Pienet sielut

[suuret sanat]

Kyösti Salovaara, 2024.

Edustuksellisen vallankäytön pilarit 1: Eduskunta.

 

Meidän julistajamme – olkoot sitte teosofeja tai tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä, Kalevala-kalervolaisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja, esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia, pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä, kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita, kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita, kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia puoskareita – mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa sairastanevatkin – kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen, autuaaksi tekevän uskonsa.

- Volter Kilpi: Kansallista itsetutkistelua. Otava 1917.

Jos olisin pidempi, näkisin kauemmaksi.

    Jos olisin viisaampi, tietäisin enemmän.

    Jos olisin nuorempi, jaksaisin paremmin.

    En ole, joten tyydyn vähempään.

    Heittelen sanoja kuin kiviä lammikkoon.

    Plumps!

Suvaitsevuus on aikamme sana.

    Oletko? Olemmeko? Olenko?

    ”Minä olen, sinä et”, monet sanovat tai ajattelevat.

    Tätä voi testata lainaamalla ranskalaista kirjailijaa ja filosofista ajattelijaa Albert Camusia. 

    ”Vapaus on sitä”,  Camus kirjoitti vuonna 1945, ”että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Tämä on helppo hyväksyä mielessään. Mutta kuinka vaikeaa tuon ajatuksen noudattaminen onkaan käytännön elämässä, päivän politiikassa, maailman muuttamisen tai ennallaan säilyttämisen keskustelussa.

    Keskustelu mediassa, somessa ja eduskunnassa reputtaa Camus-testin.

Muutama viikko sitten suomalainen Elokapina ja ruotsalainen Återställ Våtmarker töhrivät punaisella ”maalilla” Eduskuntatalon graniittipylväitä. Töhrijöiden mielestä kansanedustajat ja hallitus eivät välitä ilmastonmuutoksesta eikä siitä julkisessa keskustelussa ”tiedetä” mitään. (Tietysti välitetään ja tiedetään, mutta se on toinen juttu.)

    Tänään kerrotaan, että vaikka pylväiden pinta on saatu puhdistettua, pylväselementtien saumat tunkevat punaista väriä yhä näkyville. Elokapina onnistui töhrimään demokratian tyyssijaa ”lopullisesti”. 

    Tempaus herätti pääosin kielteisiä tuntoja sekä kansanedustajissa että kansassa, joita parlamentti edustaa.

    Sattumoisin asiaa käsiteltiin tapahtumaviikon perjantaisessa Kulttuuriykkösessä Ylellä. Sattumoisin satuin kuuntelemaan ohjelman hämmästyäkseni.

     Keskustelemassa oli kolme kulttuurihenkilöä ja toimittaja. Kuinka ollakaan kulttuurihenkilöt eivät olleet juuri lainkaan pöyristyneitä eduskunnan ”häpäisemisestä”. Lievää kritiikkiä tempauksen vääräsuhtaisuudesta toki esitettiin. Mutta sitten kirjailija ja tutkija Virpi Hämeen-Anttila täräytti mielipiteensä: koska eduskunnassa on ”voimia” jotka eivät välitä demokratiasta, miksi maailmansuojelijoidenkaan pitäisi välittää?

    Voiko edustuksellista demokratiaa pahemmin ymmärtää väärin kuin kirjailija Hämeen-Anttila ymmärtää? Voiko kansaa halveksia enemmän kuin Hämeen-Anttila halveksii?

Demokratia on siitä hankala apparaatti, että se antaa kaikille ja kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden ja oikeuden osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Missään ei ole määritelty, ei edes perustuslaissa, ketä saa äänestää ja miksi.

    Kun kansa äänestää ”väärin”, yhteiskuntamoralistit ja maailmanparantajat ovat valmiita hylkäämään koko demokratian. Ja onhan tämä kehitys oikea ongelma, en sitä kiistä.

    Kun pitkin Eurooppaa ns. laitaoikeiston populistit saavat vaaleissa jopa 30 % kansan äänistä, media, politiikan tutkijat ja suuri osa poliitikoista vaatii, että tuommoinen käytös pitää padota; että laitaoikeistoa ei saa päästää valtaan, että väärin äänestäneitä ei saa palkita jne. Tuoreena ilmiönä on, esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa, uudenlaisen jyrkän vasemmiston nousu parrasvaloihin. Se näyttää yhtä taantumukselliselta kuin laitaoikeisto, mutta sen uhasta demokratialle ei juuri keskustella. Ei ainakaan vielä. Äärilaidat syleilevät toisiaan - ja Putinin Venäjää.

    Jos uskomme, että Camus oli oikeassa vuonna 1945 - juuri käydyn sodan jälkeen -  niin miten ääripopulisteihin (sekä oikealla että vasemmalla) tulisi suhtautua? Pitää heidät syrjässä ajan tappiin asti? Vai houkutella mukaan koalitiohallituksiin jotta estettäisiin heidän nousunsa yksinvaltaan? Kumpi keino tehoaa paremmin?

    Ken tietää, vaikenee.

Ikävintä tässä kaikessa on ns. kulttuuriväen karkea suvaitsemattomuus, niin kuin Virpi Hämeen-Anttilan käyttäytyminen paljastaa. Kun kulttuuriväki yhä voimakkaammin korottaa itsensä ns. kansan yläpuolelle ja julistaa omaa viisauttaan ainoana oikeana viisautena, alkaa olla piru merrassa, niin kuin kylillä ennen puettiin sanoiksi.

    Englantilainen kirjailija ja kriitikko Wyndham Lewis sanoi 1930-luvulla että ”kukaan taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Taiteilijat ovat Lewisin mielestä ajatuksien aristokratiaa eivätkä massat voi sellaista "aristokratiaa" koskaan ymmärtää ja hyväksyä.

    Avoimessa yhteiskunnassa pitäisi kuitenkin sietää kaikenlaisia ajatuksia, niitäkin joita itse pitää tyhminä. Kukaan ei tiedä ”oikeita” vastauksia kaikkiin ongelmakysymyksiin.

    Epätietoisuuteen sopii suhtautua tyynellä viisaudella.

    Albert Camus lainasi Lazare Bickeliä: ”Älykkyys on kykymme joka estää meitä tekemästä äärimmäisiä johtopäätöksiä, jotta voimme vielä uskoa todellisuuteen. Approksimatiivinen ajattelu on ainoa todellisuuden synnyttäjä.”

    Demokratian (=ihmisten) erehtyväisyyteen voi myös suhtautua, ja siihen kai pitäisikin suhtautua niin kuin Ralf Dahrendorf ehdotti kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990): ”Yrittäkäämme sen vuoksi etsiä totuutta, mutta varmistakaamme myös se, että voimme yrittää uudelleen, jos erehdymme tai meidän kuvitellaan erehtyneen. Suurempaa inhimillistä vapautta uhkaavaa vaaraa ei olekaan kuin dogma, yhden ryhmän, ideologian tai järjestelmän monopoli. Samasta syystä tärkein tehtävämme on toimia siten, että olemme avoimia muutoksille. Avoin yhteiskunta ei lupaa helppoa elämää. Päinvastoin, ihmisellä on vaarallinen kaipuu suljetun maailman kodikkuuteen.”  (Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.)

”Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden”, Camus kirjoitti vuonna 1945. Eräässä toisessa kirjoituksessaan hän lainasi Kierkegaardia: ”Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen.”

    Onko nykyinen mediahäly vaikenemista suureen ääneen?

    Pitäisikö sen sijaan pysähtyä miettimään… hiljaa itsekseen?

    

 

Kyösti Salovaara, 2021.

Edustuksellisen vallankäytön pilarit 2: Valtioneuvosto.

Harhaanjohtamisen taito

[ja tahto]

Kyösti Salovaara, 2024.

Eduskunta umpikujassa, 
umpikuja eduskunnassa?

Strellman harmittelee sitä, että nykyiset poliittiset voimat eivät tue kirjallisen kulttuurin vahvistumista Suomessa. Petteri Orpon hallitus päätti nostaa kirjojen arvonlisäveroa 40 prosenttia, 10 prosentista 14:ään… ”Suomen valtiontalous saa vain pienen hyödyn kirjojen alvin korottamaisesta, mutta kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoo. 

- Art Housen kustantaja Urpu Strellman Suomen Kuvalehden haastattelussa 2.8.2024

Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuuli 18:aa oikeustieteilijää, jotka olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että hallituksen esitys oli räikeässä ristiriidassa Suomea sitovien oikeudellisten velvoitteiden kanssa. Lain säätäminen tarkoitti Suomen oikeusvaltion heikentämistä, mutta Valtoselle se edusti oikeusvaltion vahvistamista. Toisin sanoen: ollakseen jatkossakin luotettava oikeusvaltio Suomen piti säätää laki, joka rikkoo poikkeuksellisella tavalla Suomen valtiosääntöoikeudellista perinnettä.

- Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Yle Ykkösen kolumnissa 1.8.2024

Parlamentarismin kuolema on suuri väite. Mitä sen tilalle voisi tulla? Kontula piirtää seinään päättyvän nousevan käyrän alapuolelle hauraita viivoja tulevaisuuteen. Hän sanoo, että nyt olemassa vain marginaalisia kehityskulkuja, joissa on siemeniä tulevaisuuden mallille. Hän uskoo, että parlamentit jatkavat varmasti toimintaansa, ”mutta niistä tulee kuin hiippakuntia”, joista kukaan ei enää oikein muista, mitä ne ovat… Parlamentarismin tulo tiensä päähän on valjennut Kontulalle vähitellen, ja se on ollut hänelle suuri pettymys.

- Kansanedustaja Anna Kontula Helsingin Sanomien haastattelussa 2.8.2024

Sanasta miestä ja sarvesta härkää.

    Hemmetti, mistä tuo latteus tähän ilmestyi?

    Jatkan kuitenkin aloittamallani linjalla.

    En ”käytä” varsinaista somea, sitä missä paasataan, missä räjähdetään kun missi istuu tissillään tai hurmaannutaan kun lapsi pärjää aikuisten olympialaisissa. Mutta primitiivinen some heijastuu laatumediaan, joka kommentoi noita paasauksia ja räjähdyksiä.

     Ärsyynnyn siis, mutta en somen takia vaan laatumedian. Onkohan se oikeastaan niin laadukasta kuin halua itseään pidettävän. Mutta parempaa ei ole tarjolla, niin kuin ei ole parempaa Suomeakaan.

    Vanhemmiten ärsyyntyy vähemmästä.

    Niinpä napinoin: ärsyttääkseni!

Vanhat jutut kiertävät mediasta toiseen uudestaan. Niitä yhdistää suhteellisuudentajun puute. Ja se, että perimmiltään niissä halveksitaan demokraattista päätöksentekoa ja demokratian ideaa, vaikka päällisin puolin ollaan huolestuneita demokratiasta ja päätöksenteon tuloksista, siis päätöksistä.

    Kirjailija ja esseisti Tommi Melender haastatteli Suomen Kuvalehdessä Art Housen ostanutta Urpu Strellmania. 

    Tietenkin haastattelu kääntyi politiikkojen moittimiseksi. Kirjojen arvonlisäveron nostaminen on pirullista puuhaa, joka kaataa kirjojen kustantamisen ja kauppaamisen syvään alhoon. Tästä haastattelija ja haastateltava olivat liikuttavan yksimielisiä.

    Kaataako?

    Katselin kirjoja myyviä nettikauppoja. Viime vuonna julkaistu Satu Rämön dekkari Jakob (WSOY) maksaa kaupoissa 26,60 – 28,95 euroa.

    Melenderin kirjoituksesta saa käsityksen – huolimattomasti lukien – että kirjan hinta saattaisi nousta 40 %. Kauheaa! Strellman ja Melender ehkä haluavatkin, että haastattelua luetaan huolimattomasti; että lukija tarkoituksella johdetaan harhaan.

    Tarkistin toisenkin kirjan hintoja nettikaupoissa. Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023) maksaa Adlibriksessä 26,90 e, Prismassa 27,20 e, Suomalaisessa kirjakaupassa 27,95 ja Akateemisessa kirjakaupassa 31,90 e.

    Kirjalla ei ole yhtä hintaa, niin kuin Art Housen kustajantaja hyvin tietää. Alvin korotuksellakaan ei ole yhtä vaikutusta vaan erilaisia: jonkin kirjan hinta nousee jossakin kaupassa, toisen ei, riippuen kirjoja myyvästä kaupasta.

     Entäpä se hirmuinen 40 % korotus?

    Katsotaanpa todellisuutta suoraan silmiin. Adlibriksessä Hopeamedaljonki maksaa 26,90 e. Nykyisellä 10 % alvilla siinä on veroa 2,45 e.

     Kuinka paljon kirja maksaisi, jos kauppias siirtäisi alvin korotuksen kokonaan kirjan hintaan? No, uudella 14 % alvilla Hopeamedaljongin hinnaksi tulee 27,88 euroa eli kirjan hinta nousee kokonaista 0,98 euroa.

    ”Kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoi. Siitäkö että 27 euron kirjaan tulee yhden euron korotus? 

     ”Puhu pukille!” minä sanon ärsyyntyneenä yrityksestä johtaa minua(kin) harhaan. Muutama päivä sitten joku kehui maksaneensa Coldplayn konserttilipuista yli 1000 euroa. Medialiiton tutkimuksen mukaan kirjoja pääosin ostavat hyvin toimeentulevat kansalaiset. He tuskin tajuavat, että alle kolmekymppiä maksava kirja on yhden euron kallimpi kuin viime vuonna.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kun politiikan tutkija tutkii politiikkaa, tuleeko hänen olla laatikon sisällä vai sen ulkopuolella? Jos kysymys on tieteestä, politiikan tutkijan ei pitäisi kiivailla politiikan laatikossa vaan sen ulkopuolella.

    Mutta onko humanistinen ”tiede” koskaan aitoa, kovaa tiedettä?

    Ei ainakaan jos Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Vuorelman kirjoituksia lukee. Hän on ilmiselvästi hypännyt politiikan laatikkoon ja on häpeämättä puolueellinen.

    Ok, sopii minulle. Vaikka ärsyynnyn.

    Vuorelma väittää, että käännytyslailla Suomen eduskunta paljasti kuinka enemmistöt sortavat vähemmistöjä ja kuinka eduskunta katkaisi suomalaisen demokratian selkärangan eli perustuslain sielun.

    Eduskunnassa 5/6 kansanedustajista teki päätöksen laista. Päätöksen muoto täyttää täydellisesti suomalaisen demokratian säännöt. Ne koskevat myös perustuslakia. Eikä perustuslaki ole mikään ulkoavaruudesta maan päälle pudotettu lakipaasi, johon maan päällä ei saisi koskea.

    Vuorelma on varmaankin oikeassa väittäessään, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kieltä käytetään puhujan ja kirjoittajan omiin tarpeisiin. Niin on aina käytetty. Jopa Vuorelma käyttää sanoja niin kuin haluaa ne itse ymmärtää. 

    Olisi kivaa (ihan huikeaa) jos joku Vuorelmaa neutraalimpi tutkija selvittäisi mitä kaikkea sana ”liberaali” nykyään merkitsee ja mitä ei, ja kuinka tuo sana on ikään kuin kaapattu blokkipoliitikassa merkitsemään monia ei-liberaaleja asioita.

Kun poliitikan tutkija sanoo, että 18 oikeustieteilijän sanan olisi pitänyt painaa enemmän kuin 5/6 eduskunnasta, tulee kysyneeksi pitäisikö demokratiasta (parlamentarismista) todellakin luopua ja antaa valta asiantuntijoille, vähän niin kuin Platonin filosofikuninkaille.

    Tällaista henkeä ilmassa liikkuu, eikä ainoastaan Vuorelman kirjoituksissa.

    Anna Kontula sanoi Hesarin haastattelussa suoraan, että jos hänen kaltaistensa maailmanparantajien tahtoa ei sellaisenaan toteuteta parlamentissa, päätökset aletaan tehdä muualla ja eduskunta muuttuu yhdentekeväksi ”hiippakunnaksi”, jonka tarkoitusta ei kukaan kohta muista eikä tiedä. 

    ”Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa (2008). Viime kädessä ”erottuminen” tarkoittaa pettymistä demokratian hitaaseen kulkuun ja siihen että kansalaisten enemmistö saattaa todellakin olla joskus (vai aina?) väärässä. Johtopäätös sitten on Vuorelman ja Kontulan tavoin edustuksellisesta parlamentarismista luopuminen ja asiantuntijavallasta haaveilu.

    Demokratiaan pettyneiden Strellmanin, Melenderin, Vuorelman ja Kontulan kiusaksi, ihan vain ärsyttääkseni heidän mielenrauhaansa, lainaan lopuksi Yrjö Ahmavaaran tieteellistä näkemystä (Yhteiskuntakybernetiikka, 1976) objektiivisuudesta ja päätöksenteon mahdollisuuksista. Ahmavaara sanoo, että historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisissa elämäntilanteissa ei ole tieteellisesti ainoata ”oikeaa” johtajaa eikä tieteellisesti ainoata ”oikeaa” tekoa.

    Ahmavaaraa edelleen lainaten: ”Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Vasta jälkikäteen, vuosien päästä, on mahdollista arvioida tappoiko 1 euron korotus romaanin hintaan koko kirjallisuuden ja johtiko käännytyslain hyväksyminen laajalla enemmistöllä suomalaisen demokratian kuolemaan. 

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Komea päältä,
ontto sisältä,
komeiden pylväiden välistä karkaavaa vallankäyttöä?

Laki, moraali, politiikka

[marxilais-marlowelainen tulkinta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Petrusbrunnen, Trier.

Hyväkin puolustus sortuu joskus alkeelliseen virheeseen. Seurataan herkeämättä palloa kuljettavaa hyökkääjää ja unohdetaan vastustajan muiden hyökkääjien liike maalialueella. Ja yhtäkkiä pallo on vapaaksi jätetyllä hyökkääjällä, joka tekee helpon maalin – päällään tai jalallaan.

    Poliittisen keskustelun seuraaminen edellyttää vähän samanlaista tilannetajua, pelin lukemisen taitoa.

    Aina ei kannata kuunnella keskustelun substanssia vaan pikemminkin sen ympärille kehittyvää argumentointia, perusteluja jotka eivät puolusta tai vastusta itse aihetta, vaan jotka viittaavat sen ulkopuolelle poliittiseen tilaan, yhteiskunnalliseen tilaan toisin sanoen.

    Kun kuunteli kolme tuntia al-Holin lapsista ja Isis-äideistä käytyä välikysymyskeskustelua, havahtui kummalliseen kysymykseen: miksi hallituspuolueiden edustajien puheessa joka kolmas lause vetoaa siihen, että Suomi on oikeusvaltio? Tällainen hokema pistää skeptikon miettimään, onko Suomi todellakin oikeusvaltio, jos sitä pitää perustella noin voimallisesti. Mitä hokemalla väistettiin ja välteltiin? Poliittista vastuutako?

    Toinen huomiota herättävä argumentti toistuikin vaatimuksessa noudattaa lakia eikä turvautua poliittiseen ratkaisuun hankalassa asiassa. Tarkkaamaton kuuntelija harhautettiin uskomaan ettei moraalilla, oikeudenkäytöllä ja ihmisoikeussopimuksilla ole mitään tekemistä politiikan kanssa; että ne ovat ikään kuin kiveen hakattuja, käytännöllisen elämän ulkopuolelta saatuja ohjeita, joista ei voi eikä saa olla eri mieltä.

    Kummallisinta tietysti oli, että vasemmistolaiset kansanedustajat vetosivat huuli kireällä lakeihin poliittisen harkinnan sijaan. Yleensä lakeihin vetoaminen on näyttäytynyt oikeiston leipälajina.

Trierin kaupunki Moseljoen varrella on Saksan vanhimpia kaupunkeja, ellei ihan vanhin.

    1500-luvulla Trierissä käytiin Euroopan suurimmat noitavainojen oikeudenkäynnit. Roviot paloivat, noitia poltettiin.

    Hieman noitaoikeudenkäyntien jälkeen, vuonna 1595 Trierin kauppatorille rakennettiin Hans Rupprecht Hoffmannin suunnittelema Pyhän Pietarin suihkulähde.

    Suihkulähteen koristelu on komeaa, tai sitten ihan kitchiä. Sen värit on pidetty hyvässä kunnossa. Kaiken huipulla seisoo kultakaapuinen Pietari sädekehä hiustensa koristuksena.

    Mutta kun turisti rajaa ottamaansa valokuvaa suihkulähteen Pietarista, hän hätkähtää. Onko Pietarilla sädekehä vai peittääkö hänen päätään lintujen ulostuksen estävä kehikko?

    Satunnainen tarkkailija päättelee, että Pyhän Pietarin hiuksia varjelee sädekehä, joka myös estää lintujen ulosteiden valumisen kultaisille hiuksille ja pyhille harteille. Sädekehällä on kaksi tarkoitusta: pyhä ja käytännöllinen. Eikä noita tarkoituksia voi erottaa toisistaan, niin kuin ei voi erottaa moraalia arkipäivän käytännöistä sen enempää kuin politiikkaakaan (yhteiskunnallista vuorovaikutusta) laeista ja perusoikeussopimuksista.

    Älä tuijota palloa – katso pelaajien liikettä sen ympärillä!

Kyösti Salovaara, 2019.
Seis!
Karl Marx ohjaa
jalankulkijoita Trierissä.

Kummalliselta tuntuu että vasemmisto kansanedustajiensa suulla kieltää mestarinsa. Jokaisen sosialistina itseään pitävän kuuluisi tuntea yhteiskuntafilosofian suurmiehen, Trierissä v. 1818 syntyneen Karl Marxin ajatusmalli (ja aika vakuuttava selitysmalli) hengen ja aineen vuorovaikutuksesta, siitä että käytännöllinen elämä, aineellinen perusta luo päälleen ja sisälleen arvojen ideat ja moraalin ja poliittisen ajatusmaailman.

    Suomen eduskunnan keskustelussa vasemmistolaiset pyrkivät erottamaan henkisen elämän aineellisesta, mutta sehän on mahdotonta; pelkkää idealismia tai pötypuhetta vaikean (poliittisen) probleeman lannistamana.

    Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki vetoaa lakeihin ja kieltää politiikan läsnäolon, mihin hän oikeastaan vetoaa?

    Marxin (ja marxilaisuuden) tulkinta todellisuudesta oli ja on täysin toinen. Marx sanoi, että ”oikeudellisia suhteita sen enempää kuin valtion muotojakaan ei voida käsittää niistä itsestään tai niin sanotusta ihmishengen yleisestä kehityksestä lähtien, vaan ne päinvastoin perustuvat aineellisiin elinehtoihin”. ”Sosiaalinen, poliittinen ja henkinen elämä ylipäätään riippuvat aineellisen elämän tuotantotavasta”, Marx sanoi.

    Kaikki yhteiskunnallinen elämä on käytännöllistä. Ei ole (ei ainakaan meidän tiedossamme) tuonpuoleisia ideoita eikä tuonpuoleisia lakeja ja moraalia. Kaikki henkinen on kaikessa aineellisessa ja vastakohdissaan. ”Olisiko lukko ikinä kehittynyt yhtä täydelliseksi, ellei keskuudessamme olisi varkaita”, Marx kärjisti pilkkakirveenä. ”Olisiko setelien painaminen saavuttanut nykyisen täydellisyytensä, ellei väärentäjiä olisi?.. Eikö Pahantiedon puu olekin aina samalla ollut myös Hyväntiedon puu aina Aatamin ajoista lähtien?”

Marxin ajattelun voi ottaa fatalistisesti tai romanttisesti. Fatalisti uskoo, että maailma on kuin on, minkä sille mahtaa, kiehukoon liemessään. Romantikko ymmärtää, että kaikki on mahdollista, niin aineen kuin hengenkin kasvattaminen ja muuttaminen. Romantikko myöntää, että laulun sanoissa myös laulajan nauttiman leivän vilja aaltoilee.

    Marxilainen ajattelee - ja väittää – että kapitalismin kehitys koko monimutkaisuudessaan näkyy myös lakien, moraalin ja ideoiden kehityksessä, kuitenkin niin että molemmat tai paremminkin kaikki sfäärit vaikuttavat kaikkeen. Kun siis tarkastelee jotakin lakia, sopimusta tai käytäntöä, tulee kysyä, kuka siitä (laista, moraalikoodista, ideoista) hyötyy: kenelle tämä laki tai tämä käyttäytymismalli sopii ja kenen tai minkä hyödyksi se on laadittu ja sovittu?

    Yllättävän monet kymmenestä käskystä kuvaavat yhtä moderninkin yhteiskunnan moraalikoodia, tosin enemmän tai vähemmän liuduntuneessa muodossaan. Yhteinen historia on pitkä aineessa ja hengessä.

    Salapoliisiromaanien lukija on oppinut, että yksityisetsivä tai poliisimies kysyy ensimmäiseksi murhapaikalla: kuka tästä murhasta hyötyy?

    Marxilaisen ja ”marlowelaisen” tulkinnan mukaan täytyy kysyä, miksi hallituksessa olevat puolueet väittävät, että al-Holin Isis-äitien kotiinpaluun ongelma ei ole poliittinen (vaan juridinen) tai että miksi Sipilän hallituksen sote-uudistus kaatui siihen, että perustuslakijuristit näyttivät olevan vasemmistopuolueiden kannalla, että perustuslakia ei pidä tulkita vaan lukea kirjain kirjaimelta kuin Mooseksen kivitauluja.

    Kuusikymmentäluvulla banderolleihin kirjoitettiin: Kaikki on politiikkaa!

    Nyt saman ajatusmaailman jälkeläiset kirjoittavat salaisiin muistioihinsa: Mikään ei ole poliitiikkaa! Lakia on noudatettava! Ennen meitä se kirjoitettiin ja meidän jälkeen se jääköön muuttumattomana!

    Kun 1960-luvulla vasemmistolaiset väittivät (me vasemmistolaiset väitimme), että Suomessa vallitsee ”porvarillinen hegemonia”, joka näkyy kaikessa, yhtä hyvin lainsäädännössä kuin virkamiesten käyttäytymisessä, sekä koululaitoksessa että joukkotiedotusvälineissä, niin mikä ”hegemonia” nyt vuonna 2019 vallitsee vasemmistolaisten puolustaessa lakia ja järjestystä ja yrittäessä estää muutoksia vallitsevaan olotilaan?

    Onko Suomi muka ”sosialistinen”? Tuskinpa vaan. Entä sitten, vallitseeko Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, sosialidemokraattinen hegemonia, siitä riippumatta kuinka suuren kannatuksen sos.dem puolueet parlamenteissa saavat?

    Jälkimmäinen väite saattaa pitää paikkansa sillä lisäyksellä, että hyvinvointivaltion olemukseen sisältyviin totalitaarisiin piirteisiin (”pohjoismainen holhousvaltio”) antaa jymäkän lisän vihreään liikkeeseen kuuluva totalitaarisen utopian kaipuu.

    Pelkääkö vasemmisto menettävänsä hegemoniansa? Kenties. Suurien aatteiden tilalle on vyörynyt erilaisten poppareiden aatteettomuuskulttuuri. 

Kyösti Salovaara, 2019.
Kiinalaisen kuvanveistäjän
Wu Weishanin Karl Marx pronssipatsas
Trierissä.

Paavo Kastari (1907-1991) - oikeustieteilijä, professori, Valpon päällikkö, eduskunnan oikeusasiamies ja kahden hallituksen ammattiministeri - aloitti vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö näin komeasti: ”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan poliittista.”

    Tuossa teoksessa Kastari käsitteli mm. perusoikeuksia ja niiden vaikutusta lainsäädäntöön. Hän totesi että perusoikeudet ovat pakottaneet vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja sillä tavalla eturyhmien vaatimukset ovat tulleet kohtuullisemmiksi. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla”, Kastari kirjoitti. ”Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Tuohon aikaan reformit törmäsivät vahvaan omaisuudensuojaan. Tänään törmätään perusoikeuksien ylivaltaan tasa-arvon puitteissa. Sitä punnitaan gramman vaa'alla. Onko (vasemmistolainen) maailma siis valmis tässä mielessä? Onko vasemmistolaisella aatteella vain menetettävää 2000-luvun todellisuudessa? Vai ymmärtääkö se todellisuuden vaatimukset konservatiivisesti, antautuen?

    Kaikki on politiikkaa. Myös lakien säätäminen on poliittinen teko.

    Ja kaikki mikä on politiikkaa, on myös altista kritiikille. Siitä ja tästä asiasta voi olla eri mieltä ja siitä saa olla eri mieltä. Yhteiskuntatodellisuudessa ei ole kiveen hakattuja totuuksia – paitsi syntyminen ja kuolema.

    Kuka hyötyy? Mitä hyödyttää? Miksi kannattaa tehdä…?

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (1953. Suomennokset 1956 ja 1988. WSOY.) yksityisetsivä Philip Marlowe auttaa ystäväänsä pakenemaan murhan rikosepäilyä. Kun poliisit kuulustelevat Marlowea, tämä kieltäytyy vastaamasta moraalikoodiinsa ja ammattietiikkaansa vedoten. Niinpä Marlowe päätyy putkaan miettimään itsepäisyyttään.

    ”Teidän piti ruveta teatraaliseksi”, Marlowea auttamaan tullut huippulakimies moittii Marlowea: ”Pitää kiinni oikeuksistanne, puhua laista. Miten sinisilmäinen te oikein voitte olla, Marlowe? Teidänlaisenne mies, jonka pitäisi jo tietää miten maailmassa pärjätään. Laki ei ole sama kuin oikeus. Se on hyvin vajavainen koneisto. Jos painaa juuri oikeita nappeja ja on lisäksi vielä hyväonninen, oikeus saattaa tulla näkyviin vastauksessa. Lakia ei ole koskaan tarkoitettukaan muuksi kuin koneistoksi.”

    Chandlerin romaanin viimeiset virkkeet johdattakoon pakinan ironiseen ja salaviisaaseen loppuhuipennukseen:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Kyösti Salovaara, 2019.
Aine ja henki sulautuvat toisekseen
eli
Hyvää Joulua 2019.

Pelisilmää tarvitaan

[politiikassa ja futiskentällä]

Kyösti Salovaara, 2015.

Onko jalkapallopeli yhteiskunnan analogia?

    Onko politiikka rikki?

    Kadottiko Harry ”Hjallis” Harkimo pelisilmänsä erotessaan kiukuspäissään kokoomuksesta? Ajatteliko nokkaansa pidemmälle? Ajatteliko muita kuin itseään?

    Tekeekö Petteri Orpo kylmäävää (*) puoluepolitiikkaa ottaessaan sinisistä loikkaavan poliitikon syliinsä? Kaatuuko Sote narsismiin?

    Voiko sanoja käyttää tajuamatta niiden merkityksiä?

    Jos minulta kysytään: jokainen rikki- ja kylmäävää-sanaa käyttävä pitäisi asettaa kolmen kuukauden kirjoituskieltoon!

   Ei kysytä.

Parhailla jalkapalloilijoilla on hyvä pelisilmä. He osaavat ennakoida tulevan tilanteen, näkevät kokonaisuuden ja jopa vaistomaisesti ymmärtävät mitä kohta tapahtuu.

    Barcelonan Andrés Iniesta syöttää pallon kahden puolustajan välistä ahtaaseen rakoon. Nyt siellä ei ole ketään, mutta kohta pallon nappaa tyhjään tilaan juossut Leo Messi. Syntyy maali.

    Iniesta tiesi missä Messi olisi muutaman sekunnin päästä. Messi tiesi missä pallo on muutaman sekunnin päästä. Aivan kuin Iniesta ja Messi lukisivat toistensa ajatuksia.

    Sanotaan myös, että hyvä pelaaja osaa ”lukea” peliä. Silläkin tarkoitetaan pelisilmää: ympärillä tapahtuvan ymmärtämistä, mahdollisen ennakointia, mahdottoman pois-sulkemista.

    Keskinkertainen pelaaja toivoo paljon, ymmärtää vähemmän.

    Kaikki eivät ole kuin Iniesta, kuin Messi.

Kerran eräs kielenhuoltaja tarttui urheilutoimittajan käyttämään ilmaisuun pallottomasta pelaamisesta. Toimittaja oli kehunut tai haukkunut jonkun joukkueen pallotonta pelaamista.

    Kielenhuoltajan mielestä vain pallolla pelataan, ei pallottomana. Palloton pelaaminen oli hänen mielestään kielivirhe.

    Ilmeisesti kielenhuoltaja ei ymmärtänyt mitä jalkapallossa (tai missä tahansa joukkuepelissä) tapahtuu. Hän huolsi kieltä ymmärtämättä sanojen merkitystä. Sopiiko niin tehdä?

    Chris Andersonin ja David Sallyn kirjoittamassa teoksessa Numeropeli kerrotaan, että yhden jalkapallo-ottelun aikana yhdellä pelaajalla on pallo hallussaan keskimäärin 53,4 sekuntia, ja pelaaja juoksee pallon kanssa keskimäärin 190 metriä.

    Peli kestää 90 minuuttia eli 5400 sekuntia. Keskimäärin pelaaja juoksee pelin aikana n. 11 000 metriä. Tämä tarkoittaa että pelaaja juoksee pallon kanssa vain n. 1,5 prosenttia pelin kuluessa juoksemastaan matkasta.

    Pelaajat osallistuvat siis peliin melkein koko ajan pallottomana, koskematta palloon.

    Näin ollen on yhtä tärkeää mitä pelaaja tekee silloin kun hänellä ei ole palloa kuin se mitä hän tekee pallon kanssa; tai melkein yhtä tärkeää, sillä ilman palloa ei voi tehdä maalia.

    Palloton pelaajaa luo tulevan hetken mahdollisuudet. Pallollisen pelaajan pelisilmää tarvitaan, jotta mahdollinen toteutuu.

    Houkutteleeko tämä esimerkki ajattelemaan, että yhteiskunta ja politiikka ovat futismatsin analogia?

Ihmisiä tulee ja menee. Jälkiä jää. Tuuli ja sade pyyhkivät jäljet hiekasta.

    Albaceten maakunnan Fuentealbillassa 34 vuotta sitten syntynyt Andrés Iniesta ilmoitti lopettavansa 22-vuotisen uransa FC Barcelonassa. Kun Barca voitti Espanjan Copa del Reyn muutama päivä sitten, Iniesta pelasi 670. pelinsä joukkueessa, jonka kanssa hän teki viime vuonna elinikäisen jatkosopimuksen.

    Nyt Iniesta menee Kiinaan, luultavasti.

    Espanjalaisesta jalkapallosta Guardianiin kirjoittava Sid Lowe kehotti kiinnittämään huomiota, kuinka lehdet kirjoittivat Iniestan lopettamisimoituksesta. ”Iniesta jättää meidät”, lehdet otsikoivat. Siis meidät, ei Barcaa, Lowe sanoi. ”Kuinka onnellisiksi Iniesta meidät tekikään”, muuan lehti kirjoitti. ”Jotakin kuolee sielussamme kun ystävä jättää meidät, mikään ei ole enää samaa kuin eilen.”

    Iniesta kuuluu kaikille, kuin ”maailmanperintökohde”. Lowen mielestä tätä selittää se, että Iniesta on tavallinen kundi, kuin kuka tahansa meistä.

    Kuin kuka tahansa meistä? Kenellä meistä on Iniestan pelisilmä? Tuskin kenelläkään.

    Mutta kenties Lowe ja muut asiasta puhuneet tarkoittavatkin Iniestan nöyryyttä toimia joukkueen hyväksi, osallistua pyyteettömästi sekä pallottomaan että pallolliseen pelaamiseen. Legenda voi olla vaikkei käyttäydy narsistisen tähden tavoin.

Kyösti Salovaara, 28.2.2018.
Seisahtuma keskinkertaisesta ottelusta Malaga vs. Sevilla.
Pallottomien pelaajien katsetta seuraamalla pallo löytyy.
Pallottomat  pelaajat ovat valmiina hyökkäämään, puolustamaan.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten lokakuussa 1996, Strasbourgissa (v. 1949) syntyneestä Arsène Wengeristä tuli lontoolaisseura Arsenalin päävalmentaja.

   Siihen asti tuntematon valmentaja nosti Arsenalin huipulle. Ryhdyttiin pelaamaan eurooppalaisella tyylillä, unohdettiin perienglantilainen taktiikka ”pitkä pallo ja kaikki perään” ja pestattiin Lontooseen eurooppalaisia huippuja. Arsenal ja koko englantilainen jalkapallomaailma avautui Eurooppaan.

    Viime viikolla Wenger ilmoitti päättävänsä valmentajan työn Arsenalissa tähän kauteen. Sopimusta olisi ollut jäljellä vielä yksi vuosi. Eilen Wenger kertoi, että eroilmoituksen ajoitus ei ollut hänen oma päätöksensä.

    Wengerin urasta on nyt kirjoitettu hienoja, kauniita sanoja. Mutta on myös muistutettu, että suurimmat saavutukset Wenger sai aikaiseksi ennen vuotta 2004. Viimeiset vuodet Wengerin ”jääräpäisyys” on herättänyt kriittikkiä. Miksi hän ei hanki parempia pelaajia? Mihin hän oikein luottaa? Liianko paljon nuoriin kykyihin? Miksi Wenger ei poistu näyttämöltä ja tee tilaa uudelle valmentajalle?

    Oliko Wengerin pelisilmä kateissa kun hän ei osannut jäädä ajoissa ”eläkkeelle”? Keskiviikkona Wenger sitten sanoi, ettei aio jäädä eläkkeelle; työ jatkuu jossain muualla.

    Mutta… kuka tietää mikä on oikea hetki väistyä? Pallon reitin voi aina ennakoida, maailman ennakoiminen on vaikeampaa.

    Arsène Wenger on haastatteluissa korostanut uskoaan ihmisen kauneuteen. ”Tärkeintä on uskoa ihmiseen”, Wenger sanoi viime joukuussa. ”Kun työskentelee tällaisessa hommassa näin pitkään, ei voi olla naiivi. Tunnistat kaikkien vahvuudet ja heikkoudet ja sen kuinka ihminen, joskus, on itsekäs ja ilkeä. Mutta silti täytyy uskoa että jokaisessa ihmisessä on valo, jonka voi saada esille. Perimmäisenä tehtävänä on tehdä ihmiset onnelliseksi. Valitettavasti se ei aina onnistu, mutta silti sitä yrittää.”

    Kritiikistä huolimatta katsomot nousevat seisomaan, kun Wenger kävelee viimeisiä kertoja kentän reunalta Arsenalin pukukoppiin joukkueensa mukana.

Kun Harry Harkimo sanoo, että politiikka on rikki, ymmärtääkö hän mitä sana tarkoittaa?

    En usko, siitä riippumatta käyttikö Harkimo tuota kirottua sanaa vai toimittajat hänen puolestaan.

    Harkimo lähtee puoluepolitiikasta tullakseen politiikkaan. Mitä se on? Mihin hän päätyy pois lähdettyään ja perille tultuaan?

    Väheksyvätkö Harkimo ja Mikael Jungner edustuksellisen demokratian legitimiteettiä ja voimaa perustaessaan ”platformin” uudenlaiselle poliittiselle liikkeelle?

    Onko politiikka siis vain käyttöliittymä, eräänlainen Airbnb tai Über, jota kuka tahansa voi käyttää oman agendansa ajamiseen? Eikö politiikka olekaan ryhmittymistä vaan hajottamista?

    Harkimolla – ja valitettavasti myös Jungnerilla – on epärealistinen ja naiivi käsitys demokratiasta ja parlamentarismista. Eihän mielipiteen peukutus netissä tai mielipiteen viskaaminen someen voi korvata parlamentarismia. Suora ”demokratia”, kansanäänestykset, sitä paitsi johtaa helposti enemmistön tyranniaan vähemmistöjä kohtaan. Ei jossakin äänestyksessä 999 999 ääntä saanut ”mielipide” ole yhtään arvokkaampi kuin 999 998 ääntä saanut. Ei tuollaisella apparaatilla voi kehittää yhteiskuntaa, ihmisten elämänpiiriä - paitsi ehkä Sveitsissä.

    Sen huomaaminen että puolueet eivät enää vastaa yhteiskunnallisen elämän monimutkaista todellisuutta, on oikea. Tästä huomiosta ei Harkimo eikä Jungneria pidä moittia.

    Mutta miten ihmisten halu ja toive pitäisi kanavoida demokraattiseksi päätöksenteoksi?

    ”Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia”, muistuttaa Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, ”kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta.”

   Poliittiset puolueet syntyivät aikanaan ajamaan selkeiden, vahvaa yhteiskunnallista ideaa edustavien ryhmien etua. Silloin noita  ryhmiä oli muutamia, joten ”asiaa” oli helppo ajaa. Myös asiat olivat selkeitä: lisää palkkaa, vapaa-aikaa, sosiaaliturvaa. Työmies oli työmies, kapitalisti oli kapitalisti, virkamies oli virkamies ja maanviljelijä oli maanviljelijä. Nykyään yhteiskunnallinen todellisuus on pirstoutunut pieniksi kupliksi, todellisiksi ja kuvitelluiksi. Oleellista on, että kukin meistä tuntee kuuluvansa useisiin ”ideologisiin” porukoihin käsillä olevasta asiasta ja intressistä riippuen.

    Harkimo ja Jungner kuvittelevat ratkaisevansa ongelman käyttöliittymällä, jonka kautta itse kukin voi ja saa ilmaista henkilökohtaiset ”preferenssinsä” muka poliittisena tekona, mutta eihän se ratkaise ongelmaa, koska kaikista asioista saadaan tuhansia ristiriitaisia ”mielipidekyselyjä”.

    Jonkun pitää sovitella, tehdä ne pahamaineiset kompromissit, jopa lehmänkaupat.

Yksilön ja yhteisen päättämisen väliin tarvitaan ”jotakin”: Mitä?

    Monipuolisia joukkueita joita yhdistää jokin idea?

    Iniestan kaltaisia pelintekijöitä?

    Wengerin kaltaisia johtajia, jotka uskovat että ihmisen kauneus puhkeaa kun sen eteen tehdään töitä?

    Edustuksellisuutta, joka ottaa huomioon kaikkien ihmisten aidon tarpeen olla vapaa ja saada valita oma elämänsä?

    Ehkä pitäisi myös tunnustaa, että yksilön ja yhteisön välillä on aina kitkaa, jota ei pystytä koskaan ratkaisemaan lopullisesti.

    Jos meistä jokainen ajaa taksia, kuka istuu takapenkillä ja maksaa kyydin?

    Utopioita ei pidä tuoda maan päälle, koska utopia on totalitäärinen ajatus.

    Kaikkea ei voi tehdä yksilön mielihalujen perusteella. Mutta on myös ”lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut” (Holm).

    ”Päiväsaikaan kävelevä ei kompastu, sillä hän näkee maailman valona”, sanottiin eräässä italialaisessa elokuvassa.

    Harmi että joskus pitää liikkua pimeällä.

Kyösti Salovaara, 2015.
Arto Tolsa Areena Kotkassa "tehtaan varjossa".
Oikealla näkyy Enso Gutzeitin sellutehtaan vanha piippu.
Onko analogia yhteiskuntaan kaksitasoinen:
pelin sisäinen ja ulos ylettyvä?

(*) Kirjoittaja sotkeutui omiin nappulakenkiinsä. Ensimmäisessä versiossa puhuttiin jäätävä-sanasta kun oli tarkoitus tietenkin inhota muotisanaa kylmäävää.  KS, 26.4.2018 klo 15:11.