Pelisilmää tarvitaan

[politiikassa ja futiskentällä]

Kyösti Salovaara, 2015.

Onko jalkapallopeli yhteiskunnan analogia?

    Onko politiikka rikki?

    Kadottiko Harry ”Hjallis” Harkimo pelisilmänsä erotessaan kiukuspäissään kokoomuksesta? Ajatteliko nokkaansa pidemmälle? Ajatteliko muita kuin itseään?

    Tekeekö Petteri Orpo kylmäävää (*) puoluepolitiikkaa ottaessaan sinisistä loikkaavan poliitikon syliinsä? Kaatuuko Sote narsismiin?

    Voiko sanoja käyttää tajuamatta niiden merkityksiä?

    Jos minulta kysytään: jokainen rikki- ja kylmäävää-sanaa käyttävä pitäisi asettaa kolmen kuukauden kirjoituskieltoon!

   Ei kysytä.

Parhailla jalkapalloilijoilla on hyvä pelisilmä. He osaavat ennakoida tulevan tilanteen, näkevät kokonaisuuden ja jopa vaistomaisesti ymmärtävät mitä kohta tapahtuu.

    Barcelonan Andrés Iniesta syöttää pallon kahden puolustajan välistä ahtaaseen rakoon. Nyt siellä ei ole ketään, mutta kohta pallon nappaa tyhjään tilaan juossut Leo Messi. Syntyy maali.

    Iniesta tiesi missä Messi olisi muutaman sekunnin päästä. Messi tiesi missä pallo on muutaman sekunnin päästä. Aivan kuin Iniesta ja Messi lukisivat toistensa ajatuksia.

    Sanotaan myös, että hyvä pelaaja osaa ”lukea” peliä. Silläkin tarkoitetaan pelisilmää: ympärillä tapahtuvan ymmärtämistä, mahdollisen ennakointia, mahdottoman pois-sulkemista.

    Keskinkertainen pelaaja toivoo paljon, ymmärtää vähemmän.

    Kaikki eivät ole kuin Iniesta, kuin Messi.

Kerran eräs kielenhuoltaja tarttui urheilutoimittajan käyttämään ilmaisuun pallottomasta pelaamisesta. Toimittaja oli kehunut tai haukkunut jonkun joukkueen pallotonta pelaamista.

    Kielenhuoltajan mielestä vain pallolla pelataan, ei pallottomana. Palloton pelaaminen oli hänen mielestään kielivirhe.

    Ilmeisesti kielenhuoltaja ei ymmärtänyt mitä jalkapallossa (tai missä tahansa joukkuepelissä) tapahtuu. Hän huolsi kieltä ymmärtämättä sanojen merkitystä. Sopiiko niin tehdä?

    Chris Andersonin ja David Sallyn kirjoittamassa teoksessa Numeropeli kerrotaan, että yhden jalkapallo-ottelun aikana yhdellä pelaajalla on pallo hallussaan keskimäärin 53,4 sekuntia, ja pelaaja juoksee pallon kanssa keskimäärin 190 metriä.

    Peli kestää 90 minuuttia eli 5400 sekuntia. Keskimäärin pelaaja juoksee pelin aikana n. 11 000 metriä. Tämä tarkoittaa että pelaaja juoksee pallon kanssa vain n. 1,5 prosenttia pelin kuluessa juoksemastaan matkasta.

    Pelaajat osallistuvat siis peliin melkein koko ajan pallottomana, koskematta palloon.

    Näin ollen on yhtä tärkeää mitä pelaaja tekee silloin kun hänellä ei ole palloa kuin se mitä hän tekee pallon kanssa; tai melkein yhtä tärkeää, sillä ilman palloa ei voi tehdä maalia.

    Palloton pelaajaa luo tulevan hetken mahdollisuudet. Pallollisen pelaajan pelisilmää tarvitaan, jotta mahdollinen toteutuu.

    Houkutteleeko tämä esimerkki ajattelemaan, että yhteiskunta ja politiikka ovat futismatsin analogia?

Ihmisiä tulee ja menee. Jälkiä jää. Tuuli ja sade pyyhkivät jäljet hiekasta.

    Albaceten maakunnan Fuentealbillassa 34 vuotta sitten syntynyt Andrés Iniesta ilmoitti lopettavansa 22-vuotisen uransa FC Barcelonassa. Kun Barca voitti Espanjan Copa del Reyn muutama päivä sitten, Iniesta pelasi 670. pelinsä joukkueessa, jonka kanssa hän teki viime vuonna elinikäisen jatkosopimuksen.

    Nyt Iniesta menee Kiinaan, luultavasti.

    Espanjalaisesta jalkapallosta Guardianiin kirjoittava Sid Lowe kehotti kiinnittämään huomiota, kuinka lehdet kirjoittivat Iniestan lopettamisimoituksesta. ”Iniesta jättää meidät”, lehdet otsikoivat. Siis meidät, ei Barcaa, Lowe sanoi. ”Kuinka onnellisiksi Iniesta meidät tekikään”, muuan lehti kirjoitti. ”Jotakin kuolee sielussamme kun ystävä jättää meidät, mikään ei ole enää samaa kuin eilen.”

    Iniesta kuuluu kaikille, kuin ”maailmanperintökohde”. Lowen mielestä tätä selittää se, että Iniesta on tavallinen kundi, kuin kuka tahansa meistä.

    Kuin kuka tahansa meistä? Kenellä meistä on Iniestan pelisilmä? Tuskin kenelläkään.

    Mutta kenties Lowe ja muut asiasta puhuneet tarkoittavatkin Iniestan nöyryyttä toimia joukkueen hyväksi, osallistua pyyteettömästi sekä pallottomaan että pallolliseen pelaamiseen. Legenda voi olla vaikkei käyttäydy narsistisen tähden tavoin.

Kyösti Salovaara, 28.2.2018.
Seisahtuma keskinkertaisesta ottelusta Malaga vs. Sevilla.
Pallottomien pelaajien katsetta seuraamalla pallo löytyy.
Pallottomat  pelaajat ovat valmiina hyökkäämään, puolustamaan.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten lokakuussa 1996, Strasbourgissa (v. 1949) syntyneestä Arsène Wengeristä tuli lontoolaisseura Arsenalin päävalmentaja.

   Siihen asti tuntematon valmentaja nosti Arsenalin huipulle. Ryhdyttiin pelaamaan eurooppalaisella tyylillä, unohdettiin perienglantilainen taktiikka ”pitkä pallo ja kaikki perään” ja pestattiin Lontooseen eurooppalaisia huippuja. Arsenal ja koko englantilainen jalkapallomaailma avautui Eurooppaan.

    Viime viikolla Wenger ilmoitti päättävänsä valmentajan työn Arsenalissa tähän kauteen. Sopimusta olisi ollut jäljellä vielä yksi vuosi. Eilen Wenger kertoi, että eroilmoituksen ajoitus ei ollut hänen oma päätöksensä.

    Wengerin urasta on nyt kirjoitettu hienoja, kauniita sanoja. Mutta on myös muistutettu, että suurimmat saavutukset Wenger sai aikaiseksi ennen vuotta 2004. Viimeiset vuodet Wengerin ”jääräpäisyys” on herättänyt kriittikkiä. Miksi hän ei hanki parempia pelaajia? Mihin hän oikein luottaa? Liianko paljon nuoriin kykyihin? Miksi Wenger ei poistu näyttämöltä ja tee tilaa uudelle valmentajalle?

    Oliko Wengerin pelisilmä kateissa kun hän ei osannut jäädä ajoissa ”eläkkeelle”? Keskiviikkona Wenger sitten sanoi, ettei aio jäädä eläkkeelle; työ jatkuu jossain muualla.

    Mutta… kuka tietää mikä on oikea hetki väistyä? Pallon reitin voi aina ennakoida, maailman ennakoiminen on vaikeampaa.

    Arsène Wenger on haastatteluissa korostanut uskoaan ihmisen kauneuteen. ”Tärkeintä on uskoa ihmiseen”, Wenger sanoi viime joukuussa. ”Kun työskentelee tällaisessa hommassa näin pitkään, ei voi olla naiivi. Tunnistat kaikkien vahvuudet ja heikkoudet ja sen kuinka ihminen, joskus, on itsekäs ja ilkeä. Mutta silti täytyy uskoa että jokaisessa ihmisessä on valo, jonka voi saada esille. Perimmäisenä tehtävänä on tehdä ihmiset onnelliseksi. Valitettavasti se ei aina onnistu, mutta silti sitä yrittää.”

    Kritiikistä huolimatta katsomot nousevat seisomaan, kun Wenger kävelee viimeisiä kertoja kentän reunalta Arsenalin pukukoppiin joukkueensa mukana.

Kun Harry Harkimo sanoo, että politiikka on rikki, ymmärtääkö hän mitä sana tarkoittaa?

    En usko, siitä riippumatta käyttikö Harkimo tuota kirottua sanaa vai toimittajat hänen puolestaan.

    Harkimo lähtee puoluepolitiikasta tullakseen politiikkaan. Mitä se on? Mihin hän päätyy pois lähdettyään ja perille tultuaan?

    Väheksyvätkö Harkimo ja Mikael Jungner edustuksellisen demokratian legitimiteettiä ja voimaa perustaessaan ”platformin” uudenlaiselle poliittiselle liikkeelle?

    Onko politiikka siis vain käyttöliittymä, eräänlainen Airbnb tai Über, jota kuka tahansa voi käyttää oman agendansa ajamiseen? Eikö politiikka olekaan ryhmittymistä vaan hajottamista?

    Harkimolla – ja valitettavasti myös Jungnerilla – on epärealistinen ja naiivi käsitys demokratiasta ja parlamentarismista. Eihän mielipiteen peukutus netissä tai mielipiteen viskaaminen someen voi korvata parlamentarismia. Suora ”demokratia”, kansanäänestykset, sitä paitsi johtaa helposti enemmistön tyranniaan vähemmistöjä kohtaan. Ei jossakin äänestyksessä 999 999 ääntä saanut ”mielipide” ole yhtään arvokkaampi kuin 999 998 ääntä saanut. Ei tuollaisella apparaatilla voi kehittää yhteiskuntaa, ihmisten elämänpiiriä - paitsi ehkä Sveitsissä.

    Sen huomaaminen että puolueet eivät enää vastaa yhteiskunnallisen elämän monimutkaista todellisuutta, on oikea. Tästä huomiosta ei Harkimo eikä Jungneria pidä moittia.

    Mutta miten ihmisten halu ja toive pitäisi kanavoida demokraattiseksi päätöksenteoksi?

    ”Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia”, muistuttaa Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, ”kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta.”

   Poliittiset puolueet syntyivät aikanaan ajamaan selkeiden, vahvaa yhteiskunnallista ideaa edustavien ryhmien etua. Silloin noita  ryhmiä oli muutamia, joten ”asiaa” oli helppo ajaa. Myös asiat olivat selkeitä: lisää palkkaa, vapaa-aikaa, sosiaaliturvaa. Työmies oli työmies, kapitalisti oli kapitalisti, virkamies oli virkamies ja maanviljelijä oli maanviljelijä. Nykyään yhteiskunnallinen todellisuus on pirstoutunut pieniksi kupliksi, todellisiksi ja kuvitelluiksi. Oleellista on, että kukin meistä tuntee kuuluvansa useisiin ”ideologisiin” porukoihin käsillä olevasta asiasta ja intressistä riippuen.

    Harkimo ja Jungner kuvittelevat ratkaisevansa ongelman käyttöliittymällä, jonka kautta itse kukin voi ja saa ilmaista henkilökohtaiset ”preferenssinsä” muka poliittisena tekona, mutta eihän se ratkaise ongelmaa, koska kaikista asioista saadaan tuhansia ristiriitaisia ”mielipidekyselyjä”.

    Jonkun pitää sovitella, tehdä ne pahamaineiset kompromissit, jopa lehmänkaupat.

Yksilön ja yhteisen päättämisen väliin tarvitaan ”jotakin”: Mitä?

    Monipuolisia joukkueita joita yhdistää jokin idea?

    Iniestan kaltaisia pelintekijöitä?

    Wengerin kaltaisia johtajia, jotka uskovat että ihmisen kauneus puhkeaa kun sen eteen tehdään töitä?

    Edustuksellisuutta, joka ottaa huomioon kaikkien ihmisten aidon tarpeen olla vapaa ja saada valita oma elämänsä?

    Ehkä pitäisi myös tunnustaa, että yksilön ja yhteisön välillä on aina kitkaa, jota ei pystytä koskaan ratkaisemaan lopullisesti.

    Jos meistä jokainen ajaa taksia, kuka istuu takapenkillä ja maksaa kyydin?

    Utopioita ei pidä tuoda maan päälle, koska utopia on totalitäärinen ajatus.

    Kaikkea ei voi tehdä yksilön mielihalujen perusteella. Mutta on myös ”lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut” (Holm).

    ”Päiväsaikaan kävelevä ei kompastu, sillä hän näkee maailman valona”, sanottiin eräässä italialaisessa elokuvassa.

    Harmi että joskus pitää liikkua pimeällä.

Kyösti Salovaara, 2015.
Arto Tolsa Areena Kotkassa "tehtaan varjossa".
Oikealla näkyy Enso Gutzeitin sellutehtaan vanha piippu.
Onko analogia yhteiskuntaan kaksitasoinen:
pelin sisäinen ja ulos ylettyvä?

(*) Kirjoittaja sotkeutui omiin nappulakenkiinsä. Ensimmäisessä versiossa puhuttiin jäätävä-sanasta kun oli tarkoitus tietenkin inhota muotisanaa kylmäävää.  KS, 26.4.2018 klo 15:11.