Hernekerttu ja Fitzgerald

[aiheetta ja ajatuksetta]

Kyösti Salovaara, 2024.

jo luonasi! Oi, yössä lempeässä

--

         vaan lehvikössä tässä

     vain tuulen tullen taivas paljastuu

         hohtaen sammalten hämärään.

- John Keats: Oodi satakielelle. Suom. Pentti Saarikoski.

Pitkin lämpimiä päiviä on hernekerttu laulanut pihapiirin lehvistössä. Sen uupumaton säksätys ja visertely kuuluu aamusta iltaan.

    Maanantaina käväisin Kotkassa katsomassa futista. KTP voitti kehnossa pelissä Käpylän Pallon. Katsojia oli paljon, nähtävää vähän. Vain pisteet lasketaan. Eikö pelin kauneudella ole väliä?

    Iltayöstä, Kotkasta palattuani, istuin kuistilla ovi auki lempeään yöhän. Jossakin kuulemisen äärirajoilla kaikui satakielen rummutus. 

    Kuullessani satakielen mieleeni tulee F. Scott Fitzgeraldin romaani Yö on hellä (1934) ja sen mottona oleva katkelma John Keatsin runosta Oodi satakielelle (1819).

    Keatsin runo on toki ongelmallinen, vaikea. Mutta Fitzgeraldin romaanin suomalainen laitos on sitä yhtä lailla, niin kuin myös Pentti Saarikosken runosuomennos. WSOY:n julkaiseman suomennoksen (1975) alkulehdellä lukee, että kyseessä on romaanin ”lopullinen laitos”. Saarikosken Keats-suomennos hukkaa oleellisimman, romaanin nimen selittävän rivin merkityksen: ”Already with thee! tender is the night”.

    Romaanista ei ole olemassa mitään ”lopullista laitosta”. Sitä vastoin Malcolm Cowley rustasi 1951 teoksen, joka perustui Fitzgeraldin sekaviin muistiinpanoihin ja kirjan reunaan tehtyihin kommentteihin siitä miten alkuperäisen teoksen saisi kenties paremmalle tolalle. Kirjailijan omassa mielessä romaanista oli täydempi versio, ehkä. En tiedä miksi WSOY nimenomaan suomensi Cowleyn version eikä alkuperäistä, kun Fitzgerald koki jonkinmoista renessanssia 1970-luvulla. Kustantajan älyllistä laiskuutta, ehkä.

Maailmaa, ihmisen elämää, pieniä ja suuria tapahtumia voi kuvailla ja selittää monella tavalla. Yhtä totuutta ei pidä toitottaa.

     Voi sanoa niin kuin Herakleitos: Kaikki muuttuu. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

     Tai sanoa niin kuin Parmenides: Mikään ei lopulta muutu. On jotakin mikä pysyy, yksi kokonaisuus.

     Ellei sitten heittäydy systeemifriikiksi Friedrich Engelsin tavoin: ”Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. Näin tähänastinen historia on kulkenut luonnonprosessin tavoin...” 

    Miten tämä liittyy hernekerttuun ja Fitzgeraldin romaaniin Yö on hellä?

    No, kaikin tavoin eikä mitenkään.

    Yksi ajatus johtaa toiseen, toinen kolmanteen joka unohtaa mitä ensin ajateltiin. 

Taiteilija, niin uskon, yrittää aina luoda täysin ”valmiin” teoksen, josta ei mitään puutu; johon ei ole mitään lisäämistä.

    Fitzgerald kirjoitti Yö on hellä -romaania kahdeksan vuotta. Takana oli Kultahatun (1925) suurenmoinen taiteellinen menestys, nuoruuden huuma, vaimon mielisairaus ja valtavat velat.

    Fitzgeraldista elämäkerran (Some Sort of Epic Grandeur, 1981) kirjoittanut Matthew J. Bruccoli sanoo, että toisin kuin urbaani legenda väittää, Yö on hellä ei ollut taiteellinen eikä taloudellinen epäonnistuminen. Kirjaa myytiin hyvin ja se sai enemmän myönteisiä arvosteluja kuin kielteisiä.

    Romaania tosin odotettiin kovasti ja sen ilmestyminen oli ehkä pettymys. Fitzgerald pettyi itsekin, koska ei romaanin tuotoilla pystynyt maksamaan jättivelkojaan.

    Bruccolin mielestä Fitzgerald kilpaili itsensä kanssa, omaa mainettaan vastaan. Ja kun hän tunsi epäonnistuneensa, hän ryhtyi miettimään oliko romaanin rakenteessa jotakin vikaa. Lukijoiden mielestä ei ollut, mutta…

    Kuinka usein taiteilijat epäonnistuvat luodessaan teostaan vuosikausia, olipa kyseessä romaani, maalaus tai elokuva? He eivät aina löydä pistettä missä teos tuntuu valmiilta. 

    Fitzgeraldistakin tuntui, että hän kadotti pitkässä kirjoitusprosessissa kontrollin tekstiinsä, vaikka, kuten Bruccoli muistuttaa, romaanin lopullinen versio syntyi yhden vuoden kuluessa. 

    ”Mies joka aloitti romaanin ei ole sama joka sai sen valmiiksi”, Fitzgerald tunnusti eräässä haastattelussa. Niinpä: Jos samaan jokeen haluaa astua monta kertaa, pitää olla vikkelä.   

Kaunokirjallisia teoksia on kaiketi ”paranneltu” aika harvoin sen jälkeen kun ne on julkaistu. Eikä mieleen tule yhtään joka olisi todella parantunut. Kirjoitusprosessi on sitten toinen asia, ja siitä tiedämme aika vähän, mutta niin paljon kuitenkin että monia teoksia on syntyvaiheessa kirjoitettu kokonaan tai osittain moneen kertaan uusiksi kirjailijan omasta tai hänen ”esilukijoidensa” tahdosta.

    Elokuvia on sen sijaan ensi-illan jälkeen ”paranneltu” useammin. Monia filmejä on leikattu uudelleen, ja moneen on lisätty myöhemmin otoksia, joita ensi-ilta filmissä ei ollut.  Silloin kun elokuvaan on palautettu leikkauksia, jotka on tehty elokuvan sovittamiseksi teatteriesityksen kestoon tai jotka on aluksi poistettu kohtauksien herkkyyden (väkivalta, seksi, poliittisuus) takia, elokuva yleensä on parantunut. 

    Mutta joskus auteur-maineeseen kohonnut ohjaaja on myöhemmin halunnut tehdä elokuvastaan taiteellisemman version, ns. ohjaajan version, aikaisemmin julkaistun kaupallisen version tilalle. En kuitenkaan osaa sanoa onko näissä onnistuttu. Ei Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (1979) kohentunut vaikka ohjaaja teki myöhemmin ”oman” versionsa ja lisäsi elokuvaan roimasti pituutta, eikä Ridley Scottin Blade Runner (1982) tullut paremmaksi taideteokseksi, vaikka ohjaaja lisäili pois jätettyjä kohtauksia selventääkseen elokuvan tapahtumien kulkua. Melkeinpä päinvastoin, Scottin lisäykset köyhdyttivät filmin arvoituksellisuutta.

    Francis Coppola esitti äskettäin Cannesin elokuvajuhlilla filmin, jota hän on ”tehnyt” 40 vuotta. Kriitikot pettyivät. Ehkä he odottivat liikaa. Odotetun filmin vuosien mittaan kasvanut ennakkomaine tuhosi lopulta sen mahdollisuudet: mielikuvien kanssa ei kukaan voi kilpailla konkreettisella taideteoksella, ei edes taiteilija itse.

Joskus silmiin sattuu toteamuksia, jotka pistävät miettimään olemisen sietämätöntä keveyttä suhteessa sen alituiseen painoon.

    Eilisessä Helsingin Sanomissa (29.5.2024) Reima Leinonen osui ajatuksiemme kalkkeutumiin näin: ”Nykyisin näyttää, että ihmisten sietokyky vaan on heikompi.”

     Ehkä tässä tuli esille sekä kulttuurin että politiikan moderni olemus. Suomalaisten, ja kaiketi länsimaisten ihmisten, moraaliskulttuurispoliittinen resilienssi on heikentynyt. Kun sietokyky laskee, pienet ongelmat muuttuvat jättiläismäisiksi. Kun sietokyky heikkenee, kaikesta valitetaan, kaikki ahdistaa, koko maailma masentaa, tässä ja nyt, tuolla ja täällä.

    Hernekerttu säksättää ja visertää. John Keats (1795-1821) oli kauneuden ja katoavan nuoruuden tulkki. Ihminen kuolee, elämä ei. Yksilö poistuu, satakieli laulaa yhä lehvistössä. F. Scott Fitzgerald (1896-1940) ihaili Keatsin runojen nuoruuden romantiikkaa ja kauneuden ihailua. Molemmat miehet kuolivat nuorina lopullista kauneutta tavoitellessaan, kenties kultaisena hetkenään sen kuitenkin taiteeseensa vangiten.

    Ollakseni umpirehellinen, kerron että Reima Leinonen on hyönteistutkija ja että em. lainauksessani hän puhui hyttysistä eikä kulttuurista tai politiikasta. Leinonen sanoi, että ihmiset ovat aina selvinneet hyttysistä, olipa niitä paljon tai vähän.

    Ehkä erilaisista mielipiteistä ja monensorttisesta kulttuuristakin pitäisi selviytyä eikä ryhtyä parantelemaan kerran kerrottua ja kerran kankaalle maalattua.

 

 

Kyösti Salovaara, 2024.