Kirja maksaa maltaita

Onko sananvapaus vaarassa?

Ennen Berliiniin lähtöä kävin Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa matkalukemista.

     Ostin kolme pokkaria: Matti Röngän, Åke Edwardssonin ja P.D. Jamesin dekkarit. Lentoliikenteen painorajoitukset ehkäisevät kovakantisten kirjojen raijaamisen ulkomaille. Kirjakaupassa tarkastin kuitenkin niidenkin valikoiman. Olihan se komea, mutta kirjojen hintoja katsellessa alkoi hirvittää. Kenellä on rahaa ostaa näitä kirjoja? Ostaako niitä joku? Jos ei osta, miten kustantajilla on varaa julkaista niin monia erilaisia kirjoja?

     Romaanien hintataso näytti asettuvan 30 euron tuntumaan. Jotkut selvästi ennakolta tiedetyt bestsellerit maksavat noin 26 euroa. Toisaalta esikoisromaanin hinta liukuu helposti 35 euroon. Hinta ei seuraa kirjan sivumäärää. Petri Tammisen Rikosromaanikin maksaa kolmekymppiä, vaikka siinä on vain 173 sivua ja kirjailijalla sentään aika paljon ”nimeä”.

     Tietokirjat ovat selvästi kalliimpia kuin kaunokirjallisuus. Ohuet esseekokokoelmat maksavat ties mitä. Pienkustantajien romaanit saattavat olla hieman halvempia kuin suurten, mutta tämä on ehkä näköharhaa, eikä missään tapauksessa tutkittua faktaa. Samoin Crime Time ja Karisto kenties julkaisevat halvempia kirjoja kuin muut. Sitä vastoin Teoksen teokset tuntuvat muita hinnakkaimmilta.

     Akateemisen kirjakaupan valikoima on tietysti komea millä mittapuulla tahansa. Mutta kun käyn vaikkapa Prismassa, siellä on vain muutamia suosikkikirjoja kaupan (pokkareita toki paljon). Ehkä vähän halvempia mutta...

     Pitääkö huolestua?

     Mihin piirretään kirjan hinnan kipuraja?

Mitä 30 eurolla sitten saa?

     Viime lauantaina ostin hypermarketista naudan paistijauhelihaa pastakastikkeeseen hintaan 8,90 kg. Samalla kilohinnalla sain sunnuntaiksi kasslerpihvejä. Jos raavaalle miehelle riittää 150 gr lihaa päivää kohden, yhden romaanin hinnalla ostaa sapuskan rungon noin 22 päiväksi. Kolmehenkinen perhe syö Tammisen Rikosromaanin hinnalla viikon spagetti bolognesea, lihapullia, makaronilaatikoa ja sunnuntaiksi sianniskapihvejä. Jos syöminen maksetaan muilla rahoilla, Tammisen kirjan hinnalla saa pullon kohtuullista punaviiniä kuukauden jokaiselle sunnuntailounaalle.

     Piipahdan joskus, täytyy tunnustaa, muutamalle oluelle Helsingin keskustaan. Siellä oluttuopista (keskaria) pitää maksaa helposti yli viisi euroa, sanotaan vaikkapa 5,5 e. Romaanin hinnalla saan siis 5-6 olutta eikä se tietysti ole paljon. Hulahtaa alas nopeammin kuin mitä kirjan lukemiseen menee. Jälkiä jättämättä?

     Muutama viikko sitten palelin stadionilla katsoessani Suomen futismatsia. Suomalaiset juoksivat kentällä kuin kynnöspellolla loikkivat maajussit, kun taas ranskalaiset näyttivät kepeiltä balettitanssijoilta. Lippu hyvälle paikalle maksoi 75 euroa. Sillä olisi saanut kaksi tai kolme tuhtia romaania.

     Kummasta pitää huolestua: kirjan tulevaisuudesta vai horisontissa edelleen lymyävästä suomalaisen jalkapallon menestyksestä?

Pari päivää sitten sain Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajalta listan lehden nelosnumeroon arvosteltavaksi tulevista dekkareista ja jännäreistä. Listalla oli 60 romaania! Lehden kakkosnumerossa arvosteltiin 55 teosta.

     Suomessa julkaistaan vuodessa noin 200 uutuusjännäriä ja dekkaria. Kuka ne ostaa? 
     Ihmettelen todella miten kustantaminen kannattaa, kun nimikkeitä on paljon ja kirjakauppoja vähän. Onko pienkustantajan leipä leveä vai kapea? Ruista vai vehnää? Vettä vai viiniä?

     Tuskin konjakkia sentään.

     Vaikka enpä tiedä.

     Mitenkään arvioimatta julkaistujen kirjojen laatua, pienemmille kustantajille on annettava kiitos kirjavalikoiman runsaudesta. Jos dekkareiden julkaiseminen olisi perinteisten kustantajien varassa, valikoima olisi kovasti toisenlainen, suppea ja ennalta arvattava.
     Toki myös nyt saa yllätyksiä etsiä, mutta sellaista elämä on.

     Listaan tähän saamani kirjalistan kustantajat ilman sen kummempaa arvottamista: Atena, Bazar, Blue Moon, CrimeTime, Edico, Gummerus, Into, Jalava, Johnny Kniga, Karisto, Kustannus-Mäkelä, Like, Minerva, Moreeni, Myllylahti, Nordbooks, Otava, Schildts & Söderströms, Tammi, Teos, Texthouse, turbator, WSOY, Zuppa di Porri.

     Listan monipuolisuus tyydyttäisi jopa puhemies Maoa.

Helmikuussa 1980 arvostelin Suomen Sosialidemokraatissa Katarina Eskolan tutkimuksen Suomalaiset kirjanlukijoina.

     Se muuten maksoi silloin 58 markkaa eli nykyrahassa, inflaatio huomioiden, noin 27 euroa. Varovasti sanon näin: tietokirjojen hinnat ovat nousseet verrattuna aikaisempiin vuosiin.

     Eskolan tutkimus perustui lukijahaastatteluihin 1970-luvun alkuvuosilta. Silloin lukijat ostivat lukemistaan kirjoista neljäsosan kirjakaupasta. Kolme neljäsosaa kirjoista saatiin ”ilmaiseksi”: kotihyllystä tai lahjana tai lainana ystäviltä ja kirjastosta. Kirjoja myytiin esimerkiksi vuonna 1975 n. 22 miljoonaa kappaletta.

     Jos osaan lukea Suomen kustannusyhdistyksen tilastoja oikein, viime vuonna myytiin painettuja kirjoja noin 24 miljoonaa kappaletta, joista vajaa viisi miljonaa oli kaunokirjallisuutta. Myynti (varsinkin aikuisille tarkoitettujen romaanien) on lievästi vähentynyt vuosi vuodelta.

     ”Köyhemmässä” Suomessa ostettiin kirjoja melkein yhtä paljon kuin ”rikkaammassa”.

     En ryhdy arvailemaan mitä tämä tarkoittaa.

     Suomea kai edelleen pidetään kolmen AAA:n maana myös kirjojen lukemisessa.

Yllättävin tieto Katarina Eskolan tutkimuksessa mielestäni oli, että jännärien lukuosuus oli vain kahdeksan prosenttia. Varsinaisia dekkareita luettiin vielä vähemmän.

     ”Salapoliisiromaaneja luetaan hyvin vähän”, kirjoitin helmikuussa 1980. ”Dekkari, jonka osuus luetuista kirjoista on vain kolmisen prosenttia, näyttää olevan elitististä kirjallisuutta.”

     Ei siis kannattanut huolestua jos pelkäsi, että jännityskirjallisuus pilaa suomalaisen kulttuurin. Olisi kiva tietää mitä nykyhetkessä tapahtuu. Onko jännityskirjallisuuden lukeminen lisääntynyt, ihan oikeasti? Ainakin nimikkeitä ilmestyy paljon enemmän kuin vuonna 1975. Uusia proosateoksia (sekä suomalaisia että käännettyjä) julkaistiin viime vuonna noin 650 nimikettä. Jos niistä melkein kolmasosa on jännäreitä, niin onhan se aika paljon.

     Ketä lukee?

     Kun helmikuussa 1980 pelkäsin, että kustantajien kirja-ilmoittelun keskittyminen pelkästään muutamaan lehteen (Helsingin Sanomat, Aamulehti, Turun Sanomat) vähitellen kuihduttaa sanomalehdistön moni-ilmeisyyden ja pitkässä juoksussa kaventaa sananvapautta, olin saman vuoden lokakuussa vielä pessimistisempi kirjan tulevaisuuden suhteen. Otsikolla Kuinka kauan kalliit kirjat tein ”analyysin” kirjojen hinnoista ja päädyin arvioimaan, että kustantajat eivät enää subventoineet bestsellereillä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta. Jokaiselle kirjalle oli asettu se hinta, minkä sen tuottaminen maksoi, näin arvelin.

     Silloin, syksyllä 1980, bestsellerit (jännärit, viihderomaanit) maksoivat noin 55 markkaa (nykyarvo n. 26 euroa) kun taas ”parempi” romaani, kuten Kirjayhtymän julkaisema John Gardnerin Lokakuun valo, saattoi maksaa 120 markkaa (n. 56 e). Jopa John Irvingin Garpin maailma maksoi 98 mk (n. 46 e).

     ”Sen uskallan sanoa”, kirjoitin lokakuussa 1980, ”että tässä tilanteessa kaikenlainen polemiikki kirjoista, kerhoista, muodeista ja mafioista, kirjailijapalkoista on pelkästään naurettavaa, sillä polemiikilta katoaa pohja joka päivä hyvää vauhtia. Kohta ei ole kirjoja, on vain fosforinhohtoisia kuvaputkia, kuvaruutuja sirpaleiseen maailmaan. Tervemenoa kirjat, kirjallisuus!”

Taisin olla syyttä noin pessimistinen. Tai 53 vuotta edellä aikaani.

     Nyt, syyskuussa 2012, ns. vakavan ja ns. kevyen kaunokirjallisuuden hinnoissa ei juuri näytä olevan eroa, ei samalla lailla kuin vuonna 1980. Kirjojen hintoja katselemalla ei pysty päättelemään mikä myy hyvin ja mikä huonosti, mikä kirja tuottaa voittoa ja mikä tappiota.

     Tämäkin saattaa olla näköharhaa. Ehkäpä kustantajat hallitsevat liiketoimintaprosessinsa paremmin kuin vuonna 1980. Ehkä heillä on paremmat panoksen/tuloksen optimointivälineet kuin aikaisemmin helmitaulujen aikaan.

     Tässä vaiheessa valistunut lukija saattaa jo kirkua ääneen: miksi Salovaara unohtaa kirjastot? Sieltä kuka tahansa saa ”ilmaisia” kirjoja.

     Niin saa, mutta jos kaupalliset kustantajat eivät julkaise kirjoja myytäväksi, tuskin kirjastoilla (yhteiskunnalla) olisi varaa julkaista samanlaista kirjojen – vakavan ja viihteen – valikoimaa kuin mitä nyt voin ihailla Akateemisen kirjakaupan myyntipöydiltä. Sillä ihaillahan sitä pitää. 
     Jos kirjojen kustantaminen olisi yhteiskunnan vastuulla, kuka se yhteiskunta fyysisesti olisi? Ei valtio eikä kunta vaan joku ihminen, monta sellaista. Kuka päättäisi julkaistaanko vakavaa vai viihdettä, yhteiskunnallista vai eskapismia, dekkareita vai runoja, scifiä vai ihan vakavaa kaunoa, muistelmia vai elämänlaatua, uskontoa vai new agea, liberalismia vai sosialismia, virkkausta vai kokkausta...  ja jos kokkausta, niin sikaako, nautaa, lammasta vai pelkästään ituja ja kurkunpalasia?

     Koska minulla kuitenkin on taipumus vaipua pessimismiin, kirjojen hinnat kauhistuttavat.

     Voiko nykyinen, hyvältä näyttävä tilanne jatkua?  Jos kirjojen myynti vähitellen laskee, jossakin vaiheessa tulee käännepiste missä määrä alkaa vaikuttaa sananvapauteen. Jo nyt esikoisromaanien ja nimenomaan esikoisrunoilijoiden kokoelmien nimikemäärät ovat vuosittain laskeneet merkittävästi – vai luenko kustantajien tilastoja väärin?

     Moni tietysti ajattelee, että internet riittää turvaamaan sananvapauden. Kun kuka tahansa voi kirjoittaa nettiin mitä tahansa ja milloin huvittaa, mihin tarvitaan kirjoja tai sanomalehtiä? Eivätkö ne ole kuolevan median kuolinkorahduksia menneisyydestä? Kun informaatiovirran portinvartijat passitetaan eläkkeelle, siitäkö riemu ratkeaa?

     Kysymys jääköön ilmaan.

     Samoin se kuinka kallis kirja saa olla mennäkseen kaupaksi.

Viime perjantaina seisahduin Berliinissä Unter den Lindenin varrelle Bebelplatzille. Aikaisemmin sitä kutsuttiin Opernplatziksi. Aukiolla on muistutuslaatta ja maahan upotettu Micha Ullmanin suunnittelema muistutusmerkki natsien kirjarovioista. Katukivetyksessä oleva ikkuna avautuu jalkojen juuressa autioon kirjastoon, missä kirjahyllyt ovat kuoleman valkoisia vailla yhtäkään kirjaa.

     Saksan ”parhain” nuoriso poltti Göbbelsin innoittamana paheksumiaan ”epäsaksalaisia” kirjoja toukokuun 10. vuonna 1933. Tuleen heitettiin Karl Marxia, Thomas ja Heinrich Mannia, Stefan Zweigia, Erich Maria Remarqueta, Heinrich Heineä, Erich Kästneriä, Jack Londonia, Ernest Hemingwaytä, H.G. Wellsiä ja monia muita ”dekadenssin” edustajia.

     20 000 kirjaa paloi hetkessä poroksi.

     En pelkää, että suomalaiset tai länsimaalaiset ylipäänsä ryhtyisivät polttamaan kirjoja roviolla. Ei tänään, ei huomenna. Kirjat ja sananvapaus tarvitsevat eurooppalaista yhteyttään.

     Mutta entä jos tuli kytee turpeen alla?

     Sekin tuhoaa ja polttaa. Kirjat saattavat kadota myyntipöydiltä siksi, että niitä ei kukaan osta; siksi että niitä ei kukaan kustanna, ei paina eikä jakele.

     Eikä painamattomia kirjoja voi kirjoittaa.

     Kirjalla ja sananvapaudella on hintansa enkä minä tiedä mikä se on.

                      Berliini, Bebelplatz. Kyösti Salovaara 2012.