Tekemisen tekeminen ja lukemisen lukeminen

[terapian tarpeessa, häh?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Se tosiasia, ettei ole mitään muuta kuin henkinen maailma, vie meiltä toivon ja antaa meille varmuuden.

...

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka

Oiskohan noin?

    Täytyy olla, koska muu ei mahdollista, ellei toisin määritellä.

    Senkin voi tehdä.

    Mutta juttu pitää aloittaa alusta.

Kafka on kummallinen tapaus.

    Lehdessä oli otsikko tv-minisarjasta. Joka käsittelee Franz Kafkan elämää.

    Kafkan elämä ei ollut kafkamaista, kirjoitettiin.

    Jollakin tavalla, jostakin syystä, Kafka tiesi mitä kafkamainen elämä on.

    Ainakin me luulemme niin.

    Miksi muuten lukisimme kafkamaista Kafkaa?

Keväisessä maisemassa ei ole juurikaan kontrasteja.

    Tai on kontrasteja mutta ei kontrapunkteja.

    Vai ovatko Otaniemen mudassa taapertavat kahlaajat kontrasti talvelle? Dilemma siis.

    Insinöörioppilaat eivät selviä tästä(kään) kuivin jaloin.

Lähestyn asiaani kiertelemällä. Se ei hämää ketään. Tässä vaiheessa toivon eksyväni.

    Julkista keskustelua seuraamalla pääsee perille mistä julkisuudessa keskustellaan.

    Riittää kun lukee.

    Yleispiirre: kaikki ovat Suomessa terapian tarpeessa.

    Ei ole muuta kuin henkinen elämä.

    Puusepältä kysytään, kun kirveenvarsi tulee valmiiksi: Saitko henkistä tyydytystä veistäessäsi kirveenvarren?

Niin kuin tiedetään - jos siis tiedetään – suomalaisten lukutaito hiipuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

   Niinpä ryhdytään opettamaan lukemisen lukemista. Pelkkä lukeminen ei riitä. Täytyy olla jotakin enemmän. Ei riitä että ymmärtää.

   Ennen riitti kun luki.

   Sitä ei tarvinnut selittää toiseksi. Eikä pyydellä anteeksi.

   Älä kysy rantasipiltä miksi se kahlaa vesijättömaalla. Kysy itseltäsi: riitänkö minä?

Pitää kuulemma opetella lukemaan kriittisesti.

    Miten se onnistuu jos ei opettele ensin lukemaan?

    No opettelemalla kriittiseksi, tietenkin.

    Miten opin kriittiseksi?

    Opettelemalla olemaan kriittisesti kriittinen, tyhmyri.

    Aha!

Miksi tekeminen ei riitä?

    Lainaan Raimo Summasta. Joka mietti Helsingin Sanomissa (3.5.2024) miksi nuoret jääkiekkoilijat eivät pärjää.

    ”Joku voi suuttua tästä, mutta suomalaisessa lätkässä on tällä hetkellä aivan liikaa sepitevalmentamista.” Summanen sanoi. ”Sepitetään ja muka-valmennetaan. Monet valmentajat joutuvat valmentamaan joillekin muille kuin pelaajille. Paljon rakennetaan tarinaa ja sepitetään pelikirjoista, urheilullisuudesta ja eettismoraalisista jutuista, mutta valmentajien kieli ei oikein kohtaa nuorten pelaajien kanssa."

    Summasen mielestä ”pelaajat haluaisivat vähemmän puhetta ja enemmän tekoja. Teko on aina lähempänä totuutta kuin puhe. Nuoret haluavat enemmän konkretiaa.”

    Mutta tekemisen tekeminen on komeampaa kuin tekeminen. Henkiseen meidät on velvoitettu. Eettismoraalinen ylpeys voittaa kaikki esteet, paitsi kun se juoksee paitsioon, maalia ei hyväksytä.

Miksi kaikki psykologisoidaan?

    Eikö ensin tulisi oppia perusasiat? Peruspeli: lukeminen ja laskeminen. Teonsanoja.

    Vasta sen jälkeen tulee fiilistely. Omahyväinen omahyväisyys. Adjektiivit. 

    Tietysti kaikki on lopulta tunnetta. Mutta kun tuon tajuaa, on jo myöhäistä.

    Psykologia ei potkaise palloa.

    ”On kahdenlaisia valmentajia”, sanoi Real Madridin valmentaja Carlo Ancelotti. ”Niitä jotka eivät tee mitään ja niitä jotka aiheuttavat paljon harmia. Peli kuuluu pelaajille.”

Olikohan kirjoituksessani jokin syvällinen ajatus?

    Että kaikki tässä sanottu on viittauksenomaisessa suhteessa todellisuuteen.

    Että me tarvitsemme lisää terapiaa?

    Että eiku vähemmän!

    Häh?

Kyösti Salovaara, 2024.