Laki, moraali, politiikka

[marxilais-marlowelainen tulkinta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Petrusbrunnen, Trier.

Hyväkin puolustus sortuu joskus alkeelliseen virheeseen. Seurataan herkeämättä palloa kuljettavaa hyökkääjää ja unohdetaan vastustajan muiden hyökkääjien liike maalialueella. Ja yhtäkkiä pallo on vapaaksi jätetyllä hyökkääjällä, joka tekee helpon maalin – päällään tai jalallaan.

    Poliittisen keskustelun seuraaminen edellyttää vähän samanlaista tilannetajua, pelin lukemisen taitoa.

    Aina ei kannata kuunnella keskustelun substanssia vaan pikemminkin sen ympärille kehittyvää argumentointia, perusteluja jotka eivät puolusta tai vastusta itse aihetta, vaan jotka viittaavat sen ulkopuolelle poliittiseen tilaan, yhteiskunnalliseen tilaan toisin sanoen.

    Kun kuunteli kolme tuntia al-Holin lapsista ja Isis-äideistä käytyä välikysymyskeskustelua, havahtui kummalliseen kysymykseen: miksi hallituspuolueiden edustajien puheessa joka kolmas lause vetoaa siihen, että Suomi on oikeusvaltio? Tällainen hokema pistää skeptikon miettimään, onko Suomi todellakin oikeusvaltio, jos sitä pitää perustella noin voimallisesti. Mitä hokemalla väistettiin ja välteltiin? Poliittista vastuutako?

    Toinen huomiota herättävä argumentti toistuikin vaatimuksessa noudattaa lakia eikä turvautua poliittiseen ratkaisuun hankalassa asiassa. Tarkkaamaton kuuntelija harhautettiin uskomaan ettei moraalilla, oikeudenkäytöllä ja ihmisoikeussopimuksilla ole mitään tekemistä politiikan kanssa; että ne ovat ikään kuin kiveen hakattuja, käytännöllisen elämän ulkopuolelta saatuja ohjeita, joista ei voi eikä saa olla eri mieltä.

    Kummallisinta tietysti oli, että vasemmistolaiset kansanedustajat vetosivat huuli kireällä lakeihin poliittisen harkinnan sijaan. Yleensä lakeihin vetoaminen on näyttäytynyt oikeiston leipälajina.

Trierin kaupunki Moseljoen varrella on Saksan vanhimpia kaupunkeja, ellei ihan vanhin.

    1500-luvulla Trierissä käytiin Euroopan suurimmat noitavainojen oikeudenkäynnit. Roviot paloivat, noitia poltettiin.

    Hieman noitaoikeudenkäyntien jälkeen, vuonna 1595 Trierin kauppatorille rakennettiin Hans Rupprecht Hoffmannin suunnittelema Pyhän Pietarin suihkulähde.

    Suihkulähteen koristelu on komeaa, tai sitten ihan kitchiä. Sen värit on pidetty hyvässä kunnossa. Kaiken huipulla seisoo kultakaapuinen Pietari sädekehä hiustensa koristuksena.

    Mutta kun turisti rajaa ottamaansa valokuvaa suihkulähteen Pietarista, hän hätkähtää. Onko Pietarilla sädekehä vai peittääkö hänen päätään lintujen ulostuksen estävä kehikko?

    Satunnainen tarkkailija päättelee, että Pyhän Pietarin hiuksia varjelee sädekehä, joka myös estää lintujen ulosteiden valumisen kultaisille hiuksille ja pyhille harteille. Sädekehällä on kaksi tarkoitusta: pyhä ja käytännöllinen. Eikä noita tarkoituksia voi erottaa toisistaan, niin kuin ei voi erottaa moraalia arkipäivän käytännöistä sen enempää kuin politiikkaakaan (yhteiskunnallista vuorovaikutusta) laeista ja perusoikeussopimuksista.

    Älä tuijota palloa – katso pelaajien liikettä sen ympärillä!

Kyösti Salovaara, 2019.
Seis!
Karl Marx ohjaa
jalankulkijoita Trierissä.

Kummalliselta tuntuu että vasemmisto kansanedustajiensa suulla kieltää mestarinsa. Jokaisen sosialistina itseään pitävän kuuluisi tuntea yhteiskuntafilosofian suurmiehen, Trierissä v. 1818 syntyneen Karl Marxin ajatusmalli (ja aika vakuuttava selitysmalli) hengen ja aineen vuorovaikutuksesta, siitä että käytännöllinen elämä, aineellinen perusta luo päälleen ja sisälleen arvojen ideat ja moraalin ja poliittisen ajatusmaailman.

    Suomen eduskunnan keskustelussa vasemmistolaiset pyrkivät erottamaan henkisen elämän aineellisesta, mutta sehän on mahdotonta; pelkkää idealismia tai pötypuhetta vaikean (poliittisen) probleeman lannistamana.

    Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki vetoaa lakeihin ja kieltää politiikan läsnäolon, mihin hän oikeastaan vetoaa?

    Marxin (ja marxilaisuuden) tulkinta todellisuudesta oli ja on täysin toinen. Marx sanoi, että ”oikeudellisia suhteita sen enempää kuin valtion muotojakaan ei voida käsittää niistä itsestään tai niin sanotusta ihmishengen yleisestä kehityksestä lähtien, vaan ne päinvastoin perustuvat aineellisiin elinehtoihin”. ”Sosiaalinen, poliittinen ja henkinen elämä ylipäätään riippuvat aineellisen elämän tuotantotavasta”, Marx sanoi.

    Kaikki yhteiskunnallinen elämä on käytännöllistä. Ei ole (ei ainakaan meidän tiedossamme) tuonpuoleisia ideoita eikä tuonpuoleisia lakeja ja moraalia. Kaikki henkinen on kaikessa aineellisessa ja vastakohdissaan. ”Olisiko lukko ikinä kehittynyt yhtä täydelliseksi, ellei keskuudessamme olisi varkaita”, Marx kärjisti pilkkakirveenä. ”Olisiko setelien painaminen saavuttanut nykyisen täydellisyytensä, ellei väärentäjiä olisi?.. Eikö Pahantiedon puu olekin aina samalla ollut myös Hyväntiedon puu aina Aatamin ajoista lähtien?”

Marxin ajattelun voi ottaa fatalistisesti tai romanttisesti. Fatalisti uskoo, että maailma on kuin on, minkä sille mahtaa, kiehukoon liemessään. Romantikko ymmärtää, että kaikki on mahdollista, niin aineen kuin hengenkin kasvattaminen ja muuttaminen. Romantikko myöntää, että laulun sanoissa myös laulajan nauttiman leivän vilja aaltoilee.

    Marxilainen ajattelee - ja väittää – että kapitalismin kehitys koko monimutkaisuudessaan näkyy myös lakien, moraalin ja ideoiden kehityksessä, kuitenkin niin että molemmat tai paremminkin kaikki sfäärit vaikuttavat kaikkeen. Kun siis tarkastelee jotakin lakia, sopimusta tai käytäntöä, tulee kysyä, kuka siitä (laista, moraalikoodista, ideoista) hyötyy: kenelle tämä laki tai tämä käyttäytymismalli sopii ja kenen tai minkä hyödyksi se on laadittu ja sovittu?

    Yllättävän monet kymmenestä käskystä kuvaavat yhtä moderninkin yhteiskunnan moraalikoodia, tosin enemmän tai vähemmän liuduntuneessa muodossaan. Yhteinen historia on pitkä aineessa ja hengessä.

    Salapoliisiromaanien lukija on oppinut, että yksityisetsivä tai poliisimies kysyy ensimmäiseksi murhapaikalla: kuka tästä murhasta hyötyy?

    Marxilaisen ja ”marlowelaisen” tulkinnan mukaan täytyy kysyä, miksi hallituksessa olevat puolueet väittävät, että al-Holin Isis-äitien kotiinpaluun ongelma ei ole poliittinen (vaan juridinen) tai että miksi Sipilän hallituksen sote-uudistus kaatui siihen, että perustuslakijuristit näyttivät olevan vasemmistopuolueiden kannalla, että perustuslakia ei pidä tulkita vaan lukea kirjain kirjaimelta kuin Mooseksen kivitauluja.

    Kuusikymmentäluvulla banderolleihin kirjoitettiin: Kaikki on politiikkaa!

    Nyt saman ajatusmaailman jälkeläiset kirjoittavat salaisiin muistioihinsa: Mikään ei ole poliitiikkaa! Lakia on noudatettava! Ennen meitä se kirjoitettiin ja meidän jälkeen se jääköön muuttumattomana!

    Kun 1960-luvulla vasemmistolaiset väittivät (me vasemmistolaiset väitimme), että Suomessa vallitsee ”porvarillinen hegemonia”, joka näkyy kaikessa, yhtä hyvin lainsäädännössä kuin virkamiesten käyttäytymisessä, sekä koululaitoksessa että joukkotiedotusvälineissä, niin mikä ”hegemonia” nyt vuonna 2019 vallitsee vasemmistolaisten puolustaessa lakia ja järjestystä ja yrittäessä estää muutoksia vallitsevaan olotilaan?

    Onko Suomi muka ”sosialistinen”? Tuskinpa vaan. Entä sitten, vallitseeko Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, sosialidemokraattinen hegemonia, siitä riippumatta kuinka suuren kannatuksen sos.dem puolueet parlamenteissa saavat?

    Jälkimmäinen väite saattaa pitää paikkansa sillä lisäyksellä, että hyvinvointivaltion olemukseen sisältyviin totalitaarisiin piirteisiin (”pohjoismainen holhousvaltio”) antaa jymäkän lisän vihreään liikkeeseen kuuluva totalitaarisen utopian kaipuu.

    Pelkääkö vasemmisto menettävänsä hegemoniansa? Kenties. Suurien aatteiden tilalle on vyörynyt erilaisten poppareiden aatteettomuuskulttuuri. 

Kyösti Salovaara, 2019.
Kiinalaisen kuvanveistäjän
Wu Weishanin Karl Marx pronssipatsas
Trierissä.

Paavo Kastari (1907-1991) - oikeustieteilijä, professori, Valpon päällikkö, eduskunnan oikeusasiamies ja kahden hallituksen ammattiministeri - aloitti vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö näin komeasti: ”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan poliittista.”

    Tuossa teoksessa Kastari käsitteli mm. perusoikeuksia ja niiden vaikutusta lainsäädäntöön. Hän totesi että perusoikeudet ovat pakottaneet vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja sillä tavalla eturyhmien vaatimukset ovat tulleet kohtuullisemmiksi. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla”, Kastari kirjoitti. ”Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Tuohon aikaan reformit törmäsivät vahvaan omaisuudensuojaan. Tänään törmätään perusoikeuksien ylivaltaan tasa-arvon puitteissa. Sitä punnitaan gramman vaa'alla. Onko (vasemmistolainen) maailma siis valmis tässä mielessä? Onko vasemmistolaisella aatteella vain menetettävää 2000-luvun todellisuudessa? Vai ymmärtääkö se todellisuuden vaatimukset konservatiivisesti, antautuen?

    Kaikki on politiikkaa. Myös lakien säätäminen on poliittinen teko.

    Ja kaikki mikä on politiikkaa, on myös altista kritiikille. Siitä ja tästä asiasta voi olla eri mieltä ja siitä saa olla eri mieltä. Yhteiskuntatodellisuudessa ei ole kiveen hakattuja totuuksia – paitsi syntyminen ja kuolema.

    Kuka hyötyy? Mitä hyödyttää? Miksi kannattaa tehdä…?

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (1953. Suomennokset 1956 ja 1988. WSOY.) yksityisetsivä Philip Marlowe auttaa ystäväänsä pakenemaan murhan rikosepäilyä. Kun poliisit kuulustelevat Marlowea, tämä kieltäytyy vastaamasta moraalikoodiinsa ja ammattietiikkaansa vedoten. Niinpä Marlowe päätyy putkaan miettimään itsepäisyyttään.

    ”Teidän piti ruveta teatraaliseksi”, Marlowea auttamaan tullut huippulakimies moittii Marlowea: ”Pitää kiinni oikeuksistanne, puhua laista. Miten sinisilmäinen te oikein voitte olla, Marlowe? Teidänlaisenne mies, jonka pitäisi jo tietää miten maailmassa pärjätään. Laki ei ole sama kuin oikeus. Se on hyvin vajavainen koneisto. Jos painaa juuri oikeita nappeja ja on lisäksi vielä hyväonninen, oikeus saattaa tulla näkyviin vastauksessa. Lakia ei ole koskaan tarkoitettukaan muuksi kuin koneistoksi.”

    Chandlerin romaanin viimeiset virkkeet johdattakoon pakinan ironiseen ja salaviisaaseen loppuhuipennukseen:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Kyösti Salovaara, 2019.
Aine ja henki sulautuvat toisekseen
eli
Hyvää Joulua 2019.