitzgerald kirjoitti Kultahatun viimeisessä virkkeessä kymmenisen vuotta ennen kuin kertoi hermoromahduksestaan.
    Fitzgerald heijasti ehkä Jay Gatsbyn ”tuhoon” elämäänsä hiipivän romahduksen  – joka tietysti odotti edessäpäin.

    Hermoromahduksesta kirjoittaessaan Fitzgerald kertoi olleensa aikaisemmin poikkeuksellisen onnellinen mies, joka vasta jälkeenpäin tajusi mitä oli tapahtunut. 1920-luvun menestyskirjailijana hän kuvitteli, että elämä on jotakin mitä pystyy hallitsemaan, jos on riittävän hyvä. Tuntui romanttiselta jutulta olla menestyskirjailija, Fitzgerald tunnusti. Et ollut ehkä yhtä kuuluisa kuin filmitähdet, mutta saamasi huomio luultavasti kestäisi pidempään. Sinulla ei olisi koskaan vahvan poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tuomaa valtaa, mutta olisit taatusti riippumattomampi.

    Fitzgerald analysoi esseessä The Crack-Up, että ensiluokkainen älykkyys testataan kyvyssä pitää mielessään samanaikaisesti kahta vastakkaista ajatusta ja säilyttää yhä toimintakykynsä. Pitäisi esimerkiksi kyetä tajumaan, että tilanne on toivoton ja siitä huolimatta pystyä päättäväisesti muuttamaan se toiseksi.

    Ensiluokkainen äly ei hyväksy, että tilanne on toivoton.

Oliko Fitzgerald realisti vai romantikko?

    En tiedä. Vaikea sanoa. Ehkä molempia. Niin kuin kaikki ihmiset ovat, toisinaan. Tolvanakin voi lohduttautua ajatuksella, ettei se ole kaikki mitä hänessä on. Viisastakin voi järkyttää itsetuntemus; se että hänessäkin esiintyy hetkittäin selvää ”tolvanuutta”.

    Mutta Fitzgeraldin testistä tulee mieleen, että pitäisikö Suomen kansakuntana tehdä tuo testi itselleen. Onko Suomi kyvykäs pitämään mielessään kahta vastakkaista ideaa ja silti toimimaan omaksi parhaakseen? 

    Vai olemmeko yhteisönä jo kokeneet hermoromahduksen, jota emme vielä tiedosta? Saattaisiko olla, että kadotimme ensiluokkaisen älykkyytemme ja kamppailemme tietämättämme divaritasolla?

Matthew J. Bruccoli: Some Sort of Epic Grandeur. The Life of F. Scott Fitzgerald. Hodder and Stoughton, 1981.

F. Scott Fitzgerald: The Crack-Up. Penguin Books, 1974.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.) Suom. tuntematon, Otava, 1974.

Veijo Meri: Kuviteltu kuolema. Otava, 1974.

Kauneus ja yhteiskunta

[harkitun sattumanvaraisia mietteitä]

                                                                                                           Kyösti Salovaara.
Kauneuden kaksi tasoa:
Ilon kuvia. Lux Helsinki 2016.

”Arvon kollegat ja kylän ihmiset ehkä pitävät tätä loputtoman naiivina, mutta haluaisin tietää, mitä te pidätte kauneimpana, mitä ihminen on tällä maapallollamme saanut aikaan. ”

    Näin aloitti Matti Salo loppiaisen jälkeisenä torstaiaamuna sähköpostiviestinsä, joka viritti vilkkaan ja monipolvisen keskustelun hänen ystäväpiirissään, johon kuuluu vaikuttajia kulttuurin monelta saralta.

    Suljetun piirin keskustelua en ryhdy toistamaan julkisuudessa. Riittänee todeta että monissa puheenvuoroissa ihmisen kaunein luomus oli jokin taideteos siihen liittyvine esteettisine kokemuksineen; niin kuin myös keskustelun pohjustanut Matin ehdotus kauneimmasta ihmisen luomasta: Beethovenin viulukonserton viimeisen osan keskivaiheilla kuultava vajaan minuutin mittainen melodia.

    Ollakseni hieman provokatiivinen ehdotin kauneimmaksi luomukseksi ”liberaalia markkinataloutta”, jolla halusin korostaa, että kauneinta mitä ihminen saa aikaiseksi on se mitä syntyy yhdessä, ei yksin.

    Sekin oli tietysti naiivia, semminkin kun kauneus yhdistetään usein, vaikka ei aina, aistikokemukseen. Yhteiskunta on tietysti paljon enemmän kuin aistikokemus, siitä huolimatta että aisteinhan sitä joka hetki eletään, yksityisesti ja yhteisesti.

”Meillä oli kaunis avioliitto, mutta nyt se on ohi”, Miriam sanoo Barneylle - joka petti vaimonsa, vaikka ei ketään eikä mitään muuta maailmassa rakastanut - Richard J. Lewiksen filmissä Barney's Version.

    Jos avioliittoa voi sanoa kauniiksi, ja olla edelleen järkevästi käyttäytyvä ihminen, ”kauneus” on muutakin kuin silmin tai korvin havaittava ”asia”. Tämä taitaa kuulostaa saivartelulta, semminkin kun tiedämme että aistihavainnot eivät muutenkaan toteudu ilman ajatusta, aivojen tulkintaa, hermosolujen napsahtelua.

    On yhtä vaivatonta puhua kauniista maisemasta, kukasta, linnusta, naisesta ja ilmasta kuin melodian, maalauksen, runon ja jopa auton kauneudesta. Vetoamme ”kauniiseen” miettimättä paljoakaan mitä oikeastaan tarkoitamme. Humaaneja kun olemme, ainakin heikkoina hetkinä, saatamme todeta rakkaallemme että sinussa on sisäistä kauneutta eikä se tarkoita, että henkilö olisi ruma päältäpäin. Sisäinen kauneus kuulostaa arvokkaammalta ja enemmältä kuin ulkoinen, silmin havaittava. Kauneus on muutakin kuin nähtyä ja kuultua.

    Matin virittämän keskustelun rinnalla luin sattumalta Ross Macdonaldin romaania Hyvää käteistä rahaa, ja tietysti kauneuden idea hyppäsi esille siitäkin, tuosta romaanista.

    Romaanissa Lew Archer ajaa erään taiteilijan kanssa kalifornialaisten kukkuloiden komistamassa maisemassa, hetki sen jälkeen kun hän oli katsellut Paul Kleen maalausta, jonka aiheena oli ihminen sokkelossa, sokkelo ihmisessä itsessään - ja nyt Archer sanoo taiteilijalle, että kukkuloista saisi ”kivan kuvan”.

    ”Ei”, taiteilija vastaa. ”Kaikesta mistä tulisi kiva kuva saisi huonon taulun. Kuvaukselliset jutut on kaikki tehty. Pitää keksiä jotain uutta. Kauneus on vaikeaa on joku sanonut.”

    Jotain uutta, niin kuin esimerkiksi Klee siellä eteishallissa, Archer tajuaa. Kun aistein havaittava kauneus on ”käytetty loppuun”, pitää mennä ihmisen sisälle ja etsiä kauneutta sieltä eikä saa pelätä, että törmää kauheuksien sokkeloon.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Funktionaalinen kauneus: katu.
Ocean Drive, South Beach.

Tuossa katkelmassa Ross Macdonald lainasi antiikinajan sananlaskua: ”Kauneus on vaikeaa”.

    On vaikeaa määritellä mikä on kaunista ja miksi se on kaunista jos on.

    Nykyään kaiketi ajatellaan, että kauneus on vain katsojan silmässä; että se on makuasia. Jokaisella ihmisellä on ikioma kauneuden kokemus. Antiikin filosofit etsivät sitä vastoin kauneudelle syvempää totuutta, kauneuden idea on jostakin mitä kannattaa tavoitella. Kauneus kuvastaa ”oikeaa järjestystä”, niin kuin joku heistä sanoi. Tai pitääkö sanoa että ”oikea järjestys” on kaunista.

    Siis harmoniaa, symmetriaa, plastisuutta! Maisemassa ja patsaassa saattaakin ”näkyä” oikea järjestys samanlaisina muotoina ja suhteina.

    Kauneus on varmaankin kahta: se mikä näkyy ja se mikä on. Se saattaa olla yhtä aikaa illuusio (siis minun ajatukseni) ja toisaalta totuus (siis maailman ja asioiden oikea järjestys).

    Enkä voinut, kun nyt puheeksi tuli, olla selailematta F. Scott Fitzgeraldin romaania Kaunis ja kadotukseen tuomittu eikä sekään pettänyt.

    ”Niin siirryin eteenpäin elämässäni”, romaanin Maury Noble yltyy pakonomaiseen ja hysteerisen saarnaan, ”koska olin älykäs ikäisekseni, professoreista runoilijoihin. Kuuntelin Swinburnen lyyrillistä ja Shelleyn voimakasta tenoria, Shakespearen ensi bassoa ja hänen laajaa sointialuettaan, Tennysonin toista bassoa ja hänen ajoittaista falsettiaan sekä Miltonia ja Marlowea – bassoja riittämiin. Kuuntelin Browningin juttuja, Byronin lausuntaa ja Wordsworthin uneliasta lukemista. Se ei vahingoittanut minua millään lailla. Opin jonkin verran kauneudesta – niin paljon, että tajusin, ettei sillä ole mitään tekemistä totuuden kanssa...”

    Kauneus ja totuus eivät ole pelkästään yksilön asia; oikea järjestys on muualla, yhteisessä todellisuudessa joka piilottuu meiltä.

    Muuten, aika sattuvasti Fitzgerald myöhemmin romaanissa panee Mauryn todistamaan, kuinka runous kuolee luopuessaan kauneuden tavoittelusta. Kaunis ja värikäs, kimalteva sana siirtyy kenties proosaan: ”Saadakseen huomiota osakseen runouden on etsittävä epätavallista, karkeata ja maanläheistä sanaa, joka ei ole koskaan ennen ollut kaunis. Kauneus, monen kauniin osasen summana, saavutti loistonsa Swinburnessa. Se ei pysty menemään pitemmälle – paitsi ehkä romaanikirjallisuudessa.”

    Ikään kuin todistusta edelliseen hakien, selasin kolme runokokoelmaa läpi ja löysin kauneus-sanan vain yhdestä runosta. Ja niitä oli sentään satoja.

    Voiko kauneudesta puhua sanomatta sitä?

                                                                                                   Jaakko Salovaara 2013.
Liikkeen kauneus: silta Miño-joen yli.
Tui, Espanja.

Kun sanoin (tai väitin), että liberaali markkinatalous on kauneinta mitä ihminen on saanut aikaiseksi, en ajatellut aistikokemusta vaan vapauden kokemusta, jonka yhteiskunta luo. Kaiken perustana on markkinatalous, joka antaa yksilölle anonyyminä mahdollisuuden toteuttaa itseään. Kun menet kauppaan, esimerkiksi, kukaan ei kysy miksi ostat sitä mitä ostat. Et tarvitse lupaa ammattiyhdistyspampulta, puolueen virkailijalta eikä sinun tarvitse kysyä valtion virkamieheltä saatko ostaa (tai olla ostamatta) tätä tai tuota. Välttämättömien tarpeiden ja yhteisten velvollisuuksien takana aukeaa yksilöllisyyden tie.

    Vapaus on kaunista, kauneus sinänsä.

    Karl Marx haaveili vapauden valtakunnasta, jossa jokainen saa toteuttaa itseään ulkoisen olemassaolon pakosta ja ulkoisten rajoitusten kahleista vapaana. Marx ehkä nauraisi partaansa, sikäli kuin itseironiaa piisaisi, tajutessaan että liberaali markkinatalous ja demokraattinen hallintojäjärjestelmä ovat tuoneet vapauden valtakunnan paljon lähemmäksi ihmistä kuin Marxin haaveilema kommunistinen yhteiskunta.

    Kauneus on usein konkreettinen funktio.

    Kun ylität Juutinrauman sillan Ruotsista Tanskaan eikä kukaan kysy että miksi ylität sen, minne menet ja mistä tulet tai kun kävelet Miño-joella pitsiverkkoista terässiltaa myöten Espanjasta Portugaliin kuin vapaa ja

                                           Jaakko Salovaara 2014.
Vapauden idea: silta meren yli.

huoleton kulkuri, ymmärrät mitä kauneus, oikea järjestys, tarkoittaa ja miksi rumaa pitää joskus karttaa.

    Vapaus on kauneuden alkuaine.

    Näinä päivinä me kuulemme uutisista, että kauneuden funktionaalista ideaa yritetään rikkoa. Tietysti ”me” olemme syyttömiä, me vakuutamme itselle ja muille itsevarmoina, mutta jos me olemme syyttömiä, niin miksi juuri me luovumme vapauden (kauneuden) ajatuksesta?

    Vaikka kauneus on pelkästään yksilön kokemus, on jotenkin lohduttavaa ajatella, että se tarkoittaa myös ”oikeaa järjestystä”, jotakin yhteistä. Parhaimmillaan esteettinen kokemus ja kauneuden funktio ikään kuin yhdistyvät kahdessa tasossa; vaikka komean sillan ylitys on pelkkä arkipäiväinen, tarkoituksenmukainen liike paikasta toiseen, se on toisaalta syvällinen esteettinen kokemus sekä henkisesti että aistein havaittuna.

    Sillat, kadut, tiet ja torit ilmentävät ”oikeaa järjestystä” ihmisen luomana.

    Samanlainen kahdessa tasossa oleva kaunis ajatus-kokemus-yhdistelmä on Lux Helsingissä kun Ilon kuvia -valoteos peittää Tuomiokirkon seinät ja kupolit ja pylväät kirkuvan värisin kuvin, jolloin kristillinen ajatus, sen perintö saa seurakseen toisen tason ja toisen ajatuksen, ehkäpä jopa vallattoman ristiriidan idun.

    Mutta kun puhuu kauneuden kahdesta tasosta, ei tietenkään voi unohtaa, että joskus kauneus ja kauheus ovat erottamattomia, ikään kuin oikean järjestyksen ja pahuuden epäjärjestyksen törmäyskohdassa.

    Modernin taiteen ja suurien mittakaavojen mestarin Anselm Kieferin eräs haastattelu palaa mieleen; hän puhui Albert Speeristä ja muistutti että natsiarkkitehtuuri liittyi enemmän eurooppalaiseen aikaan kuin nimenomaisesti Hitlerin oppeihin. ”Speer oli huono poliitikko, mutta hän ei ollut huono arkkitehti”, Kiefer totesi.

    On helpottavaa jos pystyy irrottamaan "viattomasti" kauneuden pinnan sen takana olevasta toisesta todellisuudesta. Berliinissä Tempelhofin lentoasemalla se saattaa onnistua; Speerin toimeksiannosta suunniteltu mahtava rakennus ei hengitä pahaa, vaikka aikanaan sen lähtö- ja tuloauloissa ”systemaattisesti ilkeät” ihmiset ovat mennentullen jättäneet seinille häilymään pahan varjot.

    Jos meidän toisaalta pitäisi yrittää nähdä keskitysleirin polttouuni tai kaasukammio arkitehdin ”kauniina” luomuksena, me purskahtaisimme itkuun ennen kuin saisimme sanotuksi tuon sanan, ”kaunis”, vaikka uuni tai kammio olisi kuinka kauniisti rakennettu, sillä pian tulee viimeinen raja, jossa aistit pitää sulkea ja ajatella pelkästään aivoilla. Jossakin on raja missä kauneuden kaksi tasoa sulautuu yhdeksi niin kuin hitsipillin kuumentamat teräslevyt.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2012.
Kaunis paha.
Tempelhof, Berliini.

Näin synkästi en halua lopetella tätä kirjoitusta.

    Todistaakseni antiikin filosofien tajunneen, että kauneus on muutakin kuin se mikä silmin näkyy ja korvin kuuluu, otan lainauksen Platonin Valtiosta.

    Tässä puhutaan demokratiasta ja valtion kauneudesta.

    Hetkeä aikaisemmin tekstissä on todettu, että demokraattiset miehet ovat vapaat, ja että heidän valtionsa on ”täpö täynnä teon ja sanan vapautta”. ”Eikö siinä kunkin ole lupa tehdä niin kuin haluaa?”

    Juuri niin on, filosofin vastaus kuului.

    ”Saattaapa näyttää siltä, sanoin, - kuin tämä valtiojärjestys olisi kauniimpi kuin mikään muu; niinkuin kirjava, kaikista väreistä loistava vaippa, niin tämä valtiokin, joka on kirjavanaan kaikkia eri luonteen- ja elämänlaatuja, näyttänee kauniimmalta. Ja kaiketi, sanoin, - moni saattaa, niinkuin lapset ja naiset kirjavia kudoksia katsellessaan, päättää, että tämä valtiojärjestys on kaikista kaunein.”

    Ollakseni yhä provokatiivinen valitsin näin ollen Platonin kertomaan demokratian kauneudesta!

    Kauneus on vaikeaa, mutta on helppo sanoa, että ruusu on kaunis, jos kohta vielä helpompaa että se on ruusu.

____________________________________________________________________

F. Scott Fitzgerald: Kaunis ja kadotukseen tuomittu. (The Beautiful and Damned, 1922.) Suom. Antero Hälvä. Otava, 2.p, 1975.

Oiva Kuisma: Kauneus. Filosofia.fi

Ross Macdonald: Hyvää käteistä rahaa. (The Instant Enemy, 1968.) Suom. Petteri Suvanto. Otava, 1976.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. Otava, 2.p, 1972.