Hetken sietämätön pikaisuus

 [kohta vai äsken?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kemijärvi maanantaina, iltakymmeneltä.
Entäpä tiistaina?

Ihmiselämä eletään vain kerran, siksi emme voi koskaan todeta, mikä päätöksemme oli hyvä, mikä huono, olemmehan kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran.

…

Maailman kaikkien ihmisten veljeys on luotavissa vain kitschin varaan. Kukaan ei tiedä sitä poliitikkoja paremmin. Kun lähellä on kamera, he juoksevat oitis lähimmän lapsen luo, nostavat tämän ilmaan ja suutelevat tätä poskelle.

…

”Pysy tuossa asennossa!” kiljaisi kameramies ja kävi polvilleen. Näyttelijätär suuntasi katseensa kameran objektiiviin. Kyyneleet kierivät hänen poskillaan.

…

Niin, onni on toistumisen kaipuuta, tuumi Tereza.

…

Sitten kaikki menivät yläkertaan ja omiin huoneisiinsa.

-   Milan Kundera (1.4.1929-11.7.2023)

Hetkessä maailma muuttui, sanotaan.

    Mutta muuttuiko?

    Kävelen Pyhätunturin juurella Aittakurun kaksi miljardia vuotta vanhojen kivien "käytävässä". Kovakin kivi murenee. Mutta vanhat merkit pysyvät. Jääkausi kesti ”hetkisen”, kaiketi noin 100 000 vuotta. Missä perhonen silloin lepatti siipiään? 

    Kerrotaan että tuntureilla jääkausi suli melkein paikalleen. Noin 10 000 vuotta sitten. Siinä vierähti tovi. Joet uursivat maisemaa. Valtavat vesivirrat kuluttivat kvartsiittilohkareita, jotka pilkkoutuivat pakkasen, lämmön, lumivyöryjen ja muuttuvien hetkien johdosta kuin ihmisen asettelemaksi kivipuistoksi.

    Noita hetkiä ei kukaan tarkkailut. Ei kirjoittanut vastaväitteitä paikallislehteen eikä puhunut suutaan puhtaaksi illan A-studiossa.

    Yleensä kohta on äsken mutta entä tuolloin, kymmenentuhatta vuotta sitten?

On vain yksi historia, Milan Kundera tuntuu sanovan: se mikä tapahtui, ei sitä jonka olisi ehkä haluttu tapahtuneen. Toiveunia on kaikenlaisia. Vaikka tiedämme ettei kerran tehtyä päätöstä tai valintaa voi peruuttaa, puhumme ikään kuin se olisi mahdollista. Päätösten seuraukset voi toki kääntää uudelle tolalle tekemällä uusia valintoja, mutta kerran tehty on tehty ja sillä hyvä. Aika kulkee yhteen suuntaan vaikka ajatus palaa menneeseen.

   Historian voi viedä käräjille, mutta ei se tuo oikeutta entiseen menoon, kenties vaimentaa omantunnon kolkutusta, klop ja klip. Hovioikeus ei anna valitusoikeutta äskeisen uusintamiseen äskeisyydessä ja siihen on tyytyminen.

    Silti ajattelemme kiehtovan ristiriitaisesti.

    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera kirjoitti Olemisen sietämättömässä keveydessä (1983). Mutta hänen romaaninsa Tereza esittää ”vastaväitteen”: vain toistuneet hetket luovat onnen mahdollisuuden. Se mikä tapahtuu vain kerran, menetetään; se mikä toistuu, koetaan kenties jopa onnen hetkenä, jonka tajuaa juuri silloin, ei äsken eikä kohta.

    Sekin hetki karkaa käsistä kuin ilmapallo lapsen sormista.

Onko eilen ajattelemasi asia edelleen osa mieltäsi, kysyy amerikkalainen matemaatikko Rudy Rucker kirjassaan Mieli ja äärettömyys (1995). Rucker jatkaa ”humoristisia” kysymyksiä: ”Jos käytät omistamaasi tietosanakirjaa, ovatko tuon tietosanakirjan tiedot osa mieltäsi? Onko uni, jota et muista, todella olemassa? Kuinka voit sisäistää kokonaisen kirjan, vaikka luet sitä vain sana kerrallaan?  Olisivatko matematiikan totuudet edelleen olemassa, vaikka maailmankaikkeus katoaisi? Oliko Pythagoraan lause olemassa ennen Pythagoraa? Jos kolme ihmistä näkee saman eläimen, eläintä sanotaan todelliseksi – entä jos kolme ihmistä näkee saman idean?”

    Fysikaalinen avaruus on kehojemme paikka. Yhteinen mielenmaisema on ajatuksiemme kehto. Näin Rucker ajattelee, mutta mitä se tarkoittaa yksilön kannalta? Voin toki ostaa lentolipun toiselle puolelle maailmaa, toisenlaiseen fyysiseen maisemaan, mutta onko mahdollista aidosti ”ostaa lippu” toisenlaiseen kulttuuripiirin, toisenlaiseen arvosfääriin, toisenlaiseen mielen kokemukseen?

   Teeskentelijä sanoo, että tietysti on. 

   Mitä sanoo realisti? Entä skeptikko?

Kyösti Salovaara, 2023.

Aittakuru tiistaina.
Entäpä maanantaina 5000 vuotta sitten?

Modernissa hetkessä virtuaalitodellisuus on kaikkialla.

    Joskus tuntuu, että ihmiset keskittyvät minuutin mittaiseen todellisuuteen, joka ulottuu kaikkialta kaikkialle. Kun heiltä, ihmisiltä kysytään 30 vuotta sitten tapahtuneista asioista, he eivät tiedä mitään, koska nyt-hetki keskittyy nyt-hetkeen. Nyt on nyt, sen pässinpääkin oivaltaa.

    On kiehtovaa että tekniikka antaa niin paljon mahdollisuuksia perata nyt-hetkeä yhä uudestaan ja uudestaan. Toistetaan, hidastetaan, mutustellaan nyt-hetkeä videoin ja äänin, tiedonvirtaa mulkaten, eri suuntiin käännellen - ja sitten siirrytään seuraavaan nyt-hetkeen, sitä toistaen, sitä hidastaen.

    Urheilukilpailujen tv-lähetykset, suorat striimaukset ovat täynnä nyt-hetken toistoa. Olemme etuoikeutettuja. Meidän ei tarvitse tehdä johtopäätöstä tuosta tai tästä suorituksesta hetkessä, sekunnissa, sekunnin sadasosassa vaan yhä uudelleen kerrottujen toistojen jälkeen. Urheilukilpailu ei ole enää filosofisesti suora, kerran tapahtunut suoritus vaan harkittu ”elokuva”, jossa meille rakennetaan suoritusta selittäviä erilaisia kuvakulmia, erilaisia aikamuotoja ja efektejä.

     Tämä on kiehtovaa, mutta samalla vaarallista, kenties. Katsomalla toistuvia hidastuksia, unohdamme että tositilanteessa meidän on tehtävä päätöksiä ja valintoja niin ettei niitä voi hidastuksen nähtyään tehdä uudestaan ikään kuin valintaa ei olisi vielä tehtykään; on harhaa että oikeassa elämässä kohta-hetken voi huoleti palauttaa äsken-hetkeen ja aloittaa kaiken alusta.

    Kiehtovaa, mutta… petollista harhaa.

Jalkapalloa tv:stä (ja nettilähetyksistä) seuraavat tietävät kuinka hienosti ja monipuolisesti jopa 60 kameralla kuvatut pelit aukeavat katsojalle viimeistäkin yksityiskohtaa myöten. Sitä mitä et ehdi huomata, se sinulle toistetaan monta kertaa, niin että taatusti näet miten maaliin johtanut pukkaus tapahtui, miten sitä valmisteltiin, miten puolustajan pää oli hieman väärässä kohtaa, ja miten hyökkääjä oikealla hetkellä salaa painoi toisella kädellään puolustajaa olkapäästä niin ettei tämä päässyt hypyssään riittävän korkealle.

    Sen jälkeen kun VAR-tuomari (video assistant referee) otettiin tosihetkessä peliä tuomaroivan tuomarin avuksi, jalkapallon ”hetki” muuttui toisenlaiseksi. VAR-tuomari tarkkailee ohjaamossaan peliä videoruuduillta, hidastuksia ja toistoja ja ilmoittaa heti kun pelissä on hetki sitten tapahtunut ”jotakin” mitä kentällä olevan tuomari ei ehkä ole huomannut.

    VAR-tuomari tukee tosihetkessä tapahtuvia päätöksiä viipeellä, antaa mahdollisuuden perua tuomiota, ja siirtää kohta-hetken ikään kuin äsken-hetkeen ja todellisuuden aikaviiva muuttuu. Nykyään hyökkääjän iso nenä riittää paitsiotuomioon, vaikka tuolla hetkellä hyökkääjän jalat ja muu keho olisikin virtuaalisen paitsiolinjan paremmalla puolella. VAR-tekniikalla kaikki yksityiskohdat paljastetaan, sekin että hyökkääjällä sattui tuolla hetkellä pää olemaan väärässä asennossa suhteessa paitsiolinjaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Olen tänä kesänä katsonut jalkapalloa ”luonnossa”, ilman VAR-tuomareita ja telkkarin hidastuksia, kolme kertaa Arto Tolsa areenalla Kotkassa kun KTP on pelannut kotiotteluitaan.

   Suosittelen jokaiselle jalkapallofanille.

    Kun katsot peliä kentän laidalla näet vain sen minkä ehdit nähdä. Katseesi on usein ”väärässä” kohteessa kun maali syntyy, kun kentällä tapahtuu koiruuksia, kun pelaaja juoksee paitsioansaan. Sitä paitsi istut yhdessä paikkaa etkä voi seurata tapahtumia yhtä läheltä kuin kentän yli ja sen reunalla koko ajan siirtyvä tv-kamera seuraa.

    Mutta ”luonnossa” koet pelin voimakkaasti, ja ehkä tajuat että tällaistahan elämä on: näet siitä vain oman käsityksesi ilman ”VAR-tuomareiden” jälkiviisasta arviontia. Peli on juuri tässä, ei muualla, juuri nyt, ei äsken.

    Kotkassa tunnelma on tietysti omansa kaltainen, innostava, mukana elävä. Kun Jari Korkki kysyi Tampereen Ilveksen valmentajalta lehdistötilaisuudessa millaista oli pelata Kotkassa, Toni Kallio vastasi, että nurmi oli mainiossa kunnossa ja yleisö hyvää; siis tavanomaisen ”inhottavaa”, Kallio lisäsi naurahtaen. 

     Minä olen kolmessa pelissä yllättynyt suomalaisten tuomarien laadukkaasta toiminnasta. He pystyvät näköjään hetkessä tekemään ”oikeita” päätöksiä ja luomaan tasapainoisen linjan pelin ”ohjaamiseen”. Vai muutaman kerran näin tilanteen eri tavalla ja jäin kaipaamaan VAR-tuomaria ja uudelleen toistettuja videopätkiä.

    Ilman VARia jalkapallotuomari on todella vaativassa roolissa. Mutta ihailtavan hyvin he näyttävät pärjäävän. 

    Tällä en tarkoita, etteikö VAR olisi hyödyllinen apu kovien ja tärkeiden pelien tuomaroinnissa. Tosiasia sitten on, että se muuttaa sekä pelin että tuomaroinnin asetelmaa, fair playn logiikkaa. Pelaajat tietävät, että VAR vahtii peliä ja osaavat jo käyttää tätä tieto taktisesti hyväkseen.

    Tv-lähetysten hidastukset ja hyvin valitut lähikuvat opettavat meidät johonkin, mikä ei ole oikeassa todellisuudessa mahdollista. Ne saavat meidät uskomaan, että oikeassa maailmassakin kaiken voi toistaa ikään kuin palauttamalla kohta-hetken äsken-hetkeen ja aloittamalla vaikkapa päätöksen tekemisen alusta. Murmelihetket ovat elokuvassa mahdollista, vaan eivät todellisuuden erilaisilla pelialustoilla, parlamenttien komeissa saleissa ja maailmankauppaa käyvien suuryritysten maisemakonttoreissa.

   Kohta tämäkin pakina on valmis.

   Äsken siis.

Kyösti Salovaara, 2023.

KTP vs Ilves, 8.7.2023, 0-0.

Ilmiöitä

 [nyt sumussa, huomenna...]

Kyösti Salovaara, 2021.
Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.
-Unto Mononen: Satumaa.

Maailma hyvästelee vuoden 2020 yksinäisyyden ja toivon välissä.

    - El Paísin otsikko 2.1.2021

On käynyt ilmi, että ennustaminen on vaikeata siinäkin tapauksessa, että ennustetaan mennyttä aikaa.

    - Mauno Koivisto: Väärää politiikkaa. 1978.

Stephen Fry on juutalaisesta perheestä kotoisin oleva homoseksuaali… ”Olen vanhanaikainen vasemmistolainen ja liberaali, enkä taustani takia ole koskaan fanittanut rasismia”, Fry totesi kanadalaisen CBC-kanavan haastattelussa. Fry haluaisi elää maailmassa, jossa kaikilla on hyvä olla, mutta hänen mielestään poliittinen korrektius vie ilmapiiriä väärään suuntaan. ”Se on huumorintajutonta, hurskastelevaa ja omahyväistä, ja siksi se ei yksinkertaisesti toimi.”

    - Leena Sharma: Lupa nauraa. Suomen Kuvalehti 1/2021.

Ongelmia tulee, jos omaa tavaraa aletaan väkisin tunkea toisten silmille tai hakemalla haetaan tilaisuutta närkästyä. Parempi olisi vaihtaa kanavaa. Juuri se on sitä suvaitsevaisuutta.

    - Saska Saarikoski: Moniarvoisessa yhteiskunnassa on tilaa sekä Tom of Finlandille että Päivi Räsäselle. HS, 3.1.2021.

Suoniemi ei suosi enää logoja vaatteissaan, vaan tärkeämpiä ovat värit, materiaalit ja leikkaukset. Hän sanoo vihaavansa halpaketjuja. Black Friday saa hänet voimaan pahoin. ”Varmasti silläkin, joka ostaa kymmeniä vaatteita, olisi varaa ostaa vaikka 1–2 vaatetta, joihin panostaa. Samaa mieltä ovat helsinkiläiset Abra Bakkali, Kieran Richardson, Wendy Kasongo ja Shahi Ahmed. Heille kelpaavien talvitakkien merkkilista on lyhyt: Canada Goose ja Moncler.

    Nuoret ovatkin valmiita maksamaan talvitakista jopa 1 000–2 000 euroa. Mitä jos takkiin ei yksinkertaisesti ole varaa? Vastaus on ryhmän mukaan yksinkertainen: “Mene töihin!”

    - Elena Sulin: Nuoret tavoittelevat nyt hyperluksusta ja jopa tuhansia euroja maksavia vaatteita. HS, 2.1.2021.

Joka neljäs suomalainen aikoo matkustaa ulkomaille heti, kun korona sallii.

   - otsikko Ylen nettisivulla 3.1.2021

Ilmiöitä ympärilläni: jotkut niistä jäävät pysyvästi iloksemme tai huoleksemme, toiset katoavat illan pimetessä.

    Osaksi ilmiöt ovat muotia, ja muoti on ilmiöitä.

    Mutta ”vaarattomia” ne eivät aina ole. Muotikin voi ohjata huonoon tulevaisuuteen.

    Ihminen kaipaa ilmiöitä, osallistumista.

    Osallistuttuaan hän kaipaa takaisin omaan rauhaansa, jota ei tarvitse koko ajan mitata ja puntaroida, määritellä hyvän ja pahan akselilla.

Iloinen 20-luku

Puhutaan tästä päivästä ja viitataan 1920-luvulle.

    Pitkän linjan taloustoimittaja Mariano Guindal kirjoitti 14.4.2020 barcelonalaisessa La Vanguardia -lehdessä, että ensimmäisen maailmansodan ja Espanjantaudin jälkeen koitti iloinen 20-luku, jolloin ihmiset nopeasti unohtivat sodan ja pandemian tappamat 50 miljoonaa ihmistä.

    Nyt, koronapandemian jälkeen tapahtuu samoin, Guindal ennusti viime vuoden huhtikuussa. Meitä odottaa iloinen ja vauras 2020-luku.

   Tällä hetkellä Espanjassa ja muualla yritetään varautua viruksen kolmanteen aaltoon, koska toinenkin aalto pääsi yllättämään.

    Vuoden lopulla rokotteiden saapuminen herätti optimismin puuskan. Kohta vapaudutaan, ollaan entistä rikkaampina valmiita matkustamaan, ostelemaan kaikenlaista. Suomalaisten pankkitileille on kasautunut käyttämätöntä rahaa 6 mrd euroa. Se odottaa ”tuhlaajaansa”. Hesarin haastattelemat nuoret ovat optimismissaan oikeassa: kun menee töihin, voi pukeutua miten haluaa, jopa luksukseen.

    Näinä päivinä optimismia kuitenkin koetellaan. Rokotteita on saatu vähemmän kuin odotettiin. Rokotukset etenevät hitaasti, meillä ja muualla, paitsi Israelissa.

    Onko kehittymässä koronarokotteen puutteen aiheuttama dystopia: jos puolet suomalaisista on rokotettu vaikkapa toukokuussa ja puolet yhä odottavat sitä, millaiseen vastakkainasetteluun yhteiskunta ajautuu? Puolet väestä haluaa elää normaalisti, toinen puolikas syrjäytyy edelleen kotinurkkiin ja pakotetaan välttämään ystäviensä tapaamisia.

    Hegel kirjoitti, että maailmanhistoriassa kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Karl Marx lisäsi tähän, että yhden kerran ne esiintyvät murhenäytelmänä, toisen kerran farssina.

    Mitä jos tämän ajatuksen kääntää päälaelleen? Jospa iloinen 1920-luku olikin farssi, joka johti 1930-luvun hirvittäviin diktatuureihin niin Saksassa kuin Neuvostoliitossa? Päälaelleen käännetty historia ennustaisi näin ollen, että iloisesta 2020-luvusta tuleekin murhenäytelmä.

Cancelointi

Jokainen 1970-luvulla tietokonehommiin päässyt oppi nopeasti, että oikea-aikainen cancelointi voi pelastaa paljolta murheelta. Kenties tulostukseen oli lähetetty työ, joka printtaisi 100 000 sivua paperia virheellisesti. Työn peruminen tulostujonosta, cancelointi, pelasti paperin ja musteen tuhlaukselta. Ja maineen menetykseltä.

    IT-maailmassa siis peruttiin ”virheellistä” tulevaisuutta, ei menneisyyttä.

    Tällä hetkellä erilaiset uuspuritaaniset ryhmittyvät haluavat canceloida eli perua historiassa tapahtuneita ja nyt vääräksi koettuja tapahtumia ja kieltää aikaisemmin kirjoitettuja ”vääriä” sanoja.

    Kirjoitusten poistaminen, sanojen muuttaminen, patsaiden kaataminen ei kuitenkaan muuta historiaa. Se ainoastaan hämärtää käsityksen aikaisemmista yhteiskunnista ja sitä mukaan tuhoaa mahdollisuuden ymmärtää historiaa.

    Väärinymmärtäjiä riittää. Teatterikoulun opiskelijat ovat lehtitietojen mukaan hyökänneet jopa William Shakespearen näytelmien kimppuun: ne ovat nykymakuun liian väkivaltaisia ja sovinistisia.

    Kenties poliittista korrektiutta vaalivat ryhtyvät siistimään Shakespearea. Otetaan pois sana sieltä sun täältä. Muutetaan miesroolit naisen vapautumista kuvaaviksi. Viedään 2020-luvun arvot 1600-luvun taitteessa kirjoitettuihin näytelmiin ja ollaan turvassa kuin jänis joka pisti päänsä puskaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tammisotilaat tilateos Kotkassa Katariinan Meripuistossa.
Teokseen kuuluu 28 merelle, Ruotsinsalmen taistelupaikkaa
katsovaa, massiivitammesta valmistettua sotilasta.
Teoksen suunnittelija kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen
kertoi Ylelle, että uponneiden sotalaivojen tammihirsistä
valmistetut pylväät olivat 230 vuotta meressä
lojuttuaankin aivan kuin eilen kaadettuja.

Historian ymmärtäminen on vaikeaa, koska emme voi viedä itseämme aikakoneella menneisyyteen kokemaan sitä omilla silmillä ja käsikopelolla.

     Mauno Koivistosta elämäkertaa kirjoittava Tapio Bergholm – syksyllä ilmestynyt Kiihkeä Koivisto on tutkimuksen ensimmäinen osa – sanoi Ylellä Jari Tervon haastattelemana, että hän vierastaa elämäkertoja, joissa ihmisen nuoruusvuosien elämä tulkitaan yksioikoisesti sen mukaan mihin henkilö on lopulta päätynyt. Jos henkilöstä on tullut ”suurmies”, hänen elämästään etsitään vain ne ennusmerkit, jotka johtavat suurmieheksi päätymiseen ja unohdetaan kaikki muut mahdolliset elämänpolut, jotka olivat yhtä todennäköisiä tulevan suurmiehen nuoruudessa. Sattumallakin on osuutensa, kun yksilö valitsee polkua eteenpäin, tulevaisuuteen.

    Bergholm sanoi, että tällainen tutkimus katsoo historiaa suodattimen läpi ja siirtää tulevaisuuden menneisyyteen, ikään kuin se olisi ollut silloin jo olemassa. Yleensä historialla (sen tutkimuksella) voi selittää nykyhetkeä, mutta ei päinvastoin.

    Jossain mielessä nurinpäin käännetty historiantutkimus muistuttaa uuspuritaanien cancelointikulttuuria.

   Bergholmin Kiihkeä Koivisto paljastaa - tuon haastattelun perusteella – että nuorella Mauno Koivistolla oli todellakin aikeita tai haaveita tulla julkisuuden merkkihenkilöksi, mutta ei politiikan vaan kirjallisuuden tai laulutaiteen areenoilla. Kun hän valitsi pankkiuran, niin sillä hetkellä toinen polku olisi vienyt tieteen pariin, Turun yliopistoon sosiologian tutkijaksi ja melko varmasti professoriksi. Valittuaan pankkiuran, hän päätyi lopulta politiikkaan, pääministeriksi ja tasavallan presidentiksi.

    Koiviston presidenttiydestä ei Bergholmin mielestä voi päätellä mitkä nuoren Koiviston haaveissa olivat miehelle itselleen tärkeimpiä ja elämää muokkaavia.

"Nuorison kapinoinnissa on kaksi puolta”, Mauno Koivisto kirjoitti v. 1968. ”On voittopuolisesti päämäärätietoisuutta, mutta on myös päämäärätöntä halua pelkästään vanhemman väen mielenrauhan häiritsemiseen.”

    Pari vuotta aikaisemmin Koivisto oli pohtinut terävästi historiaa ja sitä miten sitä pitäisi tulkita nykyhetkessä. Koiviston ajatusmaailma muistuttaa Bergholmin käsitystä hitorian suhteesta nykyhetkeen.

    ”Menneiden polvien suorittamiin ratkaisuihin kohdistettu arvostelu on usein aivan kohtuutonta”, Koivisto huomautti v. 1965. ”Ei tehdä erotusta kaukonäköisyyden ja profetoimisen välillä.”

    Koiviston mukaan historian käyttäminen poliittiseen kritiikkiin on usein subjektiivista ja primitiivistä, ja se heijastaa kriitikon omien etunäkökohtien propagoimista.

    ”Mutta”, Koivisto jatkoi, ”arvostelu on nähdäkseni primitiivistä silloin, jos menneiden polvien rakentajia arvostellaan siitä, etteivät he tietäneet sitä mitä he eivät tietäneet, arvostelu on primitiivistä jos oletetaan jonkin keskeisen seikan yhteiskunnassamme voivan olla toisin kuin se nyt on ilman että moni muu seikka olisi toisin, ja jos esiinnytään arvosteluissa objektiivisuuden vaatimuksin silloin, kun oman erillisen edun mukanaolo on ilmeinen.”

    Eipä osannut veli Shakespearekaan kirjoittaa näytelmiään 400 vuotta sitten niin, että niiden ilmaisu sopisi uuspuritaanisten suomalaisnäyttelijöiden pirtaan vuonna 2020.

Kyösti Salovaara, 2021.
Uuden vuoden vastaanottoa Pohjois-Helsingissä.
Sumussa näkyi myös rakettien tulijuovia.

Rolls-Royce ja naudat

Länsimaiden media käy melkein fanaattista ja uskontoa muistuttavaa ristiretkeä karjataloutta vastaan. Helsingin Sanomissa on muutaman viikon sisällä julkaistu ainakin 3-4 suurta artikelia joiden yksiviivainen ajatus on: maailma pelastuu kun kaikki lehmät, siat, lampaat ja kanat lahdataan vihreän peltoviljelyn tieltä.

    Surkuhupaisin ylilyönti tuli Helsingin Sanomien kuukausliitteessä 1/2021, jossa Jussi Konttinen selvitteli suomalaisten eläinten määrää ja niiden oikeuksia ja päätyi melkein vaatimaan, että eduskuntaan pitää valita myös susia ja hirviä jne. ajamaan villieläinten oikeuksia. Muistamme toki ”hullun ” keisarin Caligulan joka valitutti hevosensa Rooman senaattiin.

    Ehkä Konttinen vitsaili.

    Minäkin vitsailen tosissani.

    Jos Helsingin Sanomien ja monen kirjoittajan, kuten Risto Isomäen, utopia toteutuu ja kaikki karjatalouden eläimet lahdataan, niin miten käy Rolls-Roycen laadukkaalle sisustukselle?

    Tekniikan Maailma nimittäin koeajoi uuden Rolls-Royce Ghostin (TM, 1/2021) ja totesi auton sisustuksesta, että ”täälläkin on puuta, metallia ja nahkaa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Jokaiseen sisustukseen käytetään 20 naudan vuotaa.” Mitä tapahtuu Rolls-Roycen sisustukselle kun fanaatikot valtaavat maailman poliittisen näyttämön?

    Minulla ei ole varaa Rolls-Royceen.

    Mutta kenkiä ja villapaitoja kyllä ostan. Olen ihmetellyt, että kun nautaeläimet, siat ja lampaat on uuden uljaan yhteiskunnan toimesta lahdattu, niin mistä kengät sitten valmistetaan ja mistä villapaita kudotaan? Ei kai Isomäenkään unelmissa haluta palata muovipaitoihin ja muovikenkiin? Puuvilla on sitä paitsi vedentarpeensa takia ympäristölle tuhoisa kasvatettava. Tiedän että puusta saadaan jossain välissä ”muovintapaisia” kuituja, joista voi valmistaa ”villapaitoja”, housuja ja ehkä kenkiäkin, mutta jos kaikki maailman vaatteet ja kengät tehdään koivu-, kuusi- tai mäntykuidusta, kuinka monta biljoonaa puuta pitää kaataa?

    Jussi Konttisen artikkelissa kerrotaan, että Suomessa on 700 000 koiraa ja 590 000 kissaa. Millä tavalla niistä tehdään vegaaneja? Vai lahdataanko nekin vihreän tulevaisuuden "tahattomana" sivuvaikutuksena? Jos, niin monessa perheessä ja yksin asuvan taloudessa itketään.

Ilon toimitus

Synkistelyn jälkeen voi keskittyä ilon toimittamiseen.

   Vai voiko?

   Käsittääkseni eduskunnassa on kansalaisaloite, jossa ilotulitukset halutaan kiellettäväksi. Suomalainen on siitä kummallinen otus, että se haluaa kiellettäväksi kaiken mikä ei kuulu omaan elämään. Naapurin pitäisi elää ”just sillee” niin kuin minäkin elän.

   Viime viikolla ei kaupunkien järjestämiä ilotulituksia nähty juuri missään päin maailmaa. Koronavirus painaa ilonkin parrelleen.

   Suomessa ilotulitukset ovat vaatimattomia. Perinteitä kuitenkin on. Esimerkiksi lapsuuteni Kotkassa järjestettiin kesäisin Kesäyön Tempaus, missä taiteilijat esiintyivät kaupungintalon terassilla ja Tempaus päättyi illan tummetessa komeaan ilotulitukseen. Tästä juhlasta kehkeytyi 1960-luvulla Kotkan Meripäivät.

    Nyt ilotulituksien vastustajat intoilevat laservalonäytöksistä. Ikään kuin ne korvaisivat oikean ilotoimituksen!

    Mahtavimmat ilotulitukset olen kokenut Espanjassa Costa Blancan rannikolla Torreviejassa ja Sitgesissä Barcelonan lähellä.

    Sitgesissä vietettiin parhaimman ystäväni synttäreitä. Kataloniassa juhlitaan syyskuussa monin tavoin, paukkuvin kulkuein ja räiskyvin ilotulituksin.

    Seisoimme tuhansien ihmisten seassa Sitgesin rantakadulla. Toisessa kädessä mojitolasi ja toisessa kamera. Ilotulitus kesti ja kesti. Sellaista ei osaa edes sanoin kuvata. Raketit räjähtelivät monenlaisia kuvia taivaalle piirtäen.

    Audiovisuaalisen taidekokemuksen jälkeen kukin karisteli olkapäiltään ja hiuksistaan tuhkaa. Turvajärjestelyt ehkä ontuivat, mutta Välimeren tumma taivas oli puoli tuntia täynnä hehkuvaa visuaalista taidetta: iloa!

Kyösti Salovaara, 2016.
Raketeilla taivaalle lennätetty palmu
on hetken illuusio, mahdoton mutta tosi,
loistava valotaideteos.

Pimennys

[kollektiivinen muistikatko]

Kyösti Salovaara, 2018.
"Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta
 eivätkä diktaattorien komentamana."

Ainakin kaksi menneisyyttä on: se mikä todella oli ja se mitä siitä tiedetään.

    Ensinmainittua ei ole enää olemassa.

    Jälkimmäistä ”luetaan” historiankirjoista, tutkimuksista ja aikalaisten kirjoituksista ja kuvista, jäljelle jääneistä rakennuksista, pylväistä, katoista ja ovenpielistä. Modernilta ajalta myös elokuvien, telkkariohjelmien ja tietenkin taltioidun musiikin avulla pääsee kuin portista takaisin historian aitoon hetkeen.

    Mutta sitten on olemassa myös kuviteltu, ei kovinkaan tieteellinen käsitys menneisyydestä. Siis sellainen epämääräinen menneisyyden illuusio, joka meillä itse kullakin on, jonkinmoisena ajatuksena tai enemmänkin tunteena.

    Tähän viimeksimainittuun sisältyy koko joukko romanttisia kuvitelmia ja ikään kuin toive siitä, että entinen oli parempi ja kauniimpi paikka kuin tämä nykyinen.

Kollektiivinen muistikatkos – onko se mahdollista?

    Kuinka sellainen tapahtuu? Yhtäkkiä vai pikku hiljaa, hivuttaen?

    Denis Villeneuven ohjaamassa filmissä Blade Runner 2049 poliisimies K yrittää selvittää maahan haudatusta arkusta löytyneen naisreplikantin (puolibiologinen ihmisrobotti) menneisyyttä.

    Hän törmää (digitaalisissa) arkistoissa tietämättömyyden muuriin, todelliseen ja kuviteltuun.

    Jollakin hetkellä, ensimmäisen Blade Runnerin (Riddley Scottin ohjaus, 1982) kuvaamien tapahtumien vuonna 2019 ja nykyhetken (2049) välissä yhteiskunta on kokenut Pimennyksen (engl. Blackout), joka tuhosi kaikki muistiinmerkinnät kymmenen pimeän vuoden kuluessa. Digitaalisista arkistoista löytyy vain joitakin katkelmia ajalta ennen Pimennystä.

    Pimennyksen syytä ei tiedetä tai ei muisteta. Ehkä se johtui mahtavasta elektromagneettisesta pulssista tai kenties replikantit aiheuttivat sen tarkoituksenaan hävittää oma kiistanalainen historiansa.

    Poliisimies K lähtee etsimään Blade Runnerin ajan kollegaansa Rick Deckardia. Tämä löytyy Las Vegasista, hylätystä kaupungista missä Deckard asuu maanpaossa koiransa kanssa. Koira on oikea tai sitten ei.

    Deckardin asunnossa, entisen loistohotellin baarissa on miljoona juomatonta pulloa viskiä, baarin seinustalla on komea hylly täynnä kirjoja; ja pitkien seiniä ja seinänvieriä lojuu taideteoksia.

    Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta eivätkä diktaattorien komentamana. Maalaus seinällä kertoo historiasta ennen Pimennystä.

Ruutukaappaus: Kyllä Google tietää mitä pitää tietää?

Etsin viimeviikkoiseen pakinaani tietoja Maurice Dekobrasta (oik. Maurice Tessier). Netistä ei löytynyt paljoa enkä tietenkään jaksanut kaikkia viitteitä tutkia.

    Kävi kuitenkin ilmi, että Dekobra oli Ranskan suosituin ja suht’koht eniten myyty kirjailija maailmansotien välisenä aikana. Hän loi uudenlaisen kosmopoliittisen romaanityypin. Häntä käännettiin muille kielille eri puolilla maailmaa.

    Tänään Maurice Dekobran kirjat ovat hävinneet lukevan yleisön silmistä, aivan kuin Pimennyksen karkottamana.

    Noin kuusi vuotta sitten kirjoitin torstaipakinassani englantilaisesta Victor Bridgesistä (oik. George de Freyne), jonka seikkailuromaanit olivat Englannissa niin ikään maailmansotien välisenä aikana kokonaisen elämäntunnon brändi, puhuttiin ”Bridgeslandista”, Essexin ja Suffolkin sentimentaalisen englantilaisesta maisemasta.

    Vielä 1970-luvulla lontoolaiselle rautatieasemalla saattoi nähdä jonon ihmisiä, jotka yrittivät ostaa matkalippua Bridgesin romaanien fiktiviisille paikoille.

    Nykyään netistä ei löydy juuri mitään tietoa Bridgesistä. Hänen kirjojaan ei lueta. Pimennys on totaalinen.

    Pakinaa kirjoittaessani, vuonna 2012, ymmärsin poimia hyllystäni John M. Reillyn vuonna 1980 toimittaman teoksen Twentieth Century Crime and Mystery Writers, josta löytyi laadukas artikkeli Bridgesistä.

    Reillyn teoksen kaltaisia hakemistoja ei enää julkaista, koska Wikipedia ja muut vastaavat korvaavat kaiken.

    Niin kuvitellaan.

On siis aika ennen Internetiä ja toinen, tämä nykyinen.

    Entistä aikaa pitää etsiä kirjoista, niistäkin.

    Nykyisen ajan löytää hienosti ja ylenpalttisen kattavasti netistä. Se tietysti vaatii perslihaksia, mutta hyvänä puolena on, että nettiä voi käyttää kotona, etelään kiitävässä junassa, ranskalaisessa pikkukaupungissa, Madridissa tai Turussa, hiekkarannalla Andalusiassa ja melkein missä tahansa.

    En vähättele netin merkitystä. Ilman sitä ei näitäkään pakinoita kirjoitettaisi, ei ainakaan tässä muodossa, näillä tiedoilla.

    Mutta tavallaan netin ilmestyminen on eräänlainen Pimennys, noin kymmenen vuoden prosessi. Sen takana olevaa tietoa pitää nyt usein etsiä muualta. Se tietysti löytyy, sillä eivät replikantit eivätkä diktaattorit ole sitä hävittäneet, mutta Wikipedian kaltaisilla alustoilla menneisyys näkyy vain sellaisena ja niiltä osin kuin se kiinnostaa nykyihmistä juuri nyt, ei objektiivisena hahmotuksena moninaisesta elämästä, jota ennen vietettiin. Historian kerrostumia netti ei näytä, koska voimassa on vain viimeisin versio.

    Toki aitoja ja alkuperäisiä kirjoituksia digitoidaan, arkistoidaan ja julkaistaan netissä lehdistön, kansalliskirjaston ja ties kenen toimeenpanemana, mutta kaikkea ei nettiin eikä arkistoihin saada eikä kaikki ole suinkaan ilmaista. 

    Pimennyksen taakse pujahtaessa löytää vanhoja kirjoja, jotka kertovat menneisyydestä, olivatpa ne sitten painetussa tai digitaalisessa muodossa.

Pimennys ei ole pelkästään tekninen tapahtuma.

    Oikeastaan se ei ole lainkaan tekninen vaan enemmänkin historiallisfilosofinen prosessi. Se on kollektiivinen, yhä uudestaan toistuva muistikatkos.

    Eiväthän Dekobran ja Bridgesin teokset ja niiden kuvaama maailma ole kadonneet netin takia. Ei, ajan julma kriitikko ne on tappanut, poistanut hyllyistä, merkityksettömiksi tulkinnut.

    Miksi muistamme vaikkapa Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin loistavat päivät Pariisissa ja Rivieralla ja Pamplonassa, mutta emme tiedä mitään tuon ajan suosituimmista kirjailijoista, kuten Dekobrasta tai Bridgesistä? Eivätkö nuo omana aikanaan huippusuositut kirjailijat kerro ajastaan enemmän kuin Hemingway tai Fitzgerald?

    Tämä ajallinen vääristymä johtuu siitä, että Hemingwayn ja Fitzgeraldin kirjat ovat eläneet vuosikymmenten yli – toisin kuin Dekobran tai Bridgesin romaanit - ja kun niistä on myöhemmin tullut klassikkoja, me kuvittelemme että ne olivat sitä jo esimerkiksi vuonna 1926, vaikka Hemingway vasta silloin julkaisi läpimurtoromaaninsa Ja aurinko nousee.

    Kun pariisilainen lukeva yleisö näki 1920-luvulla edessään Maurice Dekobran loistavan hahmon eikä tiennyt Hemingwaysta juuri mitään, meille tuon ajan Pariisi näyttäytyy Hemingwayn kautta, koska hänestä on myöhemmin tullut Mr. Amerikkalainen Kirjailija, melkein universaali kirjailija-ikoni.

    Sitä paitsi kaikki anglosaksinen kiinnostaa meitä, toisin kuin ranskalainen tai espanjalainen.

    Pimennys tulee vähitellen... kuin ruohikossa saalista odottavan kissan loikassa.

Alex Matson kirjoitti Romaanitaiteessaan (1947), että kukin romaani saa ansaitsemansa kohtalon ja että ”romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

    Matsonin ilmaisema romaanin ”muodon” ajatus on enemmän kuin hämärä. Sillä voi selittää melkein mitä tahansa.

    Mutta jos Matson oli oikeassa, ja jos romaanin ilmaisemalla tunteella, maailmankatsomuksella, politiikalla, moraalilla ja ylipäänsä erilaisilla mielipiteillä ei ole mitään merkitystä sen suhteen kuinka romaani kestää aikaa, vaan ainoastaan romaanin muodon estetiikalla on merkitystä, niin voi kysyä, mitä tuollainen romaani lopulta kertoo ajastaan? Kertooko se mitään? Onko se pelkkää muotoa, esteettinen rautalankamalli?

    Edellyttääkö klassikoksi muuttuminen, että romaani irtautuu alkuperästään ja ajastaan?

    Jos edellyttää, niin eikö meidän tulisi lukea Dekobran ja Bridgesin kaltaisia kirjailijoita halutessamme tietää, millaista elämä oli ennen Pimennystä?