Perspektiivissä

[todellisuus hahmotetaan]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Ihminen on sopeutunut elämään kolmiulotteisessa tilassa. Niin monet muutkin eläimet. Kaksiulotteisessa tilassa, vaikkapa paperin sivulla, olisi vaikeampi elää, ellei sitten tällaisia kirjoituksia pidetä elämänä.

    Fyysikot saattavat puhua monista muistakin ulottuvuuksista, mutta miten esimerkiksi 16-ulotteinen todellisuus pysyisi kasassa ja miten siellä osaisimme suunnistaa tästä tuonne etäämmälle. Millaiselta ”perspektiivi” näyttäisi 16-ulotteisessa tilassa? Vai olisiko niitä useampia? Ristiin rastiin toistensa yli kurkottavia?

    Sanotaan että aika on neljäs ulottuvuus. Aika tarvitaan, jotta tajuamme menneisyyden, tänäisyyden ja tulevaisuuden. Vertauskuvallisesti myös ajalla on perspektiivi. Menneisyydessä ”näkyvät” tapahtumat ovat pienempiä kuin juuri nyt ympärillämme tapahtuva, vaikka tosiasiassa asioiden tola saattaa olla toinen.

    Ihmistä kiehtoo vaistomaisesti perspektiivin tajuaminen, sen näkeminen. Siinä taitaa olla jotakin atavistista, mikä osaltaan liittyy tuohon ajan ulottuvuuteen. Kun kiskot yhdistyvät kaukaisuudessa yhdeksi pisteeksi, se havahduttaa tajuamaan missä menneisyys oli ja missä tulevaisuus saattaa olla.

    Jos ihmisen hermosto ei tajuaisi perspektiiviä, taiteilijoiden maalaukset olisivat toisenlaisia. Mitättömiä, väitän. No, monet modernistit ja kuvien kaatajat ovat maalanneet tauluja, joista perspektiivi puuttuu, mutta kenties juuri siksi, että tajuaisimme mitä tarkoittaisi jos emme näkisi asioiden ja esineiden mittakaavaa, suhdetta toisiinsa ja meihin, jotka katsomme niitä. Joidenkin taiteilijoiden mielestä todellisuus on atomistinen kaaos, jossa ei ole järkeä, ei edes perspektiiviä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Perspektiivi kiehtoo. On vaikea olla pysähtymättä pylväskäytävän tai palmujen reunastaman pyörätien äärelle nähdessään etäisyyteen pakenevat viivat; perspektiivi on pakko toistaa yhtä uudestaan valokuviin, vaikka niillä ei pysty enää sen enempää kertomaan. Olemme kuvamme.

    Onko perspektiivi, tilan tajuaminen, opittu asia vai syntymässä saatu?

    En tiedä tieteen vastausta, mutta ajattelen että perspektiivin tajuaminen on ihmisen (ja muidenkin eläinten) perimässä, aivojen hermosoluissa. Tai syntyvän lapsen aivoissa on ainakin valmius perspektiivin tajuamiseen: kun se on tajuttu, siitä ei voi oppia pois.

    Skotlannissa syntynyt Tom Gauld (s. 1976) piirtää absurdin, piikikkään huumorin sävyttämiä kirjallisuussarjakuvia The Guardian -lehteen. Joskus Gauldin vitsiä on melkein yhtä vaikea löytää kuin vitsiä Fingerporin stripeistä. Melkein aina Gauldin ironian tai sarkasmin kohteena on kirjallisuus ja kirjailijat.

    Viime lauantaina Gauldin sarjakuvassa esitettiin Kahden kirjailijan illuusio. Itse asiassa siinä oli vain yksi kuva. Kaksi kirjailijaa seisoo eri puolilla huonetta, kenties kirjahyllyn vieressä. Perspektiivi on korostetun voimakas. Etualalla on pienehkö kirjailija kirja kädessään, huoneen perällä suurikokoinen kirjailija suurempi kirja kädessään.

    Kuvateksti sanoo: Kirjailijat voivat näyttää eri kokoisilta, mutta he ovat identtisiä. Samoin he voivat tuntua ystävällisiltä kollegoilta, mutta he ovat nimettöminä haukkuneet toistensa romaanit lyttyyn somessa.

    Gauldin piirros huijaa ihmisen aivoja. ”Perspektiivivirheen” takia kirjailijat näyttävät eri kokoisilta, vaikka ovat täsmälleen yhtä pitkiä. Mittasin että ovat. Piirtäjän toinen letkautus sitten ironisoi kirjallisuuden jumalointia. Kirjailijoiden erilaisuus on Gaultin mielestä kulttuurinen perspektiiviharha.

Nyt tulen pakinani pointtiin.

    Vaikka tiedän, että Gauldin kuvassa kirjailijat ovat saman kokoisia, en pysty käskemään itseäni näkemään heitä saman kokoisina. Kuvaan piirretty perspektiivi on vahvempaa kuin tahtoni. Tästä päättelen, että perspektiivin näkeminen on aivoissa valmiina kun synnymme eikä siitä voi oppia pois vaikka kuinka tekisi mieli.

    Kuinka paljon meillä on aivoissa vastaavanlaisten ”rakenteiden” näkemisen alttiutta syntyessämme? On ollut muodikasta väittää, että lapsen aivot ovat syntyessään tyhjä kangas, jota sitten aletaan piirtää todellisuutta vastaavaksi ihmisen varttuessa. Nykyään, niin kuvittelen, tästä tyhjän kankaan ideasta on tingitty. Aivoissa saattaakin olla monia malleja tai niiden alkioita, jotka periytyvät miljoonien vuosia takaa. Biofyysinen menneisyys ohjaa meitä tahtomattamme.

    Amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky väitti aikanaan, että ihmisellä on syntyessään aivoissaan jonkinlainen ”universaali kielioppi”, jonka avulla hän oppii puhumaan ja kirjoittamaan jne. Kieltä ei tämän ajatuksen mukaan opita tyhjästä vaan hermosoluissa valmiina olevan mallin ohjaamana.

    Nykyään Chomskyn universaalia kielioppia ei kai pidetä todennäköisenä, mutta se tuntuu kuitenkin kiehtovalta hypoteesilta, samanlaiselta kuin perspektiivin tajuaminen kolmen ulottuvuuden tilassa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Entä sitten aika? Onko meillä sen tajuamiseen jokin synnynnäinen havaintoväline hermosoluissamme?

   Eipä taida olla.

   Ajan käsitys on muutenkin vaikea. Mitä se on? Stephen Hawking tähdensi, ettei luonnonlaeilla ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Mutta meidän elämässämme on menneisyys ja tulevaisuus, aivan kuten kolmiulotteisessa tilassa kaikki nähdään perspektiivissä.

   Onko niin etteivät eläimet miljoonien vuosien evoluutiossa ole tarvinneet päähänsä ”kellon rakennetta”? Kissa menettää ajantajunsa vaaniessaan peltohiirtä heinikossa. Ihminen sitä vastoin tarvitsee joka puolelle kellokoneita muistuttamaan paljonko kello on, joko pitää lähteä tai tehdä sitä sun tätä. Menettäisikö ihminenkin ajantajunsa ilman kellokoneiden tyranniaa?

    Tiedän kyllä yhden ihmisen, joka ei tarvitse kelloa tietääkseen paljonko kello on. Hän on Jack Reacher. Mutta fiktiivisiä henkilöitä ei lasketa merkittäväksi poikkeukseksi ihmiskunnan avarassa mitassa.

    Johtopäätös: Ihminen on tilansa herra ja aikansa vanki.

Kyösti Salovaara, 2024.