torstai 11. heinäkuuta 2019

Lukematon

[vai katseltu?]


Kyösti Salovaara, 2019.


Literature is not just the only art that can criticize itself, it is the only art, I would argue, that can criticize anything, because it is only art capable of reasoning… Further, only literature can moralize.
      - John Carey



Miksi tuollainen otsikko? Toispuolinen ja ontuva.
    Miksi hän ei kirjoita selvästi: Luettu vai katseltu?
    En minä tiedä.
    Kysyin mutta en saanut vastausta.
    Kenties hän yrittää esiintyä älypäänä.
    Tai sitten kesä vaan huvittaa. Saa kirjoittaa iloisen pakinan.


Kun ärsyttää, kannattaako ärsyyntyä?
    Kun provosoidaan, kannattaako provosoitua?
    Kun sataa, kannattaako mennä ulos kastumaan?
    En minä tiedä. Tyhmiä kysymyksiä.


Viikko sitten torstaina Helsingin Sanomien nettilehdessä julkaistiin Jussi Lehmusveden essee lukemisesta. Kulttuuritoimittaja ja kahden romaanin kirjoittaja tunnusti siinä, että lukeminen ei häntä enää huvita. Mieluummin telkkarin sarjafilmi kuin romaani. Kaunokirjallisuus on unilääkettä tiheätempoiseen tv-sarjaan verrattuna, Lehmusvesi sanoi.
    Ensin minua ärsytti.
    Nettilehdessä esseen otsikko kuului: Tappaako Netflix romaanin? Jopa kirjallisuuden suurkuluttajat vaihtavat yhä useammin tv-sarjoihin, ja yksi syy siihen löytyy sinunkin kädestäsi.
    Perjantaina essee julkaistiin paperilehdessä otsikolla Televisiossa on nykyään niin upeita tarinoita, että se taitaa vihdoinkin tappaa romaanin. Esseen yläotsikossa kirjoittaja tunnusti: Kännykkäriippuvainen on tottunut silmäilemään muttei lukemaan keskittyneesti.
    ”Tunnistatko tunteen?” Lehmusvesi kysyi. ”Olet tarttunut kirjaan suurin odotuksin, mutta tekstiä lukiessa ajatus harhailee, eikä juoni oikein tunnu tempaavan mukaansa... Olisi niin paljon katsottavaa... Samaan aikaan perinteisen kaunokirjallisuuden myynti sukeltaa Suomessakin. Tappaako televisio siis vihdoinkin romaanin, kuten jo vuosikymmeniä sitten uumoiltiin?”
    Vihdoinkin - toive vai pelko?
    Yhtä kaikki minua ärsytti kirjoittava toimittaja, joka paljasti tympääntyneensä lukemiseen ja vaihtaneensa lukemisen tv-sarjojen ja tv-elokuvien loputtomaan katseluun.
    Niinpä kirjoitin torstai-iltana yhdeksän kieppeissä Lehmusveden artikkeliin (monien muiden tavoin) paheksuvan kommentin.
    ”Aika kummallista että joku sivistynyt tunnustaa ettei jaksa lukea kirjoja. Elokuvan katsominen on toisenlainen prosessi kuin lukeminen. Molemmat yhtä viehättäviä”, sanoin tätimäisessä kommentissani.
    Seuraavana päivänä muutin mieleni.


KS, 2019.


Romaanin kuolemaa on ennustettu kauan.
    Nytkö se sitten tapahtuu? Netflixin, HBO:n, Amazonin ja ties kenen tuottamien elokuvien puristuksessa – ja siinä todellisuudessa missä katsojalla on yhtäällä lukematon määrä hienosti tehtyjä elokuvia ja sarjoja ja toisaalta melkein rajaton mahdollisuus katsoa niitä siellä missä huvittaa.
    Lehmusvesi kertoi, että erään tutkimuksen mukaan vähintään joka toinen suomalainen maksaa ekstraa katsoakseen elokuvia netistä. Minäkin maksan esktraa mutta vain jalkapallosta. Toistaiseksi.
    Kaunokirjallisuuden myynti vähentyi viime vuonna 13 %. Sama suuntaus jatkuu myös tänä vuonna. Nykyään suomalaisella katsojalla on Lehmusveden mukaan yli 70 tv-kanavaa käytössään. Suoratoistopalvelu ei nuku koskaan, ellei sitten katsoja nukahda.
    Koukku syntyy siitä, että tv-sarjoja voi katsoa nettipalvelusta yhteen pötköön alusta loppuun. Kirjankin voi lukea alusta loppuun, mutta se vaatii hirvittävää keskittymistä, vaikka romaanissa olisi kuinka sujuva ja vetävä juoni tahansa.
    Ehkäpä moni allekirjoittaa, ainakin mielessään jos ei julkisesti, Lehmusveden tunnustuksen:
    ”Itse syytän lukemisen nykyisestä vaivalloisuudesta kännykkäriippuvuuden turmelemia aivojani. Ne ovat jatkuvassa ärsyketulvassa tottuneet pomppimaan sovelluksesta ja tekstipätkästä toiseen, ja nyt romaanin maailmaan uppoaminen ei enää onnistukaan. Olen oppinut silmäilemään tekstiä, mutta en pysty enää keskittyneesti lukemaan sitä. Kännykkäsurffailun ylivirittämät aivoni huutaisivat arkioloissakin epätoivoisesti lepoa. Harppaus kirjaan on kuitenkin liian suuri, ja kaltaiselleni kännykkänarkkarille sen aloittaminen tuntuu yrttismoothien valmistamiselta tv-sarjan tarjoaman iltatissuttelun sijaan.”
    Jotkut toki kertovat kuuntelevansa kaunokirjallisuutta. Onko se lukemista vai jotakin muuta? Oppiiko lapsi kirjoittamaan kuuntelemalla? Mitä kuunnellusta jää mieleen jos sitä vertaa lukemiseen? Entä sitten tietokirjat - jos juonellisen romaaninkin lukeminen käy vaikeaksi, kuinka yksikään tietokirja tulee luetuksi?
HS, 5.7.2019.
    Lehmusvesi sanoo katsovansa tv-sarjoja addiktiivisesti, alusta loppuun yhdellä kertaa. Eräässä tutkimuksessa todettiin, että ne jotka katsovat sarjafilmiä kerran viikossa jakson kerrallaan, muistavat siitä enemmän kuin ne, jotka ottavat koko sarjan vastaan yhdellä istumalla.
    Onko ihminen menettämässä myös muistinsa eikä vain kyvyn keskittyä lukemiseen?


Ihminen pyörii itsensä ympärillä.
    Franz Kafka antoi meille kaksi tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.
    Mutta kumpi pitää ihmisen paremmin maailmassa: lukeminen vai katsominen?
    Kirjoja lukevat kehuvat yleensä itseään ja lukemiaan kirjoja. Niistä kuulemma ompii empatiaa. Eikä ”amerikkalaista roskaa” kannata katsoa. Kannattaako sitten lukeakaan?
    Tässä kohden tapaan muistuttaa, että sekä Stalin että Hitler olivat himolukijoita, kaunokirjallisuuden suurkuluttajia. Romaaneja luettiin - empatian kanssa taisi käydä huonosti.
    Mutta onko tv:n katsominen pelkää turruttavaa unta valveilla?
    ”Se sovinnainen kirjallisen ihmisen banaali ja uskonkappaleen kaltainen väite, että tv on passiivisten katselijoiden kokemismuoto, ampuu reippaasti ohi”, kirjoitti Marshall McLuhan maineikkaassa ja teräväkatseisessa teoksessa Understanding Media: The Extensions of Man vuonna 1964, jolloin tv oli vasta tulossa Suomeen. ”Tv on ennen kaikkea väline, joka vaatii luovasti osallistuvaa reaktiota… Tv:n mosaiikkikuva tuo nuorten elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävän tämänhetkisyyden.”
    McLuhan ei osannut unessakaan arvata mihin tämänhetkisyyden viettelevä kokemus tulisi päätymään älypuhelimien ja älykkäiden algoritmien maailmassa.
    Onko romaania lukeva ihminen sitten väistämättä toisessa hetkessä? Jos on, mitä tapahtuu, kun ihmiset, yksilöt, siirtyvät toisesta hetkestä pelkästään tämänhetkisyyteen? Voiko tämänhetkisyydessä elävä enää tajuta entisen ja tulevan välistä eroa? Pystyykö hän enää suunnistautumaan järkevästi vai eksyttääkö tämänhetkisyys hänet sekä menneisyydestä että oman itsen piirin ulkopuolisesta todellisuudesta?


Lukematon vai katseltu?
    Siinäpä vasta kysymys.
    Meillä ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta, kirjoitti Jean-Paul Sartre vuonna 1947. ”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten elämään.”
    Hetkessä elämisen lieju – loputon tämänhetkisyys!
    ”Tietenkään tämä ei ole mitenkään tärkeää”, Sartre lopetteli teostaan Mitä kirjallisuus on? ”Maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”
    Mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä?
    Tilata pari maksukanavaa ja antaa muutenkin periksi osallistumalla ajassa hyrisevään aatepuuroon tunnuksella #ChewGrassMeToo? Vai lukea jääräpäisesti ja jopa pitkin hampain kaunokirjallisuutta?
    Mutta entäpä jos istun vain kuistilla ja vahdin pikkupuutarhaani, jossa nilviäiset syövät kukkivien kasvien lehdet. Kun näen etanan, syöksyn ulos ja viskaan sen maailmalle Sartren hengessä.
    Onko sallittua istuskella omissa ajatuksissaan Radio Boka seuranaan?
    Joka tapauksessa kesällä voi kirjoittaa iloisen pakinan.





John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2006.
Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.
Jussi Lehmusvesi: Essee: Televisiossa on nykyään niin upeita tarinoita, että se taitaa vihdoinkin tappaa romaanin. Helsingin Sanomat, 4-5.7.2019.
Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet. (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964.) Suom. Antero Tiusanen. WSOY, 1969.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature? 1947.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1976.
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , , , ,

24 kommenttia:

  1. Takkutukka11. heinäkuuta 2019 klo 8.53

    Luin samaisen artikkelin ja piukeita kysymyksiä heittelet meille pohdittaviksi sen tiimoilta, niitä miettiessä sopii muistaa tuo Kafkan neuvo.

    Kesällä on sallittua - suorastaan suositeltavaa - istuskella omissa ajatuksissaan radio seuranaan, olla pilvipaimenessa...

    Itse olen ytimeltäni lukija ja nautin saadessani luoda omat mielikuvani tapahtumista, henkilöistä malliin: "Minulle kotia ei ole ilman kirjoja. Ne luovat pysyvyyttä, avaavat unohtamamme, kuljettavat sinne,minne ei olisi itse uskaltautunut tai edes osannut askeltaa. Kirjahyllyjäni katsellessa hiljenen, huokaan kiitollisena ja löydän sisäisiä sanojani.” Irja Askola, piispa emerita, lehti Bibliophilos 4/2018. Iloisesta pakinasta kiitos:)

    VastaaPoista
  2. Anonyymi11. heinäkuuta 2019 klo 10.10

    Eihän Lehmusveden tekstin ytimessä ollut "kirja vs. (sarja)filmi" vaan hänen kyvyttömyytensä lukea, eräänlainen oman vammaisuuden kuvaus.

    Toisin sanoen: kyse ei ollut enää valinnasta kirjan ja filkan välillä vaan valinnanmahdollisuuden katoamisesta.

    VastaaPoista
  3. Kyösti Salovaara11. heinäkuuta 2019 klo 11.27

    Irja Askola kuvaa hyvin monien meistä tuntoja - siis monien joiden lapsuudenkoti on ollut täynnä kirjoja ja lukemista, ja joiden perheissä perinne näyttää siirtyvän edelleen, mutta...

    Samalla kun (mielestäni) lukutaito (ja kyllä kai jonkinmoinen taito kirjoittaa) on ehdoton edellytys nykymaailmassa, aivan kuten myös matematiikan taitaminen, alkaa epäröinti siinä pisteessä, kun joku julistaa että myös kaunokirjallisuuden lukeminen on melkein ehdoton pakko käydäkseen sivistyneestä. Semminkin jos sanotaan, että elokuvien ja tv-sarjojen katselu on pelkkää ajanhukkaa.

    Ehkä se onkin - niin kuin myös romaanien lukeminen, jos tiukan asennon ottaa. Bloginini kummisetä Chandler muistutti että kaikki lukeminen on ajanvietettä, eskapismia, myös tähtitieen ja kasvitieteen lukeminen jos sitä yleissivistyäkseen lukee.

    Enkä oikein uskaltaisi sanoa, että ihminen (esim. Lehmusvesi) joka ei enää viitsi tai halua (kykene?) lukea kaunokirjallisuutta, olisi "vammainen". Säälihän se on jos ei kaunokirjallisuutta lueta, mutta vielä surkeampaa on jos tietokirjokaan ei lueta.

    Samaan aikaan yhteiskunnassa matematiikan opettajat ja tutkijat kertovat, että ylioppilaskokeissa matematiikan (myös pitkän) osaamistasoa on laskettu 90-luvulta asti (jotta laudatureja yms tulisi riittävä määrä). Eli tapahtuuko lukemisen ja laskemisen taitojen väheneminen samaa tahtia ja samasta syystä? Romaanien lukemisen katoaminen saattaa olla vähemmän merkityksellistä, mutta jos/kun teknologian varassa pyörivä teollisuutemme (jonka toimintaan hyvinvointimme suurelta osin perustuu) ei enää löydä työvoimaa (koska nuoria kiinnostaa teatterikoulu enemmän kuin tekniset, luonnnontieteen alat), silloin on todella syytä huolestua ja epäillä että yhteiskunnan sivistysideassa on jonkinlaista "vammaisuutta".

    Ei meistä (heistä) kaikista voi tulla tv-tähtiä, laulajia ja komeljanttareita. Tai ehkä voikin... dystopiassa.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi11. heinäkuuta 2019 klo 11.51

    Myös äidinkielen taidot ovat laskeneet 90-luvun lopulta saakka, jopa niin että yo-kokeiden arvosteluasteikkoa on tietääkseni lievennetty. Pysyy se Gaussin käyrä kohdallaan.
    On ehkä kärjistettyä puhua Lehmusveden vammaisuudesta enkä viitsi enää hänen juttuaan kaivaa esiin. Niin sen kuitenkin luin, että hän kuvaa kyvyttömyyttään keskittyä tekstiin. Silloin ei enää ole kyse valinnasta, jos lukeminen, tietokirjojen tai kaunokirjojen, on ylivoimaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara11. heinäkuuta 2019 klo 19.10

      Yep. Tarkoitukseni ei ollut eikä ole ryhtyä sanapoliisiksi. Sanojen paheksujia Suomessa riittää yli tarpeen. Kielen rikkautta on että sanoilla on vivahteita ja kontekstissä hieman erilaisia merkityksiä. Muistetaan kuinka Mauno Koivisto sanoi valtionvarainministerin homman aiheuttaneen "vamman" hänen sielulleen - eikä tarkoittanut vammaisuutta sinänsä.

      Mistä sen tietää, vaikka Lehmusvesi lukisi "salaa" hulluna kirjoja mutta snobbailee ajatuksella että ei lue.

      Poista
  5. Anonyymi11. heinäkuuta 2019 klo 13.47

    Tekee mieli jatkaa. On tietysti jokaisen oma asia, lukeeko vai eikö lue vai katsooko suoratoiston sarjoja.
    Lehmusveden teksti herättää silti pari kysymystä.
    Ymmärrän, että se on suunnattu miellyttämään lukijoita jotka kokevat samaa kyvyttömyyttä, mutta kykenevät sentään Lehmusveden jutun lukemaan.
    Sitä voi ihmetellä, onko kyvyttömyys lukea rehentelyn asia.
    Myös sitä voi ihmetellä, heikentääkö vai peräti vahvistaa Lehmusveden mertoma hänen pätevyyttään kulttuuritoimittajana.
    Selvemmin: ei kenenkään tarvitse lukea, ehkä ei edes osata lukea, mutta kannattaako silloin tehdä töitä kulttuuritoimittajana?
    Vai onko lukukyvyttömyydessä kyse nykyisin jo suorastaan meriitistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara11. heinäkuuta 2019 klo 19.16

      Niin kuin jo sanoin, emmehän me oikeasti tiedä mitä Lehmusvesi ajattelee - kuinka paljon snobbailua, kuinka paljon katumusta siitä ettei lue tarpeeksi - jne.

      Kulttuurin - ja kaiken harrastamisen - määrittelyn ongelma ja helppous on siinä, että otsikkotasolla kaikki on ymmärrettävää, eli sen ilmaiseminen että vaikkapa lukee/ei lue, kuuntelee musiikkia/ei kuuntele, katsoo urheilua/ei katso, harrastaa liikuntaa/ei harrasta.

      Mutta mitä syvemmälle aiheeseen mennään, sitä polarisoidummaksi keskustelu ja mielipiteet käyvät, eikä tarvitse mennä kovin pitkälle kirjoissakaan, kun löytyy himolukijoita jotka eivät suvaitse juonellista proosaa, viihdettä, dekkareita jne.

      Poista
    2. Anonyymi11. heinäkuuta 2019 klo 19.29

      En minä sinua sanapoliiksi tullut edes ajatelleeksi.Totta myös on, että emme me tiedä Lehmusveden todellisista ajatuksista mitään. Sen sijaan HS:n kulttuuritoimituksen kokouksessa esiin nousseista ajatuksista voimme jotakin päätellä. Ehkä voi päätellä myös, että ko. osasto tasoltaan suurin piirtein vastaa kulttuurielämämme tasoa? Masentavaa? Koko lehtitalous ja sen sisällölliset seuraukset hiukan masentavat, mutta tämä taitaa johtua vääristyneistä odotuksistani.

      Poista
    3. Kyösti Salovaara11. heinäkuuta 2019 klo 22.45

      Millaisen kuvan HS-kulttuuriosasto antaa suhteessa todellisuuteen ja siinä eläviin ihmisiin? Tekemättä tieteellistä analyysiä, väittäisin että hyvin vinon ja yksipuolisen.

      Yrittäessään epätoivoisesti säilyttää lukijakuntansa (vanhemmasta päästä se ohenee joka kuukausi), HS on varsinkin kulttuuriosastossa antanut "vallan" pikkutytöille ja -pojille, joiden elämänkuvassa vain poppareilla ja #ChewGrassMeToo -leikkikehään kuuluvilla taiteilijoilla ja taideteoksilla on julkisuusarvo. Kuvitellaan siis että kaikki nuoret, potentiaaliset lukijat äänestävät vihreitä ja vasemmistoliittoa tai ainakin ovat militantti-feministejä.

      Eihän Hesarin kulttuuriosasto tarjoa normikeskiluokkaisellesivistysihmiselle juuri mitään - se kaiketi on lehden johdon analyysi levikin kasvattamiseksi, tai ennallaan pitämiseksi.

      Ylellä on samanlainen ongelma: normiväestön voi unohtaa tavoitellessaan kuvitellun nuorison ääntä.

      Luulen, en tiedä (mutta Tarkan muistelmista voi jotain päätellä), että 70- ja 80-luvulla äärivasemmistolaiset (taistolaiset) toimittajat ikään kuin lipuivat Hesarinkin toimitukseen, eivät lehden johdon tilauksesta. Nyt tämä pikkutyttöjen ja -poikien #ChewGrassMeToo -toimittajapolvi tuntuu (jälleen: en tiedä, luulen) toimivan nimenomaan lehden kaupallisen johdon tilaamana.

      Jos siinä sitten moniarvoinen ja monipuolinen kirjallisuus menee likasankoon, se ei HS:n johtoa kiinnosta jos levikki pysyy ennallaan tai kasvaa.

      Poista
    4. Kyösti Salovaara12. heinäkuuta 2019 klo 10.15

      Tai sitten kysymys on pelkästään ajan virrassa soljumisesta. Eihän salaliitot kovin todennäköisiä ole. Ja voihan olla, että tässä itse istuu ihan eri virran rannalla kuin luulee istuvansa.

      Poista
    5. Anonyymi12. heinäkuuta 2019 klo 16.37

      Eikö jo määritelmän mukaisesti kulttuuri ole sitä, mikä siirtyy aikuisilta lapsille - ei lapsilta (HS) aikuisille kuten nyt?

      Poista
  6. Marjatta Mentula11. heinäkuuta 2019 klo 18.51

    Miksi ihmiset katsovat suoratoistona sarjoja eivätkä lue? Luulen, että yksi tärkeä syy on nykysarjojen korkea laatu, minkä Lehmusvesikin mainitsee.
    Kun parhaat elokuva-alan kyvyt käsikirjoittajista näyttelijöihin rakentavat sarjan, niin se on yhtä tasokas kuin hyvä elokuva, usein tasokkaampi, koska pitempi muoto antaa uusia mahdollisuuksia kuljettaa juonta ja tehdä hahmoista monipuolisia.

    Otin Netflixin kerran kokeeksi jonkun dokkarin takia, joka näkyi vain siellä, pidin taukoa ja otin taas, koska siellä menee parempia elokuvia kuin tv-kanavilla. Meillä on nyt myös HBO yhden sarjan vuoksi, Big Little Lies. Katselu ei ole lisääntynyt eikä vienyt aikaa pois lukemiselta. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat katselen edelleen Yleltä, ja elokuviakin, kun osuu mieluinen kohdalle.
    Jos minulla olisi aikaa rajatummin, kuten oli työaikana, niin olen varma, että karsiminen tapahtuisi katsomisesta, ei lukemisesta. Luulen, että tämä on vanhempien, paljon lukeneiden ihmisten valinta. Monet nuoremmat valitsevat toisin - suunta saattaa siis tosiaan olla pois kirjoista.
    Minua hämmästyttää kyllä, kun kulttuuritoimittajakin kokee näin, ja sitä tilannetta Lehmusvesi itsekin hämmästellen tarkastelee esseensä henkilökohtaisessa osassa.
    Muutama vuosi sitten eräs kulttuuritoimittaja kirjoitti siitä, miten kirjahylly ei ole enää suosittu sisustuselementti ja kertoi itsekin vieneensä kirjansa varastoon ja hyllyn paikalle taulun. Tätä lukiessa ajattelin myös, miten on mahdollista, että kulttuuritoimittaja kokee näin.
    Hänkin oli aika nuori, ehkä ei ollut päässyt oikein kirjojen a

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta Mentula11. heinäkuuta 2019 klo 18.59

      Äsh, miten se noin lähti... , ehkä ei ollut päässyt oikein kirjojen ainutlaatuiseen maailmaan.

      En oikein tiedä, mitä ajatella näistä muutoksista. Maailma muuttuu, ja ihminen siinä muuttuu.

      Kun Bob Dylan sai laululyriikoistaan kirjallisuuden Nobelin, niin heräsi keskustelu, pitäisikö ottaa mukaan käsikirjoittajat ja sarjakuvakirjoittajat. Entä oivaltavat mainostekstit!

      Kun keskittyminen lukemiseen vähenee, niin opiskelijat uupuvat tentteihin lukiessaan ja haluavat kesätyön sijasta kesäloman.

      Poista
    2. Kyösti Salovaara11. heinäkuuta 2019 klo 19.29

      Niin ja nykyhetken opiskelijat kokevat tekevänsä enemmän opiskeluduunia kuin me "entisten aikojen" opiskelijat jotka otimme opintolainoja yms.

      Yleinen hokema/totuus kuuluu, että nykyaika vaatii enemmän ja lupaa epävarmempaa tulevaisuutta. En tiedä mihin tuo ajatus perustuu - onko siitä joku tieteellinen tutkimus. Jos ihminen 50-luvulla tippui kelkasta, yhteiskunta ei antanut mitään tukea. Nyt sen sijaan...

      Mutta, tuo kirjallisuus... mitä jos se (sen merkitys yleisenä yleissivistäjänä) häipyy historiaan kuin tuohivirsut ja mämmi? Senkään toistaminen kuinka tärkeää kaunokirjallisuus on, ei paljon auta, jos ihmiset eivät kerta kaikkiaan pidä kaunoa oleellisena vaikuttimena oman elämänsä viihtymiseen.

      Kyllähän jokainen joka haluaa näkee kuinka historiatonta nykyhetken elämä ja ihmisten käsitys on. Onko se vaarallista vai yhdentekevää, sen tulevaisuus kenties näyttää.

      Kirjallisuus antaa tai antoi joskus perspektiiviä mutta antaahan sitä hyvin tehty elokuvakin tai tv-sarja. Mutta jos lukee kirjoja, ei menneisyys todellakaan paljastu jos lukulistalla on vain viimeisen vuoden aikana ilmestyneet teokset.

      Joten - mitä tässä nyt sitten fiksua sanoisi? ...

      Poista
    3. Marjatta Mentula11. heinäkuuta 2019 klo 20.12

      Kun katselin meidän kolmen pojan opiskelua, niin en voinut ajatella muuta kuin että onpas nykyään opiskelijoilla kivaa. Kiva vain lisääntyi kuopuksen kohdalla, jolla oli jo kaikki vaihto-ohjelmat. Hän oli kahdesti vaihdossa ulkomailla opiskeluaikana ja lisäksi yhden kesän töissä. Asuminen oli heillä ja on nykyään kaikilla suomalaisilla opiskelijoilla ihan eri luokkaa kuin minun jaettu asuntolahuoneeni. Niin itsellä kuin pojillakin oli käytössä opintotuki ja opintolaina, mutta silloin valtion takauksen alkuaikoinahan ilmainen osa oli vain nimellinen. Oli kiire töihin että saa sen lainan sekä asuntolainan maksetuksi.

      Koskaan ihmisellä ei ole, ainakaan Suomessa, niin paljon vapaa-aikaa kuin opiskelijana. Lyhyet lukukaudet, ja kukaan ei laske, jos olet muutaman päivän vaikka lomalla välillä.

      Suhtautuminen työhön on muuttunut.
      Innostusta työhön saatetaan pitää vähän sellaisena huvittavana piirteenä ihmisessä. Se kuuluu ehkä jo sarjaan tuohivirsut ja mämmi.
      On coolimpaa toteuttaa itseään jotenkin työn ulkopuolella.

      Poista
    4. Kyösti Salovaara11. heinäkuuta 2019 klo 22.51

      Joo, Ylellä tänään julkaistiin koulutuspaikat joihin eniten pyrittiin ja vähiten.

      Jos minä olisin päättäjä kauhistuisin ja pistäisin pystyyn kriisiryhmän. Tällä menolla Suomi luopuu suuresta osasta teollista rakennettaan.

      Nykyihminen on kummallinen otus. Sillä on, niin kuin sanoit, hemmetinmoinen vauraus ja vapaus ja silti se edelleen vaatii lisää tukia ja sääntöjä kuinka elämää pitäisi elää.

      Ehkäpä ihmisen biologinen, primitiivinen hermorakenne ei ole kehittynyt nauttimaan nykyisenkaltaisesta vapaudesta ja hyvinvoinnista. Selittääkö tämä myös kaipuun totalitaariseen komentoon, omasta yksilönvapaudesta luopumiseen.

      Poista
  7. Anonyymi11. heinäkuuta 2019 klo 23.15

    Minä en ole oikein päässyt sisälle näihin nykysiin laadukkaisiin huippusarjoihin. Muutamasta olen pitänyt enemmän tai vähemmän, mutta suurin osa on ollut heti alkuun "huonoja" tai olen kyllästynyt alun jälkeen jo ennen ensimmäisen kauden loppua. Todellakin kyllästynyt, en suinkaan koukuttunut. En tiedä johtuuko se siitä, että olen yhä edellen lukija vai kenties siitä, että (iästäni huolimatta!) katson vain jakson tai kaksi kerrallaan.

    Kirjojen ystävänä ja lukijana minusta tietenkin olisi kiva, jos ihmiset lukisivat ja lukeminen olisi yhä jotenkin "sivsitynyttä", mutta en minä ihmisen arvoa tai hyvyyttä tai empatiakyvyn määrää lukemisen kautta mittaa. Joku kielen taju varmaan kehittyy laajan lukemisen avulla. Poikkeuksiakin varmasti on.

    Mikä tässä eniten huolestuttaa on tuo keskittymiskyvyn puute. (Ainakin omakohtaisesti olen sitä mieltä, että lukeminen vaatii enemmän (keskittymistä) kuin katseleminen. Esim. väsyneenä, stressaantuneena, vähän huonovointisena yms. sitä helpommin lösähtää tv:n ääreen kuin ottaa kirjan.) Lukeminen vaatii keskittymistä, matematiikka vaatii keskittymistä, syvempi ajattelu vaatii keskittymistä, kaikki tutkimus vaatii pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä... Voi olla että tässä on muutakin katoamassa kuin romaanit.

    Kiinnostava tuo muisti ja jakso kerrallaan vrt. monta jaksoa putkeen katsominen. Epämääräisesti muistan lukeneeni, että sosiaalisista kontakteista somessa tai vaikka videon välityksellä ei jää yhtä voimakasta muistijälkeä kuin kasvokkain tapaamisista.

    Mielestäni vuosikymmenten takaisten opiskelujen ja nykyopiskelun vertailu on melko hedelmätöntä. Mutta ei siitä nyt sen enempää.:)

    Mainio pakina! Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta Mentula12. heinäkuuta 2019 klo 7.01

      Miksi ei voi verrata? Opetusmetodit ja tyylikin ovat samoja tai lähes samoja, paitsi että nykyään voi korvata monia luentosarjoja esseillä, joiden palauttaminen tutun yliopisto-opettajan mukaan monella kangertelee, haetaan lisäaikaa ja taas lisäaikaa. Tämä on varmaan juuri sitä keskittymiskyvyttömyyttä. Opiskelija hajottaa itseään olemalla mukana niin monessa somen ryhmässä kaiken aikaa. Ennen oli selkeämpää, keskusteluseuraa etsittiin ja omaa viehättävyyttä testattiin siirtymällä fyysisesti kirjojen äärestä muuhun tilaan.

      Poista
    2. Marjatta Mentula12. heinäkuuta 2019 klo 7.04

      Minusta vertaaminen on just se, mitä pitää tehdä, kun etsitään ratkaisuja.

      Poista
  8. Kyösti Salovaara12. heinäkuuta 2019 klo 11.40

    Niinpä, maailma on muuttunut. Mutta ei vanhat ajatkaan häviä tietoisuudesta.

    Eikö entistä yhteiskuntaa (kaikkineen) pidä aina verrata nykyiseen, kun nykyisessä halutaan tehdä radikaaleja muutoksia? Ja kun yritetään ymmärtää mikä kansalaisten tai yritysten tai instituutioiden vaatimus/toive/unelma on kohtuullinen tai realistinen tai täysin järjetön.

    Kansalaispalkka on tällainen haave tai vaatimus, jonka toteuttamisen tekee vaikeaksi tai mahdottomaksi nimenomaan se, miten velvollisuudet ja oikeudet aikaisemmin Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa hoidettiin ja koettiin.

    Nykyään keskustelussa esillä on koko ajan erilaiset oikeudet ja niiden mahdollinen puute. Velvollisuuksista ei puhu kukaan - paitsi Jari Ehnrooth radiopakinoissa ja niitä vasemmistoliberaalit halveksivat enemmän kuin naapurin porsaita.

    Kuuntelin aamulla Ylen ykköseltä keskustelua tästä opiskelija-casesta. Paikalla oli kaksi opiskelijoiden edustajaa ja yksi heidän terveydenhoidostaan vastaava lääkäri.

    Samalla kun nuo kolme sanoivat ettei setien eikä tätien tule opettaa opiskelijoille mitään eikä varsnkaan verrata nykyistä entiseen, minulle tuli tunne että suuri osa opiskelijoiden "hädästä" (en väitä ettei sellaista ole) on tavallaan itseaiheutettua. Mitä esimerkiksi ilmastoahdistus kuuluu siihen, että opiskelijoiden pitäisi saada enemmän opintorahaa ja "palkkaa" myös loma-ajalta? Ja onko nykyisen yhteiskunnan vaatimustaso todella kovempi kuin ennen? (Siis ennen johon vertaamista heidän mielestään ei pidä tehdä.) Eikö muka ennenkin meistä jokainen joutunut koulun tai yliopiston jälkeen koko ajan oppimaan lisää? Eikö ennenkin tulevaisuus ollut yhtä hämärä kuin nykyään? Eikö ennenkin ollut sattumankauppaa mihin lopulta pääsi töihin ja kuinka pitkään työsuhde kesti?

    Mutta nyt ei vaan haluta sietää sellaista epävarmuutta, jota ennen siedettiin koska ei ollut muuta mahdollisuutta eikä voinut valittaa mihinkään.

    Väitän - en tiedä enkä pysty todistamaan - että tämän hetken yhteiskunta opiskelijan ympärillä on paljon turvallisempi kuin vaikkapa 50-luvulla, ja väitän että tämän hetken opiskelijalla on sellaisia etuoikeuksia, sekä fyysisiä että henkisiä, joista 1950-60 luvulla opiskellut ei osannut edes unelmoida, puhumattakaan siitä suuresta enemmistöstä, joka ei tuohon aikaan edes päässyt opiskelemaan vaan meni heti kansalais- tai ammattikoulun jälkeen töihin, noin 16 vuotiaana.

    Tällä vertailuilla en kiistä opiskelijoiden oikeutta vaatia parempaa. Niinhän me kaikki aina haluamme itsellemme.

    VastaaPoista
  9. Deekoo12. heinäkuuta 2019 klo 15.07

    Itse seuraan tv:tä vähän, enkä katso oikein sarjojakaan, ja netflix on vielä ostamatta. Sen sijaan olen katsonut vanhoja sarjoja yle areenasta, joitain kotimaisia, joista olen blogannutkin, kuten Pakanamaan kartta, ja Metsolat. Olen myös katsonut uudestaan DVD:ltä Lostin ja Sopranokset. Luulen, että netin sovellukset twitter, Facebook, Whatsapp syävät enemmän,ja musiikin lataus. Hämmästyn aika usein, kuinka jopa varsin koulutetut nuoret, jopa kirjallisuutta lukeneet eivät tunnista tiettyjen teosten teemoja, eli kirja on varmaan mainittu opiskeluissa, mutta sitä ei välttämättä muisteta, eikä sitä ole luettu.
    TV-sarjoissa minuanykyisin enemmän kiinnostaa se keino, jolla katsojat koukutetaan sarjaan, tai tosi-tv -sarjoissa ihmettelen sitä, kuka viitsii mennä tv-kameroiden paljastavaan käsittelyyn.

    VastaaPoista
  10. Kyösti Salovaara13. heinäkuuta 2019 klo 12.03

    Vaikea sanoa mitä DVD elokuvalle tapahtuu tulevaisuudessa; syrjäyttävätkö suoratoistopalvelujen kirjastot DVD:n? Tuleeko aika jolloin ihmisille ei ole kotonaan sen enempää painettuja kirjoja kuin elokuvataltioitakaan? Jos tulee, se eräällä tavalla pyyhkii yhteistä muistia pois, koska kaupallisissa kirjastoissa on pääsosin saatavilla "muodissa" olevia kirjoja ja elokuvia.

    Ostin itse juuri kaikki Bond-elokuvat DVD versioina. Ne säilyvät hyllyssäni tekivätpä suoratoistopalvelulut mitä tahansa. Tosin tämän on huono esimerkki, koska mikäpä Bondeja hävittäisi.

    Toinen "ongelma" tulee siitä että suoratoistopalvelujen tarjonta pirstoutuu monelle toimijalle, ja jokaisesta pitää maksaa erikseen. Kuinka kauan ihmiset panostavat yhä useampiin kanaviin? Tämä kehitys on valitettavana näkyvissä urheilukilpailujen tv-oikeuksien hajaantumisessa usealla maksukanavalle. Jokin vuosi sitten saatoin ostaa yhdeltä operaattorilta sekä Mestareiden liigan että Englannnin Valioliigan futiksen. Nyt niistä pitäisi maksaa kaksinkertainen maksu, koska toinen tulee C morelta ja toinen Viasatilta. Viime talvena valitsin Mestareiden liigan. Tourit ja Vueltat taas tulevat Eurosportilta.

    Maksukanavien plussapuoli on siinä, että haluamaasi ohjelmaa voit katsoa/tilata silloin kun huvittaa eli kuukkausi kerrallaan. Yleverosta ei saa anteeksi mitään vaikka olisi kaksi kuukautta muissa maisemissa.

    VastaaPoista
  11. Marjatta Mentula14. heinäkuuta 2019 klo 17.11

    Minusta on kyllä todella tyhjää, jos kaikki kirjat, elokuvat ja musiikki häviävät esinemuotoisina. Myös sanoma- ja aikauslehtiä pitää kodissa olla paperimuotoisena.
    Aion käydä Kouvolan asuntomessuilla jonain päivänä. Veikkaan, että niissä näyttelykodeissa ei ole edellämainittuja, mikä vie pois kodikkuutta.

    Jos kaikki siirtyy aineettomaan muotoon pilvipalveluihin, niin minä olen ainakin musiikin suhteen niin epävarma, että en tiedä, mitä etsiä. Ja jos ei ole nimeä mielessä, niin sitten on sen armoilla, mitä tarjotaan eikä löydä sieltä mitään mieleistään. Sen sijaan, jos hyllyssä on hyväksi havaittua, niin etsimiseen ja omien listojen kokoamiseen ei kulu aikaa.

    Minulla on Sopranos ja Mad Men -sarjojen DVD:t ja 10 elokuvan Haneken boxi sekä aika paljon yksittäisiä elokuvia, jotka ovat tehneet vaikutuksen. En ole katsonut niitä uudelleen, mutta nautin siitä, että voisin sen tehdä milloin vain.
    Suoratoistopalveluissa on mitä sattuu ja vain jonkin aikaa, ja vanhoja elokuvia ja sarjoja on hyvin satunnaisesti.
    Joidenkin vanhojen elokuvien kohdalla on sekin pelko, että ne siistitään nykyajan makuun poliittiiseti korrekteiksi. Tulee huoli siitä, etä pitäisi pelastaa niitä alkuperäisiä omaan hyllyyn, kun vielä saa.

    Toivottavasti DVD ja CD -muodot säilyvät. Kun VHS hävisi, niin meidän huushollista kannettiin mustilla jätesäkeillä tallennuksia kaatikselle. Perhevideot siirrettiin kirjastolla uuteen muotoon, mutta kaikki muu sai mennä.

    Deekoon mainitsema tosi-tv on kyllä erikoinen ja hieman vaarallinenkin asia. Olen seurannut joitain sarjoja, viimeksi sen, missä suomalaiset au pairit ovat Havaijilla. Tämä kiinnosti, koska olen itse ollut nuorena vähän aikaa au pairina aika lailla siinä hommassa epäonnistuen. Olisin voinut mennä tällaiseen ohjelmaan pöljäilemään varsinkin jos siitä olisi maksettu hyvin. Osallistujat eivät aina ymmärrä, että kun he luovuttavat yksityiselämänsä materiaalsiksi sarjaan , niin heidän toimistaan voidaan sitten leikata ihan minkälainen stoori tahansa. Vanha tv-konkari Riitta Väisänen valitti, miten hänestä tehtiin entisten missien tosi-tv -sarjassa yksipuolinen. Tottakai niin tehdään, eihän sarjasta muutoin tule kiinnostava.

    VastaaPoista
  12. Kyösti Salovaara15. heinäkuuta 2019 klo 10.33

    Sitten kun kaikki informaatio ja kaikki taide ja kaikki kulttuuri on taltioituna digitaaliseen pilveen, tulee todella vaikeaksi todistaa pysyykö kerran sinne viety tieto samanlaisena vuosikymmenestä toiseen vai ryhdytäänkö tietosisältöä ja taideteoksia (kirjoja, elokuvia) muokkaamaan kulloiseen yhteiskunnan henkiseen ilmapiiriin sopivaksi.

    Tietysti voi olla ettei mitään ongelmaa ole... mutta toisinkin voi käydä.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)