[eurooppalainen
mäki]
Kyösti Salovaara, 2019. Aprikoivia katseita Pyhätunturin Kultakerolla. |
Kiipeäminen
tunturille on kuin ajattelemista.
Ei
kannata tavoitella mahdotonta. Oikein korkealle ei jaksa kuitenkaan.
Kävelet
seuraavalle nyppylälle. Ajattelet muutaman ajatuksen. Vasta sitten
päätät jaksatko seuraavan jyrkänteen yli. Samalla tavalla mietit
uskallatko mennä ajatuksessa syvemmälle.
Joko
riittää? Tunturin huippu ei ole vielä tässä, mutta olet jo
korkealla ja väsynyt. Viimeinen – vai onko se viimeinen – jyrkkä
nousu ja sitten olisit huipulla. Siellä tuulee ja hengitys
tasaantuu.
Matka
ei ole pitkä. Se tuntuu jaloissa. Muutama kilometri salpaa
hengityksen. Pari sataa metriä ylöspäin – kohti sinistä
taivasta.
Vielä
vähän.
Pyhätunturin
laelta Kultakerolta näkee Eurooppaan.
Niin
voi kuvitella.
Katsotaan
suunnilleen etelään ja lounaaseen. Jossakin tuolla on Helsinki, melko mitätön
kaupunki meren äärellä. Seisotaan suomalaisittain korkealla ja
katsellaan yli Saksan ja Ranskan ja päästään Pyreneille, missä ammattipyöräilijät äsken hikoilivat melkein henkensä kaupalla.
Pyhätunturin
laella seisot 470 metriä merenpinnan yläpuolella. Pyreneillä
liikutaan kahdessa kilometrissä. Miten sen yli näkee näin
matalalta?
Ei
anneta korkeuskäyrien pilata näkemisen iloa. Kuvitellaan taipuvainen katse,
kupera ajatus ja kiidetään enemmän lounaaseen Espanjan yli aina Tarifaan asti, missä
Euroopan manner loppuu ja Afrikan ranta häämöttää kivenheiton
päässä.
Maisemat
hehkuvat, poimuilevat, muuttavat väriään tuon tuosta.
Päällisin
puolin kaikki näyttää harmoniselta, upealta, rauhalliselta,
idylliseltä.
Kyösti Salovaara, 2019. Katselen Suomeni yli Pyreneille. |
Porot
seisovat rinteen reunalla. Ne eivät pelkää.
Katse
piirtää sektorin Pyhätunturilta Välimerelle, Limassolin liepeillä Erdoğanin hyytävä Turkki, lounaassa rauhallisen Portugalin Lagos. Selän taaksekin jää
jotain, mutta ei välitetä siitä.
Sektorin
keskellä Saksassa poliittinen vakaus horjahtelee. Angela Merkelin
valtakunnassa supistaan ja sipistään. Etelämpänä Gallian kukkona
hääräilevä Emmanuel Macron epäröi astuako
Pyhätunturin suuntaan vai Tarifaan päin. Haarukset eivät yllä
molempiin. Espanjassa sosialistit yrittävät vähemmistöhallitusta
kepulikonstein – luvataan paljon, annetaan vähän ja tarraudutaan valtaan.
Sektorin
reunoilla kiehuu poliittinen soppa kattilan reunojen yli. Yhtäällä tuore pääministeri Boris Johnson ryhtyy repimään brittejä Euroopasta irti vaikka väkisin. Kenties Iso-Britannia hajoaa. "Klovni kruunataan valtakunnan palaessa helvetissä", huutaa erään kirjoittajan otsikko The Guardianissa.
Katseeni eteläreunalla Italian populistihallitus kuvittelee, että rahaa painamalla syntyy vaurautta – niin kuin toki syntyykin. Ja velat saa anteeksi, vaikka ei edes pyydä.
Ja sektorin itäreunalla entisissä kommunistivaltioissa totalitaarisen menneisyyden kauhut unohtuvat luumuviinaa nauttiessa: kuria palautetaan häikäilemättä.
Katseeni eteläreunalla Italian populistihallitus kuvittelee, että rahaa painamalla syntyy vaurautta – niin kuin toki syntyykin. Ja velat saa anteeksi, vaikka ei edes pyydä.
Ja sektorin itäreunalla entisissä kommunistivaltioissa totalitaarisen menneisyyden kauhut unohtuvat luumuviinaa nauttiessa: kuria palautetaan häikäilemättä.
Täällä
ylhäällä, mistä katse lähtee etelään, auringon lämmittämä maisema väreilee aivan kuin se tietäisi ettei mitään varmuutta
ole. Sitäkin enemmän ristiriitoja, epätietoisuutta, ahdistusta.
Tuntureita,
meriä, rotkoja, kuruja, vuoristoja, peltoja, jokia, järviä,
maanteitä, metsiä, karrelle palaneita rinteitä, vihreitä laaksoja
– kaikenlaista
eikä mitään itsestään selvää.
Kyllä
kai, kyllä sentään.
Kyllä
suomalainen venäläisen voittaa ja saksalaisenkin, espanjalaisesta
tai brassista puhumattakaan. Me tiedämme. Me emme luule. Me ja me.
”Meille
tuodaan tänne sellaista ruokaa, jota tässä maassa ei saa
tuottaa”,
sanoi
ministeri Jari
Leppä
Porissa. ”Meille
tuodaan tänne paljon sellaista ruokaa, jota tässä maassa ei saa
tuottaa eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta, ympäristönäkökulmasta,
sosiaalisesta näkökulmasta, laadullisista
näkökulmista – siitä huolimatta tuodaan. Vapaakauppa, jota
kannatan vahvasti, on tuonut tullessaan tämän.”
”Onko
tämä reilua? Se, että kun me täällä on kehitetty vaikkapa
maailman korkealuokkaisin maito. Meidän liha on erittäin erilainen
tuote, kuin Etelä-Amerikasta tuotu.”
Meidän
liha on ihan erilaista kuin brasilialainen tai argentiinalainen tai…
puolalainen tai… saksalainen ja
espanjalainen.
Meidän liha on meidän lihaa eikä teidän eikä heidän.
Kun
suomalainen ministeri sanoo kannattavansa vapaakauppaa ja väittää,
että vain Suomessa kasvatetaan karjaa oikealla tavalla, mitä hän
oikeastaan sanoo ja väittää?
Entäpä
jos kiinalainen ministeri tai brasilialainen ministeri vastaa
kannattavansa vapaakauppaa, mutta kertoo tietävänsä, että
suomalainen puu ja selluloosa on paljon huonompaa kuin heidän oma
sellunsa ja puunsa. Mitä ministeri Leppä siitä ajattelee?
Onko ministeri Leppä sittenkään vapaakaupan mies?
Kyösti Salovaara, 2016. Legendaarinen Col d’Aubisque Ranskan Pyreneillä, pyöräilyn "vuoristokauriiden" kotimaasto. |
Tekee
mieli syödä rusinat pullasta.
Ainakin
jos tykkää rusinoista.
Mutta kun leipoo rusinapullan myös pulla pitäisi syödä, eihän tässä
muuten mitään järkeä ole.
Markku
Kuisma
kuvaa teoksessa Saha
(Siltala, 2011) hienosti, kuinka Suomen metsäteollisuus kaikkineen
lähti kukoistukseen 1800-luvulla Britannian siirtyessä
vapaakauppaan.
Britannia
poisti viljan tuontitullit vuosina 1846-1849. ”Teollisuuden oli
laajentuakseen vietävä tuotteitaan”, Kuisma sanoo, ”ja sujuva
vienti edellytti vapaita markkinoita."
Niinpä
Britannia ensin laski puutavaran tuontitulleja vuonna 1842 ja poisti
ne sitten kokonaan 1866. ”Suomalaisesta näkökulmasta olennaisinta oli,
että Britannian kauppapolitiikan liberalisointi palautti
protektionismin rikkoman yhteyden tärkeimmälle markkina-alueelle.
Kun Lontoo vaihtoi suojatullit vapaakauppaan, se avasi samalla portin
Pohjolan metsäteolliselle läpimurrolle.”
Kuisma
huomauttaa, että 1850-luvun vaiheilla Britannia oli teollistumisessa
sata vuotta edellä Suomea.
Kun
lukee tarkasti mitä ministeri Leppä sanoo, tulee ajatelleeksi,
ainakin tunturin laella, mistä näkee hyvin pitkälle, että
suomalaiset poliitikot taitavat olla monessa mielessä 170 vuotta
jäljessä brittiläisiä kollegojaan 1800 luvulta.
Mutta
ei syytä huoleen: ehkäpä Iso-Britannian uusi pääministeri
palauttaa tollojen tasapainon Euroopaan.
Mutta
ei syytä huoleen: suopursu kukkii ja rahkasammal aava rannaton.
Jos
tietäisin mitä tapahtuu, uskaltaisinko kertoa?
Meidän omahyväisyys on melkeinpä itsepetosta.
Mistä
me olemme saaneet tämän erinomaisuuden ja ylivertaisuuden?
Italialainen
veteraanipoliitikko ja vasemmistolainen
journalisti
Luciana Castellina
syytti jokin aika sitten El País-lehdessä
Euroopan unionin ydintä – johon Saksan lisäksi kuluu koko joukko
Pohjois-Euroopan maita – Välimeren unohtamisesta. Viimeistään
silloin kun EU laajeni itään, Välimeren maiden kultuurille
käännettiin Castellinan mielestä tylysti selkä.
Castellina
kirjoitti kyllästyneensä pohjoiseurooppalaisiin, joilla on tapana
puhua ”noista etelän ihmisistä”, ”nehän ovat melkein
afrikkalaisia”, eiväthän ne mitään osaa eikä mistään välitä.
Ja
kuitenkin, Castellina muistutti, melkein kaikki on alkuaan syntynyt
ja kehitetty Välimeren piirissä; ja tuosta
perinnöstä EU haluaa päästä eroon.
”Eurooppa
ilman Välimerta on kuin aikuinen, jolta lapsuus on riistetty”,
Castellina lainasi erästä kirjoittajaa. ”Siis hirviö.”
Katse
ylittää Helsingin keskinkertaiset
kaupunginosat ja
Pajamäen surkuhupaisan nimby-väen, sotkuisen Itämeren, Saksan ja
Ranskan viljapellot
viiniköynnöksineen
ja Pyreneiden huikeat vuoret ja laskeutuu Välimeren rantaan monta
rotkoa ja monta jokea sivuutettuaan.
Eurooppa
on mäki jonka rinteitä kukin kiipeää tavallaan. Tämä mäki ei
lopu koskaan vaikka siltä näyttäisi. Sisyfoksen puuhaa? Onko jossakin etevämpiä
kansoja kuin toisaalla? Onko jossakin enemmän tietoa kuin toisaalla?
Onko minä parempi kuin hän?
Noin
syvälle on vaikea päästä ajatuksissaan. Yrityskin
pelottaa.
Katson
Eurooppaan. Porot katsovat minua.
Kyösti Salovaara, 2019. Tarifa ja Afrikan rannikko, välissä kulttuurien kuilu: Gibraltarin salmi. Roomalaiset kutsuivat salmea nimellä Fretum Gatitanum eli Cadizin salmi. |
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOsuin Claes Anderssonin viimeiseksi jäänyttä runokirjaa 'Maanalainen näkötorni' lukiessani tekstiin, joka toistaa kirjoituksesi loppuosan ajatuksia.
VastaaPoistaBolognan kongressissa oli teemana
Välimeren alueen kulttuuriperintö eikä kukaan
kyseenalaistanut perinnön olemassaoloa
Suomalaisena puhujana en voinut leuhkia
yhtä vanhoilla kulttuurimeriiteillä
mutta onnistuin silti osoittamaan ettemme ole Suomessa
pelkkiä barbaareja
Moni kongressiedustaja oli samaa mieltä, osoitti
sillä tavalla vuosituhansia vanhan
sivistyksen ja suvaitsevaisuuden
Kiitos! Muistakaamme Anderssonin uteliaisuutta ja avaramielisyyttä.
Poista