Juoni juttu

[vai pelkästään pyykkinaru?]

Mauríce Dekobra:
Samettiliekkejä (1927).
Suom. Tauno Nuotio.
Satakunnan kirjateollisuus Oy, 1928.

Havlek löi otsaansa ja huudahti äkkiä:

    ”Ajatelkaapa, herra Jacquemod. Jos kaikki nuo ihmiset ovat hulluja?”

    ”Eivät, eivät! Edgar Poen jälkeen hullut eivät enää hoida sairaita. He tyytyvät laatimaan lakeja.”

- Mauríce Dekobra: Samettiliekkejä, 1927.

I hminen selittää itseään selittämällä itseään.

    Sanoista ei ole puutetta. Merkityksiä riittää.

    Uusimmassa kirjallisuuslehti Parnassossa (1/2026) Suvi Ahola kertoi miten hänestä tuli Helsingin Sanomiin kirjoittava kirjallisuuskriitikko. Hän kertoi ”miten lukevasta lapsesta tulee ammatikseen kirjoittava ihminen”.

    Kaikista ei tule.

    Aholan kohdalla käännekohta ilmeni näin: ”Ymmärsin, että juoni ei aina olekaan kirjojen pääasia, ja luulen, että tästä oivalluksesta alkoi tie kritiikin pariin.”

    Mistä juonesta Ahola puhuu kirjan juonesta puhuessaan?

    Hän ehkä tarkoittaa, että ”hyvä lukija”, niin kuin hän itse on, osaa lukea päällimmäisten tarinoiden läpi ”syvemmälle” romaanin sieluun. Olettaen että sellainen on. Samalla Ahola kirjallisuusväen tavoin vähättelee niitä ihmisiä, joille romaania vetävä tarina, juoni, on tärkeä koska sillä tavalla lukeminen on helppoa ja viihdyttävää. 

    Mutta juonen voi ymmärtää monella tavalla.

S analla on monta merkitystä, vivahdetta.

    ”Juoni” tarkoittaa Nykysuomen sanakirjan mukaan mm. kavalaa suunnitelmaa, viekasta menettelyä jonkun pettämiseksi, vehkeilyä. Sitten on tietenkin romaanin (tai näytelmän ja elokuvan) juoni: toiminnan kulku, punainen lanka, tarinan eteneminen ajassa ja tilassa. Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan juonen "alkuperäinen merkitys lienee kulkemalla tai polkemalla syntynyt tie tai ura."

    Aina kun juonen merkitystä vähätellään, tarkoitetaan että sillä, juonella on petollinen ulottuvuus, salakavala taito kietoa lukija tarinan pauloihin. Bestseller-kirjailijat ovat "huonoja kirjailijoita", koska vehkeilevät lukijan uteliaisuudella ja tunteilla.

    Juonen merkitystä paheksuvat pitävät juonta ikään kuin hunaja-ansana", jolla ihminen, lukija saadaan unohtamaan oma itsensä ja antautumaan kokonaan fiktion maailmaan ja sen pyörteisiin. Vietelty lukija ei osaa varoa eikä pysty olemaan kriittinen.

    Niinpä kirjallisuuseliitin puheessa "hyvä" kirja on sellainen, jota on hankala lukea; jossa jokainen lause ja kappale on kuin este joka ylitetään hammasta purren ja vastukset voittaen päästään uupuneena perille.

    Mutta entä jos tarina, juoni, on ihmisen aivoille tyypillinen ja välttämätön tapa hahmottaa maailmaa ja kokemuksiaan siinä? Kenties ihmiset ovatkin tarinoita kertovia apinoita niin kuin on sanottu.

V iisaita ajatuksia on kiva lukea.

    ”Juoni on siis tragedian perusta ja ikään kuin sen sielu”, kirjoitti Aristoteles Runousopissaan (suom. Pentti Saarikoski, 1967)… ”tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

    Kun Aristoteles puhuu tragedian ”kokonaisuudesta”, hän tarkoittaa kokonaisuutta, jolla on alku, keskikohta ja loppu.

    Meidän arkipäiväinen elämämme - enkä nyt tarkoita murhenäytelmiä – on täynnä pieniä ”kokonaisuuksia”. Tiistaina puolilta päivin vein autoni pestäväksi (alku); sillä välin kun sitä pestiin, tein kävelylenkin Viikin pelloilla ja istahdin juomaan kahvikupillisen croissantin kera (keskikohta); kahvin nautittuani ajoin hissillä ostokeskuksen parkkihalliin, sain autoni, maksoin 30 euroa ja ajoin kotiin (loppu).

    Pienistä ”kokonaisuuksista” syntyy suuria, jolloin tarinat ovat toistensa sisällä yhä uusina alkuina ja loppuina. Tässä mielessä sekavalta näyttävä todellisuus on loogisia kokonaisuuksia pullollaan.

    Historiankirjoittaja kertoo mitä on tapahtunut. Runoilijan tehtävänä on Aristoteleen mukaan kuvata sitä ”mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä”.

    Juoni siis vie eteenpäin (ja usein modernissa romaanissa myös taaksepäin) ja panee lukijan odottamaan miten aikaisemmin tapahtuneesta seuraa jokin uusi todennäköinen tapahtuma, tai sitten siitä ei sitä seuraakaan, jolloin lukijan on jäljitettävä tarinan yllättävää polkua toisaalle.

    Suppeimmillaan kirjan juoni on kuin pyykkinaru, jolle on ripustettu erilaisia ja erivärisiä vaatteita kuivumaan. Hyvin usein, melkein aina, romaanissa (ja elokuvassa) samalle pihalle on viritetty useita pyykkinaruja. Niissä kuivuvien vaatteiden lomaan saattaa jopa eksyä.

Agatha Christie:
Kortit pöydällä (1936).
Suom. Aune Suomalainen.
WSOY, 1951.

L uonnontieteiden - ja miksei myös ihmistieteiden – ”vallankumous” 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla johti kulttuurikriitikot arvioimaan taiteen ja taideteoksien muodon ideaa uudella tavalla. Einsteinin ja Freudin jälkeen maailma ei ollut entisensä, joten miten perinteinen romaanikaan saattaisi olla entisen kaltainen?

    Rationalistinen maailma romahti.

    ”Luonnontutkijat, kemistit ja fyysikot, atomiteoreetikot ja biologit tulevat linsseineen, retortteineen, mikroskooppeineen ja koeputkineen, jotka Zeissin tehdas on valmistanut nykyajan vaatimusten mukaisiksi, ja erittelevät vanhan maailmankuvan hajalle”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1937 kirjassaan Vaistojen kapina.

    Jos suuressa mitassa kaikki on suhteellista, jopa aika, ja jos pienessä mitassa kaikki on pelkkää kvanttien todennäköisyyttä ja sattumia, miten romaanien kertomuksetkaan saattaisivat olla johdonmukaisia ja rationaalisia? 

    Näin kysyttiin.

    Humanistit innostuivat luonnontieteiden ”todistamasta” epävarmuudesta ja sovelsivat sitä taideteorioihin. Heiltä jäi huomaamatta, että ihminen rakensi yhä rationaalisempia ja järjestäytyneempiä ”kokonaisuuksia”.

M iksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta?

    Näin kysyi fyysikko ja kosmologi Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia vuonna 1988 (suom. Risto Varteva). ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Ja kuitenkin ihminen kokee elämänkulun ajassaan. Ja kuitenkin romaaneissa ja elokuvissa väistämättä on tarinan alku ja loppu, sanottiinpa se selvästi tai kierrellen tai hämäten. Katso jotakin romaania pöydälläsi: ei sen kuvailema ”kokonaisuus” muutu koskaan vaikka tuijottaisit kirjaa vuositokulla samalla kun itse vanhenet. Siinä on fyysisesti alku ja loppu ja keskikohta, vaikka kirjailija olisi yrittänyt häivyttää ne taideteoksestaan. 

    Hawking sanoi että ajan suunnan voi määritellä kolmella tavalla. Ensinnä: termodynaaminen aika ilmoittaa missä suunnassa entropia eli epäjärjestys kasvaa. Toiseksi: psykologinen aika kertoo meille mikä on menneisyyttä ja mikä tulevaisuutta. Kolmanneksi: kosmologisen ajan suunta kertoo kuinka maailmankaikkeus laajenee jatkuvasti.

    Hawkingin huikea johtopäätös oli, että ”älyllistä elämää voi kehittyä vain silloin, kun sekä termodynaaminen aika että kosmologinen aika osoittavat samaan suuntaan. Vain silloin voi syntyä olioita jotka osaavat kysyä: Miksi epäjärjestys kasvaa, kun aika kulkee maailmankaikkeuden laajenemista osoittavaan suuntaan?”

    Mitä entropia on? Miten niin ihminen synnyttää pieniä järjestyksen saarekkeita epäjärjestyksen lisääntyessä?

    Tässä tulee konkreettinen esimerkki Hawkingin kirjasta.

    Jos luet Hawkingin teoksen Ajan lyhyt historia ja muistat siitä jokaisen sanan, aivoihisi on tallentunut noin 2 miljoonaa tiedonpalasta eli ”aivojesi sisäinen järjestys on kasvanut noin kahdella miljoonalla yksiköllä”.

    Kirjaa lukiessa olet kuitenkin muuttanut ainakin tuhat kilokaloria ruoassa saatua järjestynyttä energiaa epäjärjestyneeksi energiaksi, joka on siirtynyt ympäristöösi ilmavirtausten tai hikoilusi mukana. ”Lämmöksi muuttuminen on lisännyt maailmankaikkeuden epäjärjestystä arviolta 20 miljoonaa miljardia miljardia yksikköä eli noin 10 000 miljoonaa miljardia kertaa enemmän kuin aivojesi järjestys on kasvanut…”

    Kirjan kirjoittaminen, sen painaminen paperille, sen lukeminen mukavassa nojatuolissa luovat konkreettista järjestystä maailmaan, jonka epäjärjestys kasvaa samalla uskomattoman paljon.

    Jokaisella juonella on hintansa. 

Jaroslav Hashek:
Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut
maailmansodassa 
1. Rintaman takana (1921).
Suom. Viljo Kajava.
Kirjailijain kustannusliike, 1935.

Tietoisuus on minussa

 [ellei sitten koko maailmassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.

- Albert Einstein, 1955.

”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…

”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…

”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”

- Dan Brown, 2025.

Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.

    Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja  tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.

   Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.

    Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

    Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?

    Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.

Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.

    Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?

    Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?

    Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”

    Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.

    Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?

Kyösti Salovaara,
2025.

Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.

    Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”

   Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.

    Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä. 

    Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.

    Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.

   Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”

    Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.

    Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.

Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”

   Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.

    Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.

    Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

   Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.

    Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.

    Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.

    Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?

Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.

    Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.

    Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?

   Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:

    Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

           

Perspektiivissä

[todellisuus hahmotetaan]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Ihminen on sopeutunut elämään kolmiulotteisessa tilassa. Niin monet muutkin eläimet. Kaksiulotteisessa tilassa, vaikkapa paperin sivulla, olisi vaikeampi elää, ellei sitten tällaisia kirjoituksia pidetä elämänä.

    Fyysikot saattavat puhua monista muistakin ulottuvuuksista, mutta miten esimerkiksi 16-ulotteinen todellisuus pysyisi kasassa ja miten siellä osaisimme suunnistaa tästä tuonne etäämmälle. Millaiselta ”perspektiivi” näyttäisi 16-ulotteisessa tilassa? Vai olisiko niitä useampia? Ristiin rastiin toistensa yli kurkottavia?

    Sanotaan että aika on neljäs ulottuvuus. Aika tarvitaan, jotta tajuamme menneisyyden, tänäisyyden ja tulevaisuuden. Vertauskuvallisesti myös ajalla on perspektiivi. Menneisyydessä ”näkyvät” tapahtumat ovat pienempiä kuin juuri nyt ympärillämme tapahtuva, vaikka tosiasiassa asioiden tola saattaa olla toinen.

    Ihmistä kiehtoo vaistomaisesti perspektiivin tajuaminen, sen näkeminen. Siinä taitaa olla jotakin atavistista, mikä osaltaan liittyy tuohon ajan ulottuvuuteen. Kun kiskot yhdistyvät kaukaisuudessa yhdeksi pisteeksi, se havahduttaa tajuamaan missä menneisyys oli ja missä tulevaisuus saattaa olla.

    Jos ihmisen hermosto ei tajuaisi perspektiiviä, taiteilijoiden maalaukset olisivat toisenlaisia. Mitättömiä, väitän. No, monet modernistit ja kuvien kaatajat ovat maalanneet tauluja, joista perspektiivi puuttuu, mutta kenties juuri siksi, että tajuaisimme mitä tarkoittaisi jos emme näkisi asioiden ja esineiden mittakaavaa, suhdetta toisiinsa ja meihin, jotka katsomme niitä. Joidenkin taiteilijoiden mielestä todellisuus on atomistinen kaaos, jossa ei ole järkeä, ei edes perspektiiviä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Perspektiivi kiehtoo. On vaikea olla pysähtymättä pylväskäytävän tai palmujen reunastaman pyörätien äärelle nähdessään etäisyyteen pakenevat viivat; perspektiivi on pakko toistaa yhtä uudestaan valokuviin, vaikka niillä ei pysty enää sen enempää kertomaan. Olemme kuvamme.

    Onko perspektiivi, tilan tajuaminen, opittu asia vai syntymässä saatu?

    En tiedä tieteen vastausta, mutta ajattelen että perspektiivin tajuaminen on ihmisen (ja muidenkin eläinten) perimässä, aivojen hermosoluissa. Tai syntyvän lapsen aivoissa on ainakin valmius perspektiivin tajuamiseen: kun se on tajuttu, siitä ei voi oppia pois.

    Skotlannissa syntynyt Tom Gauld (s. 1976) piirtää absurdin, piikikkään huumorin sävyttämiä kirjallisuussarjakuvia The Guardian -lehteen. Joskus Gauldin vitsiä on melkein yhtä vaikea löytää kuin vitsiä Fingerporin stripeistä. Melkein aina Gauldin ironian tai sarkasmin kohteena on kirjallisuus ja kirjailijat.

    Viime lauantaina Gauldin sarjakuvassa esitettiin Kahden kirjailijan illuusio. Itse asiassa siinä oli vain yksi kuva. Kaksi kirjailijaa seisoo eri puolilla huonetta, kenties kirjahyllyn vieressä. Perspektiivi on korostetun voimakas. Etualalla on pienehkö kirjailija kirja kädessään, huoneen perällä suurikokoinen kirjailija suurempi kirja kädessään.

    Kuvateksti sanoo: Kirjailijat voivat näyttää eri kokoisilta, mutta he ovat identtisiä. Samoin he voivat tuntua ystävällisiltä kollegoilta, mutta he ovat nimettöminä haukkuneet toistensa romaanit lyttyyn somessa.

    Gauldin piirros huijaa ihmisen aivoja. ”Perspektiivivirheen” takia kirjailijat näyttävät eri kokoisilta, vaikka ovat täsmälleen yhtä pitkiä. Mittasin että ovat. Piirtäjän toinen letkautus sitten ironisoi kirjallisuuden jumalointia. Kirjailijoiden erilaisuus on Gaultin mielestä kulttuurinen perspektiiviharha.

Nyt tulen pakinani pointtiin.

    Vaikka tiedän, että Gauldin kuvassa kirjailijat ovat saman kokoisia, en pysty käskemään itseäni näkemään heitä saman kokoisina. Kuvaan piirretty perspektiivi on vahvempaa kuin tahtoni. Tästä päättelen, että perspektiivin näkeminen on aivoissa valmiina kun synnymme eikä siitä voi oppia pois vaikka kuinka tekisi mieli.

    Kuinka paljon meillä on aivoissa vastaavanlaisten ”rakenteiden” näkemisen alttiutta syntyessämme? On ollut muodikasta väittää, että lapsen aivot ovat syntyessään tyhjä kangas, jota sitten aletaan piirtää todellisuutta vastaavaksi ihmisen varttuessa. Nykyään, niin kuvittelen, tästä tyhjän kankaan ideasta on tingitty. Aivoissa saattaakin olla monia malleja tai niiden alkioita, jotka periytyvät miljoonien vuosia takaa. Biofyysinen menneisyys ohjaa meitä tahtomattamme.

    Amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky väitti aikanaan, että ihmisellä on syntyessään aivoissaan jonkinlainen ”universaali kielioppi”, jonka avulla hän oppii puhumaan ja kirjoittamaan jne. Kieltä ei tämän ajatuksen mukaan opita tyhjästä vaan hermosoluissa valmiina olevan mallin ohjaamana.

    Nykyään Chomskyn universaalia kielioppia ei kai pidetä todennäköisenä, mutta se tuntuu kuitenkin kiehtovalta hypoteesilta, samanlaiselta kuin perspektiivin tajuaminen kolmen ulottuvuuden tilassa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Entä sitten aika? Onko meillä sen tajuamiseen jokin synnynnäinen havaintoväline hermosoluissamme?

   Eipä taida olla.

   Ajan käsitys on muutenkin vaikea. Mitä se on? Stephen Hawking tähdensi, ettei luonnonlaeilla ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Mutta meidän elämässämme on menneisyys ja tulevaisuus, aivan kuten kolmiulotteisessa tilassa kaikki nähdään perspektiivissä.

   Onko niin etteivät eläimet miljoonien vuosien evoluutiossa ole tarvinneet päähänsä ”kellon rakennetta”? Kissa menettää ajantajunsa vaaniessaan peltohiirtä heinikossa. Ihminen sitä vastoin tarvitsee joka puolelle kellokoneita muistuttamaan paljonko kello on, joko pitää lähteä tai tehdä sitä sun tätä. Menettäisikö ihminenkin ajantajunsa ilman kellokoneiden tyranniaa?

    Tiedän kyllä yhden ihmisen, joka ei tarvitse kelloa tietääkseen paljonko kello on. Hän on Jack Reacher. Mutta fiktiivisiä henkilöitä ei lasketa merkittäväksi poikkeukseksi ihmiskunnan avarassa mitassa.

    Johtopäätös: Ihminen on tilansa herra ja aikansa vanki.

Kyösti Salovaara, 2024.

  

My Way

 [tai ei]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kyöstin polvi - ei Clairen.

Onko Helvettiin mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen optimisti 

 Onko Taivaaseen mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen pessimisti 

For what is a man, what has he got?

If not himself then he has naught

Not to say the things that he truly feels

And not the words of someone who kneels

Let the record shows I took all the blows and did it my way.

- Paul Anka: My Way, 1967. Alkuteos Comme d'habitude, 1967, sanat Gilles Thibaut ja Claude François, sävellys Jacques Revaux. 

 

Pitääkö synkistellä? Ottaa mallia suomalaisesta ”laatumediasta”, joka löytää yhä uusia dystopian merkkejä elämäntavastamme? 

    Seisommeko todellakin viimeisellä rannalla?

    Sunnuntai-iltana saavuin kotiin 13 tunnin ajomatkan jälkeen. Pieni puutarhani näytti villiltä, vähän ränsistyneeltä, mutta kahden viikon aikana sateet olivat huolehtineet kukkien kastelusta. Otin valokuvan ruukkukasveista, kello oli viittä vaille kymmenen.

    Istahdin kuistille, huokailin ja join oluen ja katselin vehmasta pihaa, vihreässä hämärässä loistavia kukkia. Ei kiirettä mihinkään, kaunis näytti kauniilta. Kehtasiko niin tuntea?

    En saanut mielestäni Hannu Mäkelän lausetta: ”Mutta muuten onnelliset loput tuntuvat olevan harvassa.” Luin sen lauantaina Mummo matkalla -blogista. Siinä Takkutukka esitteli Mäkelän novellikokoelman Tunturit puhuvat ynnä muita tarinoita (2023).

    Hannu Mäkelä (s.1943) jatkoi ajatustaan näin: ”Jos niitäkin ilmaantuu, ihminen voi huoahtaa edes hetken. Eikä täällä muu auta kuin mennä eteenpäin. Aina jossain tuolla, ehkä jo seuraavan korkean mäen takana, odottaa sittenkin se parempi elämä?”

    Eikö onnellisia loppuja ole enää muualla kuin saduissa? 

Pari viikkoa sitten kirjoitin ”yhteisestä mielenmaisemastamme”. Se on Rudy Ruckerin mielestä yhtä todellinen kuin fyysinen avaruus jossa synnymme, kävelemme, istumme, syömme ja kuolemme.

    Mutta siinä missä fyysisen todellisuuden voi kuvata ja mitata yksityiskohtiaan myöten ja missä tuon todellisuuden historian ja kehityskulut voi arvioida luonnontieteellisten lainalaisuuksien avulla, olemme aika avuttomia kuvailemaan mielenmaisemaamme, puhumattakaan siitä mistä se syntyy, mikä siihen vaikuttaa. Kuinka paljon minun mielenmaisemani eroaa muiden ihmisten mielenmaisemista? Kuinka paljon siinä on yhteistä? Ja jos siinä on yhteistä, mistä se on tullut minun päähäni ja sieluuni verrattuna muiden ihmisten mielenmaisemaan?

    Tätä sopii arvailla.

    Luultavasti kaikki se mitä luen ja mitä katson vaikuttaa mielenmaisemaani vähintään yhtä paljon kuin se mitä koen. Sitä paitsi useimmat kokemuksenikin suodatan tai määrittelen lukemani ja katsomani suodattimilla.

    Viime päivinä olen huomannut kuinka aggressiivisesti esimerkiksi Helsingin Sanomat haluaa muokata lukijoidensa mielenmaisemaa. Hesari synkistelee ja pelottelee; jos emme muuta tapojamme, hukka meidät perii, tai jos ei meitä, tulevat sukupolvet kuitenkin.

    Moista lukiessa ahdistuu. Olisi kiinnostavaa vierailla Helsingin Sanomien toimituksessa aurinkoisena kesäpäivänä. Siellä synkkyys on kaiketi niin mustaa, että keinovalot palavat täysillä myös keskellä päivää.

Kyösti Salovaara, 2023.

Sunnuntaina klo 21:55.

Ihminen elää aikojaan, lapsuudesta vanhuuteen.

    Huomasin sateisena päivänä tunturin juurella, että alan olla ikämies. Istun nojatuolissa pyrkimättä mihinkään. Sateen jatkuessa nuorempi väki tulee kärsimättömäksi; onpa tylsää, kuulen sanottavan.

    En minäkään pidä sateesta - mieluummin istun kahvilan terassilla ja seuraan ohikulkijoita jotka mennessään ja tullessaan rupattelevat Michelangelosta - mutta ei minulla ole kiire terasillekaan. Ei enää. Uutta voi kokea, mutta sen minkä vielä ehtii, sen ehtii. Saatan istua tuntikaupalla nojatuolissa ja miettiä maailman menoa, käännellä päässäni lauseita joita en koskaan kirjoita, tuntea tunteita joita en koskaan enää tunne. Kun nuori aikuinen on huolissaan seuraavan 40-50 vuotensa kokemusten kartuttamisesta, minä näen muutaman vuoden päähän. Minulle jokainen hetki on tärkeä; tai sen pitäisi olla mutta eihän hetkeen pysty todella tarttumaan vaikka kuinka yrittäisi.

    Ihmisen mieli kumartaa eteenpäin.

    Paul Ankan runossa sanotaan, että jos ei tunne itseään ei ole mitään.

    Tunnenko 76-vuotiaana itseni?

    Minutko? 

    ”Kuka minä olen?” kysyn minulta.

Luulen että median luoma synkkä kuva todellisuudesta on osittain keinotekoinen harha, myrkyllinen saippuakupla, sepitteellinen dystopia ihmisten kurittamiseen. Yksilöllisyyden nujertamiseen.

    Tietenkin kaikki voi mennä pieleen globaalisti, maailman mittakaavassa. Mutta yksityisten mielenmaisemien tasolla elämä jatkuu niin kuin se on aina jatkunut. Mitä enemmän Hesari heristää sormeaan sille mitä ei saa tehdä, sitä vähemmän ihmiset, erillään toisistaan, uskovat lehden moraalisaarnaan. 

    Nevil Shuten romaanissa Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1957) kerrottiin ihmisryhmästä, joka Melbournessa odotteli kaukana käydyn atomisodan synnyttämää säteilypilveä. Ihmiset tiesivät kuolevansa kohta.

    Petteri Taalas kertoo nuoruutensa peloista kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin (2021). ”Kävimme 1980-luvun alussa rauhanmarsseilla ja suunnittelimme vakavissamme muuttoa Uuteen-Seelantiin, minne ydinlaskeuma ei ehkä vaikuttaisi”, Taalas muistelee. ”Oli myös ilmiselvää, ettei lapsia näin vaaralliseen maailmaan uskaltaisi hankkia. Lisätuskaa tuottivat karismaattisista kristillisistä piireistä kuullut profetiat, joiden mukaan Neuvostoliitto miehittää Suomen ja orjuuttaa kansamme.”

   Miksi nuori pelkää? Ydinsotaa, kasvihuoneilmiötä, maailmanloppua?

   Siksi että hänen mielensä täyttää edessä olevien kokemusten odotus ja niiden mahdollinen tuhoutuminen. Nuorena odottaa koko ajan jotakin, ikään kuin tulevaisuutta ahnehtien. Jokainen uusi kokemus luo entistä voimakkaamman odotuksen sen toistumisesta. Mutta se mitä ei odottaessa huomaa, on ajan kuluminen. Tulevien kokemusten odottaminen kuluttaa kuin salaa elämänaikaa niin, että yhtä äkkiä huomaa olevansa vanha ja tajuavansa, ettei enää kannata himoita tulevia kokemuksia vaan keskittyä nykyhetkeen.

    Mutta onko se mahdollista, oikeasti?

Istun nojatuolissa ja mietin.

    Pitäisikö tehdä jotain?

    Lukea jotain?

    Lähteä jonnekin?

    Syödä jotain?

    Imuroida lattia?

    Olenko etuoikeutettu kun saan istua miettimässä? Olenko tyhmä kun en tajua kuinka lähellä Hesarin lupaama maailmanloppu on? Pitääkö peruuttaa kaikki suunnitellut matkat ja nekin joita ei ole suunniteltu?

    Istun nojatuolissa, huolestun, ahdistun…

Pitäkää tunkkinne!

    Minäpä kirjoitan pakinan.

    Aloitan sen versioimalla Lentävää kalakukkoa. En tosin tiedä kumpaan lauseeseen pitäisi liittää pessimistin, mihin optimistin leima - Taivas vai Helvetti?.

    En muutenkaan tiedä mitä optimismi tarkoittaa vuonna 2023.

    Pessimistillä on helpompaa.

    Hei haloo, taidankin ryhtyä ”kostokuluttajaksi”, koska Hesari piirtää lukijoistaan tuollaisen halventavan karikatyyrin, ikään kuin variksenpelättimeksi. Pieni kiusa olkoon suuri: "Kyösti Salovaara, Luk, tuotepäällikkö, eläkkeellä, kostokuluttaja."

    Täältä tullaan, ostosparatiisit siellä sun täällä!

Kyösti Salovaara, 2023.

Entä jos olisi vain yksi tie?

        

  

Hetken sietämätön pikaisuus

 [kohta vai äsken?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kemijärvi maanantaina, iltakymmeneltä.
Entäpä tiistaina?

Ihmiselämä eletään vain kerran, siksi emme voi koskaan todeta, mikä päätöksemme oli hyvä, mikä huono, olemmehan kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran.

…

Maailman kaikkien ihmisten veljeys on luotavissa vain kitschin varaan. Kukaan ei tiedä sitä poliitikkoja paremmin. Kun lähellä on kamera, he juoksevat oitis lähimmän lapsen luo, nostavat tämän ilmaan ja suutelevat tätä poskelle.

…

”Pysy tuossa asennossa!” kiljaisi kameramies ja kävi polvilleen. Näyttelijätär suuntasi katseensa kameran objektiiviin. Kyyneleet kierivät hänen poskillaan.

…

Niin, onni on toistumisen kaipuuta, tuumi Tereza.

…

Sitten kaikki menivät yläkertaan ja omiin huoneisiinsa.

-   Milan Kundera (1.4.1929-11.7.2023)

Hetkessä maailma muuttui, sanotaan.

    Mutta muuttuiko?

    Kävelen Pyhätunturin juurella Aittakurun kaksi miljardia vuotta vanhojen kivien "käytävässä". Kovakin kivi murenee. Mutta vanhat merkit pysyvät. Jääkausi kesti ”hetkisen”, kaiketi noin 100 000 vuotta. Missä perhonen silloin lepatti siipiään? 

    Kerrotaan että tuntureilla jääkausi suli melkein paikalleen. Noin 10 000 vuotta sitten. Siinä vierähti tovi. Joet uursivat maisemaa. Valtavat vesivirrat kuluttivat kvartsiittilohkareita, jotka pilkkoutuivat pakkasen, lämmön, lumivyöryjen ja muuttuvien hetkien johdosta kuin ihmisen asettelemaksi kivipuistoksi.

    Noita hetkiä ei kukaan tarkkailut. Ei kirjoittanut vastaväitteitä paikallislehteen eikä puhunut suutaan puhtaaksi illan A-studiossa.

    Yleensä kohta on äsken mutta entä tuolloin, kymmenentuhatta vuotta sitten?

On vain yksi historia, Milan Kundera tuntuu sanovan: se mikä tapahtui, ei sitä jonka olisi ehkä haluttu tapahtuneen. Toiveunia on kaikenlaisia. Vaikka tiedämme ettei kerran tehtyä päätöstä tai valintaa voi peruuttaa, puhumme ikään kuin se olisi mahdollista. Päätösten seuraukset voi toki kääntää uudelle tolalle tekemällä uusia valintoja, mutta kerran tehty on tehty ja sillä hyvä. Aika kulkee yhteen suuntaan vaikka ajatus palaa menneeseen.

   Historian voi viedä käräjille, mutta ei se tuo oikeutta entiseen menoon, kenties vaimentaa omantunnon kolkutusta, klop ja klip. Hovioikeus ei anna valitusoikeutta äskeisen uusintamiseen äskeisyydessä ja siihen on tyytyminen.

    Silti ajattelemme kiehtovan ristiriitaisesti.

    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera kirjoitti Olemisen sietämättömässä keveydessä (1983). Mutta hänen romaaninsa Tereza esittää ”vastaväitteen”: vain toistuneet hetket luovat onnen mahdollisuuden. Se mikä tapahtuu vain kerran, menetetään; se mikä toistuu, koetaan kenties jopa onnen hetkenä, jonka tajuaa juuri silloin, ei äsken eikä kohta.

    Sekin hetki karkaa käsistä kuin ilmapallo lapsen sormista.

Onko eilen ajattelemasi asia edelleen osa mieltäsi, kysyy amerikkalainen matemaatikko Rudy Rucker kirjassaan Mieli ja äärettömyys (1995). Rucker jatkaa ”humoristisia” kysymyksiä: ”Jos käytät omistamaasi tietosanakirjaa, ovatko tuon tietosanakirjan tiedot osa mieltäsi? Onko uni, jota et muista, todella olemassa? Kuinka voit sisäistää kokonaisen kirjan, vaikka luet sitä vain sana kerrallaan?  Olisivatko matematiikan totuudet edelleen olemassa, vaikka maailmankaikkeus katoaisi? Oliko Pythagoraan lause olemassa ennen Pythagoraa? Jos kolme ihmistä näkee saman eläimen, eläintä sanotaan todelliseksi – entä jos kolme ihmistä näkee saman idean?”

    Fysikaalinen avaruus on kehojemme paikka. Yhteinen mielenmaisema on ajatuksiemme kehto. Näin Rucker ajattelee, mutta mitä se tarkoittaa yksilön kannalta? Voin toki ostaa lentolipun toiselle puolelle maailmaa, toisenlaiseen fyysiseen maisemaan, mutta onko mahdollista aidosti ”ostaa lippu” toisenlaiseen kulttuuripiirin, toisenlaiseen arvosfääriin, toisenlaiseen mielen kokemukseen?

   Teeskentelijä sanoo, että tietysti on. 

   Mitä sanoo realisti? Entä skeptikko?

Kyösti Salovaara, 2023.

Aittakuru tiistaina.
Entäpä maanantaina 5000 vuotta sitten?

Modernissa hetkessä virtuaalitodellisuus on kaikkialla.

    Joskus tuntuu, että ihmiset keskittyvät minuutin mittaiseen todellisuuteen, joka ulottuu kaikkialta kaikkialle. Kun heiltä, ihmisiltä kysytään 30 vuotta sitten tapahtuneista asioista, he eivät tiedä mitään, koska nyt-hetki keskittyy nyt-hetkeen. Nyt on nyt, sen pässinpääkin oivaltaa.

    On kiehtovaa että tekniikka antaa niin paljon mahdollisuuksia perata nyt-hetkeä yhä uudestaan ja uudestaan. Toistetaan, hidastetaan, mutustellaan nyt-hetkeä videoin ja äänin, tiedonvirtaa mulkaten, eri suuntiin käännellen - ja sitten siirrytään seuraavaan nyt-hetkeen, sitä toistaen, sitä hidastaen.

    Urheilukilpailujen tv-lähetykset, suorat striimaukset ovat täynnä nyt-hetken toistoa. Olemme etuoikeutettuja. Meidän ei tarvitse tehdä johtopäätöstä tuosta tai tästä suorituksesta hetkessä, sekunnissa, sekunnin sadasosassa vaan yhä uudelleen kerrottujen toistojen jälkeen. Urheilukilpailu ei ole enää filosofisesti suora, kerran tapahtunut suoritus vaan harkittu ”elokuva”, jossa meille rakennetaan suoritusta selittäviä erilaisia kuvakulmia, erilaisia aikamuotoja ja efektejä.

     Tämä on kiehtovaa, mutta samalla vaarallista, kenties. Katsomalla toistuvia hidastuksia, unohdamme että tositilanteessa meidän on tehtävä päätöksiä ja valintoja niin ettei niitä voi hidastuksen nähtyään tehdä uudestaan ikään kuin valintaa ei olisi vielä tehtykään; on harhaa että oikeassa elämässä kohta-hetken voi huoleti palauttaa äsken-hetkeen ja aloittaa kaiken alusta.

    Kiehtovaa, mutta… petollista harhaa.

Jalkapalloa tv:stä (ja nettilähetyksistä) seuraavat tietävät kuinka hienosti ja monipuolisesti jopa 60 kameralla kuvatut pelit aukeavat katsojalle viimeistäkin yksityiskohtaa myöten. Sitä mitä et ehdi huomata, se sinulle toistetaan monta kertaa, niin että taatusti näet miten maaliin johtanut pukkaus tapahtui, miten sitä valmisteltiin, miten puolustajan pää oli hieman väärässä kohtaa, ja miten hyökkääjä oikealla hetkellä salaa painoi toisella kädellään puolustajaa olkapäästä niin ettei tämä päässyt hypyssään riittävän korkealle.

    Sen jälkeen kun VAR-tuomari (video assistant referee) otettiin tosihetkessä peliä tuomaroivan tuomarin avuksi, jalkapallon ”hetki” muuttui toisenlaiseksi. VAR-tuomari tarkkailee ohjaamossaan peliä videoruuduillta, hidastuksia ja toistoja ja ilmoittaa heti kun pelissä on hetki sitten tapahtunut ”jotakin” mitä kentällä olevan tuomari ei ehkä ole huomannut.

    VAR-tuomari tukee tosihetkessä tapahtuvia päätöksiä viipeellä, antaa mahdollisuuden perua tuomiota, ja siirtää kohta-hetken ikään kuin äsken-hetkeen ja todellisuuden aikaviiva muuttuu. Nykyään hyökkääjän iso nenä riittää paitsiotuomioon, vaikka tuolla hetkellä hyökkääjän jalat ja muu keho olisikin virtuaalisen paitsiolinjan paremmalla puolella. VAR-tekniikalla kaikki yksityiskohdat paljastetaan, sekin että hyökkääjällä sattui tuolla hetkellä pää olemaan väärässä asennossa suhteessa paitsiolinjaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Olen tänä kesänä katsonut jalkapalloa ”luonnossa”, ilman VAR-tuomareita ja telkkarin hidastuksia, kolme kertaa Arto Tolsa areenalla Kotkassa kun KTP on pelannut kotiotteluitaan.

   Suosittelen jokaiselle jalkapallofanille.

    Kun katsot peliä kentän laidalla näet vain sen minkä ehdit nähdä. Katseesi on usein ”väärässä” kohteessa kun maali syntyy, kun kentällä tapahtuu koiruuksia, kun pelaaja juoksee paitsioansaan. Sitä paitsi istut yhdessä paikkaa etkä voi seurata tapahtumia yhtä läheltä kuin kentän yli ja sen reunalla koko ajan siirtyvä tv-kamera seuraa.

    Mutta ”luonnossa” koet pelin voimakkaasti, ja ehkä tajuat että tällaistahan elämä on: näet siitä vain oman käsityksesi ilman ”VAR-tuomareiden” jälkiviisasta arviontia. Peli on juuri tässä, ei muualla, juuri nyt, ei äsken.

    Kotkassa tunnelma on tietysti omansa kaltainen, innostava, mukana elävä. Kun Jari Korkki kysyi Tampereen Ilveksen valmentajalta lehdistötilaisuudessa millaista oli pelata Kotkassa, Toni Kallio vastasi, että nurmi oli mainiossa kunnossa ja yleisö hyvää; siis tavanomaisen ”inhottavaa”, Kallio lisäsi naurahtaen. 

     Minä olen kolmessa pelissä yllättynyt suomalaisten tuomarien laadukkaasta toiminnasta. He pystyvät näköjään hetkessä tekemään ”oikeita” päätöksiä ja luomaan tasapainoisen linjan pelin ”ohjaamiseen”. Vai muutaman kerran näin tilanteen eri tavalla ja jäin kaipaamaan VAR-tuomaria ja uudelleen toistettuja videopätkiä.

    Ilman VARia jalkapallotuomari on todella vaativassa roolissa. Mutta ihailtavan hyvin he näyttävät pärjäävän. 

    Tällä en tarkoita, etteikö VAR olisi hyödyllinen apu kovien ja tärkeiden pelien tuomaroinnissa. Tosiasia sitten on, että se muuttaa sekä pelin että tuomaroinnin asetelmaa, fair playn logiikkaa. Pelaajat tietävät, että VAR vahtii peliä ja osaavat jo käyttää tätä tieto taktisesti hyväkseen.

    Tv-lähetysten hidastukset ja hyvin valitut lähikuvat opettavat meidät johonkin, mikä ei ole oikeassa todellisuudessa mahdollista. Ne saavat meidät uskomaan, että oikeassa maailmassakin kaiken voi toistaa ikään kuin palauttamalla kohta-hetken äsken-hetkeen ja aloittamalla vaikkapa päätöksen tekemisen alusta. Murmelihetket ovat elokuvassa mahdollista, vaan eivät todellisuuden erilaisilla pelialustoilla, parlamenttien komeissa saleissa ja maailmankauppaa käyvien suuryritysten maisemakonttoreissa.

   Kohta tämäkin pakina on valmis.

   Äsken siis.

Kyösti Salovaara, 2023.

KTP vs Ilves, 8.7.2023, 0-0.

Huomenna, eilen, tänään

 [tiiraillen]

Kyösti Salovaara, 2022.
Iloisemmat "turvatakeet"!

Maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin.

Järjestäytyneen ja elävän Euroopan sivistykselle antama panos on välttämätön, jotta rauhanomaiset suhteet kyetään säilyttämään

- Ranskan ulkoministeri Robert Schuman 9.5.1950.

Laulaja Yonan ja Samuli Edelmannin suutelukuva sai somen sekoamaan – Yona paljastaa nyt totuuden kohutun kuvan takaa.

- Otsikko Ilta-Sanomissa 6.5.2022.

Linnut jättävät Helsingin ja koko pääkaupunkiseudun, sanovat asiantuntjat. Lintujen mentyä ovat limaiset rannat hiljaisia, entiset suot pölyisiä turvekokkareita ja lehdot kaatopaikkoja.

-Helsingin Sanomat 8.5.1972.

We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.

- Vera Lynn vuonna 1939 Ross Parkerin ja Hughie Charlesin laulussa.

Jos myöhästyy junasta, juna menee pois mutta nykyhetki jää.

    Mutta miten nykyhetki pitäisi määritellä? Onko sitä? Vai ajelehdimmeko menneisyyden ja tulevaisuuden rajapinnassa lujaa otetta saamatta?

    Ihminen tykkää lineaarisista ”rakenteista”. Vittorio de Sican filmin Eilen, tänään, huomenna nimi (1963) kuvasti lineaarista aikakäsitystä. Mitä tapahtuu, kun aikatasojen järjestystä muuttaa? Onko otsikossa Huomenna, eilen, tänään raastava ristiriita, joka tuntuu epämiellyttävältä? Eihän tänään ala huomisesta vaan eilisestä.

    Vai alkaako sittenkään?

Norjalais-ranskalainen matemaatikko Ivar Ekeland kuvaa teoksessaan Ennakoimattoman matematiikka (1984, suomennos 1989) kahta erilaista aikakäsitystä. Aikaa ei pysty ilmaisemaan matematiikalla. Ajan perimmäinen luonne jää matematiikan ulkopuolelle: se pystyy ilmaisemaan vain jännitteen menneisyyden ja tulevaisuuden, kahden äärimmäisyyden välillä.

    Ekeland sanoo, että Odysseia ja Ilias kuvastavat kahta ääripäätä, erilaista käsitystä ajasta. Odysseiassa aika on yksi kokonaisuus: ”Nykyhetki kutsuu esiin tulevaisuuden ja viittaa menneisyyteen. Tulevaisuus ilmoitetaan ja ennustetaan, menneisyys määrää nykyisyyden.”

    Iliaan Akhilleus sitä vastoin elää pelkästään nykyhetkessä: ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.”

    ”Yhtäällä jatkuva muuttuminen”, Ekeland kirjoittaa, ”missä nykyhetki rakentaa tulevaisuuden arvaamattomalla tavalla. Toisaalla taas ikuinen nykyisyys, missä ajan kuluminen on vain näennäistä, missä pyörii ennakolta nauhoitettu ohjelma niin kuin mekaanisen pianon ääninauhalla.”

    Kumman aikakäsityksen mukaisesti Euroopassa ja Suomessa tänään eletään? Onko ikuisesti samaa toistavan mekaanisen pianon melodia särkynyt?

Suurista ajatuksista pienempiin.

    Nykyaika tulkitsee menneisyyttä jatkuvasti uudesti, tarkentaen, ymmärtäen, havahtuen. Mutta 2020-lukuun kuuluu myös moraalinen närkästyminen. Historian ei anneta olla paikallaan, siellä missä se tapahtui vaan menneisyydestä elämään jääneitä kulttuurin ”merkkejä” - sanoja, kirjoja, patsaita, lauluja, kuvia - halutaan nyt sisäistetyn moraalin ja arvon mukaisesti jopa poistaa näkyvistä. Ajatellaan että nykyhetkessä on helpompi elää kun sulkee silmät menneisyyden kauhuilta ja epäoikeudenmukaisuudelta.

    Helsingin Sanomissa oli 5.5.2022 artikkeli paheksuttavien patsaiden kohtalosta: pitäisikö ne tuhota vai häivyttää muuten pois silmistä. Artikkelissa mm. kerrottiin Kotkassa sijaitsevasta Lenin-patsaasta. Neuvostoliitto määräsi Tallinnan kaupungin luovuttamaan patsaan ystävyyskaupungilleen v. 1979. Neuvostoliiton ei tarvinnut määrätä Kotkaa vastaanottamaan patsasta; kaupunki sopeutui YYA-hengessä tilanteeseen.

    Pitäisikö Lenin-patsas viedä kaatopaikalle, ikään kuin keskisormea Putinille ja venäläiselle aggressiolle näyttäen? Tätä Kotkassa on vaadittu, mutta päätöstä ei ole tehty suuntaan eikä toiseen. Muistaakseni Kotkan (entisen) työväentalon tiiliseinässä on muistolaatta, jossa kerrotaan Leninin vierailleen työväentalossa Venäjän vallankumouksen edellä.

    Työväentalon tiiliseinä ei ole kuitenkaan ole alkuperäinen, sillä Neuvostoliitto pommitti työväentalon sirpaleiksi maailmansodan aikana.

Kyösti Salovaara, 2017.
Luis Auguste Lévéquen veistos Nympfe (1866)
Tuileries-puistossa Pariisissa.
Onko veistos seksistinen, mies-katseen haavoittama ja nykyaikaan sopimaton?

Hesari otsikoi artikkelinsa provosoivasti: Lenin-patsaita boikotoidaan nyt, koska auton tankkaamatta jättäminen olisi suomalaisille liian rajua, sanoo Lenin-museon johtaja.

    Ei pidä provosoitua kun provosoidaan, sanoi Mauno Koivisto.

    Mutta eikö Putinin tapporetki Ukrainaan ole jo riittävä provokaatio? Patsaat nurin ja Leninin kootut roviolle?

    Kirjoitin Helsingin Sanomien artikkeliin tämmöisen kommentin:

    Kun patsaita ja kenties myös maalaustaideteoksia poistetaan (halutaan poistaa) sillä perusteella että taideteoksen kohde on myöhemmin paljastanut "pahikseksi", tämä todistaa, että Sartre oli oikeassa sanoessaan, että "merkityksiä ei maalata eikä sävelletä". Maalauksen ja sävellyksen voi aina tulkita monella tavalla, jopa Picasson Guernican.

Tässä mielessä patsaiden poistaminen on aika tyhmää. Kun esimerkiksi Kolumbuksen patsas poistetaan (on kai poistettu jostain), niin katoaako jonnekin se tosiasia että Kolumbus - olipa pahis tai sankari - vaikutti Amerikan löytymiseen.

Pikemminkin pitäisi patsaan viereen laittaa selvitys siitä miten sankarista onkin myöhemmin paljastunut pahis, kun kaikki tieto on tiedossa. Näin katsoja voisi miettiä, mitä taiteilija on yrittänyt sanoa ja mitä jättänyt sanomatta.

Voihan Kolumbuksen tai Leninin patsas olla esteettisesti arvokas, vaikka ei pystykään kertomaan millaisia pahiksia Kolumbus tai Lenin olivat. Vai saako vain "täydellisistä" ihmisistä veistää patsaita ja maalata tauluja? Jos, niin mistä heitä löytää?

Kyösti Salovaara, 2021.
Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema
Aleksanteri toisen muistomerkki (1894) Senaatintorilla.
Hyvä keisari Suomelle, muille despootti?

Olenko sinisilmäinen ja tekopyhä kun sanon ettei menneisyydestä säilynyttä kulttuuria, sen ”merkkejä” pidä ryhtyä sorkkimaan, ei parantelemaan mutta ei liioin pahentelemaan?

    Menneisyydestä jäljellä oleva ei ole mennyttä vaan osa nykyhetkeä. Jos nykyihminen ei kestä, jos hänen ehdoton moraalinsa ei siedä menneisyyteen liittyvän totuuden kuulemista eikä näkemistä, miten hän pystyy toimimaan rationaalisesti eksistenssissään?

    Lenin-museon johtaja Kalle Kallio heittää, että Suomelle ”hyvänä keisarina” patsaan Helsingin keskustaan Senaatintorille saanut Aleksanteri II oli täydellinen despootti. Silti, näin sanon, Aleksanteri II on osa Suomen historiaa ja koska patsas on aikanaan veistetty, se kertoo yhä jotakin sekä menneisyydestä että nykyhetkestä.

    Lainaan itseäni syyskuulta 2013:

    Helmikuussa 1935 ryhdyttiin Berliinin keskustaan rakentamaan Hermann Göringin johtamalle ilmailuministeriölle mahtavaa toimistorakennusta.

    Ernst Sagebielin suunnittelema rakennus oli valmistuessaan Euroopan suurin toimistorakennus. Mies vastasi myös Tempelhofin lentokentän mahtiarkkitehtuurista.

    Toinen maailmansota jakoi sitten Saksan ja Berliinin. Göringin toimistopalatsi jäi DDR:n (Saksan demokraattinen tasavalta, Itä-Saksa) puolelle.

    Vastasynnytetyn DDR:n pääministeri Otto Grotewohl palkkasi 50-luvun alussa Max Lingnerin maalaamaan sosialistisen saksan tulevaisuutta kuvittavan 18 metrisen seinämaalauksen Göringin rakentaman rakennuksen pohjoisen holvikäytävän seinälle. Seinämaalauksen kuvissa perheet ja työ, kaupunki ja maaseutu, työläiset ja johtajat kohtasivat toisensa idyllisessä sopusoinnussa. Kuin seinään jäykistetty haave.

    DDR:n aikana rakennukseen keskitettiin useita ministeriöitä. Göringin haamua ei kukaan pelännyt.

    Kun Berliinin muuri kaadettiin 1989 ja Saksa jälleenyhdistyi lokakuussa 1990, Göringin palatsin valtasi DDR:n kollektiivista omaisuutta yksityistävä virasto Treuhand, jota johti Detlev Rohwedder. Kun Punainen armeijakunta murhasi Rohwedderin, Göringin rakennuttaman toimistokompleksin nimeksi muutettiin Detlev-Rohwedder-Haus.

    Treuhandin tehtyä tehtävänsä, talo annettiin Saksan valtionvarainministeriölle.

    Max Lingnerin seinämaalaus muistuttaa ohikulkijaa faktan ja fiktion rajankäynnistä. Kuinka pitkälle propagandaa voi venyttää ennen kuin yhteys todellisuuteen katoaa?

Kyösti Salovaara, 2012.
Herman Göring rakennutti natsihallinnolle 1935.
Sosialistinen DDR koristeli 1950-luvulla sen tulevaisuuden illuusiolla.
Yhdistynyt Saksa otti Göringin talon rahaministerin käyttöön.

Onko menneisyys meille pelkkää fiktiota? Yhtä totta kuin tulevaisuus?

    Ainakin Putinille se tuntuu olevan.

    Mutta toistaako historia itseään? Ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina, niin kuin Karl Marx kirjoitti. Ukrainan tapaukset eivät kuitenkaan ole farssi, paitsi ehkä tulevaisuudesta nähtynä ja Putinin ”maailmanvalloitusta” kuvattaessa. Mutta tulevaa ei vielä ole. Tragedian syvyys pelottaa.

    Kävelin meren rannalla.

    Kalatiira saalisti veden yllä, sen ääni kuului pitkälle.

    Tuli mieleen sana ”tiirailla”. Liittykö se jotenkin kalatiiraan, joka vedenpintaa tiirailemalla tarkkailee saaliin liikkumista?

    Asiantuntijat ennustivat keväällä 1972, että linnut katoavat kaatopaikaksi muuttuvasta Helsingistä ja pääkaupunkiseudulta ylisummaan. Mitä asiantuntijat tiesivät? Mitä pelkäsivät? Mihin halusivat vaikuttaa?

    Huomenna, eilen, tänään!

    Pihapiirissäni, naapurin tuijassa pesii sepelkyyhkypari. Ennen 1990-lukua sepelkyyhky oli tiheiden kuusikkojen lintu, jota ei kaupungissa nähnyt. Nyt näkee, jopa naapurin tuijassa.

    Asiantuntijat tietävät menneisyydestä paljon, tulevaisuudesta vähemmän. Emme tiedä kenen patsaita vuonna 2072 vaaditaan kaadettavaksi.

    Maailmantuskaa keventääkseni luettelen tässä viimeisten kevätviikkojen aikana kaupungissa, lähinnä pihapiirissä ja sen reunoilla, kahden ihmisen havaitsemia lintuja. Pääskyset, satakielet, punavarpuset ja monet kaupungissa pesivistä hyönteisyöjistä ovat vielä saapumatta.

    Kaupunki ei ole muuttunut kaatopaikaksi eikä turvekokkareiden limarannoiksi: talitiainen, sinitiainen, peipponen, varpunen, pikkuvarpunen, sepelkyyhky, mustarastas, punakylkirastas, räkättirastas, laulurastas, viherpeippo, punarinta, varis, kiuru, harakka, kalalokki, naurulokki, kalatiira, naakka, pajulintu, tikli, tiltaltti, västäräkki, sinisorsa, valkoposkihanhi, kanadanhanhi, kurki, tukkasotka, liejukana, nokikana, silkkiuikku, telkkä, kyhmyjoutsen, kottarainen, keltasirkku, rantasipi, kirjosieppo, haapana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Maailman rauha.
Moskovan kaupunki lahjoitti Oleg Kirjuhinin
veistoksen Helsingillle vuonna 1990.