Harhaanjohtamisen taito

[ja tahto]

Kyösti Salovaara, 2024.

Eduskunta umpikujassa, 
umpikuja eduskunnassa?

Strellman harmittelee sitä, että nykyiset poliittiset voimat eivät tue kirjallisen kulttuurin vahvistumista Suomessa. Petteri Orpon hallitus päätti nostaa kirjojen arvonlisäveroa 40 prosenttia, 10 prosentista 14:ään… ”Suomen valtiontalous saa vain pienen hyödyn kirjojen alvin korottamaisesta, mutta kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoo. 

- Art Housen kustantaja Urpu Strellman Suomen Kuvalehden haastattelussa 2.8.2024

Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuuli 18:aa oikeustieteilijää, jotka olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että hallituksen esitys oli räikeässä ristiriidassa Suomea sitovien oikeudellisten velvoitteiden kanssa. Lain säätäminen tarkoitti Suomen oikeusvaltion heikentämistä, mutta Valtoselle se edusti oikeusvaltion vahvistamista. Toisin sanoen: ollakseen jatkossakin luotettava oikeusvaltio Suomen piti säätää laki, joka rikkoo poikkeuksellisella tavalla Suomen valtiosääntöoikeudellista perinnettä.

- Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Yle Ykkösen kolumnissa 1.8.2024

Parlamentarismin kuolema on suuri väite. Mitä sen tilalle voisi tulla? Kontula piirtää seinään päättyvän nousevan käyrän alapuolelle hauraita viivoja tulevaisuuteen. Hän sanoo, että nyt olemassa vain marginaalisia kehityskulkuja, joissa on siemeniä tulevaisuuden mallille. Hän uskoo, että parlamentit jatkavat varmasti toimintaansa, ”mutta niistä tulee kuin hiippakuntia”, joista kukaan ei enää oikein muista, mitä ne ovat… Parlamentarismin tulo tiensä päähän on valjennut Kontulalle vähitellen, ja se on ollut hänelle suuri pettymys.

- Kansanedustaja Anna Kontula Helsingin Sanomien haastattelussa 2.8.2024

Sanasta miestä ja sarvesta härkää.

    Hemmetti, mistä tuo latteus tähän ilmestyi?

    Jatkan kuitenkin aloittamallani linjalla.

    En ”käytä” varsinaista somea, sitä missä paasataan, missä räjähdetään kun missi istuu tissillään tai hurmaannutaan kun lapsi pärjää aikuisten olympialaisissa. Mutta primitiivinen some heijastuu laatumediaan, joka kommentoi noita paasauksia ja räjähdyksiä.

     Ärsyynnyn siis, mutta en somen takia vaan laatumedian. Onkohan se oikeastaan niin laadukasta kuin halua itseään pidettävän. Mutta parempaa ei ole tarjolla, niin kuin ei ole parempaa Suomeakaan.

    Vanhemmiten ärsyyntyy vähemmästä.

    Niinpä napinoin: ärsyttääkseni!

Vanhat jutut kiertävät mediasta toiseen uudestaan. Niitä yhdistää suhteellisuudentajun puute. Ja se, että perimmiltään niissä halveksitaan demokraattista päätöksentekoa ja demokratian ideaa, vaikka päällisin puolin ollaan huolestuneita demokratiasta ja päätöksenteon tuloksista, siis päätöksistä.

    Kirjailija ja esseisti Tommi Melender haastatteli Suomen Kuvalehdessä Art Housen ostanutta Urpu Strellmania. 

    Tietenkin haastattelu kääntyi politiikkojen moittimiseksi. Kirjojen arvonlisäveron nostaminen on pirullista puuhaa, joka kaataa kirjojen kustantamisen ja kauppaamisen syvään alhoon. Tästä haastattelija ja haastateltava olivat liikuttavan yksimielisiä.

    Kaataako?

    Katselin kirjoja myyviä nettikauppoja. Viime vuonna julkaistu Satu Rämön dekkari Jakob (WSOY) maksaa kaupoissa 26,60 – 28,95 euroa.

    Melenderin kirjoituksesta saa käsityksen – huolimattomasti lukien – että kirjan hinta saattaisi nousta 40 %. Kauheaa! Strellman ja Melender ehkä haluavatkin, että haastattelua luetaan huolimattomasti; että lukija tarkoituksella johdetaan harhaan.

    Tarkistin toisenkin kirjan hintoja nettikaupoissa. Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023) maksaa Adlibriksessä 26,90 e, Prismassa 27,20 e, Suomalaisessa kirjakaupassa 27,95 ja Akateemisessa kirjakaupassa 31,90 e.

    Kirjalla ei ole yhtä hintaa, niin kuin Art Housen kustajantaja hyvin tietää. Alvin korotuksellakaan ei ole yhtä vaikutusta vaan erilaisia: jonkin kirjan hinta nousee jossakin kaupassa, toisen ei, riippuen kirjoja myyvästä kaupasta.

     Entäpä se hirmuinen 40 % korotus?

    Katsotaanpa todellisuutta suoraan silmiin. Adlibriksessä Hopeamedaljonki maksaa 26,90 e. Nykyisellä 10 % alvilla siinä on veroa 2,45 e.

     Kuinka paljon kirja maksaisi, jos kauppias siirtäisi alvin korotuksen kokonaan kirjan hintaan? No, uudella 14 % alvilla Hopeamedaljongin hinnaksi tulee 27,88 euroa eli kirjan hinta nousee kokonaista 0,98 euroa.

    ”Kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoi. Siitäkö että 27 euron kirjaan tulee yhden euron korotus? 

     ”Puhu pukille!” minä sanon ärsyyntyneenä yrityksestä johtaa minua(kin) harhaan. Muutama päivä sitten joku kehui maksaneensa Coldplayn konserttilipuista yli 1000 euroa. Medialiiton tutkimuksen mukaan kirjoja pääosin ostavat hyvin toimeentulevat kansalaiset. He tuskin tajuavat, että alle kolmekymppiä maksava kirja on yhden euron kallimpi kuin viime vuonna.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kun politiikan tutkija tutkii politiikkaa, tuleeko hänen olla laatikon sisällä vai sen ulkopuolella? Jos kysymys on tieteestä, politiikan tutkijan ei pitäisi kiivailla politiikan laatikossa vaan sen ulkopuolella.

    Mutta onko humanistinen ”tiede” koskaan aitoa, kovaa tiedettä?

    Ei ainakaan jos Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Vuorelman kirjoituksia lukee. Hän on ilmiselvästi hypännyt politiikan laatikkoon ja on häpeämättä puolueellinen.

    Ok, sopii minulle. Vaikka ärsyynnyn.

    Vuorelma väittää, että käännytyslailla Suomen eduskunta paljasti kuinka enemmistöt sortavat vähemmistöjä ja kuinka eduskunta katkaisi suomalaisen demokratian selkärangan eli perustuslain sielun.

    Eduskunnassa 5/6 kansanedustajista teki päätöksen laista. Päätöksen muoto täyttää täydellisesti suomalaisen demokratian säännöt. Ne koskevat myös perustuslakia. Eikä perustuslaki ole mikään ulkoavaruudesta maan päälle pudotettu lakipaasi, johon maan päällä ei saisi koskea.

    Vuorelma on varmaankin oikeassa väittäessään, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kieltä käytetään puhujan ja kirjoittajan omiin tarpeisiin. Niin on aina käytetty. Jopa Vuorelma käyttää sanoja niin kuin haluaa ne itse ymmärtää. 

    Olisi kivaa (ihan huikeaa) jos joku Vuorelmaa neutraalimpi tutkija selvittäisi mitä kaikkea sana ”liberaali” nykyään merkitsee ja mitä ei, ja kuinka tuo sana on ikään kuin kaapattu blokkipoliitikassa merkitsemään monia ei-liberaaleja asioita.

Kun poliitikan tutkija sanoo, että 18 oikeustieteilijän sanan olisi pitänyt painaa enemmän kuin 5/6 eduskunnasta, tulee kysyneeksi pitäisikö demokratiasta (parlamentarismista) todellakin luopua ja antaa valta asiantuntijoille, vähän niin kuin Platonin filosofikuninkaille.

    Tällaista henkeä ilmassa liikkuu, eikä ainoastaan Vuorelman kirjoituksissa.

    Anna Kontula sanoi Hesarin haastattelussa suoraan, että jos hänen kaltaistensa maailmanparantajien tahtoa ei sellaisenaan toteuteta parlamentissa, päätökset aletaan tehdä muualla ja eduskunta muuttuu yhdentekeväksi ”hiippakunnaksi”, jonka tarkoitusta ei kukaan kohta muista eikä tiedä. 

    ”Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa (2008). Viime kädessä ”erottuminen” tarkoittaa pettymistä demokratian hitaaseen kulkuun ja siihen että kansalaisten enemmistö saattaa todellakin olla joskus (vai aina?) väärässä. Johtopäätös sitten on Vuorelman ja Kontulan tavoin edustuksellisesta parlamentarismista luopuminen ja asiantuntijavallasta haaveilu.

    Demokratiaan pettyneiden Strellmanin, Melenderin, Vuorelman ja Kontulan kiusaksi, ihan vain ärsyttääkseni heidän mielenrauhaansa, lainaan lopuksi Yrjö Ahmavaaran tieteellistä näkemystä (Yhteiskuntakybernetiikka, 1976) objektiivisuudesta ja päätöksenteon mahdollisuuksista. Ahmavaara sanoo, että historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisissa elämäntilanteissa ei ole tieteellisesti ainoata ”oikeaa” johtajaa eikä tieteellisesti ainoata ”oikeaa” tekoa.

    Ahmavaaraa edelleen lainaten: ”Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Vasta jälkikäteen, vuosien päästä, on mahdollista arvioida tappoiko 1 euron korotus romaanin hintaan koko kirjallisuuden ja johtiko käännytyslain hyväksyminen laajalla enemmistöllä suomalaisen demokratian kuolemaan. 

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Komea päältä,
ontto sisältä,
komeiden pylväiden välistä karkaavaa vallankäyttöä?

Matkalla Buddenbrookeihin

[lukemalla luettavaksi]

1930.

Olin maanantaina kirjakaupassa etsimässä luettavaa tulevalle Euroopan matkalle.

     Vaikea tehtävä.

     Siksi että kovakantiset kirjat ovat kalliita.

     Ja semminkin että olen vähän snobi: en halua lukea kirjoja joita kaikki muut lukevat.

     En siis lue Karl Ove Knausgårdia enkä Stieg Larssonia enkä Sofi Oksasta enkä Thomas Pikettyä – enkä... jne.

     En lue vaikka pitäisi. Tyhmä asenne mutta itse-tyhmyydelle ei mitään mahda.

     Klassikkoja toki luen, ehkä.

     Akateemisessa kirjakaupassa kääntelin jälleen kerran Ernest Hemingwayn romaania Kenelle kellot soivat. Olen niin monta päivää elämästäni viettänyt Espanjassa, että tämä romaani pitäisi lukea. Sen olisi saanut nyt 36 eurolla. Hemmetti. Ties kuinka mones painos, ties kuinka suurella voitolla Keltaisessa kirjastossa. Kustantajalle ja kauppiaalle kilahtaa todennäköisesti katetta jokaisesta kappaleesta kolmisen kymppiä.

     Ei kulttuuriteko vaan silkkaa rosvousta.

     Hieman tuohtuneena luin seuraavan päivänä BBC:n nettisivulta, että Hemingwaytä ei enää juhlita Pariisissa. Nuorisolla on uudet sankarit. Hemingway häipyy historian utuun.

     Siinä saitte – Keltaisen kirjaston hinnoittelijat!

Olen lukemisen suhteen ajopuu; luen mitä sattuu ja olen kai aina niin tehnyt.

     Joitakin kirjailijoita tunnen paremmin, useita en lainkaan.

     Kun aikanaan, isäni vihjeestä, luin ensimmäisen Karl Mayn romaanin ja ihastuin, lainasin sitten Kotkan kirjastosta kaikki. Samoin kävi Waltarille. Mutta Sillanpäätä tai Kiantoa en ole saanut luetuksi ensimmäistäkään riviä (paitsi ehkä pakolla Lyseossa). Joel Lehtosesta puhumattakaan.

     Steinbeckiltä olen lukenut yhden tai kaksi romaania. Raymond Chandlerilta ja Mickey Spillanelta kaikki, melkein. Myös Carter Brown ja Edgar Wallace ovat hallussa, mutta Hemingwaytakin olen oikeastaan kartellut. Updikea kyllä luin, vaikka pari käännöstä olikin ala-arvoisia. Rothilta olen lukenut melkein koko tuotannon; Mailerilta pari kirjaa; Proustia aloitellut ja Joycen jättänyt kesken vähintään kolme kertaa.

     Ajopuuna kirjallisuuden maailman-hyllyssä. Hohhoijaa tyrskyt!

     ”Sinä elät ajopuuna”, ex-vaimoni kerran sanoi eikä puhunut kirjoista. 
     Se ei ollut moite vaan surullinen toteamus.

Automatkalle on kuitenkin helpompi valita luettavaa kuin lentomatkan päähän. Ei tarvitse miettiä kiloja. Toisaalta ei autoonkaan koko kirjasto mahdu. Pieni kylläkin.

     Luettavaa kolmeksi viikoksi, huh!

     Koska matka Saksan, Ranskan ja Belgian maisemissa kiertyy lopulta Lyypekkiin ennen viimeisiä taipaleita Sillan yli Ruotsiin ja Tukholmaan, muistin että minullahan on kirjakomerossa Thomas Mannin Buddenbrookit, jota en (kai) ole koskaan lukenut loppuun. Nyt päätin, että siitä tulee ”opastus” saksalaiseen (mielen)maisemaan.

     En kuitenkaan lupaa, että jaksan lukea sitä kokonaan. Yritän, mutta en vanno kiveen enkä kantoon.

     Yhdenlaisen näkemyksen tuohon maisemaan – ja euroopalaiseen henkiseen maisemaan – saanen nyt ostamastani Tarmo Kunnaksen tietokirjasta Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Kunnaksen kirja ilmestyi viime vuonna; ostamani pokkari on kolmas painos.

     Ja kas kummaa: eiköhän Ian McEwanin vakoiluromaani Makeannälkä myös avaa yhden kulman Eurooppaan ja kylmän sodan vuosiin.

     Suomalaisen pokkarin pimuhömpän lukijoihin vetoava kansi ällöttää. Hekö McEwania lukevat?

     The Guardianiassa oli muutama viikko sitten terävä juttu muutamasta englantilaisesta klassikosta, joiden uusissa painoksissa kansikuvat ovat naurettavia ja järjettömiä; sellaisia joita laitetaan chick lit romaaneihin, jotta lemmenkipeät teinitytöt kiinnostuisivat niistä.

     Guardian piti moisia kirjankansia kulttuuriskandaalina.

Mannin ja Kunnaksen kirjat saattaisivat riittää, mutta varmuuden vuoksi otan matkaan myös Robert Galbraithin Käen kutsun ja Jaroslav Hashekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa – II. matkalla rintamalle.

     Olen pitkään tuuminut, että pitäisi joskus lukea uudestaan nuortenkirjoja, joita isäni osti 1930-luvun alussa. Isäni hyllystä on periytynyt kolmisenkymmentä Poikien seikkailukirjaston romaania, jotka Otava julkaisi 30-luvun taitteessa. Itse sarjahan jatkui sodan yli.

     Niinpä Euroopan reissulle tulee mukaan Tauno Karilaan Kummituslaiva, Ukko Kivistön Timanttisormus ja lapsuuteni suursuosikki Jalmari Finnen Valkoinen torakka. Museokadulle (Kotkassa) perustettiin aikanaan tuon Valkoisen torakan salaseuran haarakonttori. Vakoilijoita ei kuitenkaan koskaan löydetty.

     Saa nähdä millainen kuva menneestä Suomesta ja kadonneesta maailmasta noista kirjoista piirtyy.

Kun matkustaa Suomesta ulkomaille, mihin silloin matkustaa?

     Lähemmäksi kotiaan, niinkö?

     Kun matkalla lukee kirjoja, mihin silloin päätyy?

     Itsensä tykö, niinkö?

     Ehkä juuri niin tapahtuu.

     Auton paksiin pakataan pieni kirjasto.

     Edellä mainittujen lisäksi sinne ahdetaan tukevat matkaoppaat Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Ja niiden lisäksi muutama ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta kertova kirja, koska tie vie, luultavasti, ainakin Verduniin ja Bastogneen. Ja matkakumppanilla on toki oma ”kirjastonsa” mukana.

     Saapa nähdä mitä tulee luetuksi viininkorjuun elävöittämässä maisemassa.

     "Mitä se on - Mitä on..."

     Matkalla Buddenbrookeihin.

WSOY 1980.

Kirja maksaa maltaita

Onko sananvapaus vaarassa?

Ennen Berliiniin lähtöä kävin Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa matkalukemista.

     Ostin kolme pokkaria: Matti Röngän, Åke Edwardssonin ja P.D. Jamesin dekkarit. Lentoliikenteen painorajoitukset ehkäisevät kovakantisten kirjojen raijaamisen ulkomaille. Kirjakaupassa tarkastin kuitenkin niidenkin valikoiman. Olihan se komea, mutta kirjojen hintoja katsellessa alkoi hirvittää. Kenellä on rahaa ostaa näitä kirjoja? Ostaako niitä joku? Jos ei osta, miten kustantajilla on varaa julkaista niin monia erilaisia kirjoja?

     Romaanien hintataso näytti asettuvan 30 euron tuntumaan. Jotkut selvästi ennakolta tiedetyt bestsellerit maksavat noin 26 euroa. Toisaalta esikoisromaanin hinta liukuu helposti 35 euroon. Hinta ei seuraa kirjan sivumäärää. Petri Tammisen Rikosromaanikin maksaa kolmekymppiä, vaikka siinä on vain 173 sivua ja kirjailijalla sentään aika paljon ”nimeä”.

     Tietokirjat ovat selvästi kalliimpia kuin kaunokirjallisuus. Ohuet esseekokokoelmat maksavat ties mitä. Pienkustantajien romaanit saattavat olla hieman halvempia kuin suurten, mutta tämä on ehkä näköharhaa, eikä missään tapauksessa tutkittua faktaa. Samoin Crime Time ja Karisto kenties julkaisevat halvempia kirjoja kuin muut. Sitä vastoin Teoksen teokset tuntuvat muita hinnakkaimmilta.

     Akateemisen kirjakaupan valikoima on tietysti komea millä mittapuulla tahansa. Mutta kun käyn vaikkapa Prismassa, siellä on vain muutamia suosikkikirjoja kaupan (pokkareita toki paljon). Ehkä vähän halvempia mutta...

     Pitääkö huolestua?

     Mihin piirretään kirjan hinnan kipuraja?

Mitä 30 eurolla sitten saa?

     Viime lauantaina ostin hypermarketista naudan paistijauhelihaa pastakastikkeeseen hintaan 8,90 kg. Samalla kilohinnalla sain sunnuntaiksi kasslerpihvejä. Jos raavaalle miehelle riittää 150 gr lihaa päivää kohden, yhden romaanin hinnalla ostaa sapuskan rungon noin 22 päiväksi. Kolmehenkinen perhe syö Tammisen Rikosromaanin hinnalla viikon spagetti bolognesea, lihapullia, makaronilaatikoa ja sunnuntaiksi sianniskapihvejä. Jos syöminen maksetaan muilla rahoilla, Tammisen kirjan hinnalla saa pullon kohtuullista punaviiniä kuukauden jokaiselle sunnuntailounaalle.

     Piipahdan joskus, täytyy tunnustaa, muutamalle oluelle Helsingin keskustaan. Siellä oluttuopista (keskaria) pitää maksaa helposti yli viisi euroa, sanotaan vaikkapa 5,5 e. Romaanin hinnalla saan siis 5-6 olutta eikä se tietysti ole paljon. Hulahtaa alas nopeammin kuin mitä kirjan lukemiseen menee. Jälkiä jättämättä?

     Muutama viikko sitten palelin stadionilla katsoessani Suomen futismatsia. Suomalaiset juoksivat kentällä kuin kynnöspellolla loikkivat maajussit, kun taas ranskalaiset näyttivät kepeiltä balettitanssijoilta. Lippu hyvälle paikalle maksoi 75 euroa. Sillä olisi saanut kaksi tai kolme tuhtia romaania.

     Kummasta pitää huolestua: kirjan tulevaisuudesta vai horisontissa edelleen lymyävästä suomalaisen jalkapallon menestyksestä?

Pari päivää sitten sain Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajalta listan lehden nelosnumeroon arvosteltavaksi tulevista dekkareista ja jännäreistä. Listalla oli 60 romaania! Lehden kakkosnumerossa arvosteltiin 55 teosta.

     Suomessa julkaistaan vuodessa noin 200 uutuusjännäriä ja dekkaria. Kuka ne ostaa? 
     Ihmettelen todella miten kustantaminen kannattaa, kun nimikkeitä on paljon ja kirjakauppoja vähän. Onko pienkustantajan leipä leveä vai kapea? Ruista vai vehnää? Vettä vai viiniä?

     Tuskin konjakkia sentään.

     Vaikka enpä tiedä.

     Mitenkään arvioimatta julkaistujen kirjojen laatua, pienemmille kustantajille on annettava kiitos kirjavalikoiman runsaudesta. Jos dekkareiden julkaiseminen olisi perinteisten kustantajien varassa, valikoima olisi kovasti toisenlainen, suppea ja ennalta arvattava.
     Toki myös nyt saa yllätyksiä etsiä, mutta sellaista elämä on.

     Listaan tähän saamani kirjalistan kustantajat ilman sen kummempaa arvottamista: Atena, Bazar, Blue Moon, CrimeTime, Edico, Gummerus, Into, Jalava, Johnny Kniga, Karisto, Kustannus-Mäkelä, Like, Minerva, Moreeni, Myllylahti, Nordbooks, Otava, Schildts & Söderströms, Tammi, Teos, Texthouse, turbator, WSOY, Zuppa di Porri.

     Listan monipuolisuus tyydyttäisi jopa puhemies Maoa.

Helmikuussa 1980 arvostelin Suomen Sosialidemokraatissa Katarina Eskolan tutkimuksen Suomalaiset kirjanlukijoina.

     Se muuten maksoi silloin 58 markkaa eli nykyrahassa, inflaatio huomioiden, noin 27 euroa. Varovasti sanon näin: tietokirjojen hinnat ovat nousseet verrattuna aikaisempiin vuosiin.

     Eskolan tutkimus perustui lukijahaastatteluihin 1970-luvun alkuvuosilta. Silloin lukijat ostivat lukemistaan kirjoista neljäsosan kirjakaupasta. Kolme neljäsosaa kirjoista saatiin ”ilmaiseksi”: kotihyllystä tai lahjana tai lainana ystäviltä ja kirjastosta. Kirjoja myytiin esimerkiksi vuonna 1975 n. 22 miljoonaa kappaletta.

     Jos osaan lukea Suomen kustannusyhdistyksen tilastoja oikein, viime vuonna myytiin painettuja kirjoja noin 24 miljoonaa kappaletta, joista vajaa viisi miljonaa oli kaunokirjallisuutta. Myynti (varsinkin aikuisille tarkoitettujen romaanien) on lievästi vähentynyt vuosi vuodelta.

     ”Köyhemmässä” Suomessa ostettiin kirjoja melkein yhtä paljon kuin ”rikkaammassa”.

     En ryhdy arvailemaan mitä tämä tarkoittaa.

     Suomea kai edelleen pidetään kolmen AAA:n maana myös kirjojen lukemisessa.

Yllättävin tieto Katarina Eskolan tutkimuksessa mielestäni oli, että jännärien lukuosuus oli vain kahdeksan prosenttia. Varsinaisia dekkareita luettiin vielä vähemmän.

     ”Salapoliisiromaaneja luetaan hyvin vähän”, kirjoitin helmikuussa 1980. ”Dekkari, jonka osuus luetuista kirjoista on vain kolmisen prosenttia, näyttää olevan elitististä kirjallisuutta.”

     Ei siis kannattanut huolestua jos pelkäsi, että jännityskirjallisuus pilaa suomalaisen kulttuurin. Olisi kiva tietää mitä nykyhetkessä tapahtuu. Onko jännityskirjallisuuden lukeminen lisääntynyt, ihan oikeasti? Ainakin nimikkeitä ilmestyy paljon enemmän kuin vuonna 1975. Uusia proosateoksia (sekä suomalaisia että käännettyjä) julkaistiin viime vuonna noin 650 nimikettä. Jos niistä melkein kolmasosa on jännäreitä, niin onhan se aika paljon.

     Ketä lukee?

     Kun helmikuussa 1980 pelkäsin, että kustantajien kirja-ilmoittelun keskittyminen pelkästään muutamaan lehteen (Helsingin Sanomat, Aamulehti, Turun Sanomat) vähitellen kuihduttaa sanomalehdistön moni-ilmeisyyden ja pitkässä juoksussa kaventaa sananvapautta, olin saman vuoden lokakuussa vielä pessimistisempi kirjan tulevaisuuden suhteen. Otsikolla Kuinka kauan kalliit kirjat tein ”analyysin” kirjojen hinnoista ja päädyin arvioimaan, että kustantajat eivät enää subventoineet bestsellereillä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta. Jokaiselle kirjalle oli asettu se hinta, minkä sen tuottaminen maksoi, näin arvelin.

     Silloin, syksyllä 1980, bestsellerit (jännärit, viihderomaanit) maksoivat noin 55 markkaa (nykyarvo n. 26 euroa) kun taas ”parempi” romaani, kuten Kirjayhtymän julkaisema John Gardnerin Lokakuun valo, saattoi maksaa 120 markkaa (n. 56 e). Jopa John Irvingin Garpin maailma maksoi 98 mk (n. 46 e).

     ”Sen uskallan sanoa”, kirjoitin lokakuussa 1980, ”että tässä tilanteessa kaikenlainen polemiikki kirjoista, kerhoista, muodeista ja mafioista, kirjailijapalkoista on pelkästään naurettavaa, sillä polemiikilta katoaa pohja joka päivä hyvää vauhtia. Kohta ei ole kirjoja, on vain fosforinhohtoisia kuvaputkia, kuvaruutuja sirpaleiseen maailmaan. Tervemenoa kirjat, kirjallisuus!”

Taisin olla syyttä noin pessimistinen. Tai 53 vuotta edellä aikaani.

     Nyt, syyskuussa 2012, ns. vakavan ja ns. kevyen kaunokirjallisuuden hinnoissa ei juuri näytä olevan eroa, ei samalla lailla kuin vuonna 1980. Kirjojen hintoja katselemalla ei pysty päättelemään mikä myy hyvin ja mikä huonosti, mikä kirja tuottaa voittoa ja mikä tappiota.

     Tämäkin saattaa olla näköharhaa. Ehkäpä kustantajat hallitsevat liiketoimintaprosessinsa paremmin kuin vuonna 1980. Ehkä heillä on paremmat panoksen/tuloksen optimointivälineet kuin aikaisemmin helmitaulujen aikaan.

     Tässä vaiheessa valistunut lukija saattaa jo kirkua ääneen: miksi Salovaara unohtaa kirjastot? Sieltä kuka tahansa saa ”ilmaisia” kirjoja.

     Niin saa, mutta jos kaupalliset kustantajat eivät julkaise kirjoja myytäväksi, tuskin kirjastoilla (yhteiskunnalla) olisi varaa julkaista samanlaista kirjojen – vakavan ja viihteen – valikoimaa kuin mitä nyt voin ihailla Akateemisen kirjakaupan myyntipöydiltä. Sillä ihaillahan sitä pitää. 
     Jos kirjojen kustantaminen olisi yhteiskunnan vastuulla, kuka se yhteiskunta fyysisesti olisi? Ei valtio eikä kunta vaan joku ihminen, monta sellaista. Kuka päättäisi julkaistaanko vakavaa vai viihdettä, yhteiskunnallista vai eskapismia, dekkareita vai runoja, scifiä vai ihan vakavaa kaunoa, muistelmia vai elämänlaatua, uskontoa vai new agea, liberalismia vai sosialismia, virkkausta vai kokkausta...  ja jos kokkausta, niin sikaako, nautaa, lammasta vai pelkästään ituja ja kurkunpalasia?

     Koska minulla kuitenkin on taipumus vaipua pessimismiin, kirjojen hinnat kauhistuttavat.

     Voiko nykyinen, hyvältä näyttävä tilanne jatkua?  Jos kirjojen myynti vähitellen laskee, jossakin vaiheessa tulee käännepiste missä määrä alkaa vaikuttaa sananvapauteen. Jo nyt esikoisromaanien ja nimenomaan esikoisrunoilijoiden kokoelmien nimikemäärät ovat vuosittain laskeneet merkittävästi – vai luenko kustantajien tilastoja väärin?

     Moni tietysti ajattelee, että internet riittää turvaamaan sananvapauden. Kun kuka tahansa voi kirjoittaa nettiin mitä tahansa ja milloin huvittaa, mihin tarvitaan kirjoja tai sanomalehtiä? Eivätkö ne ole kuolevan median kuolinkorahduksia menneisyydestä? Kun informaatiovirran portinvartijat passitetaan eläkkeelle, siitäkö riemu ratkeaa?

     Kysymys jääköön ilmaan.

     Samoin se kuinka kallis kirja saa olla mennäkseen kaupaksi.

Viime perjantaina seisahduin Berliinissä Unter den Lindenin varrelle Bebelplatzille. Aikaisemmin sitä kutsuttiin Opernplatziksi. Aukiolla on muistutuslaatta ja maahan upotettu Micha Ullmanin suunnittelema muistutusmerkki natsien kirjarovioista. Katukivetyksessä oleva ikkuna avautuu jalkojen juuressa autioon kirjastoon, missä kirjahyllyt ovat kuoleman valkoisia vailla yhtäkään kirjaa.

     Saksan ”parhain” nuoriso poltti Göbbelsin innoittamana paheksumiaan ”epäsaksalaisia” kirjoja toukokuun 10. vuonna 1933. Tuleen heitettiin Karl Marxia, Thomas ja Heinrich Mannia, Stefan Zweigia, Erich Maria Remarqueta, Heinrich Heineä, Erich Kästneriä, Jack Londonia, Ernest Hemingwaytä, H.G. Wellsiä ja monia muita ”dekadenssin” edustajia.

     20 000 kirjaa paloi hetkessä poroksi.

     En pelkää, että suomalaiset tai länsimaalaiset ylipäänsä ryhtyisivät polttamaan kirjoja roviolla. Ei tänään, ei huomenna. Kirjat ja sananvapaus tarvitsevat eurooppalaista yhteyttään.

     Mutta entä jos tuli kytee turpeen alla?

     Sekin tuhoaa ja polttaa. Kirjat saattavat kadota myyntipöydiltä siksi, että niitä ei kukaan osta; siksi että niitä ei kukaan kustanna, ei paina eikä jakele.

     Eikä painamattomia kirjoja voi kirjoittaa.

     Kirjalla ja sananvapaudella on hintansa enkä minä tiedä mikä se on.

                      Berliini, Bebelplatz. Kyösti Salovaara 2012.