Pyhätunturilta Pyreneiden yli Tarifaan

[eurooppalainen mäki]

Kyösti Salovaara, 2019.
Aprikoivia katseita Pyhätunturin Kultakerolla.

Kiipeäminen tunturille on kuin ajattelemista.

    Ei kannata tavoitella mahdotonta. Oikein korkealle ei jaksa kuitenkaan.

    Kävelet seuraavalle nyppylälle. Ajattelet muutaman ajatuksen. Vasta sitten päätät jaksatko seuraavan jyrkänteen yli. Samalla tavalla mietit uskallatko mennä ajatuksessa syvemmälle.

    Joko riittää? Tunturin huippu ei ole vielä tässä, mutta olet jo korkealla ja väsynyt. Viimeinen – vai onko se viimeinen – jyrkkä nousu ja sitten olisit huipulla. Siellä tuulee ja hengitys tasaantuu.

    Matka ei ole pitkä. Se tuntuu jaloissa. Muutama kilometri salpaa hengityksen. Pari sataa metriä ylöspäin – kohti sinistä taivasta.

    Vielä vähän.

Pyhätunturin laelta Kultakerolta näkee Eurooppaan.

    Niin voi kuvitella.

    Katsotaan suunnilleen etelään ja lounaaseen. Jossakin tuolla on Helsinki, melko mitätön kaupunki meren äärellä. Seisotaan suomalaisittain korkealla ja katsellaan yli Saksan ja Ranskan ja päästään Pyreneille, missä ammattipyöräilijät äsken hikoilivat melkein henkensä kaupalla.

    Pyhätunturin laella seisot 470 metriä merenpinnan yläpuolella. Pyreneillä liikutaan kahdessa kilometrissä. Miten sen yli näkee näin matalalta?

    Ei anneta korkeuskäyrien pilata näkemisen iloa. Kuvitellaan taipuvainen katse, kupera ajatus ja kiidetään enemmän lounaaseen Espanjan yli aina Tarifaan asti, missä Euroopan manner loppuu ja Afrikan ranta häämöttää kivenheiton päässä.

    Maisemat hehkuvat, poimuilevat, muuttavat väriään tuon tuosta.

    Päällisin puolin kaikki näyttää harmoniselta, upealta, rauhalliselta, idylliseltä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Katselen Suomeni yli Pyreneille.

Porot seisovat rinteen reunalla. Ne eivät pelkää.

    Katse piirtää sektorin Pyhätunturilta Välimerelle, Limassolin liepeillä Erdoğanin hyytävä Turkki, lounaassa rauhallisen Portugalin Lagos. Selän taaksekin jää jotain, mutta ei välitetä siitä.

    Sektorin keskellä Saksassa poliittinen vakaus horjahtelee. Angela Merkelin valtakunnassa supistaan ja sipistään. Etelämpänä Gallian kukkona hääräilevä Emmanuel Macron epäröi astuako Pyhätunturin suuntaan vai Tarifaan päin. Haarukset eivät yllä molempiin. Espanjassa sosialistit yrittävät vähemmistöhallitusta kepulikonstein – luvataan paljon, annetaan vähän ja tarraudutaan valtaan.

    Sektorin reunoilla kiehuu poliittinen soppa kattilan reunojen yli. Yhtäällä tuore pääministeri Boris Johnson ryhtyy repimään brittejä Euroopasta irti vaikka väkisin. Kenties Iso-Britannia hajoaa. "Klovni kruunataan valtakunnan palaessa helvetissä", huutaa erään kirjoittajan otsikko The Guardianissa.
     Katseeni eteläreunalla Italian populistihallitus kuvittelee, että rahaa painamalla syntyy vaurautta – niin kuin toki syntyykin. Ja velat saa anteeksi, vaikka ei edes pyydä.
    Ja sektorin itäreunalla entisissä kommunistivaltioissa totalitaarisen menneisyyden kauhut unohtuvat luumuviinaa nauttiessa: kuria palautetaan häikäilemättä.

    Täällä ylhäällä, mistä katse lähtee etelään, auringon lämmittämä maisema väreilee aivan kuin se tietäisi ettei mitään varmuutta ole.  Sitäkin enemmän ristiriitoja, epätietoisuutta, ahdistusta.

    Tuntureita, meriä, rotkoja, kuruja, vuoristoja, peltoja, jokia, järviä, maanteitä, metsiä, karrelle palaneita rinteitä, vihreitä laaksoja – kaikenlaista eikä mitään itsestään selvää.

Kyllä kai, kyllä sentään.

    Kyllä suomalainen venäläisen voittaa ja saksalaisenkin, espanjalaisesta tai brassista puhumattakaan. Me tiedämme. Me emme luule. Me ja me.

    ”Meille tuodaan tänne sellaista ruokaa, jota tässä maassa ei saa tuottaa”, sanoi ministeri Jari Leppä Porissa. ”Meille tuodaan tänne paljon sellaista ruokaa, jota tässä maassa ei saa tuottaa eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta, ympäristönäkökulmasta, sosiaalisesta näkökulmasta, laadullisista näkökulmista – siitä huolimatta tuodaan. Vapaakauppa, jota kannatan vahvasti, on tuonut tullessaan tämän.”

    ”Onko tämä reilua? Se, että kun me täällä on kehitetty vaikkapa maailman korkealuokkaisin maito. Meidän liha on erittäin erilainen tuote, kuin Etelä-Amerikasta tuotu.”

    Meidän liha on ihan erilaista kuin brasilialainen tai argentiinalainen tai… puolalainen tai… saksalainen ja espanjalainen. Meidän liha on meidän lihaa eikä teidän eikä heidän.

    Kun suomalainen ministeri sanoo kannattavansa vapaakauppaa ja väittää, että vain Suomessa kasvatetaan karjaa oikealla tavalla, mitä hän oikeastaan sanoo ja väittää?

    Entäpä jos kiinalainen ministeri tai brasilialainen ministeri vastaa kannattavansa vapaakauppaa, mutta kertoo tietävänsä, että suomalainen puu ja selluloosa on paljon huonompaa kuin heidän oma sellunsa ja puunsa. Mitä ministeri Leppä siitä ajattelee?

    Onko ministeri Leppä sittenkään vapaakaupan mies?

Kyösti Salovaara, 2016.
Legendaarinen Col d’Aubisque Ranskan Pyreneillä,
 pyöräilyn
"vuoristokauriiden" kotimaasto.

Tekee mieli syödä rusinat pullasta.

    Ainakin jos tykkää rusinoista.

    Mutta kun leipoo rusinapullan myös pulla pitäisi syödä, eihän tässä muuten mitään järkeä ole.

    Markku Kuisma kuvaa teoksessa Saha (Siltala, 2011) hienosti, kuinka Suomen metsäteollisuus kaikkineen lähti kukoistukseen 1800-luvulla Britannian siirtyessä vapaakauppaan.

    Britannia poisti viljan tuontitullit vuosina 1846-1849. ”Teollisuuden oli laajentuakseen vietävä tuotteitaan”, Kuisma sanoo, ”ja sujuva vienti edellytti vapaita markkinoita."

    Niinpä Britannia ensin laski puutavaran tuontitulleja vuonna 1842 ja poisti ne sitten kokonaan 1866. ”Suomalaisesta näkökulmasta olennaisinta oli, että Britannian kauppapolitiikan liberalisointi palautti protektionismin rikkoman yhteyden tärkeimmälle markkina-alueelle. Kun Lontoo vaihtoi suojatullit vapaakauppaan, se avasi samalla portin Pohjolan metsäteolliselle läpimurrolle.”

    Kuisma huomauttaa, että 1850-luvun vaiheilla Britannia oli teollistumisessa sata vuotta edellä Suomea.

    Kun lukee tarkasti mitä ministeri Leppä sanoo, tulee ajatelleeksi, ainakin tunturin laella, mistä näkee hyvin pitkälle, että suomalaiset poliitikot taitavat olla monessa mielessä 170 vuotta jäljessä brittiläisiä kollegojaan 1800 luvulta.

    Mutta ei syytä huoleen: ehkäpä Iso-Britannian uusi pääministeri palauttaa tollojen tasapainon Euroopaan.

Mutta ei syytä huoleen: suopursu kukkii ja rahkasammal aava rannaton.

    Jos tietäisin mitä tapahtuu, uskaltaisinko kertoa?

    Meidän omahyväisyys on melkeinpä itsepetosta.

    Mistä me olemme saaneet tämän erinomaisuuden ja ylivertaisuuden?

    Italialainen veteraanipoliitikko ja vasemmistolainen journalisti Luciana Castellina syytti jokin aika sitten El País-lehdessä Euroopan unionin ydintä – johon Saksan lisäksi kuluu koko joukko Pohjois-Euroopan maita – Välimeren unohtamisesta. Viimeistään silloin kun EU laajeni itään, Välimeren maiden kultuurille käännettiin Castellinan mielestä tylysti selkä.

    Castellina kirjoitti kyllästyneensä pohjoiseurooppalaisiin, joilla on tapana puhua ”noista etelän ihmisistä”, ”nehän ovat melkein afrikkalaisia”, eiväthän ne mitään osaa eikä mistään välitä. Ja kuitenkin, Castellina muistutti, melkein kaikki on alkuaan syntynyt ja kehitetty Välimeren piirissä; ja tuosta perinnöstä EU haluaa päästä eroon.

    ”Eurooppa ilman Välimerta on kuin aikuinen, jolta lapsuus on riistetty”, Castellina lainasi erästä kirjoittajaa. ”Siis hirviö.”

    Katse ylittää Helsingin keskinkertaiset kaupunginosat ja Pajamäen surkuhupaisan nimby-väen, sotkuisen Itämeren, Saksan ja Ranskan viljapellot viiniköynnöksineen ja Pyreneiden huikeat vuoret ja laskeutuu Välimeren rantaan monta rotkoa ja monta jokea sivuutettuaan.

    Eurooppa on mäki jonka rinteitä kukin kiipeää tavallaan. Tämä mäki ei lopu koskaan vaikka siltä näyttäisi. Sisyfoksen puuhaa? Onko jossakin etevämpiä kansoja kuin toisaalla? Onko jossakin enemmän tietoa kuin toisaalla? Onko minä parempi kuin hän?

    Noin syvälle on vaikea päästä ajatuksissaan. Yrityskin pelottaa.

    Katson Eurooppaan. Porot katsovat minua.

Kyösti Salovaara, 2019.
Tarifa ja Afrikan rannikko, välissä
kulttuurien kuilu: Gibraltarin salmi.
Roomalaiset kutsuivat salmea nimellä
Fretum Gatitanum eli Cadizin salmi.