Perspektiivissä

[todellisuus hahmotetaan]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Ihminen on sopeutunut elämään kolmiulotteisessa tilassa. Niin monet muutkin eläimet. Kaksiulotteisessa tilassa, vaikkapa paperin sivulla, olisi vaikeampi elää, ellei sitten tällaisia kirjoituksia pidetä elämänä.

    Fyysikot saattavat puhua monista muistakin ulottuvuuksista, mutta miten esimerkiksi 16-ulotteinen todellisuus pysyisi kasassa ja miten siellä osaisimme suunnistaa tästä tuonne etäämmälle. Millaiselta ”perspektiivi” näyttäisi 16-ulotteisessa tilassa? Vai olisiko niitä useampia? Ristiin rastiin toistensa yli kurkottavia?

    Sanotaan että aika on neljäs ulottuvuus. Aika tarvitaan, jotta tajuamme menneisyyden, tänäisyyden ja tulevaisuuden. Vertauskuvallisesti myös ajalla on perspektiivi. Menneisyydessä ”näkyvät” tapahtumat ovat pienempiä kuin juuri nyt ympärillämme tapahtuva, vaikka tosiasiassa asioiden tola saattaa olla toinen.

    Ihmistä kiehtoo vaistomaisesti perspektiivin tajuaminen, sen näkeminen. Siinä taitaa olla jotakin atavistista, mikä osaltaan liittyy tuohon ajan ulottuvuuteen. Kun kiskot yhdistyvät kaukaisuudessa yhdeksi pisteeksi, se havahduttaa tajuamaan missä menneisyys oli ja missä tulevaisuus saattaa olla.

    Jos ihmisen hermosto ei tajuaisi perspektiiviä, taiteilijoiden maalaukset olisivat toisenlaisia. Mitättömiä, väitän. No, monet modernistit ja kuvien kaatajat ovat maalanneet tauluja, joista perspektiivi puuttuu, mutta kenties juuri siksi, että tajuaisimme mitä tarkoittaisi jos emme näkisi asioiden ja esineiden mittakaavaa, suhdetta toisiinsa ja meihin, jotka katsomme niitä. Joidenkin taiteilijoiden mielestä todellisuus on atomistinen kaaos, jossa ei ole järkeä, ei edes perspektiiviä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Perspektiivi kiehtoo. On vaikea olla pysähtymättä pylväskäytävän tai palmujen reunastaman pyörätien äärelle nähdessään etäisyyteen pakenevat viivat; perspektiivi on pakko toistaa yhtä uudestaan valokuviin, vaikka niillä ei pysty enää sen enempää kertomaan. Olemme kuvamme.

    Onko perspektiivi, tilan tajuaminen, opittu asia vai syntymässä saatu?

    En tiedä tieteen vastausta, mutta ajattelen että perspektiivin tajuaminen on ihmisen (ja muidenkin eläinten) perimässä, aivojen hermosoluissa. Tai syntyvän lapsen aivoissa on ainakin valmius perspektiivin tajuamiseen: kun se on tajuttu, siitä ei voi oppia pois.

    Skotlannissa syntynyt Tom Gauld (s. 1976) piirtää absurdin, piikikkään huumorin sävyttämiä kirjallisuussarjakuvia The Guardian -lehteen. Joskus Gauldin vitsiä on melkein yhtä vaikea löytää kuin vitsiä Fingerporin stripeistä. Melkein aina Gauldin ironian tai sarkasmin kohteena on kirjallisuus ja kirjailijat.

    Viime lauantaina Gauldin sarjakuvassa esitettiin Kahden kirjailijan illuusio. Itse asiassa siinä oli vain yksi kuva. Kaksi kirjailijaa seisoo eri puolilla huonetta, kenties kirjahyllyn vieressä. Perspektiivi on korostetun voimakas. Etualalla on pienehkö kirjailija kirja kädessään, huoneen perällä suurikokoinen kirjailija suurempi kirja kädessään.

    Kuvateksti sanoo: Kirjailijat voivat näyttää eri kokoisilta, mutta he ovat identtisiä. Samoin he voivat tuntua ystävällisiltä kollegoilta, mutta he ovat nimettöminä haukkuneet toistensa romaanit lyttyyn somessa.

    Gauldin piirros huijaa ihmisen aivoja. ”Perspektiivivirheen” takia kirjailijat näyttävät eri kokoisilta, vaikka ovat täsmälleen yhtä pitkiä. Mittasin että ovat. Piirtäjän toinen letkautus sitten ironisoi kirjallisuuden jumalointia. Kirjailijoiden erilaisuus on Gaultin mielestä kulttuurinen perspektiiviharha.

Nyt tulen pakinani pointtiin.

    Vaikka tiedän, että Gauldin kuvassa kirjailijat ovat saman kokoisia, en pysty käskemään itseäni näkemään heitä saman kokoisina. Kuvaan piirretty perspektiivi on vahvempaa kuin tahtoni. Tästä päättelen, että perspektiivin näkeminen on aivoissa valmiina kun synnymme eikä siitä voi oppia pois vaikka kuinka tekisi mieli.

    Kuinka paljon meillä on aivoissa vastaavanlaisten ”rakenteiden” näkemisen alttiutta syntyessämme? On ollut muodikasta väittää, että lapsen aivot ovat syntyessään tyhjä kangas, jota sitten aletaan piirtää todellisuutta vastaavaksi ihmisen varttuessa. Nykyään, niin kuvittelen, tästä tyhjän kankaan ideasta on tingitty. Aivoissa saattaakin olla monia malleja tai niiden alkioita, jotka periytyvät miljoonien vuosia takaa. Biofyysinen menneisyys ohjaa meitä tahtomattamme.

    Amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky väitti aikanaan, että ihmisellä on syntyessään aivoissaan jonkinlainen ”universaali kielioppi”, jonka avulla hän oppii puhumaan ja kirjoittamaan jne. Kieltä ei tämän ajatuksen mukaan opita tyhjästä vaan hermosoluissa valmiina olevan mallin ohjaamana.

    Nykyään Chomskyn universaalia kielioppia ei kai pidetä todennäköisenä, mutta se tuntuu kuitenkin kiehtovalta hypoteesilta, samanlaiselta kuin perspektiivin tajuaminen kolmen ulottuvuuden tilassa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Entä sitten aika? Onko meillä sen tajuamiseen jokin synnynnäinen havaintoväline hermosoluissamme?

   Eipä taida olla.

   Ajan käsitys on muutenkin vaikea. Mitä se on? Stephen Hawking tähdensi, ettei luonnonlaeilla ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Mutta meidän elämässämme on menneisyys ja tulevaisuus, aivan kuten kolmiulotteisessa tilassa kaikki nähdään perspektiivissä.

   Onko niin etteivät eläimet miljoonien vuosien evoluutiossa ole tarvinneet päähänsä ”kellon rakennetta”? Kissa menettää ajantajunsa vaaniessaan peltohiirtä heinikossa. Ihminen sitä vastoin tarvitsee joka puolelle kellokoneita muistuttamaan paljonko kello on, joko pitää lähteä tai tehdä sitä sun tätä. Menettäisikö ihminenkin ajantajunsa ilman kellokoneiden tyranniaa?

    Tiedän kyllä yhden ihmisen, joka ei tarvitse kelloa tietääkseen paljonko kello on. Hän on Jack Reacher. Mutta fiktiivisiä henkilöitä ei lasketa merkittäväksi poikkeukseksi ihmiskunnan avarassa mitassa.

    Johtopäätös: Ihminen on tilansa herra ja aikansa vanki.

Kyösti Salovaara, 2024.

  

My Way

 [tai ei]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kyöstin polvi - ei Clairen.

Onko Helvettiin mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen optimisti 

 Onko Taivaaseen mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen pessimisti 

For what is a man, what has he got?

If not himself then he has naught

Not to say the things that he truly feels

And not the words of someone who kneels

Let the record shows I took all the blows and did it my way.

- Paul Anka: My Way, 1967. Alkuteos Comme d'habitude, 1967, sanat Gilles Thibaut ja Claude François, sävellys Jacques Revaux. 

 

Pitääkö synkistellä? Ottaa mallia suomalaisesta ”laatumediasta”, joka löytää yhä uusia dystopian merkkejä elämäntavastamme? 

    Seisommeko todellakin viimeisellä rannalla?

    Sunnuntai-iltana saavuin kotiin 13 tunnin ajomatkan jälkeen. Pieni puutarhani näytti villiltä, vähän ränsistyneeltä, mutta kahden viikon aikana sateet olivat huolehtineet kukkien kastelusta. Otin valokuvan ruukkukasveista, kello oli viittä vaille kymmenen.

    Istahdin kuistille, huokailin ja join oluen ja katselin vehmasta pihaa, vihreässä hämärässä loistavia kukkia. Ei kiirettä mihinkään, kaunis näytti kauniilta. Kehtasiko niin tuntea?

    En saanut mielestäni Hannu Mäkelän lausetta: ”Mutta muuten onnelliset loput tuntuvat olevan harvassa.” Luin sen lauantaina Mummo matkalla -blogista. Siinä Takkutukka esitteli Mäkelän novellikokoelman Tunturit puhuvat ynnä muita tarinoita (2023).

    Hannu Mäkelä (s.1943) jatkoi ajatustaan näin: ”Jos niitäkin ilmaantuu, ihminen voi huoahtaa edes hetken. Eikä täällä muu auta kuin mennä eteenpäin. Aina jossain tuolla, ehkä jo seuraavan korkean mäen takana, odottaa sittenkin se parempi elämä?”

    Eikö onnellisia loppuja ole enää muualla kuin saduissa? 

Pari viikkoa sitten kirjoitin ”yhteisestä mielenmaisemastamme”. Se on Rudy Ruckerin mielestä yhtä todellinen kuin fyysinen avaruus jossa synnymme, kävelemme, istumme, syömme ja kuolemme.

    Mutta siinä missä fyysisen todellisuuden voi kuvata ja mitata yksityiskohtiaan myöten ja missä tuon todellisuuden historian ja kehityskulut voi arvioida luonnontieteellisten lainalaisuuksien avulla, olemme aika avuttomia kuvailemaan mielenmaisemaamme, puhumattakaan siitä mistä se syntyy, mikä siihen vaikuttaa. Kuinka paljon minun mielenmaisemani eroaa muiden ihmisten mielenmaisemista? Kuinka paljon siinä on yhteistä? Ja jos siinä on yhteistä, mistä se on tullut minun päähäni ja sieluuni verrattuna muiden ihmisten mielenmaisemaan?

    Tätä sopii arvailla.

    Luultavasti kaikki se mitä luen ja mitä katson vaikuttaa mielenmaisemaani vähintään yhtä paljon kuin se mitä koen. Sitä paitsi useimmat kokemuksenikin suodatan tai määrittelen lukemani ja katsomani suodattimilla.

    Viime päivinä olen huomannut kuinka aggressiivisesti esimerkiksi Helsingin Sanomat haluaa muokata lukijoidensa mielenmaisemaa. Hesari synkistelee ja pelottelee; jos emme muuta tapojamme, hukka meidät perii, tai jos ei meitä, tulevat sukupolvet kuitenkin.

    Moista lukiessa ahdistuu. Olisi kiinnostavaa vierailla Helsingin Sanomien toimituksessa aurinkoisena kesäpäivänä. Siellä synkkyys on kaiketi niin mustaa, että keinovalot palavat täysillä myös keskellä päivää.

Kyösti Salovaara, 2023.

Sunnuntaina klo 21:55.

Ihminen elää aikojaan, lapsuudesta vanhuuteen.

    Huomasin sateisena päivänä tunturin juurella, että alan olla ikämies. Istun nojatuolissa pyrkimättä mihinkään. Sateen jatkuessa nuorempi väki tulee kärsimättömäksi; onpa tylsää, kuulen sanottavan.

    En minäkään pidä sateesta - mieluummin istun kahvilan terassilla ja seuraan ohikulkijoita jotka mennessään ja tullessaan rupattelevat Michelangelosta - mutta ei minulla ole kiire terasillekaan. Ei enää. Uutta voi kokea, mutta sen minkä vielä ehtii, sen ehtii. Saatan istua tuntikaupalla nojatuolissa ja miettiä maailman menoa, käännellä päässäni lauseita joita en koskaan kirjoita, tuntea tunteita joita en koskaan enää tunne. Kun nuori aikuinen on huolissaan seuraavan 40-50 vuotensa kokemusten kartuttamisesta, minä näen muutaman vuoden päähän. Minulle jokainen hetki on tärkeä; tai sen pitäisi olla mutta eihän hetkeen pysty todella tarttumaan vaikka kuinka yrittäisi.

    Ihmisen mieli kumartaa eteenpäin.

    Paul Ankan runossa sanotaan, että jos ei tunne itseään ei ole mitään.

    Tunnenko 76-vuotiaana itseni?

    Minutko? 

    ”Kuka minä olen?” kysyn minulta.

Luulen että median luoma synkkä kuva todellisuudesta on osittain keinotekoinen harha, myrkyllinen saippuakupla, sepitteellinen dystopia ihmisten kurittamiseen. Yksilöllisyyden nujertamiseen.

    Tietenkin kaikki voi mennä pieleen globaalisti, maailman mittakaavassa. Mutta yksityisten mielenmaisemien tasolla elämä jatkuu niin kuin se on aina jatkunut. Mitä enemmän Hesari heristää sormeaan sille mitä ei saa tehdä, sitä vähemmän ihmiset, erillään toisistaan, uskovat lehden moraalisaarnaan. 

    Nevil Shuten romaanissa Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1957) kerrottiin ihmisryhmästä, joka Melbournessa odotteli kaukana käydyn atomisodan synnyttämää säteilypilveä. Ihmiset tiesivät kuolevansa kohta.

    Petteri Taalas kertoo nuoruutensa peloista kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin (2021). ”Kävimme 1980-luvun alussa rauhanmarsseilla ja suunnittelimme vakavissamme muuttoa Uuteen-Seelantiin, minne ydinlaskeuma ei ehkä vaikuttaisi”, Taalas muistelee. ”Oli myös ilmiselvää, ettei lapsia näin vaaralliseen maailmaan uskaltaisi hankkia. Lisätuskaa tuottivat karismaattisista kristillisistä piireistä kuullut profetiat, joiden mukaan Neuvostoliitto miehittää Suomen ja orjuuttaa kansamme.”

   Miksi nuori pelkää? Ydinsotaa, kasvihuoneilmiötä, maailmanloppua?

   Siksi että hänen mielensä täyttää edessä olevien kokemusten odotus ja niiden mahdollinen tuhoutuminen. Nuorena odottaa koko ajan jotakin, ikään kuin tulevaisuutta ahnehtien. Jokainen uusi kokemus luo entistä voimakkaamman odotuksen sen toistumisesta. Mutta se mitä ei odottaessa huomaa, on ajan kuluminen. Tulevien kokemusten odottaminen kuluttaa kuin salaa elämänaikaa niin, että yhtä äkkiä huomaa olevansa vanha ja tajuavansa, ettei enää kannata himoita tulevia kokemuksia vaan keskittyä nykyhetkeen.

    Mutta onko se mahdollista, oikeasti?

Istun nojatuolissa ja mietin.

    Pitäisikö tehdä jotain?

    Lukea jotain?

    Lähteä jonnekin?

    Syödä jotain?

    Imuroida lattia?

    Olenko etuoikeutettu kun saan istua miettimässä? Olenko tyhmä kun en tajua kuinka lähellä Hesarin lupaama maailmanloppu on? Pitääkö peruuttaa kaikki suunnitellut matkat ja nekin joita ei ole suunniteltu?

    Istun nojatuolissa, huolestun, ahdistun…

Pitäkää tunkkinne!

    Minäpä kirjoitan pakinan.

    Aloitan sen versioimalla Lentävää kalakukkoa. En tosin tiedä kumpaan lauseeseen pitäisi liittää pessimistin, mihin optimistin leima - Taivas vai Helvetti?.

    En muutenkaan tiedä mitä optimismi tarkoittaa vuonna 2023.

    Pessimistillä on helpompaa.

    Hei haloo, taidankin ryhtyä ”kostokuluttajaksi”, koska Hesari piirtää lukijoistaan tuollaisen halventavan karikatyyrin, ikään kuin variksenpelättimeksi. Pieni kiusa olkoon suuri: "Kyösti Salovaara, Luk, tuotepäällikkö, eläkkeellä, kostokuluttaja."

    Täältä tullaan, ostosparatiisit siellä sun täällä!

Kyösti Salovaara, 2023.

Entä jos olisi vain yksi tie?

        

  

Hetken sietämätön pikaisuus

 [kohta vai äsken?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kemijärvi maanantaina, iltakymmeneltä.
Entäpä tiistaina?

Ihmiselämä eletään vain kerran, siksi emme voi koskaan todeta, mikä päätöksemme oli hyvä, mikä huono, olemmehan kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran.

…

Maailman kaikkien ihmisten veljeys on luotavissa vain kitschin varaan. Kukaan ei tiedä sitä poliitikkoja paremmin. Kun lähellä on kamera, he juoksevat oitis lähimmän lapsen luo, nostavat tämän ilmaan ja suutelevat tätä poskelle.

…

”Pysy tuossa asennossa!” kiljaisi kameramies ja kävi polvilleen. Näyttelijätär suuntasi katseensa kameran objektiiviin. Kyyneleet kierivät hänen poskillaan.

…

Niin, onni on toistumisen kaipuuta, tuumi Tereza.

…

Sitten kaikki menivät yläkertaan ja omiin huoneisiinsa.

-   Milan Kundera (1.4.1929-11.7.2023)

Hetkessä maailma muuttui, sanotaan.

    Mutta muuttuiko?

    Kävelen Pyhätunturin juurella Aittakurun kaksi miljardia vuotta vanhojen kivien "käytävässä". Kovakin kivi murenee. Mutta vanhat merkit pysyvät. Jääkausi kesti ”hetkisen”, kaiketi noin 100 000 vuotta. Missä perhonen silloin lepatti siipiään? 

    Kerrotaan että tuntureilla jääkausi suli melkein paikalleen. Noin 10 000 vuotta sitten. Siinä vierähti tovi. Joet uursivat maisemaa. Valtavat vesivirrat kuluttivat kvartsiittilohkareita, jotka pilkkoutuivat pakkasen, lämmön, lumivyöryjen ja muuttuvien hetkien johdosta kuin ihmisen asettelemaksi kivipuistoksi.

    Noita hetkiä ei kukaan tarkkailut. Ei kirjoittanut vastaväitteitä paikallislehteen eikä puhunut suutaan puhtaaksi illan A-studiossa.

    Yleensä kohta on äsken mutta entä tuolloin, kymmenentuhatta vuotta sitten?

On vain yksi historia, Milan Kundera tuntuu sanovan: se mikä tapahtui, ei sitä jonka olisi ehkä haluttu tapahtuneen. Toiveunia on kaikenlaisia. Vaikka tiedämme ettei kerran tehtyä päätöstä tai valintaa voi peruuttaa, puhumme ikään kuin se olisi mahdollista. Päätösten seuraukset voi toki kääntää uudelle tolalle tekemällä uusia valintoja, mutta kerran tehty on tehty ja sillä hyvä. Aika kulkee yhteen suuntaan vaikka ajatus palaa menneeseen.

   Historian voi viedä käräjille, mutta ei se tuo oikeutta entiseen menoon, kenties vaimentaa omantunnon kolkutusta, klop ja klip. Hovioikeus ei anna valitusoikeutta äskeisen uusintamiseen äskeisyydessä ja siihen on tyytyminen.

    Silti ajattelemme kiehtovan ristiriitaisesti.

    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera kirjoitti Olemisen sietämättömässä keveydessä (1983). Mutta hänen romaaninsa Tereza esittää ”vastaväitteen”: vain toistuneet hetket luovat onnen mahdollisuuden. Se mikä tapahtuu vain kerran, menetetään; se mikä toistuu, koetaan kenties jopa onnen hetkenä, jonka tajuaa juuri silloin, ei äsken eikä kohta.

    Sekin hetki karkaa käsistä kuin ilmapallo lapsen sormista.

Onko eilen ajattelemasi asia edelleen osa mieltäsi, kysyy amerikkalainen matemaatikko Rudy Rucker kirjassaan Mieli ja äärettömyys (1995). Rucker jatkaa ”humoristisia” kysymyksiä: ”Jos käytät omistamaasi tietosanakirjaa, ovatko tuon tietosanakirjan tiedot osa mieltäsi? Onko uni, jota et muista, todella olemassa? Kuinka voit sisäistää kokonaisen kirjan, vaikka luet sitä vain sana kerrallaan?  Olisivatko matematiikan totuudet edelleen olemassa, vaikka maailmankaikkeus katoaisi? Oliko Pythagoraan lause olemassa ennen Pythagoraa? Jos kolme ihmistä näkee saman eläimen, eläintä sanotaan todelliseksi – entä jos kolme ihmistä näkee saman idean?”

    Fysikaalinen avaruus on kehojemme paikka. Yhteinen mielenmaisema on ajatuksiemme kehto. Näin Rucker ajattelee, mutta mitä se tarkoittaa yksilön kannalta? Voin toki ostaa lentolipun toiselle puolelle maailmaa, toisenlaiseen fyysiseen maisemaan, mutta onko mahdollista aidosti ”ostaa lippu” toisenlaiseen kulttuuripiirin, toisenlaiseen arvosfääriin, toisenlaiseen mielen kokemukseen?

   Teeskentelijä sanoo, että tietysti on. 

   Mitä sanoo realisti? Entä skeptikko?

Kyösti Salovaara, 2023.

Aittakuru tiistaina.
Entäpä maanantaina 5000 vuotta sitten?

Modernissa hetkessä virtuaalitodellisuus on kaikkialla.

    Joskus tuntuu, että ihmiset keskittyvät minuutin mittaiseen todellisuuteen, joka ulottuu kaikkialta kaikkialle. Kun heiltä, ihmisiltä kysytään 30 vuotta sitten tapahtuneista asioista, he eivät tiedä mitään, koska nyt-hetki keskittyy nyt-hetkeen. Nyt on nyt, sen pässinpääkin oivaltaa.

    On kiehtovaa että tekniikka antaa niin paljon mahdollisuuksia perata nyt-hetkeä yhä uudestaan ja uudestaan. Toistetaan, hidastetaan, mutustellaan nyt-hetkeä videoin ja äänin, tiedonvirtaa mulkaten, eri suuntiin käännellen - ja sitten siirrytään seuraavaan nyt-hetkeen, sitä toistaen, sitä hidastaen.

    Urheilukilpailujen tv-lähetykset, suorat striimaukset ovat täynnä nyt-hetken toistoa. Olemme etuoikeutettuja. Meidän ei tarvitse tehdä johtopäätöstä tuosta tai tästä suorituksesta hetkessä, sekunnissa, sekunnin sadasosassa vaan yhä uudelleen kerrottujen toistojen jälkeen. Urheilukilpailu ei ole enää filosofisesti suora, kerran tapahtunut suoritus vaan harkittu ”elokuva”, jossa meille rakennetaan suoritusta selittäviä erilaisia kuvakulmia, erilaisia aikamuotoja ja efektejä.

     Tämä on kiehtovaa, mutta samalla vaarallista, kenties. Katsomalla toistuvia hidastuksia, unohdamme että tositilanteessa meidän on tehtävä päätöksiä ja valintoja niin ettei niitä voi hidastuksen nähtyään tehdä uudestaan ikään kuin valintaa ei olisi vielä tehtykään; on harhaa että oikeassa elämässä kohta-hetken voi huoleti palauttaa äsken-hetkeen ja aloittaa kaiken alusta.

    Kiehtovaa, mutta… petollista harhaa.

Jalkapalloa tv:stä (ja nettilähetyksistä) seuraavat tietävät kuinka hienosti ja monipuolisesti jopa 60 kameralla kuvatut pelit aukeavat katsojalle viimeistäkin yksityiskohtaa myöten. Sitä mitä et ehdi huomata, se sinulle toistetaan monta kertaa, niin että taatusti näet miten maaliin johtanut pukkaus tapahtui, miten sitä valmisteltiin, miten puolustajan pää oli hieman väärässä kohtaa, ja miten hyökkääjä oikealla hetkellä salaa painoi toisella kädellään puolustajaa olkapäästä niin ettei tämä päässyt hypyssään riittävän korkealle.

    Sen jälkeen kun VAR-tuomari (video assistant referee) otettiin tosihetkessä peliä tuomaroivan tuomarin avuksi, jalkapallon ”hetki” muuttui toisenlaiseksi. VAR-tuomari tarkkailee ohjaamossaan peliä videoruuduillta, hidastuksia ja toistoja ja ilmoittaa heti kun pelissä on hetki sitten tapahtunut ”jotakin” mitä kentällä olevan tuomari ei ehkä ole huomannut.

    VAR-tuomari tukee tosihetkessä tapahtuvia päätöksiä viipeellä, antaa mahdollisuuden perua tuomiota, ja siirtää kohta-hetken ikään kuin äsken-hetkeen ja todellisuuden aikaviiva muuttuu. Nykyään hyökkääjän iso nenä riittää paitsiotuomioon, vaikka tuolla hetkellä hyökkääjän jalat ja muu keho olisikin virtuaalisen paitsiolinjan paremmalla puolella. VAR-tekniikalla kaikki yksityiskohdat paljastetaan, sekin että hyökkääjällä sattui tuolla hetkellä pää olemaan väärässä asennossa suhteessa paitsiolinjaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Olen tänä kesänä katsonut jalkapalloa ”luonnossa”, ilman VAR-tuomareita ja telkkarin hidastuksia, kolme kertaa Arto Tolsa areenalla Kotkassa kun KTP on pelannut kotiotteluitaan.

   Suosittelen jokaiselle jalkapallofanille.

    Kun katsot peliä kentän laidalla näet vain sen minkä ehdit nähdä. Katseesi on usein ”väärässä” kohteessa kun maali syntyy, kun kentällä tapahtuu koiruuksia, kun pelaaja juoksee paitsioansaan. Sitä paitsi istut yhdessä paikkaa etkä voi seurata tapahtumia yhtä läheltä kuin kentän yli ja sen reunalla koko ajan siirtyvä tv-kamera seuraa.

    Mutta ”luonnossa” koet pelin voimakkaasti, ja ehkä tajuat että tällaistahan elämä on: näet siitä vain oman käsityksesi ilman ”VAR-tuomareiden” jälkiviisasta arviontia. Peli on juuri tässä, ei muualla, juuri nyt, ei äsken.

    Kotkassa tunnelma on tietysti omansa kaltainen, innostava, mukana elävä. Kun Jari Korkki kysyi Tampereen Ilveksen valmentajalta lehdistötilaisuudessa millaista oli pelata Kotkassa, Toni Kallio vastasi, että nurmi oli mainiossa kunnossa ja yleisö hyvää; siis tavanomaisen ”inhottavaa”, Kallio lisäsi naurahtaen. 

     Minä olen kolmessa pelissä yllättynyt suomalaisten tuomarien laadukkaasta toiminnasta. He pystyvät näköjään hetkessä tekemään ”oikeita” päätöksiä ja luomaan tasapainoisen linjan pelin ”ohjaamiseen”. Vai muutaman kerran näin tilanteen eri tavalla ja jäin kaipaamaan VAR-tuomaria ja uudelleen toistettuja videopätkiä.

    Ilman VARia jalkapallotuomari on todella vaativassa roolissa. Mutta ihailtavan hyvin he näyttävät pärjäävän. 

    Tällä en tarkoita, etteikö VAR olisi hyödyllinen apu kovien ja tärkeiden pelien tuomaroinnissa. Tosiasia sitten on, että se muuttaa sekä pelin että tuomaroinnin asetelmaa, fair playn logiikkaa. Pelaajat tietävät, että VAR vahtii peliä ja osaavat jo käyttää tätä tieto taktisesti hyväkseen.

    Tv-lähetysten hidastukset ja hyvin valitut lähikuvat opettavat meidät johonkin, mikä ei ole oikeassa todellisuudessa mahdollista. Ne saavat meidät uskomaan, että oikeassa maailmassakin kaiken voi toistaa ikään kuin palauttamalla kohta-hetken äsken-hetkeen ja aloittamalla vaikkapa päätöksen tekemisen alusta. Murmelihetket ovat elokuvassa mahdollista, vaan eivät todellisuuden erilaisilla pelialustoilla, parlamenttien komeissa saleissa ja maailmankauppaa käyvien suuryritysten maisemakonttoreissa.

   Kohta tämäkin pakina on valmis.

   Äsken siis.

Kyösti Salovaara, 2023.

KTP vs Ilves, 8.7.2023, 0-0.

Huomenna, eilen, tänään

 [tiiraillen]

Kyösti Salovaara, 2022.
Iloisemmat "turvatakeet"!

Maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin.

Järjestäytyneen ja elävän Euroopan sivistykselle antama panos on välttämätön, jotta rauhanomaiset suhteet kyetään säilyttämään

- Ranskan ulkoministeri Robert Schuman 9.5.1950.

Laulaja Yonan ja Samuli Edelmannin suutelukuva sai somen sekoamaan – Yona paljastaa nyt totuuden kohutun kuvan takaa.

- Otsikko Ilta-Sanomissa 6.5.2022.

Linnut jättävät Helsingin ja koko pääkaupunkiseudun, sanovat asiantuntjat. Lintujen mentyä ovat limaiset rannat hiljaisia, entiset suot pölyisiä turvekokkareita ja lehdot kaatopaikkoja.

-Helsingin Sanomat 8.5.1972.

We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.

- Vera Lynn vuonna 1939 Ross Parkerin ja Hughie Charlesin laulussa.

Jos myöhästyy junasta, juna menee pois mutta nykyhetki jää.

    Mutta miten nykyhetki pitäisi määritellä? Onko sitä? Vai ajelehdimmeko menneisyyden ja tulevaisuuden rajapinnassa lujaa otetta saamatta?

    Ihminen tykkää lineaarisista ”rakenteista”. Vittorio de Sican filmin Eilen, tänään, huomenna nimi (1963) kuvasti lineaarista aikakäsitystä. Mitä tapahtuu, kun aikatasojen järjestystä muuttaa? Onko otsikossa Huomenna, eilen, tänään raastava ristiriita, joka tuntuu epämiellyttävältä? Eihän tänään ala huomisesta vaan eilisestä.

    Vai alkaako sittenkään?

Norjalais-ranskalainen matemaatikko Ivar Ekeland kuvaa teoksessaan Ennakoimattoman matematiikka (1984, suomennos 1989) kahta erilaista aikakäsitystä. Aikaa ei pysty ilmaisemaan matematiikalla. Ajan perimmäinen luonne jää matematiikan ulkopuolelle: se pystyy ilmaisemaan vain jännitteen menneisyyden ja tulevaisuuden, kahden äärimmäisyyden välillä.

    Ekeland sanoo, että Odysseia ja Ilias kuvastavat kahta ääripäätä, erilaista käsitystä ajasta. Odysseiassa aika on yksi kokonaisuus: ”Nykyhetki kutsuu esiin tulevaisuuden ja viittaa menneisyyteen. Tulevaisuus ilmoitetaan ja ennustetaan, menneisyys määrää nykyisyyden.”

    Iliaan Akhilleus sitä vastoin elää pelkästään nykyhetkessä: ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.”

    ”Yhtäällä jatkuva muuttuminen”, Ekeland kirjoittaa, ”missä nykyhetki rakentaa tulevaisuuden arvaamattomalla tavalla. Toisaalla taas ikuinen nykyisyys, missä ajan kuluminen on vain näennäistä, missä pyörii ennakolta nauhoitettu ohjelma niin kuin mekaanisen pianon ääninauhalla.”

    Kumman aikakäsityksen mukaisesti Euroopassa ja Suomessa tänään eletään? Onko ikuisesti samaa toistavan mekaanisen pianon melodia särkynyt?

Suurista ajatuksista pienempiin.

    Nykyaika tulkitsee menneisyyttä jatkuvasti uudesti, tarkentaen, ymmärtäen, havahtuen. Mutta 2020-lukuun kuuluu myös moraalinen närkästyminen. Historian ei anneta olla paikallaan, siellä missä se tapahtui vaan menneisyydestä elämään jääneitä kulttuurin ”merkkejä” - sanoja, kirjoja, patsaita, lauluja, kuvia - halutaan nyt sisäistetyn moraalin ja arvon mukaisesti jopa poistaa näkyvistä. Ajatellaan että nykyhetkessä on helpompi elää kun sulkee silmät menneisyyden kauhuilta ja epäoikeudenmukaisuudelta.

    Helsingin Sanomissa oli 5.5.2022 artikkeli paheksuttavien patsaiden kohtalosta: pitäisikö ne tuhota vai häivyttää muuten pois silmistä. Artikkelissa mm. kerrottiin Kotkassa sijaitsevasta Lenin-patsaasta. Neuvostoliitto määräsi Tallinnan kaupungin luovuttamaan patsaan ystävyyskaupungilleen v. 1979. Neuvostoliiton ei tarvinnut määrätä Kotkaa vastaanottamaan patsasta; kaupunki sopeutui YYA-hengessä tilanteeseen.

    Pitäisikö Lenin-patsas viedä kaatopaikalle, ikään kuin keskisormea Putinille ja venäläiselle aggressiolle näyttäen? Tätä Kotkassa on vaadittu, mutta päätöstä ei ole tehty suuntaan eikä toiseen. Muistaakseni Kotkan (entisen) työväentalon tiiliseinässä on muistolaatta, jossa kerrotaan Leninin vierailleen työväentalossa Venäjän vallankumouksen edellä.

    Työväentalon tiiliseinä ei ole kuitenkaan ole alkuperäinen, sillä Neuvostoliitto pommitti työväentalon sirpaleiksi maailmansodan aikana.

Kyösti Salovaara, 2017.
Luis Auguste Lévéquen veistos Nympfe (1866)
Tuileries-puistossa Pariisissa.
Onko veistos seksistinen, mies-katseen haavoittama ja nykyaikaan sopimaton?

Hesari otsikoi artikkelinsa provosoivasti: Lenin-patsaita boikotoidaan nyt, koska auton tankkaamatta jättäminen olisi suomalaisille liian rajua, sanoo Lenin-museon johtaja.

    Ei pidä provosoitua kun provosoidaan, sanoi Mauno Koivisto.

    Mutta eikö Putinin tapporetki Ukrainaan ole jo riittävä provokaatio? Patsaat nurin ja Leninin kootut roviolle?

    Kirjoitin Helsingin Sanomien artikkeliin tämmöisen kommentin:

    Kun patsaita ja kenties myös maalaustaideteoksia poistetaan (halutaan poistaa) sillä perusteella että taideteoksen kohde on myöhemmin paljastanut "pahikseksi", tämä todistaa, että Sartre oli oikeassa sanoessaan, että "merkityksiä ei maalata eikä sävelletä". Maalauksen ja sävellyksen voi aina tulkita monella tavalla, jopa Picasson Guernican.

Tässä mielessä patsaiden poistaminen on aika tyhmää. Kun esimerkiksi Kolumbuksen patsas poistetaan (on kai poistettu jostain), niin katoaako jonnekin se tosiasia että Kolumbus - olipa pahis tai sankari - vaikutti Amerikan löytymiseen.

Pikemminkin pitäisi patsaan viereen laittaa selvitys siitä miten sankarista onkin myöhemmin paljastunut pahis, kun kaikki tieto on tiedossa. Näin katsoja voisi miettiä, mitä taiteilija on yrittänyt sanoa ja mitä jättänyt sanomatta.

Voihan Kolumbuksen tai Leninin patsas olla esteettisesti arvokas, vaikka ei pystykään kertomaan millaisia pahiksia Kolumbus tai Lenin olivat. Vai saako vain "täydellisistä" ihmisistä veistää patsaita ja maalata tauluja? Jos, niin mistä heitä löytää?

Kyösti Salovaara, 2021.
Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema
Aleksanteri toisen muistomerkki (1894) Senaatintorilla.
Hyvä keisari Suomelle, muille despootti?

Olenko sinisilmäinen ja tekopyhä kun sanon ettei menneisyydestä säilynyttä kulttuuria, sen ”merkkejä” pidä ryhtyä sorkkimaan, ei parantelemaan mutta ei liioin pahentelemaan?

    Menneisyydestä jäljellä oleva ei ole mennyttä vaan osa nykyhetkeä. Jos nykyihminen ei kestä, jos hänen ehdoton moraalinsa ei siedä menneisyyteen liittyvän totuuden kuulemista eikä näkemistä, miten hän pystyy toimimaan rationaalisesti eksistenssissään?

    Lenin-museon johtaja Kalle Kallio heittää, että Suomelle ”hyvänä keisarina” patsaan Helsingin keskustaan Senaatintorille saanut Aleksanteri II oli täydellinen despootti. Silti, näin sanon, Aleksanteri II on osa Suomen historiaa ja koska patsas on aikanaan veistetty, se kertoo yhä jotakin sekä menneisyydestä että nykyhetkestä.

    Lainaan itseäni syyskuulta 2013:

    Helmikuussa 1935 ryhdyttiin Berliinin keskustaan rakentamaan Hermann Göringin johtamalle ilmailuministeriölle mahtavaa toimistorakennusta.

    Ernst Sagebielin suunnittelema rakennus oli valmistuessaan Euroopan suurin toimistorakennus. Mies vastasi myös Tempelhofin lentokentän mahtiarkkitehtuurista.

    Toinen maailmansota jakoi sitten Saksan ja Berliinin. Göringin toimistopalatsi jäi DDR:n (Saksan demokraattinen tasavalta, Itä-Saksa) puolelle.

    Vastasynnytetyn DDR:n pääministeri Otto Grotewohl palkkasi 50-luvun alussa Max Lingnerin maalaamaan sosialistisen saksan tulevaisuutta kuvittavan 18 metrisen seinämaalauksen Göringin rakentaman rakennuksen pohjoisen holvikäytävän seinälle. Seinämaalauksen kuvissa perheet ja työ, kaupunki ja maaseutu, työläiset ja johtajat kohtasivat toisensa idyllisessä sopusoinnussa. Kuin seinään jäykistetty haave.

    DDR:n aikana rakennukseen keskitettiin useita ministeriöitä. Göringin haamua ei kukaan pelännyt.

    Kun Berliinin muuri kaadettiin 1989 ja Saksa jälleenyhdistyi lokakuussa 1990, Göringin palatsin valtasi DDR:n kollektiivista omaisuutta yksityistävä virasto Treuhand, jota johti Detlev Rohwedder. Kun Punainen armeijakunta murhasi Rohwedderin, Göringin rakennuttaman toimistokompleksin nimeksi muutettiin Detlev-Rohwedder-Haus.

    Treuhandin tehtyä tehtävänsä, talo annettiin Saksan valtionvarainministeriölle.

    Max Lingnerin seinämaalaus muistuttaa ohikulkijaa faktan ja fiktion rajankäynnistä. Kuinka pitkälle propagandaa voi venyttää ennen kuin yhteys todellisuuteen katoaa?

Kyösti Salovaara, 2012.
Herman Göring rakennutti natsihallinnolle 1935.
Sosialistinen DDR koristeli 1950-luvulla sen tulevaisuuden illuusiolla.
Yhdistynyt Saksa otti Göringin talon rahaministerin käyttöön.

Onko menneisyys meille pelkkää fiktiota? Yhtä totta kuin tulevaisuus?

    Ainakin Putinille se tuntuu olevan.

    Mutta toistaako historia itseään? Ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina, niin kuin Karl Marx kirjoitti. Ukrainan tapaukset eivät kuitenkaan ole farssi, paitsi ehkä tulevaisuudesta nähtynä ja Putinin ”maailmanvalloitusta” kuvattaessa. Mutta tulevaa ei vielä ole. Tragedian syvyys pelottaa.

    Kävelin meren rannalla.

    Kalatiira saalisti veden yllä, sen ääni kuului pitkälle.

    Tuli mieleen sana ”tiirailla”. Liittykö se jotenkin kalatiiraan, joka vedenpintaa tiirailemalla tarkkailee saaliin liikkumista?

    Asiantuntijat ennustivat keväällä 1972, että linnut katoavat kaatopaikaksi muuttuvasta Helsingistä ja pääkaupunkiseudulta ylisummaan. Mitä asiantuntijat tiesivät? Mitä pelkäsivät? Mihin halusivat vaikuttaa?

    Huomenna, eilen, tänään!

    Pihapiirissäni, naapurin tuijassa pesii sepelkyyhkypari. Ennen 1990-lukua sepelkyyhky oli tiheiden kuusikkojen lintu, jota ei kaupungissa nähnyt. Nyt näkee, jopa naapurin tuijassa.

    Asiantuntijat tietävät menneisyydestä paljon, tulevaisuudesta vähemmän. Emme tiedä kenen patsaita vuonna 2072 vaaditaan kaadettavaksi.

    Maailmantuskaa keventääkseni luettelen tässä viimeisten kevätviikkojen aikana kaupungissa, lähinnä pihapiirissä ja sen reunoilla, kahden ihmisen havaitsemia lintuja. Pääskyset, satakielet, punavarpuset ja monet kaupungissa pesivistä hyönteisyöjistä ovat vielä saapumatta.

    Kaupunki ei ole muuttunut kaatopaikaksi eikä turvekokkareiden limarannoiksi: talitiainen, sinitiainen, peipponen, varpunen, pikkuvarpunen, sepelkyyhky, mustarastas, punakylkirastas, räkättirastas, laulurastas, viherpeippo, punarinta, varis, kiuru, harakka, kalalokki, naurulokki, kalatiira, naakka, pajulintu, tikli, tiltaltti, västäräkki, sinisorsa, valkoposkihanhi, kanadanhanhi, kurki, tukkasotka, liejukana, nokikana, silkkiuikku, telkkä, kyhmyjoutsen, kottarainen, keltasirkku, rantasipi, kirjosieppo, haapana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Maailman rauha.
Moskovan kaupunki lahjoitti Oleg Kirjuhinin
veistoksen Helsingillle vuonna 1990.

Jalkateräni kokoinen maailma

 [tilasta toiseen]

Kyösti Salovaara, 2022.

Aika kuljettaa meitä samalla tavalla, nukkavierun elämän jokaisena päivänä. Mutta sitten tulee hetki, jolloin meidän on itse kuljetettava sitä.

- Camus

Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.

- Sartre

Otin puhelimen taskusta. Puhelin näppäsi vahingossa valokuvan.

    Seisoskelin Guadalquivir-joen rantaa myötäilevällä kävelytiellä Córdobassa. Joki kohisi runsaiden kevätsateiden jälkeen; aurinko paistoi mutta tuulenvire viilensi ilman.

    Vahingossa otetussa kuvassa näin jalkateräni lujalla kävelytiellä.

    Otin toisen kuvan, tarkoituksella.

    ”Tässäkö koko elämän kuva”, ajattelin.

    Mieleen tuli Franz Kafka.

Kysymys on tilasta. Jokaisella meillä on. Enemmän tai vähemmän. Yleensä vähemmän.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

    Näin Kafka kirjoitti miettiessään.

    Olla onnellinen kun pieni pala maata jalkojen alla riittää. Ei tarvetta hamuta lisää.

    Mutta tässä on toinenkin ulottuvuus. Kun jalat siirtää toiseen paikkaan, on taas jalkateriensä tilan hallitsija. Tätä voi jatkaa loputtomiin ja viimein omistaa hetkellisesti koko maailman.

    Mutta sitä Kafka ei tarkoittanut. Enkä minä.

    Kafka opasti tyytymään vähään. Jalkaterien kokoiseen maailmaan.

    Tuo kuulostaa kyllä understatementilta.

    Hilpeän apeasti olen samaa mieltä.

Mene merelle ja aja karille, sanotaan kun suututaan.

    Kaikki tilat, avaratkin, ovat piileviä ansoja täynnään.

    Hitlerin ja Putinin mielestä heidän jalkansa olivat liian suuret mahtumaan Saksan ja Venäjän tilaan. Tilaa piti saada lisää, elintilaa. Mutta saadakseen jotakin, pitää ottaa toiselta pois eikä toinen tykkää, että jalkaterien alta viedään viimeinenkin hiekkajyvänen.

    Ilmassa ei voi seisoskella.

    Metaversumi ei tähän pulmaan auta.

    Mene merelle ja aja karille. Hitler meni, metaforana. Putin meni, konkreettisesti. Kari odottaa laivaansa. Saalis metsästäjää. Pilvi vuorenrinnettä jonne pudottaa vetensä.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Aika kuljettaa kunnes siitä pitää ottaa kiinni ja ryhtyä kuljettamaan aikaa, Albert Camus kirjoitti. Jean-Paul Sartre puolestaan sanoi, että pitää valita itsensä ajassaan, koska aikaa ei voi valita.

    Tarkoittivatko molemmat intellektuellit tilaa, jossa ihminen elää halusipa tai ei?

    Muuta tilaa ei ole. Kuin se jalkojen alle peittyvä.

    Camus kuulostaa hieman yhteiskunnalliselta. ”Meidän” on ryhdyttävä kuljettamaan aikaa. Siis tehtävä muutos. Minkälainen muutos, se jää harkittavaksi.

    Kun ihminen valitsee itsensä omassa ajassaan, mitä hän valitsee? Sartre ei kaiketi tarkoittanut hedonistista eikä narsistista valintaa, keskittymistä oman navan kaiveluun. Myös Sartre ajatteli muutosta. Sen voi tehdä vain jos tietää missä seisoo ja mitä jalkojen alla on.

    Mikä onni onkaan… käsittää että oma tilasi on jalkateriesi kokoinen, veitpä ne, jalkasi, minne tahansa!

Kyösti Salovaara, 2022.
Plaza de la Corredera, Córdoba.

Onkohan virtuaalista tilaa olemassa?

    Miten sen todentaisi?

    Yksi testi on ottaa valokuva, niin kuin kännykkäni vahingossa otti, omista jalkateristään virtuaalimaailmassa. Mutta, miten se tehdään? Miten pääsen seisoskelemaan metaversumiin bittivirran viereiselle jalkakäytävälle?

    En todellakaan tiedä. Tiedätkö sinä?

    Jos kukaan ei tiedä, onko metaversumia edes olemassa? Onko se pelkkä huijaus, jolla ihmiset addiktoidaan pois konkreettisesta todellisuudesta? Uudenlaista oopiumia kansalle?

    Mistä ei voi puhua, siitä vaikeneminen. Minne ei voi astua, sitä ei olekaan.

    Onko tämä looginen lopputulema metaversumista?

    Virtuaali-intoilijoita riittää. Mutta jotkut epäilevät. Sillä vain ne ajatukset ovat olemassa, jotka ovat jalkateriesi peittämän maapalan kokoisia.

Muutama päivä sitten istuin Granadassa erään puistikon reunassa kahvilassa. Puistikon ja kahvilan välissä kulki vilkas katu, busseja ja henkilöautoja virtanaan.

    Puolenpäivän aikaan tunnelma oli leppoisa, busseista ja autoista huolimatta.

    Puiston plataanit olivat hiirenkorvalla. Vihreiden läikkien välistä näkyi Sierra Nevadan lumisille huipuille. Tarjoilija toi oluen lisäksi pienen tapasleivän, talon piikkiin.

    Muutaman pöydän päässä istui miesporukka, herrasmiehiä kiireestä kantapäähän. Joku heistä joi valkoviiniä, joku olutta, joku kahvia. Kun he poistuivat ja sanoivat hyvästit toisilleen, tuntui että miehillä oli tapana perjantaisin keskipäivän aikaa tavata tuossa kahvilassa, missä yksi joi valkoviiniä, toinen olutta ja kolmas kahvia.

    Olisi voinut kuvitella, että harmaapartainen miekkonen oli yliopiston professori, emeritus, aiheenaan kenties historia, jota Granadassa ja Espanjassa riittää. Toinen miehistä, hieman vaatimattomampi ulkomuodoltaan, näytti logistikkainsinööriltä ja kolmas saattoi olla eläkkeellä oleva pienyrittäjä.

    Miehet hymyilivät toisilleen pois kävellessään, hetkeksi erotessaan, huudahtivat jotakin. Ensi perjantaina taas kohdataan, saman plataanin varjossa ja keskustellaan siitä tilasta, joka jää jalkaterien alle. Pohditaan historiaa, vuorten taakse piiloutuvia tarinoita ja mietitään, ehkä, kuinka suurilla saappailla Putin aikoo Eurooppaan tallata.

    Miehiä katsellessa, puolenpäivän aikaan, perjantaina, Sierra Nevadan lumisten huippujen katveessa, ajattelin että he olivat onnellisia tajutessaan että maa jolla seisomme ei voi olla suurempi kuin ne kaksi jalkaa, jotka sen peittivät.

    Kävi kateeksi. Kunpa minäkin osaisin tunnistaa oman tilani jalkojen alla.

Pitäisi ja ei.

    Vanhat rakennukset ovat tilan muistomerkkejä. Avaralla torilla tila muuttuu ajaksi ja perspektiiviksi. Sellaiseksi joka on kuljettanut nukkavieruja ihmisiä. Córdoban Plaza de la Corredera periytyy 1600-luvulle. Tyylikkään aukion reunassa sijaitsi aikanaan kaupungintalo ja vankila: vallankäytön ääripäät. 

    Jokainen rantaan sortuva laine tikittää sekuntikellon aikaa, maailmankellon tuhatvuosia.

    Meren historiaa ei näe eikä kuule, ellei kuuntele pieniä hetkiä. Kuitenkin sen tietää, jos uskoo etteivät meret syntyneet eilen eikä toissapäivänä.

    Niin paljon on kirjoitettu. Niin vähän luettu. Vielä vähemmän ymmärretty.

    Mutta Kafkan sanoin apean hilpeästi: ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Kyösti Salovaara, 2022.