Antti Rinne kielen vankina

[arvorikkaat ja arvoköyhät]

Kyösti Salovaara, 2017.
Ihmisen globaali liikkuminen näkyy taivaalla.
Vuonna 2018 kansainvälinen turismi saavutti ennätyksen:
1,4 miljardia ihmistä matkusti lomillaan rajojen yli.

Kaikki kirjoitus kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa se on tuotettu – se on tehty niistä… Roland Barthes kehitti strukturalismiin tärkeän teeman… että olemme kielen vankeja.

      - Damien Lecarpentier

On kuitenkin vaikeaa nähdä, millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.

    - Ruurik Holm

Tarvitaanko ruudinkeksijä keksimään ruuti?

    Entä voiko kieltä ymmärtää olematta filosofi?

    Semminkin jos kieleen eksyy eikä löydä sanoja takaisin.

    Kaikessa puheessa on tarkoitus. Kunpa sen ymmärtäisi.

    Kieltä penkomalla ei löydä aarteita - merkityksiä kylläkin.

    Merkityksen löytäessään tulee huutaa: hiphei!

    Aika hiljaista.

Poliitikkojen lausuntoja, poliittista puhetta kannattaa tarkkailla. Sillä tavalla maailma paljastuu parhaimmalla ja pahimmilla tavalla.

    Yleensä poliitikko sanoo liian paljon yrittäessään olla sanomatta mitään. Toisinaan hän vaikenee, kun pitäisi olla äänessä. Poliitikon jatkuva päänsärky tulee siitä ettei hän tiedä kenelle puhua: niillekö jotka eivät ymmärrä mitään vai niille jotka tietävät jo muutenkin kaiken.

    Niinpä he yrittävät molempia.

    Viime torstaina pääministeri Antti Rinne yritti liikaa perustellakseen miksi hän osallistuu Pride-kulkueeseen.

    Helsingin Sanomat julkaisi Rinteen lausuman sanasta sanaan: ”On täysin yksiselitteistä, että Suomen perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ihmisoikeudet kun eivät ole mielipidekysymys eikä toisten ihmisten rakkaus ole keneltäkään pois – varsinkaan poliitikoilta.”

    Virke kuulostaa hienolta ja humaanilta.

    Siinä on yksi valitettava virhe. Se romuttaa ajatuksen perustelun. Se myös johtaa vaaralliseen johtopäätökseen: perusoikeuksista ei voi eikä saa olla eri mieltä. Valtio ”tietää” yksilöä paremmin miten pitää ja saa ajatella.

    Rinne väittää – ehkä tahtomattaan, ehkä huolimattomuuttaan mutta kenties aivan tarkoituksella – että ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien pohjana on jokin kulttuurin ja ihmisten keskinäisen toiminnan ulkopuolinen ”totuus”; että perusoikeudet eivät perustu ihmisen väliseen sopimukseen ja yhteiseen, hyväksyttyyn mielipiteeseen siitä, mikä on yhteisölle ja yksilölle sopivaa ja tarkoituksenmukaista.

    Tosiasiassa perusoikeudet ovat perimmiltään universaali mielipide, eivät universaali luonnontieteellinen tosiasia, jakamaton totuus semmoisenaan.

Antti Rinteen haksahduksen ymmärtää. Hän puhuu asiasta, joka on helppo hyväksyä; siitä kannattaa olla samaa mieltä, vaikka Rinne väittääkin ettei kysymys ole mielipiteestä eikä siitä näin ollen edes saisi olla eri mieltä.

    Mutta todellisuuden latistaminen pakonomaisiksi lauseiksi huolestuttaa. Mitä poliitikot edellä, sitä poliisit perässä.

    Yksilöillä on Suomessa ja kaikissa yhteiskunnissa – myös niissä joissa ei allekirjoiteta länsimaisen, kreikkalais-juutalais-kristillisen kulttuuripiirin hahmottelemia perusarvoja – erilaisia mieltymyksiä ja ikiomia arvosfäärejä, preferenssejä. Poliitikko ajattelee, että kaikki ihmiset pitävät samanlaisista mieltymyksistä ja että ihanneyhteiskunnassa kaikkien yhteiset ja yhteisesti toteutettavat

Kyösti Salovaara, 2018.
Urbaanin liikkumisen
romanttinen muisto. Ratikka
Lissabonissa.

preferenssit ohjaavat yhteiskunnan toimintaa.

    Mutta ”koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta”. (Ruurik Holm: Yksilönvapaus.)

    Pitääkö perusoikeuksissa sitten luetella kaikkien ihmisten kaikki toiveet ja keinot jollakin tasolla niiden toteuttamiseen?

    Jotakin sellaista perusoikeuksilla tavoitellaan – otsikkotasolla.

    Kun perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien luetteloa selaa (vaikkapa Wikipediasta) huomaa heti, että niiden toteuttaminen arkipäivässä aiheuttaa ristiriitoja; että ne eivät keskenään ole välttämättä johdonmukaisia, ristiriidattomia. Vielä paremmin huomaa, kuinka ylhäältä ”ongelmia” lähestytään. Jos jokaisen perusoikeuden kohdalle kirjoitetaan mitä se tarkoittaa, kirjoituksesta tulee loputtoman pitkä ja sellainen kirjoitus törmää erilaisten mielipiteiden yhteensovittamisen tuskaan, jopa mahdottomuuteen.

    Mitä esimerkiksi tarkoittaa ”oikeus kehitykseen”? Onko kysymys kollektiivin vai yksilön kehittymisestä? Ja jos on kysymys yksilöstä, onko samanlainen oikeus kehittyä keihäänheittäjänä kuin pikaruokapaikan kokkina? Ja edelleen, jos on molempia, mitä se lopulta tarkoittaa? Kuinka pitkälle pitää heittää kehittyäkseen?

Sekä ihmisoikeuksissa että Suomen perustuslaissa yksilölle pyritään takaamaan liikkumisen vapaus.

    Jos liikkumisen vapaus on perusoikeus, joka siis Antti Rinteen mielestä ei ole mielipidekysymys, miten on mahdollista, että Rinteen hallitus aikoo enemmän tai vähemmän rajoittaa kansalaisten liikkumisen vapautta?

Kyösti Salovaara, 2017.
Luotijuna Nîmesin asemalla -
matkalla Pariisista Barcelonaan.

    Eikö hallitus päinvastoin toimillaan – kieltäessään (ehkä) tietynlaiset autot, vaikeuttaessaan (ehkä) lentoliikennettä, rajoittaessaan (ehkä) tietynlaista liikkumista ruuhka-aikana ja pakottaessaan (ehkä) kansalaiset liikkumaan hallituksen hyväksymillä kulkuvälineillä – todista että liikkumisen vapaudesta voidaan olla monta mieltä, ja että se (liikkumisen vapaus) on loppujen lopuksi pelkkä mielipide, eikä ulkoapäin annettu tai yhteiskuntien universaalista hahmosta syntynyt ”totuus”, joka aina ja kaikkialla ymmärretään samalla, yksikäsitteisellä tavalla.

    Nykyään julistetaan melkein hysteerisesti, että liikkuminen on pahasta sellaisenaan, melkein perkeleestä kotoisin. Hysterian alle peittyy se tosiasia, että sekä yksilöiden että yhteisöjen, sekä tavaroiden että tiedon, sekä rahan että kulttuuristen taitojen liikkumisen vapaus on kenties tärkein tekijä hyvinvointivaltioiden syntymiseen ja elinvoimaan.

    Ruurik Holm miettii kirjassaan yksilönvapautta suhteessa hyvinvointivaltioon. Perusoikeudet ovat keskeinen osa tuollaista valtiota. Mutta miten niihin suhtautuu yksilönvapaus aidossa mielessä. Onko yksilö vapaa ilmaistessaan mitä hän haluaa vai onko yksilönvapaus sellaista mitä hänen kuvitellaan voivan haluta? ”Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.” Jos orja kertoo olevansa tyytyväinen asemaansa, siitä ei seuraa että hän on vapaa yksilö. Vapaus on enemmän kuin pelkkä tunnetila.

    ”On… lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtiovalta edistää hyvinvointia muulla tavoin kuin edistämällä ihmisten preferenssien toteutumista”, Holm kirjoittaa. Ei ole periaatteellisesti ongelmallista, jos valtiovalta toimii ihmisten elämän asiantuntijapalveluna. ”Sen sijaan on ongelmallista, jos valtio puuttuu ihmisten valintoihin.”

    No, Antti Rinne ja hallitus tietysti sanovat, että hän ja he tietävät kansalaisia paremmin miten liikkumisen vapautta tai sen puutetta pitää hoitaa. Rinteen mielestä perusoikeus liikkua onkin mielipidekysymys, jota voi säädellä suhdanteiden mukaan. 

Entäpä sitten velvollisuudet? Onko yksilöllä perusoikeuksien kääntöpuolena velvollisuuksia perusoikeuksien ilmaisemassa sfäärissä.

    Oikeus työhön! Oikeus liikkua vapaasti!

    Velvollisuus työhön? Velvollisuus liikkua työn perässä?

    Oikeudet kuulostavat hienolta. Velvollisuudet alkavat ahdistaa.

    Kajaanissa raitiovaunutehtaalla on jatkuvasti puutetta ammattitaitoisista hitsaajista. Helsingissä on toistuvasti työttömänä ammattitaitoisia hitsaajia.

    Ihmisellä on oikeus työhön, mutta jos mahdollinen työpaikka on Kajaanissa, pitääkö helsinkiläisen hitsaajan luopua oikeudesta pysyä paikallaan (jos hän ei muuten haluaisi liikkua) ja alistua liikkumisen pakkoon hintana siitä, että hänellä on oikeus työhön?

    En osaa sanoa. Tästä voi esittää monenlaisia mielipiteitä. Perusoikeuksista käsin yhtä ehdotonta soveltamistapaa ei voi johtaa.

    Kysymys on mielipiteistä ja monenlaisista arvoista, jotka nekin ovat tavallaan mielipiteitä.

    Tuore ulkoministeri ”julisti” rauhalliseen tapaansa, että edellisen hallituksen ulkopolitiikasta poiketen uuden hallituksen toiminnassa arvoilla on näkyvä osuus.

    Mistä ja kenen arvoista Pekka Haavisto puhui? Sijaitsevatko arvotkin mielipiteen toisella puolella – sielläkö ehdoton totuus?

    Edellisen hallituksen ulkoministerillä oli tietyissä asioissa paljon kulmikkaammat arvot kuin Haavistolla. Timo Soinia ei voikaan sanoa ”arvottomaksi”  (arvoköyhäksi) persoonaksi vaan päinvastoin hyvin "arvolliseksi" (arvorikkaaksi), ja kuitenkin Haavisto kuulostaa kuin sanoisi ettei Soinilla ole arvoja. Haavisto ei kehtaa väittää, että koska vain hänellä on arvoja, toisin kuin Soinilla, niin siksi hänen ”arvonsa” ovat ”parempia”  tai "oikeampia" kuin Soinin arvot - ja kuitenkin Haavisto on sitä mieltä että niin on.

    Poliittisessa puheessa kansalaiset ja poliittiset toimijat jaotellaan ”arvollisiin” ja ”arvottomiin”, koska jokainen puhuja on kielensä vanki.

Kyösti Salovaara, 2015.
Autolla pääsee  menneisyyden kummallisiin paikkoihin.
La Calahorran rautatieasema, jota Sergio Leone käytti
elokuvissaan Huuliharppukostaja ja Hyvät, pahat ja rumat.

Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Damien Lecarpentier: Johdanto: Strukturalismista pragmatismiin. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toim. Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen. Gaudeamus, 2015.