Laki, moraali, politiikka

[marxilais-marlowelainen tulkinta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Petrusbrunnen, Trier.

Hyväkin puolustus sortuu joskus alkeelliseen virheeseen. Seurataan herkeämättä palloa kuljettavaa hyökkääjää ja unohdetaan vastustajan muiden hyökkääjien liike maalialueella. Ja yhtäkkiä pallo on vapaaksi jätetyllä hyökkääjällä, joka tekee helpon maalin – päällään tai jalallaan.

    Poliittisen keskustelun seuraaminen edellyttää vähän samanlaista tilannetajua, pelin lukemisen taitoa.

    Aina ei kannata kuunnella keskustelun substanssia vaan pikemminkin sen ympärille kehittyvää argumentointia, perusteluja jotka eivät puolusta tai vastusta itse aihetta, vaan jotka viittaavat sen ulkopuolelle poliittiseen tilaan, yhteiskunnalliseen tilaan toisin sanoen.

    Kun kuunteli kolme tuntia al-Holin lapsista ja Isis-äideistä käytyä välikysymyskeskustelua, havahtui kummalliseen kysymykseen: miksi hallituspuolueiden edustajien puheessa joka kolmas lause vetoaa siihen, että Suomi on oikeusvaltio? Tällainen hokema pistää skeptikon miettimään, onko Suomi todellakin oikeusvaltio, jos sitä pitää perustella noin voimallisesti. Mitä hokemalla väistettiin ja välteltiin? Poliittista vastuutako?

    Toinen huomiota herättävä argumentti toistuikin vaatimuksessa noudattaa lakia eikä turvautua poliittiseen ratkaisuun hankalassa asiassa. Tarkkaamaton kuuntelija harhautettiin uskomaan ettei moraalilla, oikeudenkäytöllä ja ihmisoikeussopimuksilla ole mitään tekemistä politiikan kanssa; että ne ovat ikään kuin kiveen hakattuja, käytännöllisen elämän ulkopuolelta saatuja ohjeita, joista ei voi eikä saa olla eri mieltä.

    Kummallisinta tietysti oli, että vasemmistolaiset kansanedustajat vetosivat huuli kireällä lakeihin poliittisen harkinnan sijaan. Yleensä lakeihin vetoaminen on näyttäytynyt oikeiston leipälajina.

Trierin kaupunki Moseljoen varrella on Saksan vanhimpia kaupunkeja, ellei ihan vanhin.

    1500-luvulla Trierissä käytiin Euroopan suurimmat noitavainojen oikeudenkäynnit. Roviot paloivat, noitia poltettiin.

    Hieman noitaoikeudenkäyntien jälkeen, vuonna 1595 Trierin kauppatorille rakennettiin Hans Rupprecht Hoffmannin suunnittelema Pyhän Pietarin suihkulähde.

    Suihkulähteen koristelu on komeaa, tai sitten ihan kitchiä. Sen värit on pidetty hyvässä kunnossa. Kaiken huipulla seisoo kultakaapuinen Pietari sädekehä hiustensa koristuksena.

    Mutta kun turisti rajaa ottamaansa valokuvaa suihkulähteen Pietarista, hän hätkähtää. Onko Pietarilla sädekehä vai peittääkö hänen päätään lintujen ulostuksen estävä kehikko?

    Satunnainen tarkkailija päättelee, että Pyhän Pietarin hiuksia varjelee sädekehä, joka myös estää lintujen ulosteiden valumisen kultaisille hiuksille ja pyhille harteille. Sädekehällä on kaksi tarkoitusta: pyhä ja käytännöllinen. Eikä noita tarkoituksia voi erottaa toisistaan, niin kuin ei voi erottaa moraalia arkipäivän käytännöistä sen enempää kuin politiikkaakaan (yhteiskunnallista vuorovaikutusta) laeista ja perusoikeussopimuksista.

    Älä tuijota palloa – katso pelaajien liikettä sen ympärillä!

Kyösti Salovaara, 2019.
Seis!
Karl Marx ohjaa
jalankulkijoita Trierissä.

Kummalliselta tuntuu että vasemmisto kansanedustajiensa suulla kieltää mestarinsa. Jokaisen sosialistina itseään pitävän kuuluisi tuntea yhteiskuntafilosofian suurmiehen, Trierissä v. 1818 syntyneen Karl Marxin ajatusmalli (ja aika vakuuttava selitysmalli) hengen ja aineen vuorovaikutuksesta, siitä että käytännöllinen elämä, aineellinen perusta luo päälleen ja sisälleen arvojen ideat ja moraalin ja poliittisen ajatusmaailman.

    Suomen eduskunnan keskustelussa vasemmistolaiset pyrkivät erottamaan henkisen elämän aineellisesta, mutta sehän on mahdotonta; pelkkää idealismia tai pötypuhetta vaikean (poliittisen) probleeman lannistamana.

    Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki vetoaa lakeihin ja kieltää politiikan läsnäolon, mihin hän oikeastaan vetoaa?

    Marxin (ja marxilaisuuden) tulkinta todellisuudesta oli ja on täysin toinen. Marx sanoi, että ”oikeudellisia suhteita sen enempää kuin valtion muotojakaan ei voida käsittää niistä itsestään tai niin sanotusta ihmishengen yleisestä kehityksestä lähtien, vaan ne päinvastoin perustuvat aineellisiin elinehtoihin”. ”Sosiaalinen, poliittinen ja henkinen elämä ylipäätään riippuvat aineellisen elämän tuotantotavasta”, Marx sanoi.

    Kaikki yhteiskunnallinen elämä on käytännöllistä. Ei ole (ei ainakaan meidän tiedossamme) tuonpuoleisia ideoita eikä tuonpuoleisia lakeja ja moraalia. Kaikki henkinen on kaikessa aineellisessa ja vastakohdissaan. ”Olisiko lukko ikinä kehittynyt yhtä täydelliseksi, ellei keskuudessamme olisi varkaita”, Marx kärjisti pilkkakirveenä. ”Olisiko setelien painaminen saavuttanut nykyisen täydellisyytensä, ellei väärentäjiä olisi?.. Eikö Pahantiedon puu olekin aina samalla ollut myös Hyväntiedon puu aina Aatamin ajoista lähtien?”

Marxin ajattelun voi ottaa fatalistisesti tai romanttisesti. Fatalisti uskoo, että maailma on kuin on, minkä sille mahtaa, kiehukoon liemessään. Romantikko ymmärtää, että kaikki on mahdollista, niin aineen kuin hengenkin kasvattaminen ja muuttaminen. Romantikko myöntää, että laulun sanoissa myös laulajan nauttiman leivän vilja aaltoilee.

    Marxilainen ajattelee - ja väittää – että kapitalismin kehitys koko monimutkaisuudessaan näkyy myös lakien, moraalin ja ideoiden kehityksessä, kuitenkin niin että molemmat tai paremminkin kaikki sfäärit vaikuttavat kaikkeen. Kun siis tarkastelee jotakin lakia, sopimusta tai käytäntöä, tulee kysyä, kuka siitä (laista, moraalikoodista, ideoista) hyötyy: kenelle tämä laki tai tämä käyttäytymismalli sopii ja kenen tai minkä hyödyksi se on laadittu ja sovittu?

    Yllättävän monet kymmenestä käskystä kuvaavat yhtä moderninkin yhteiskunnan moraalikoodia, tosin enemmän tai vähemmän liuduntuneessa muodossaan. Yhteinen historia on pitkä aineessa ja hengessä.

    Salapoliisiromaanien lukija on oppinut, että yksityisetsivä tai poliisimies kysyy ensimmäiseksi murhapaikalla: kuka tästä murhasta hyötyy?

    Marxilaisen ja ”marlowelaisen” tulkinnan mukaan täytyy kysyä, miksi hallituksessa olevat puolueet väittävät, että al-Holin Isis-äitien kotiinpaluun ongelma ei ole poliittinen (vaan juridinen) tai että miksi Sipilän hallituksen sote-uudistus kaatui siihen, että perustuslakijuristit näyttivät olevan vasemmistopuolueiden kannalla, että perustuslakia ei pidä tulkita vaan lukea kirjain kirjaimelta kuin Mooseksen kivitauluja.

    Kuusikymmentäluvulla banderolleihin kirjoitettiin: Kaikki on politiikkaa!

    Nyt saman ajatusmaailman jälkeläiset kirjoittavat salaisiin muistioihinsa: Mikään ei ole poliitiikkaa! Lakia on noudatettava! Ennen meitä se kirjoitettiin ja meidän jälkeen se jääköön muuttumattomana!

    Kun 1960-luvulla vasemmistolaiset väittivät (me vasemmistolaiset väitimme), että Suomessa vallitsee ”porvarillinen hegemonia”, joka näkyy kaikessa, yhtä hyvin lainsäädännössä kuin virkamiesten käyttäytymisessä, sekä koululaitoksessa että joukkotiedotusvälineissä, niin mikä ”hegemonia” nyt vuonna 2019 vallitsee vasemmistolaisten puolustaessa lakia ja järjestystä ja yrittäessä estää muutoksia vallitsevaan olotilaan?

    Onko Suomi muka ”sosialistinen”? Tuskinpa vaan. Entä sitten, vallitseeko Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, sosialidemokraattinen hegemonia, siitä riippumatta kuinka suuren kannatuksen sos.dem puolueet parlamenteissa saavat?

    Jälkimmäinen väite saattaa pitää paikkansa sillä lisäyksellä, että hyvinvointivaltion olemukseen sisältyviin totalitaarisiin piirteisiin (”pohjoismainen holhousvaltio”) antaa jymäkän lisän vihreään liikkeeseen kuuluva totalitaarisen utopian kaipuu.

    Pelkääkö vasemmisto menettävänsä hegemoniansa? Kenties. Suurien aatteiden tilalle on vyörynyt erilaisten poppareiden aatteettomuuskulttuuri. 

Kyösti Salovaara, 2019.
Kiinalaisen kuvanveistäjän
Wu Weishanin Karl Marx pronssipatsas
Trierissä.

Paavo Kastari (1907-1991) - oikeustieteilijä, professori, Valpon päällikkö, eduskunnan oikeusasiamies ja kahden hallituksen ammattiministeri - aloitti vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö näin komeasti: ”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan poliittista.”

    Tuossa teoksessa Kastari käsitteli mm. perusoikeuksia ja niiden vaikutusta lainsäädäntöön. Hän totesi että perusoikeudet ovat pakottaneet vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja sillä tavalla eturyhmien vaatimukset ovat tulleet kohtuullisemmiksi. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla”, Kastari kirjoitti. ”Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Tuohon aikaan reformit törmäsivät vahvaan omaisuudensuojaan. Tänään törmätään perusoikeuksien ylivaltaan tasa-arvon puitteissa. Sitä punnitaan gramman vaa'alla. Onko (vasemmistolainen) maailma siis valmis tässä mielessä? Onko vasemmistolaisella aatteella vain menetettävää 2000-luvun todellisuudessa? Vai ymmärtääkö se todellisuuden vaatimukset konservatiivisesti, antautuen?

    Kaikki on politiikkaa. Myös lakien säätäminen on poliittinen teko.

    Ja kaikki mikä on politiikkaa, on myös altista kritiikille. Siitä ja tästä asiasta voi olla eri mieltä ja siitä saa olla eri mieltä. Yhteiskuntatodellisuudessa ei ole kiveen hakattuja totuuksia – paitsi syntyminen ja kuolema.

    Kuka hyötyy? Mitä hyödyttää? Miksi kannattaa tehdä…?

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (1953. Suomennokset 1956 ja 1988. WSOY.) yksityisetsivä Philip Marlowe auttaa ystäväänsä pakenemaan murhan rikosepäilyä. Kun poliisit kuulustelevat Marlowea, tämä kieltäytyy vastaamasta moraalikoodiinsa ja ammattietiikkaansa vedoten. Niinpä Marlowe päätyy putkaan miettimään itsepäisyyttään.

    ”Teidän piti ruveta teatraaliseksi”, Marlowea auttamaan tullut huippulakimies moittii Marlowea: ”Pitää kiinni oikeuksistanne, puhua laista. Miten sinisilmäinen te oikein voitte olla, Marlowe? Teidänlaisenne mies, jonka pitäisi jo tietää miten maailmassa pärjätään. Laki ei ole sama kuin oikeus. Se on hyvin vajavainen koneisto. Jos painaa juuri oikeita nappeja ja on lisäksi vielä hyväonninen, oikeus saattaa tulla näkyviin vastauksessa. Lakia ei ole koskaan tarkoitettukaan muuksi kuin koneistoksi.”

    Chandlerin romaanin viimeiset virkkeet johdattakoon pakinan ironiseen ja salaviisaaseen loppuhuipennukseen:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Kyösti Salovaara, 2019.
Aine ja henki sulautuvat toisekseen
eli
Hyvää Joulua 2019.

Antti Rinne kielen vankina

[arvorikkaat ja arvoköyhät]

Kyösti Salovaara, 2017.
Ihmisen globaali liikkuminen näkyy taivaalla.
Vuonna 2018 kansainvälinen turismi saavutti ennätyksen:
1,4 miljardia ihmistä matkusti lomillaan rajojen yli.

Kaikki kirjoitus kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa se on tuotettu – se on tehty niistä… Roland Barthes kehitti strukturalismiin tärkeän teeman… että olemme kielen vankeja.

      - Damien Lecarpentier

On kuitenkin vaikeaa nähdä, millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.

    - Ruurik Holm

Tarvitaanko ruudinkeksijä keksimään ruuti?

    Entä voiko kieltä ymmärtää olematta filosofi?

    Semminkin jos kieleen eksyy eikä löydä sanoja takaisin.

    Kaikessa puheessa on tarkoitus. Kunpa sen ymmärtäisi.

    Kieltä penkomalla ei löydä aarteita - merkityksiä kylläkin.

    Merkityksen löytäessään tulee huutaa: hiphei!

    Aika hiljaista.

Poliitikkojen lausuntoja, poliittista puhetta kannattaa tarkkailla. Sillä tavalla maailma paljastuu parhaimmalla ja pahimmilla tavalla.

    Yleensä poliitikko sanoo liian paljon yrittäessään olla sanomatta mitään. Toisinaan hän vaikenee, kun pitäisi olla äänessä. Poliitikon jatkuva päänsärky tulee siitä ettei hän tiedä kenelle puhua: niillekö jotka eivät ymmärrä mitään vai niille jotka tietävät jo muutenkin kaiken.

    Niinpä he yrittävät molempia.

    Viime torstaina pääministeri Antti Rinne yritti liikaa perustellakseen miksi hän osallistuu Pride-kulkueeseen.

    Helsingin Sanomat julkaisi Rinteen lausuman sanasta sanaan: ”On täysin yksiselitteistä, että Suomen perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ihmisoikeudet kun eivät ole mielipidekysymys eikä toisten ihmisten rakkaus ole keneltäkään pois – varsinkaan poliitikoilta.”

    Virke kuulostaa hienolta ja humaanilta.

    Siinä on yksi valitettava virhe. Se romuttaa ajatuksen perustelun. Se myös johtaa vaaralliseen johtopäätökseen: perusoikeuksista ei voi eikä saa olla eri mieltä. Valtio ”tietää” yksilöä paremmin miten pitää ja saa ajatella.

    Rinne väittää – ehkä tahtomattaan, ehkä huolimattomuuttaan mutta kenties aivan tarkoituksella – että ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien pohjana on jokin kulttuurin ja ihmisten keskinäisen toiminnan ulkopuolinen ”totuus”; että perusoikeudet eivät perustu ihmisen väliseen sopimukseen ja yhteiseen, hyväksyttyyn mielipiteeseen siitä, mikä on yhteisölle ja yksilölle sopivaa ja tarkoituksenmukaista.

    Tosiasiassa perusoikeudet ovat perimmiltään universaali mielipide, eivät universaali luonnontieteellinen tosiasia, jakamaton totuus semmoisenaan.

Antti Rinteen haksahduksen ymmärtää. Hän puhuu asiasta, joka on helppo hyväksyä; siitä kannattaa olla samaa mieltä, vaikka Rinne väittääkin ettei kysymys ole mielipiteestä eikä siitä näin ollen edes saisi olla eri mieltä.

    Mutta todellisuuden latistaminen pakonomaisiksi lauseiksi huolestuttaa. Mitä poliitikot edellä, sitä poliisit perässä.

    Yksilöillä on Suomessa ja kaikissa yhteiskunnissa – myös niissä joissa ei allekirjoiteta länsimaisen, kreikkalais-juutalais-kristillisen kulttuuripiirin hahmottelemia perusarvoja – erilaisia mieltymyksiä ja ikiomia arvosfäärejä, preferenssejä. Poliitikko ajattelee, että kaikki ihmiset pitävät samanlaisista mieltymyksistä ja että ihanneyhteiskunnassa kaikkien yhteiset ja yhteisesti toteutettavat

Kyösti Salovaara, 2018.
Urbaanin liikkumisen
romanttinen muisto. Ratikka
Lissabonissa.

preferenssit ohjaavat yhteiskunnan toimintaa.

    Mutta ”koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta”. (Ruurik Holm: Yksilönvapaus.)

    Pitääkö perusoikeuksissa sitten luetella kaikkien ihmisten kaikki toiveet ja keinot jollakin tasolla niiden toteuttamiseen?

    Jotakin sellaista perusoikeuksilla tavoitellaan – otsikkotasolla.

    Kun perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien luetteloa selaa (vaikkapa Wikipediasta) huomaa heti, että niiden toteuttaminen arkipäivässä aiheuttaa ristiriitoja; että ne eivät keskenään ole välttämättä johdonmukaisia, ristiriidattomia. Vielä paremmin huomaa, kuinka ylhäältä ”ongelmia” lähestytään. Jos jokaisen perusoikeuden kohdalle kirjoitetaan mitä se tarkoittaa, kirjoituksesta tulee loputtoman pitkä ja sellainen kirjoitus törmää erilaisten mielipiteiden yhteensovittamisen tuskaan, jopa mahdottomuuteen.

    Mitä esimerkiksi tarkoittaa ”oikeus kehitykseen”? Onko kysymys kollektiivin vai yksilön kehittymisestä? Ja jos on kysymys yksilöstä, onko samanlainen oikeus kehittyä keihäänheittäjänä kuin pikaruokapaikan kokkina? Ja edelleen, jos on molempia, mitä se lopulta tarkoittaa? Kuinka pitkälle pitää heittää kehittyäkseen?

Sekä ihmisoikeuksissa että Suomen perustuslaissa yksilölle pyritään takaamaan liikkumisen vapaus.

    Jos liikkumisen vapaus on perusoikeus, joka siis Antti Rinteen mielestä ei ole mielipidekysymys, miten on mahdollista, että Rinteen hallitus aikoo enemmän tai vähemmän rajoittaa kansalaisten liikkumisen vapautta?

Kyösti Salovaara, 2017.
Luotijuna Nîmesin asemalla -
matkalla Pariisista Barcelonaan.

    Eikö hallitus päinvastoin toimillaan – kieltäessään (ehkä) tietynlaiset autot, vaikeuttaessaan (ehkä) lentoliikennettä, rajoittaessaan (ehkä) tietynlaista liikkumista ruuhka-aikana ja pakottaessaan (ehkä) kansalaiset liikkumaan hallituksen hyväksymillä kulkuvälineillä – todista että liikkumisen vapaudesta voidaan olla monta mieltä, ja että se (liikkumisen vapaus) on loppujen lopuksi pelkkä mielipide, eikä ulkoapäin annettu tai yhteiskuntien universaalista hahmosta syntynyt ”totuus”, joka aina ja kaikkialla ymmärretään samalla, yksikäsitteisellä tavalla.

    Nykyään julistetaan melkein hysteerisesti, että liikkuminen on pahasta sellaisenaan, melkein perkeleestä kotoisin. Hysterian alle peittyy se tosiasia, että sekä yksilöiden että yhteisöjen, sekä tavaroiden että tiedon, sekä rahan että kulttuuristen taitojen liikkumisen vapaus on kenties tärkein tekijä hyvinvointivaltioiden syntymiseen ja elinvoimaan.

    Ruurik Holm miettii kirjassaan yksilönvapautta suhteessa hyvinvointivaltioon. Perusoikeudet ovat keskeinen osa tuollaista valtiota. Mutta miten niihin suhtautuu yksilönvapaus aidossa mielessä. Onko yksilö vapaa ilmaistessaan mitä hän haluaa vai onko yksilönvapaus sellaista mitä hänen kuvitellaan voivan haluta? ”Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.” Jos orja kertoo olevansa tyytyväinen asemaansa, siitä ei seuraa että hän on vapaa yksilö. Vapaus on enemmän kuin pelkkä tunnetila.

    ”On… lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtiovalta edistää hyvinvointia muulla tavoin kuin edistämällä ihmisten preferenssien toteutumista”, Holm kirjoittaa. Ei ole periaatteellisesti ongelmallista, jos valtiovalta toimii ihmisten elämän asiantuntijapalveluna. ”Sen sijaan on ongelmallista, jos valtio puuttuu ihmisten valintoihin.”

    No, Antti Rinne ja hallitus tietysti sanovat, että hän ja he tietävät kansalaisia paremmin miten liikkumisen vapautta tai sen puutetta pitää hoitaa. Rinteen mielestä perusoikeus liikkua onkin mielipidekysymys, jota voi säädellä suhdanteiden mukaan. 

Entäpä sitten velvollisuudet? Onko yksilöllä perusoikeuksien kääntöpuolena velvollisuuksia perusoikeuksien ilmaisemassa sfäärissä.

    Oikeus työhön! Oikeus liikkua vapaasti!

    Velvollisuus työhön? Velvollisuus liikkua työn perässä?

    Oikeudet kuulostavat hienolta. Velvollisuudet alkavat ahdistaa.

    Kajaanissa raitiovaunutehtaalla on jatkuvasti puutetta ammattitaitoisista hitsaajista. Helsingissä on toistuvasti työttömänä ammattitaitoisia hitsaajia.

    Ihmisellä on oikeus työhön, mutta jos mahdollinen työpaikka on Kajaanissa, pitääkö helsinkiläisen hitsaajan luopua oikeudesta pysyä paikallaan (jos hän ei muuten haluaisi liikkua) ja alistua liikkumisen pakkoon hintana siitä, että hänellä on oikeus työhön?

    En osaa sanoa. Tästä voi esittää monenlaisia mielipiteitä. Perusoikeuksista käsin yhtä ehdotonta soveltamistapaa ei voi johtaa.

    Kysymys on mielipiteistä ja monenlaisista arvoista, jotka nekin ovat tavallaan mielipiteitä.

    Tuore ulkoministeri ”julisti” rauhalliseen tapaansa, että edellisen hallituksen ulkopolitiikasta poiketen uuden hallituksen toiminnassa arvoilla on näkyvä osuus.

    Mistä ja kenen arvoista Pekka Haavisto puhui? Sijaitsevatko arvotkin mielipiteen toisella puolella – sielläkö ehdoton totuus?

    Edellisen hallituksen ulkoministerillä oli tietyissä asioissa paljon kulmikkaammat arvot kuin Haavistolla. Timo Soinia ei voikaan sanoa ”arvottomaksi”  (arvoköyhäksi) persoonaksi vaan päinvastoin hyvin "arvolliseksi" (arvorikkaaksi), ja kuitenkin Haavisto kuulostaa kuin sanoisi ettei Soinilla ole arvoja. Haavisto ei kehtaa väittää, että koska vain hänellä on arvoja, toisin kuin Soinilla, niin siksi hänen ”arvonsa” ovat ”parempia”  tai "oikeampia" kuin Soinin arvot - ja kuitenkin Haavisto on sitä mieltä että niin on.

    Poliittisessa puheessa kansalaiset ja poliittiset toimijat jaotellaan ”arvollisiin” ja ”arvottomiin”, koska jokainen puhuja on kielensä vanki.

Kyösti Salovaara, 2015.
Autolla pääsee  menneisyyden kummallisiin paikkoihin.
La Calahorran rautatieasema, jota Sergio Leone käytti
elokuvissaan Huuliharppukostaja ja Hyvät, pahat ja rumat.

Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Damien Lecarpentier: Johdanto: Strukturalismista pragmatismiin. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toim. Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen. Gaudeamus, 2015.