torstai 4. heinäkuuta 2019

Antti Rinne kielen vankina


[arvorikkaat ja arvoköyhät]


Kyösti Salovaara, 2017.
Ihmisen globaali liikkuminen näkyy taivaalla.
Vuonna 2018 kansainvälinen turismi saavutti ennätyksen:
1,4 miljardia ihmistä matkusti lomillaan rajojen yli.

Kaikki kirjoitus kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa se on tuotettu – se on tehty niistä… Roland Barthes kehitti strukturalismiin tärkeän teeman… että olemme kielen vankeja.
      - Damien Lecarpentier

On kuitenkin vaikeaa nähdä, millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.
    - Ruurik Holm


Tarvitaanko ruudinkeksijä keksimään ruuti?
    Entä voiko kieltä ymmärtää olematta filosofi?
    Semminkin jos kieleen eksyy eikä löydä sanoja takaisin.
    Kaikessa puheessa on tarkoitus. Kunpa sen ymmärtäisi.
    Kieltä penkomalla ei löydä aarteita - merkityksiä kylläkin.
    Merkityksen löytäessään tulee huutaa: hiphei!
    Aika hiljaista.


Poliitikkojen lausuntoja, poliittista puhetta kannattaa tarkkailla. Sillä tavalla maailma paljastuu parhaimmalla ja pahimmilla tavalla.
    Yleensä poliitikko sanoo liian paljon yrittäessään olla sanomatta mitään. Toisinaan hän vaikenee, kun pitäisi olla äänessä. Poliitikon jatkuva päänsärky tulee siitä ettei hän tiedä kenelle puhua: niillekö jotka eivät ymmärrä mitään vai niille jotka tietävät jo muutenkin kaiken.
    Niinpä he yrittävät molempia.
    Viime torstaina pääministeri Antti Rinne yritti liikaa perustellakseen miksi hän osallistuu Pride-kulkueeseen.
    Helsingin Sanomat julkaisi Rinteen lausuman sanasta sanaan: On täysin yksiselitteistä, että Suomen perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ihmisoikeudet kun eivät ole mielipidekysymys eikä toisten ihmisten rakkaus ole keneltäkään pois – varsinkaan poliitikoilta.”
    Virke kuulostaa hienolta ja humaanilta.
    Siinä on yksi valitettava virhe. Se romuttaa ajatuksen perustelun. Se myös johtaa vaaralliseen johtopäätökseen: perusoikeuksista ei voi eikä saa olla eri mieltä. Valtio ”tietää” yksilöä paremmin miten pitää ja saa ajatella.
    Rinne väittää – ehkä tahtomattaan, ehkä huolimattomuuttaan mutta kenties aivan tarkoituksella – että ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien pohjana on jokin kulttuurin ja ihmisten keskinäisen toiminnan ulkopuolinen ”totuus”; että perusoikeudet eivät perustu ihmisen väliseen sopimukseen ja yhteiseen, hyväksyttyyn mielipiteeseen siitä, mikä on yhteisölle ja yksilölle sopivaa ja tarkoituksenmukaista.
    Tosiasiassa perusoikeudet ovat perimmiltään universaali mielipide, eivät universaali luonnontieteellinen tosiasia, jakamaton totuus semmoisenaan.


Antti Rinteen haksahduksen ymmärtää. Hän puhuu asiasta, joka on helppo hyväksyä; siitä kannattaa olla samaa mieltä, vaikka Rinne väittääkin ettei kysymys ole mielipiteestä eikä siitä näin ollen edes saisi olla eri mieltä.
    Mutta todellisuuden latistaminen pakonomaisiksi lauseiksi huolestuttaa. Mitä poliitikot edellä, sitä poliisit perässä.
    Yksilöillä on Suomessa ja kaikissa yhteiskunnissa – myös niissä joissa ei allekirjoiteta länsimaisen, kreikkalais-juutalais-kristillisen kulttuuripiirin hahmottelemia perusarvoja – erilaisia mieltymyksiä ja ikiomia arvosfäärejä, preferenssejä. Poliitikko ajattelee, että kaikki ihmiset pitävät samanlaisista mieltymyksistä ja että ihanneyhteiskunnassa kaikkien yhteiset ja yhteisesti toteutettavat
Kyösti Salovaara, 2018.
Urbaanin liikkumisen
romanttinen muisto. Ratikka
Lissabonissa.
preferenssit ohjaavat yhteiskunnan toimintaa.
    Mutta ”koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta”. (Ruurik Holm: Yksilönvapaus.)
    Pitääkö perusoikeuksissa sitten luetella kaikkien ihmisten kaikki toiveet ja keinot jollakin tasolla niiden toteuttamiseen?
    Jotakin sellaista perusoikeuksilla tavoitellaan – otsikkotasolla.
    Kun perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien luetteloa selaa (vaikkapa Wikipediasta) huomaa heti, että niiden toteuttaminen arkipäivässä aiheuttaa ristiriitoja; että ne eivät keskenään ole välttämättä johdonmukaisia, ristiriidattomia. Vielä paremmin huomaa, kuinka ylhäältä ”ongelmia” lähestytään. Jos jokaisen perusoikeuden kohdalle kirjoitetaan mitä se tarkoittaa, kirjoituksesta tulee loputtoman pitkä ja sellainen kirjoitus törmää erilaisten mielipiteiden yhteensovittamisen tuskaan, jopa mahdottomuuteen.
    Mitä esimerkiksi tarkoittaa ”oikeus kehitykseen”? Onko kysymys kollektiivin vai yksilön kehittymisestä? Ja jos on kysymys yksilöstä, onko samanlainen oikeus kehittyä keihäänheittäjänä kuin pikaruokapaikan kokkina? Ja edelleen, jos on molempia, mitä se lopulta tarkoittaa? Kuinka pitkälle pitää heittää kehittyäkseen?


Sekä ihmisoikeuksissa että Suomen perustuslaissa yksilölle pyritään takaamaan liikkumisen vapaus.
    Jos liikkumisen vapaus on perusoikeus, joka siis Antti Rinteen mielestä ei ole mielipidekysymys, miten on mahdollista, että Rinteen hallitus aikoo enemmän tai vähemmän rajoittaa kansalaisten liikkumisen vapautta?
Kyösti Salovaara, 2017.
Luotijuna Nîmesin asemalla -
matkalla Pariisista Barcelonaan.
    Eikö hallitus päinvastoin toimillaan – kieltäessään (ehkä) tietynlaiset autot, vaikeuttaessaan (ehkä) lentoliikennettä, rajoittaessaan (ehkä) tietynlaista liikkumista ruuhka-aikana ja pakottaessaan (ehkä) kansalaiset liikkumaan hallituksen hyväksymillä kulkuvälineillä – todista että liikkumisen vapaudesta voidaan olla monta mieltä, ja että se (liikkumisen vapaus) on loppujen lopuksi pelkkä mielipide, eikä ulkoapäin annettu tai yhteiskuntien universaalista hahmosta syntynyt ”totuus”, joka aina ja kaikkialla ymmärretään samalla, yksikäsitteisellä tavalla.
    Nykyään julistetaan melkein hysteerisesti, että liikkuminen on pahasta sellaisenaan, melkein perkeleestä kotoisin. Hysterian alle peittyy se tosiasia, että sekä yksilöiden että yhteisöjen, sekä tavaroiden että tiedon, sekä rahan että kulttuuristen taitojen liikkumisen vapaus on kenties tärkein tekijä hyvinvointivaltioiden syntymiseen ja elinvoimaan.
    Ruurik Holm miettii kirjassaan yksilönvapautta suhteessa hyvinvointivaltioon. Perusoikeudet ovat keskeinen osa tuollaista valtiota. Mutta miten niihin suhtautuu yksilönvapaus aidossa mielessä. Onko yksilö vapaa ilmaistessaan mitä hän haluaa vai onko yksilönvapaus sellaista mitä hänen kuvitellaan voivan haluta? ”Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.” Jos orja kertoo olevansa tyytyväinen asemaansa, siitä ei seuraa että hän on vapaa yksilö. Vapaus on enemmän kuin pelkkä tunnetila.
    ”On… lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtiovalta edistää hyvinvointia muulla tavoin kuin edistämällä ihmisten preferenssien toteutumista”, Holm kirjoittaa. Ei ole periaatteellisesti ongelmallista, jos valtiovalta toimii ihmisten elämän asiantuntijapalveluna. ”Sen sijaan on ongelmallista, jos valtio puuttuu ihmisten valintoihin.”
    No, Antti Rinne ja hallitus tietysti sanovat, että hän ja he tietävät kansalaisia paremmin miten liikkumisen vapautta tai sen puutetta pitää hoitaa. Rinteen mielestä perusoikeus liikkua onkin mielipidekysymys, jota voi säädellä suhdanteiden mukaan. 


Entäpä sitten velvollisuudet? Onko yksilöllä perusoikeuksien kääntöpuolena velvollisuuksia perusoikeuksien ilmaisemassa sfäärissä.
    Oikeus työhön! Oikeus liikkua vapaasti!
    Velvollisuus työhön? Velvollisuus liikkua työn perässä?
    Oikeudet kuulostavat hienolta. Velvollisuudet alkavat ahdistaa.
    Kajaanissa raitiovaunutehtaalla on jatkuvasti puutetta ammattitaitoisista hitsaajista. Helsingissä on toistuvasti työttömänä ammattitaitoisia hitsaajia.
    Ihmisellä on oikeus työhön, mutta jos mahdollinen työpaikka on Kajaanissa, pitääkö helsinkiläisen hitsaajan luopua oikeudesta pysyä paikallaan (jos hän ei muuten haluaisi liikkua) ja alistua liikkumisen pakkoon hintana siitä, että hänellä on oikeus työhön?
    En osaa sanoa. Tästä voi esittää monenlaisia mielipiteitä. Perusoikeuksista käsin yhtä ehdotonta soveltamistapaa ei voi johtaa.
    Kysymys on mielipiteistä ja monenlaisista arvoista, jotka nekin ovat tavallaan mielipiteitä.
    Tuore ulkoministeri ”julisti” rauhalliseen tapaansa, että edellisen hallituksen ulkopolitiikasta poiketen uuden hallituksen toiminnassa arvoilla on näkyvä osuus.
    Mistä ja kenen arvoista Pekka Haavisto puhui? Sijaitsevatko arvotkin mielipiteen toisella puolella – sielläkö ehdoton totuus?
    Edellisen hallituksen ulkoministerillä oli tietyissä asioissa paljon kulmikkaammat arvot kuin Haavistolla. Timo Soinia ei voikaan sanoa ”arvottomaksi”  (arvoköyhäksi) persoonaksi vaan päinvastoin hyvin "arvolliseksi" (arvorikkaaksi), ja kuitenkin Haavisto kuulostaa kuin sanoisi ettei Soinilla ole arvoja. Haavisto ei kehtaa väittää, että koska vain hänellä on arvoja, toisin kuin Soinilla, niin siksi hänen ”arvonsa” ovat ”parempia”  tai "oikeampia" kuin Soinin arvot - ja kuitenkin Haavisto on sitä mieltä että niin on.
    Poliittisessa puheessa kansalaiset ja poliittiset toimijat jaotellaan ”arvollisiin” ja ”arvottomiin”, koska jokainen puhuja on kielensä vanki.


Kyösti Salovaara, 2015.
Autolla pääsee  menneisyyden kummallisiin paikkoihin.
La Calahorran rautatieasema, jota Sergio Leone käytti
elokuvissaan
Huuliharppukostaja ja Hyvät, pahat ja rumat.


Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.
Damien Lecarpentier: Johdanto: Strukturalismista pragmatismiin. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toim. Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen. Gaudeamus, 2015.

15 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisia kysymyksiä!
    Rurik Holmin lauseen voi allekirjoittaa.
    Olisiko Rinteen siis jatkossa syytä yhdenvertaisuuden ja tasapuolisuuden nimissä osallistua kaikkiin kulkueisiin?
    Suomi tuntuu olevan jotenkin yhden asian/totuuden ja kansalaisiaan mieluusti holhoava maa malliin: se mikä ei ole erikseen sallittua, on ehdottomasti kiellettyä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - Suomi on kummallinen Suomi. Mutta toisenlaistakaan ei ole tarjolla. Kun seuraa poliittista umpikujaa Englannissa tai vaikkapa nyt Espanjassa, jossa on mahdotonta ilmeisesti tehdä parlamentaarista hallitusta blokkirajojen yli, suomalainen konsensuskäytäntö tuntuu idylliltä.

      Ja idylli sitten perustuu usein tuolle mitä sanot: yhden asian totuuksia Suomi pullollaan. Aidosti eri mieltä olevia sallitaan aika huonosti.

      En kadehdi poliitikkoja. Silti kritisoin heitä ja heidän ajatuksiaan. Se sallittua.

      Kenen ääntä pääministerin pitäisi kuunnella: poliittisia kannattajiaan vai koko kansaa? Vaikea dilemma, koska pääministerin pitäisi poliitikkona varmistaa myös oma tuleva kannatuksensa. (Sipilä ei yrittänytkään.) Ihannemaailmassa pääministeri (yhdistääkseen kansaa) menisi nimenomaan niihin tilaisuuksiin, joissa kokoontuvat pääministerin kanssa eri mieltä olevat, mutta niin rohkeaa pääministeriä saamme odottaa (turhaan, luulen).

      Jos olisin (onneksi en ole) pääministeri, en osallistuisi mihinkään "mielenosoitukseen", olisipa asia kuinka hyvä tahansa, koska mielenosoitus on aina tai yleensä jotakin vastaan eikä kansakunnan päämiehen oikein kannattaisi (ollakseen valtiomies) olla ketään vastaan.

      Mutta haluavatko nykyajan poliitikot olla valtiomiehiä vai enemmänkin yhden asian puolesta toimijoita? Jo sana valtiomies kuulostaa epäilyttävältä.

      Jos minä olisin pääministeri, ajaisin edelleen silloin tällöin Kotkaan katsomaan KTP:n divaripelejä, ja joisin tuopin olutta pelin alkua odotellessa, mutta en ole päänministeri - ehkä juuri siksi että ajaisin Kotkaan katsomaan KTP:n futismatsia ja joisin oluen ennen pelin alkua.

      Poista
  2. "Tosiasiassa perusoikeudet ovat perimmiltään universaali mielipide, eivät universaali luonnontieteellinen tosiasia, jakamaton totuus semmoisenaan."
    Perusoikeudet ovat muodostuneet aikalailla samanlaisiksi eri valtioiden perustuslaeissa, ytimenä ja perustana ihmisen tarvehierarkia. Kuitenkin jo länsimaiden sisällä on myös isoja eroja, kuten eurooppalaisesta oudolta tuntuva usalaisten oikeus kantaa asetta.

    Jos minä olisin pääministeri...varmaan tuntuisi houkuttavalta olla mukava etunimeltä kutsuttava tyyppi, mutta ehkä pitäisi olla vähän etäämpänä.

    Luulen, että kun Priden syleily jatkuu ja siellä on lavetit kaikilla niilläkin porukoilla, jotka vastustavat seksuaalivähemmistöjen oikeutta, niin syntyy uusia vaihtoehtotapahtumia, oikeita mielenosoituksia. Nykyinen karnevaali on kiva koko perheen piknik-päivä, mutta se on aika kaukana alkuperäisestä ideasta. No, meillä ei niin isoja ongelmia olekaan, ja siellä missä niitäoon, on usein vaarallista marssia.

    Meillä ei osata keskustella eikä väitellä. Loukkaannutaan, isketään ja mykistytään, kannetaan vihaa. Varsinkin tuo mykistyminen ja marttyyriksi heittäytytminen on niin raukkamaista. Paljon hienompaa ja päämäärätietoisempaa olisi, jos väiteltäisiin politiikassa ja muuallakin niin että paukkuu ja sitten tynnyttäisiin miettimään hyväntahtoisina, mitä on saavutettu ja joko löytysii kompromissi.

    Jos minä olisin pääministeri, niin pitäisin sellaisen linjapuheen, jossa kehoittaisin kunnon keskusteluun ja reippaaseen, älykkääseen riitelyyn päämäärä tiukkana mielessä eikä se, miltä näyttää ja kuulostaa.
    No, onneksi en ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi lukuisat näpyttelyvirheet.

      Poista
    2. Jos "me" oltaisiin pääministereitä, niin sittenhän riemu repeäisi..

      Mutta ihan oikeasti suomalainen konformismi joskus ällöttää. Miksi eri mieltä olevat halutaan vaientaa? Ikään kuin oma mielipide/argumentointi ei sellaisenaan riittäisi. Ehkä se ei riitäkään jos ihmiset eivät vaivaudu ajattelemaan vaan... ottavat kaiken tunnteella haltuunsa.

      Älykäs riitely! Hieno tavoite - utopiaa?

      Poista
  3. Marjatta: Kekkonen sanoi että niin on kun siltä näyttää. En ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Ihminen, siis kaikenlainen ihminen, on tunnettu siitä, että ei se oikein tiedä mitä se näkee, ennen kuin jo ryntää todistamaan ja täysin päin prinkkalaa. Ehkä Kekkonen puhui jostain hirveän hienovaraisesta, niin kuin politiikasta? Jotenkin mulla on semmoinen muistikuva, että aika kovaa ne kyllä puhuivat jo 1950-luvulla. Nykyisin yrittävät hämätäkin.

    Täällä periferiassa asuvana en tiedä karnevalisoinnista enkä kulkueista. En pahemmin kaipaa niitä. Kyösti: miten pääministerin pitäisi oikein sitten perustella osallistumisensa Pride-kulkueeseen? Ylpeänä mistä?

    Karnevaali on sitten luku sinänsä. Mahtuuhan Suomeenkin nähtävästi värejä. Vaikka harvempi kai väriä haluaa julkisesti tunnustaa.

    Olen nyt kyllä vähän huolissani aivan jostain muusta. Miten ne Isis-äidit ja lapset, ne suomalaiset, onko ne nyt tuomittu jo ja käykö lapsillekin kalpaten? Siis ihmisoikeudethan eivät ole kauppatavaraa? Eivät edes arvotavaraa, josta voisi keskustella! Tuo universaalius on hyvin tärkeä asia, vaikka ei olisikaan tullut präntätyksi YK:n julistukseen.

    VastaaPoista
  4. Eiköhän ajatus että niin on miltä näyttää tule jo Aristoteleeltä. Platon taisi olla toista mieltä eli etsi syvimpiä "totuuksia" pinnan alta.

    Minulla oli yksi päällikkö, joka ei koskaan uskonut mitään järkiselityksiä vaan totesi, että "fiilinki on faktaa"; siis siitä riippumatta mikä oli asioiden tola oikeasti.

    Tämä nykyinen meno on juuri tuota: fiilinki on faktaa! (Faktoista viis jos toiselta tuntuu.)

    Pääministeri perusteli osallistumisensa kieltämällä yksikäsitteisesti esimerkiksi Päivi Räsäseltä oikeuden olla eri mieltä - sitä yritän pakinassa sanoa. En ole Räsäsen kanssa samaa mieltä, mutta minusta jopa Räsäsellä on oikeus ilmaista mielipiteensä. Pääministerin perustelussa siihen ei ole mahdollisuutta, koska väittää, että on olemassa vain yksi totuus.

    Rinteen olisi pitänyt - jos hän aidosti on liberaali - perustella osallistumisensa näin: "Suomen perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Toisten ihmisten rakkaus ole keneltäkään pois – varsinkaan poliitikoilta."

    Ts. mikään inhimillinen ei ole niin yksiselittäistä etteikö siitä olisi sallittua esittää eriävä mielipide.

    Kuulostaa ehkä saivartelulta, mutta tämä sanamaton vetäminen toista mieltä olevien jalkojen alta on paljon käytetty temppu ns. suvakkien kielenkäytössä.

    Aito liberaali suvaitsee kaikki sanat ja lauseet.

    VastaaPoista
  5. Kyösti, me voitais jakaa pääministeriys!

    Minustakin Päivi Räsänen saa olla eri mieltä kirkon Prideen osallistumisesta ja sanoa sen ääneen, mutta hän ei olisi saanut muotoilla asiaa niin, että Prideen osallistuvat nostavat häpeän ja synnin ylpeyden aiheeksi. Siellä Pridessa on uskovaisia ihmisiä, jotka ovat hävenneet kylliksi ja joutuneet aivopesun ja ns. eheytystoimenpiteiden kohteiksi. Tällä termistöllä heitä loukataan syvästi. Minua voisi kyllä kutsua ihan rauhassa synnin tekijäksi, koska en usko koko synti-termistöön.
    Minusta hänen puheensa oli erittäin julmaa ja siksi väärin. Hän olisi voinut perustella mielipiteensä jollain kuivalla uskonnollisella jargonilla sen sijaan, että tuomitsi ihmisiä.

    Ripsa, aikamoinen ongelma nuo Isis-äidit. Meillä vain puhutaan, että pitäisikö hakea pois, mutta ehkä heitä ei edes päästetä sieltä, jos ovat tehneet rikoksia. Jos he rakastaisivat lapsiaan enemmän kuin aatettaan, niin he antaisivat nämä turvaan Suomeen ja jäisivät itse odottamaan oikeudenkäyntejä.
    Poistuodut lapset, jos pääsevät pois, tarvitsevat samanlaista kuntoutusta kuin lapsisotilaat. Siellä on alakouluikäisiä kuvattu vihollisen irtileikatun pään kanssa ja tyttöjä naitettu aikuisille raaoille miehille. Monet heistä ovat kaiken lisäksi myös fyysisesti hyvin huonossa jamassa.
    Katsotaan, miten siinä käy.

    VastaaPoista
  6. Niinpä - jos ei ole itse uskonnollinen tai ainakaan eurooppalaisiin kirkkokuntiin kuuluva, synnilliseksi kutsuminen ei paljon hetkauta, mutta jos taas pitää syntiä oikeasti pahana asiana, silloin synnilliseksi leimaaminen jonkun rakkaussuhteen takia kuulostaa kohtuuttomalta. Luulen kyllä että meillä kaikilla (tässä kulttuuripiirissä varttuneilla) on aika syvällä aivoissa joka tapauksessa käsitys synnistä ja synneistä, vaikka sitä sitten kutsuisikin omatunnoksi joka kolkuttaa. Mutta tietenkään kukaan ulkopuolinen ei saisi sekaantua minun tai sinun tai kenenkään omatunnon tuntemuksiin.

    Isis-naisista ja lapsista on vaikea sanoa mitään, puolesta tai vastaan tai edes siltä väliltä.

    Lapsisotilaista (en tiedä onko tuolla sellaisia) tulee mieleen kertomukset punakhmerien teinisotilaista, jotka olivat paljon julmempia kuin aikuiset sotilaat - lapsen voi opettaa todella julmaksi toimijaksi. Sama koskenee naisiakin vaikka tästä nyt ei uskalla sanoa mitään. Myös Afrikassa eri puolilla on käytetty lapsisotilaita ikävällä tavalla.

    Niin banaalilta kuin tuntuukin näin vakavan kysymyksen yhteydessä viitata kirjallisuuteen, niin kyllä William Goldingin romaania Kärpästen herra pidetään jonkinmoisena tutkielmana siitä kuin nuori ihminen voidaan palauttaa melkein alkuihmisen tasalle.

    VastaaPoista
  7. Kyösti, Marjatta:
    Minulla on suvussa kohtalaisen paljon körttejä. He eivät ole hirveän ahdasmielisiä, mutta muistan lapsena oikeasti ihmetelleeni että miksi ei saa käyttää punaista vaatteissa, semmoinen ilon väri se kumminkin on. Niitä lapsena tuntemiani ihmisiä en oikein osaa kuvitella minkäänlaisessa kulkueessa.

    Olen ollut oikeasti hämmentynyt kun on huomattu, että niitä herännehiä on ollut enemmänkin talonpoikaismarssilla joskus anno Dazumal, mutta enhän minä ole niitä marssijoita nuorena nähnyt tietenkään. Kyllä minä vähän paheksun semmoista että on puolue joka perustuu uskontoon. Oli se sitten mikä tahansa puolue. Olen monta vuotta huokaillut että onneksi meillä ei ole oikeita fundamentalisteja.

    Mutta miten käy jos tuuli tuuleekin jostain toisesta suunnasta niin kuin 1930-luvulla? Taidan ajatella että uskonto on yksityisasia. Niin kuin uskonnottomuuskin. En kuulu kirkkoon. Minun oli erottava siitä, koska siihen kuuluminen kuului asiaan ja minut kastettiin ilman että tajusin asiasta yhtään mitään. Se oli kyllä väärin.

    Hätkähdin oikeasti kun Suomessa asuva pakolainen, muslimimaasta kotoisin, sanoi siinä telkkarin Seinäjoki-dokkarissa (Docventures, hieno juttu, katsokaa jos ette ole vielä nähneet!), että naisia ja lapsia huonosti kohtelevia on sekä islamisteissa että lestadiolaisissa. Käsittääkseni se on aivan oikea rinnastus.

    Ihmiset asuvat samaa planeettaa ja juuret meillä tuntuvat olevan samanlaiset. Kun ei tarvitsisi koko ajan toivoa, että ajan henki muuttuisi edes vähän kohtuullisemmaksi. Pahinta on se, että nuo päällepäsmärit ja öykkärit löytävät aina heikoimmat ja arimmat ihmiset potkittavakseen. Semmoista tuntuu olevan elämä kaikkialla.

    Sitten on välillä hyvin heikkoja signaaleja siitä, että jos vaikka kasvatusta ja sivistystä olisi taas löydettävissä. Tai jos tajuaa että ihmiset eivät olekaan suinpäin ryntäämässä tappamaan toisinajattelijoita. Ja jos vaikka Boko Harumin kidnappaamat tytöt löydettäisiin. Jos olisi mahdollista saada heidän vielä toipumaan ja eheytymään.

    Katsoin Benedict Cumberbatchin näyttelemän jutun englantilaisesta rikkaasta yläluokasta, sen yhdestä lapsesta ja lapsiuhrista. Tietäähän sen, että hyväksikäyttöä on missä tahansa yhteiskuntaluokassa.

    Kun lapsia edes suojeltaisiin. Olen lukenut Goldingin Kärpästen herran älyttömän nuorena, muistan ajatelleeni että niin joo, ne ovat poikia. Ei minulle ollut mitään kamalaa tapahtunut vielä, se vain, että näin selvästi tyttö- ja poikaporukoiden eron. Sittemmin olen oppinut että tyttöporukat voivat olla paljon pahempiakin, jos mahdollista.

    Mitä siis pitäisi? Pitäisi saada ihmisoikeudet toteutumaan ensimmäiseksi. Luulen että Antti Rinne tarkoitti Pride-kommentillaan hyvää, mutta ei ehkä ymmärtänyt sanomistaan joka kantilta.

    En kyllä käsitä sitä, miksi huostaanotettuja lapsia on koko ajan ilmeisesti enemmän. Sitten heitä kaltoinkohdellaan laitoksissa. Siis Suomessa.

    VastaaPoista
  8. Eipä tuohon ole paljon lisäämistä - itsekseen voi tietysti yrittää suhtuautua maailman menoon myönteisesti, kaikesta huolimatta.

    Lapsia otetaan enemmän huostaan. Samaan aikaan lapsia syntyy yhä vähemmän. Ovatko kohta kaikki "huostaanotettuja" - dystopian aihe?

    Kiinnitin Rinteen lausumassa huomion nimeenomaan tuohon, että joku asia ei ole "mielipideasia". Tämäinen puhe on lisääntynyt; ettei yhteiskunnallisessa keskustelussa joku olekaan mielipide vaan fakta, josta ei voi olla eri mieltä.

    Tänään Hesarissa Katri Kulmuni kieltäytyy vastaamasta, että pitäiskö turpeenpoltto lopettaa. Ei tarvitse miettiä, koska se ei Kulmunin mielestä ole "mielipideasia" vaan "faktaa - faktaa siis on että turvetta poltetaan. Itse asia mitä kysyttiin on tietysti vahvasti mielipideasia, josta poliitikonkin pitäisi uskaltaa sanoa jotakin.

    Yrjö Ahmavaara kirjoitti (matemaattisen perustellusti) vuonna 1976, että ihmisten todellisessa elämäntilanteessa ei ole tieteellisesti "ainoata oikeaa johtajaa" eikä myöskään "ainoaa tieteellisesti oikeaa tekoa".

    "Ja koska kenelläkään ei ole täydelistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras."

    Minusta on huolestuttavaa, että sekä poliitikot että myös yhteiskunnallisten kysymysten asiantuntijat yhä useammin väittävät tietävänsä sen ainoa oikean teon tai suunnitelman, jolla yhteiskunnalliset ongelmat ja haasteet ratkaistaan. Samalla he ikään kuin tahattomasti kieltävät yhteiskunnallisen keskustelun, koska jos joku tietää aidon totuuden, eihän siinä muilla ole sitten nokan koputtamista.

    VastaaPoista
  9. Kyösti: vähän paremmassa maailmassa pitäisi olla niin, että poliitikoilla olisi avustajinaan ihmisiä, jotka tietävät myös faktat. Semmoisten mukaan turpeen tuottaminen ja soiden hävitys on jo tuhonnut valtavan määrän järviä. Se muta puolestaan alkaa tuottaa miltei heti metaania joka on oikein paha ilmastonmuutoskaasu.

    Poliitikon pitäisi siis olla jonkinmoinen sanallistaja ja selittäjä, että faktat tulisivat tiedetyiksi kaikkialla Suomessa. Saisi olla niin kaikkialla maailmassa. Ei niin että olisi poliitikkoja (jopa presidenttejä) jotka pitävät tehtävänään valehdella.

    Mielipiteet ovat helppoja juttuja. Ne ovat niitä kokemuksellisia juttuja. Mutta olisi kyllä korkea aika, että noista henkeä ja terveyttä uhkaavista alettaisiin ei ainoastaan keskustella, vaan hetikohta ruveta toimimaan.

    En kyllä oikein ymmärrä miksi lupiineja pitää vainota. Se on harvinaisen pieni ongelma verrattuna valtavien järviseutujen vesitalouden nopeaan huononemiseen. Kun tämä ei ole edes tämän päivän uutinen. Meteorologit tiesivät jo virkansa puolesta 1950-luvulla että soiden kuivatus tekee valtavia alueita hallanaroiksi. Ja tarkoitti sillä nopeita muutoksia, jotka eivät ole ennen olleet olemassa. Ilmaston muuttuminen on muistaakseni kyllä tiedetty jo vuodesta 1905 tai jotain. Siis nuo kasvihuonekaasut.

    Olisi koulutuksen eteen pitänyt tehdä enemmän jo ajat sitten. Eihän maapallon säilyminen ole kiinni muusta kuin ihmisten koulunkäynnistä ja keskittymisestä miettimään niitä kysymyksiä. Että mitä on odotettavissa tulevaisuudelta.

    Ei näytä olevan näköpiirissä. Kun nyt saataisiin fundamentalistit jotenkin aisoihin...

    Siinä olisi varmaan kaikkien maiden hallituksilla työtä tehtävänä. Täällä paistaa aurinko, pyykit kuivuivat hyvin. Näyttää kesältä! On se hyvä kumminkin.


    Ja kun tulin tuon sanoneeksi, niin pitää perään kertoa että meidän perheen kesämökki on yhden tuhoutuneen järven rannalla.

    VastaaPoista
  10. Sananen autoilusta. Koen julkisen debatin aiheesta muuttuneen osin yksiulotteiseksi viime vuosina. Mm. 60-luvun Tekniikan Maailma oli tavattoman hauska lukemisto. Autoilun koettiin avartavan maailmaa ja täten rikastuttavan elämänpiiriä. Muistelen, että Arvo Salo ehdotti auton hankkimista vähävaraisille julkisista varoista. Perustelu: liikkuminen on jokaisen kansalaisen perusoikeus. Tuonaikainen optimismi ja usko tulevaisuuteen on yhä ihastuttavaa. Vrt. television leviäminen Suomessa samaan aikaan: lähetysverkon rakentaminen uusiin kaupunkeihin oli aina merkittävä tapaus, myös valtakunnallisesti. (Maalaiset saivat odottaa, kaikissa pitäjissä ei ollut vielä edes sähköä.) Nyt kumpikin innovaatio on siinä määrin arkipäiväistynyt, ettei kovin yleviin sfääreihin ylletä kummankaan avulla. Mutta funktiota ja tarkoitusta on hyvä miettiä. Uskon itse molemmissa vielä löytyvän hyödyntämätöntä potentiaalia.

    VastaaPoista
  11. Niinpä niin - yltäkylläisyyden maailmassa "meitä" koetellaan yhä uusilla rajoituksilla ja vaatimuksilla luopua siitä tai tästä tai muuten piru perii... kaiken. Tai ainakin siltä vellova keskustelu joskus tuntuu. Erilaiset enemmistöt häviävät kun marginaalit saavat tilaa ja voimaa. Onko näin vai eikö ole, sitä lienee tosi vaikea objektiivisesti arvioida.

    Jos mennään 60-luvusta vielä kauemmaksi ja tavoitetaan Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin sukupolven riemu, kun maailma avautui henkisesti ja fyysisesti, niin tekee melkein kipeää tajuta ettei tuommoista riemua enää näe eikä kuule.

    "Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostrorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä", kirjoitti Paavolainen 1920-luvulla. "Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citröenin ja osaavat algebraa."

    VastaaPoista