Pimennys

[kollektiivinen muistikatko]

Kyösti Salovaara, 2018.
"Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta
 eivätkä diktaattorien komentamana."

Ainakin kaksi menneisyyttä on: se mikä todella oli ja se mitä siitä tiedetään.

    Ensinmainittua ei ole enää olemassa.

    Jälkimmäistä ”luetaan” historiankirjoista, tutkimuksista ja aikalaisten kirjoituksista ja kuvista, jäljelle jääneistä rakennuksista, pylväistä, katoista ja ovenpielistä. Modernilta ajalta myös elokuvien, telkkariohjelmien ja tietenkin taltioidun musiikin avulla pääsee kuin portista takaisin historian aitoon hetkeen.

    Mutta sitten on olemassa myös kuviteltu, ei kovinkaan tieteellinen käsitys menneisyydestä. Siis sellainen epämääräinen menneisyyden illuusio, joka meillä itse kullakin on, jonkinmoisena ajatuksena tai enemmänkin tunteena.

    Tähän viimeksimainittuun sisältyy koko joukko romanttisia kuvitelmia ja ikään kuin toive siitä, että entinen oli parempi ja kauniimpi paikka kuin tämä nykyinen.

Kollektiivinen muistikatkos – onko se mahdollista?

    Kuinka sellainen tapahtuu? Yhtäkkiä vai pikku hiljaa, hivuttaen?

    Denis Villeneuven ohjaamassa filmissä Blade Runner 2049 poliisimies K yrittää selvittää maahan haudatusta arkusta löytyneen naisreplikantin (puolibiologinen ihmisrobotti) menneisyyttä.

    Hän törmää (digitaalisissa) arkistoissa tietämättömyyden muuriin, todelliseen ja kuviteltuun.

    Jollakin hetkellä, ensimmäisen Blade Runnerin (Riddley Scottin ohjaus, 1982) kuvaamien tapahtumien vuonna 2019 ja nykyhetken (2049) välissä yhteiskunta on kokenut Pimennyksen (engl. Blackout), joka tuhosi kaikki muistiinmerkinnät kymmenen pimeän vuoden kuluessa. Digitaalisista arkistoista löytyy vain joitakin katkelmia ajalta ennen Pimennystä.

    Pimennyksen syytä ei tiedetä tai ei muisteta. Ehkä se johtui mahtavasta elektromagneettisesta pulssista tai kenties replikantit aiheuttivat sen tarkoituksenaan hävittää oma kiistanalainen historiansa.

    Poliisimies K lähtee etsimään Blade Runnerin ajan kollegaansa Rick Deckardia. Tämä löytyy Las Vegasista, hylätystä kaupungista missä Deckard asuu maanpaossa koiransa kanssa. Koira on oikea tai sitten ei.

    Deckardin asunnossa, entisen loistohotellin baarissa on miljoona juomatonta pulloa viskiä, baarin seinustalla on komea hylly täynnä kirjoja; ja pitkien seiniä ja seinänvieriä lojuu taideteoksia.

    Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta eivätkä diktaattorien komentamana. Maalaus seinällä kertoo historiasta ennen Pimennystä.

Ruutukaappaus: Kyllä Google tietää mitä pitää tietää?

Etsin viimeviikkoiseen pakinaani tietoja Maurice Dekobrasta (oik. Maurice Tessier). Netistä ei löytynyt paljoa enkä tietenkään jaksanut kaikkia viitteitä tutkia.

    Kävi kuitenkin ilmi, että Dekobra oli Ranskan suosituin ja suht’koht eniten myyty kirjailija maailmansotien välisenä aikana. Hän loi uudenlaisen kosmopoliittisen romaanityypin. Häntä käännettiin muille kielille eri puolilla maailmaa.

    Tänään Maurice Dekobran kirjat ovat hävinneet lukevan yleisön silmistä, aivan kuin Pimennyksen karkottamana.

    Noin kuusi vuotta sitten kirjoitin torstaipakinassani englantilaisesta Victor Bridgesistä (oik. George de Freyne), jonka seikkailuromaanit olivat Englannissa niin ikään maailmansotien välisenä aikana kokonaisen elämäntunnon brändi, puhuttiin ”Bridgeslandista”, Essexin ja Suffolkin sentimentaalisen englantilaisesta maisemasta.

    Vielä 1970-luvulla lontoolaiselle rautatieasemalla saattoi nähdä jonon ihmisiä, jotka yrittivät ostaa matkalippua Bridgesin romaanien fiktiviisille paikoille.

    Nykyään netistä ei löydy juuri mitään tietoa Bridgesistä. Hänen kirjojaan ei lueta. Pimennys on totaalinen.

    Pakinaa kirjoittaessani, vuonna 2012, ymmärsin poimia hyllystäni John M. Reillyn vuonna 1980 toimittaman teoksen Twentieth Century Crime and Mystery Writers, josta löytyi laadukas artikkeli Bridgesistä.

    Reillyn teoksen kaltaisia hakemistoja ei enää julkaista, koska Wikipedia ja muut vastaavat korvaavat kaiken.

    Niin kuvitellaan.

On siis aika ennen Internetiä ja toinen, tämä nykyinen.

    Entistä aikaa pitää etsiä kirjoista, niistäkin.

    Nykyisen ajan löytää hienosti ja ylenpalttisen kattavasti netistä. Se tietysti vaatii perslihaksia, mutta hyvänä puolena on, että nettiä voi käyttää kotona, etelään kiitävässä junassa, ranskalaisessa pikkukaupungissa, Madridissa tai Turussa, hiekkarannalla Andalusiassa ja melkein missä tahansa.

    En vähättele netin merkitystä. Ilman sitä ei näitäkään pakinoita kirjoitettaisi, ei ainakaan tässä muodossa, näillä tiedoilla.

    Mutta tavallaan netin ilmestyminen on eräänlainen Pimennys, noin kymmenen vuoden prosessi. Sen takana olevaa tietoa pitää nyt usein etsiä muualta. Se tietysti löytyy, sillä eivät replikantit eivätkä diktaattorit ole sitä hävittäneet, mutta Wikipedian kaltaisilla alustoilla menneisyys näkyy vain sellaisena ja niiltä osin kuin se kiinnostaa nykyihmistä juuri nyt, ei objektiivisena hahmotuksena moninaisesta elämästä, jota ennen vietettiin. Historian kerrostumia netti ei näytä, koska voimassa on vain viimeisin versio.

    Toki aitoja ja alkuperäisiä kirjoituksia digitoidaan, arkistoidaan ja julkaistaan netissä lehdistön, kansalliskirjaston ja ties kenen toimeenpanemana, mutta kaikkea ei nettiin eikä arkistoihin saada eikä kaikki ole suinkaan ilmaista. 

    Pimennyksen taakse pujahtaessa löytää vanhoja kirjoja, jotka kertovat menneisyydestä, olivatpa ne sitten painetussa tai digitaalisessa muodossa.

Pimennys ei ole pelkästään tekninen tapahtuma.

    Oikeastaan se ei ole lainkaan tekninen vaan enemmänkin historiallisfilosofinen prosessi. Se on kollektiivinen, yhä uudestaan toistuva muistikatkos.

    Eiväthän Dekobran ja Bridgesin teokset ja niiden kuvaama maailma ole kadonneet netin takia. Ei, ajan julma kriitikko ne on tappanut, poistanut hyllyistä, merkityksettömiksi tulkinnut.

    Miksi muistamme vaikkapa Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin loistavat päivät Pariisissa ja Rivieralla ja Pamplonassa, mutta emme tiedä mitään tuon ajan suosituimmista kirjailijoista, kuten Dekobrasta tai Bridgesistä? Eivätkö nuo omana aikanaan huippusuositut kirjailijat kerro ajastaan enemmän kuin Hemingway tai Fitzgerald?

    Tämä ajallinen vääristymä johtuu siitä, että Hemingwayn ja Fitzgeraldin kirjat ovat eläneet vuosikymmenten yli – toisin kuin Dekobran tai Bridgesin romaanit - ja kun niistä on myöhemmin tullut klassikkoja, me kuvittelemme että ne olivat sitä jo esimerkiksi vuonna 1926, vaikka Hemingway vasta silloin julkaisi läpimurtoromaaninsa Ja aurinko nousee.

    Kun pariisilainen lukeva yleisö näki 1920-luvulla edessään Maurice Dekobran loistavan hahmon eikä tiennyt Hemingwaysta juuri mitään, meille tuon ajan Pariisi näyttäytyy Hemingwayn kautta, koska hänestä on myöhemmin tullut Mr. Amerikkalainen Kirjailija, melkein universaali kirjailija-ikoni.

    Sitä paitsi kaikki anglosaksinen kiinnostaa meitä, toisin kuin ranskalainen tai espanjalainen.

    Pimennys tulee vähitellen... kuin ruohikossa saalista odottavan kissan loikassa.

Alex Matson kirjoitti Romaanitaiteessaan (1947), että kukin romaani saa ansaitsemansa kohtalon ja että ”romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

    Matsonin ilmaisema romaanin ”muodon” ajatus on enemmän kuin hämärä. Sillä voi selittää melkein mitä tahansa.

    Mutta jos Matson oli oikeassa, ja jos romaanin ilmaisemalla tunteella, maailmankatsomuksella, politiikalla, moraalilla ja ylipäänsä erilaisilla mielipiteillä ei ole mitään merkitystä sen suhteen kuinka romaani kestää aikaa, vaan ainoastaan romaanin muodon estetiikalla on merkitystä, niin voi kysyä, mitä tuollainen romaani lopulta kertoo ajastaan? Kertooko se mitään? Onko se pelkkää muotoa, esteettinen rautalankamalli?

    Edellyttääkö klassikoksi muuttuminen, että romaani irtautuu alkuperästään ja ajastaan?

    Jos edellyttää, niin eikö meidän tulisi lukea Dekobran ja Bridgesin kaltaisia kirjailijoita halutessamme tietää, millaista elämä oli ennen Pimennystä?