[lukutaidoton Erkki, modernin merkki?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
Sivistää. Kirjakielessä opettamista, kouluttamista, kasvattamista yms. merkitsevä sivistää on johdos sanasta siveä. Murteissa sivistää merkitsee mm. siivoamista, raivaamista, koristamista tai pellavien harjaamista. Sanan on nykymerkityksessään ottanut kirjakieliseen käyttöön Reinhold von Becker vuonna 1822. Samoihin aikoihin ovat Beckerin ansiosta tulleet kirjakieleen sivistyä ja sivistys.
- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2004.
Jalkapallo on tärkeintä vähiten tärkeistä asioista.
- Jürgen Klopp, valmentaja
Ho, hoi!
Maata näkyvissä!
Huuto kaikuu märssykorista. Mutta sitten:
Väärä hälytys! Se on kangastus!
Mielen syövereistä horisonttiin noussut.
Toiveuni.
Ajan merkeistä on vaikea päätellä millaista aikaa elämme.
Ei oikein tiedä mitkä merkit merkitsevät, eikä sitäkään mitkä käyvät ajan merkeistä. Maailma kohisee niin monella tasolla ja niin monessa suunnassa, että selkeää viestiä ei tavoita vaikka kuinka yrittäisi.
Yritän.
Selailin sisustukseen keskittynyttä aikakauslehteä. Paljon kauniita kuvia. Erilaisia asuntoja talvikäyttöön ja kesäksi. Monenlaisille ihmisille. Eri puolilla Suomea.
Asuntoja voinee pitää ajan merkkeinä. Ne kertovat olemuksellaan ja estetiikallaan enemmän kuin sanovat ääneen.
Selailemani lehden kuvissa ei näkynyt yhtään kunnollista kirjahyllyjä. Kauniit, komeat kodit oli puhdistettu kirjoista. Ei edes kirjailijan asunnossa näkynyt kirjoja eikä kirjahyllyjä.
Päätelmä: kirjat eivät kuuluu moderniin kotiin.
Onko tämä uuden sivistyksen merkki? Vai sivistymättömyyden?
Tietenkin fyysisen kirjan kaipuu saattaa olla nostalgista turhanaikaisuutta. Sivistys on muutakin kuin kirjoja ja niiden lukemista.
Sivistys-sanan alkuperä tulee siveästä ja siivosta. Siis jollakin tavoin ”elämän” rikkaruohoista puhdistetusta. Tässä mielessä Avotakan kodit näyttivät ”sivistyneiltä” – siis siistin siveiltä.
Kun googlettaa sanalla sivistys, saa jo ensimmäistä lauseista käsityksen kuinka laajasta asiasta puhutaan.
Sivistys on kasvatusta ja henkistä kehitystä. Se on kommunikaatiota. Sivistys on solidaarisuutta. Sivistys on taitoa käyttää tietoa hyväkseen. Se on ymmärrystä maailmasta, luonnosta, ihmisestä. Sivistys on kulttuuria, kehittyneisyyttä, valistusta ja lopulta se on sivilisaatio, missä sivistyneet ihmiset elävät keskenään miettien mitä sivistys tarkoittaa ja mitä hyvä sivilisaatio lupaa kansalaisilleen.
Näin ollen sivistys on kaikki "hyvä" mitä ihmisessä on ja mihin ihminen pystyy ja pyrkii, kunhan ei pyri tekemään pahaa toisilleen eikä ympäristölleen.
Mutta ne kirjat - miten voi sivistyä jos ei lue mitään?
Vai pitäisikö Jürgen Kloppin mainiota kaskua soveltaa uudella tavalla. Jospa oikein onkin sanoa, että kaunokirjallisuus on tärkeintä vähiten tärkeistä asioista.
Kenties kirjojen merkitystä liioitellaan. Stalin ja Hitler olivat himolukijoita. Olivatko he sivistyneitä miehiä? Jos lukeminen kehittää ja sivistää, miksei se sivistänyt Stalinia ja Hitleriä?
Ehkä tässä on näköharha. Kangastus. Kirjat eivät ole hyvä eikä paha. Ne ovat.
Ja ajat ovat aikojaan.
Maailmansotien välissä Suomessakin pohdittiin henkevästi ja syvällisesti mihin ollaan menossa, mistä tulossa ja millaiselta maailman kulttuuri näytti. Oltiinko kokemassa ”länsimaiden perikatoa” vai tragediaa vai oltiinko kokonaan jonkin uuden edessä. Sotarummut kaikuivat, sivistys lainehti uusilla koturneilla.
Yksi 1930-luvun henkevistä tarkkailijoista oli Tatu Vaaskivi (1912-42), jonka esseeproosa hengästyttää yhä ja painaa syvällisyyden tavoittelullaan arkipäiväisen nykylukijan polvilleen.
Teoksessa Huomipäivän varjo (Gummerus, 1938) T. Vaaskivi kirjoittaa, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa virisi sodalle ”vastapaineena voimakas hakeutuminen ihmisruumiin orgaanisen rytmin lähteille, luontoon”. Sodanedellinen alastomuusliike elpyi, ruumiin palvonta pesiytyi jopa Kurfürstendammin yöklubeihin ja suurkaupunkien huvittelupaikkoihin. Sama koski koko läntistä maailmaa.
Ja Vaaskivi kiteyttää: Ruumiinkulttuuri ”hyrskyää yhä voimistuvana vuoksena yli Länsimaiden, temmaten pyörteisiinsä laajat kansanainekset ja kieltämätöntä on, että juuri urheilussa nousee ajan tajuttomista syvyyksistä väkevä protesti liiallista hengenviljelyä vastaan, joukkoliikkeen luontoinen pako sivilisaatiosta pois.”
Historia ei toista itseään, mutta jokin toistuu. Jos ei muu, painajaiset kuitenkin.
Mitä enemmän on tietoa, sitä sumuisemmassa maisemassa kuljemme.
Onko noin?
1900-luvun alkupuoli oli tekniikan vallankumouksen aikaa, mutta eri tavalla kuin nykyään. Silloin tekniikka esittäytyi konkreettisina, aineellisina ”esineinä”. Tulivat autot, lentokoneet, radiot, gramofonit, jääkaapit, sähköhellat, pölynimurit, puhelin ja televisio.
Tänään tekniikka on ”henkisempää”. Kätkeytymällä älypuhelimeen ja tiktokvideoihin se soluttautuu ihmisen aivoihin saumattomasti. Sitä vastoin 1900-luvulla teknologian kehityksen vuosina tekniikka oli käden ja jalan jatke.
Kun sanoma- ja aikakauslehdet ovat vuonna 2024 pullollaan elämäntapaohjeita, hyvän kehon parantamisohjeita, niin onko menossa jotakin samansuuntaista kuin maailmansotien välissä?
”Kysymyksessä on ilmeinen pyrkimys yksinkertaiseen, orgaaniseen elämään, luonnon parantaville voimanlähteille, jonnekin, missä ihminen on olemassa vain fyysillisesti tuntevana, ponnistavana, nauttivana olentona, vapautuneena aivojen terrorista ja ’hengen’ ylivallasta”, Vaaskivi kirjoitti vuonna 1938.
Mutta vuoden 2024 todellisuus on oudosti pelottavampaa kuin Vaaskiven vuosi 1938. Nyt toki luovutaan kirjoista, tuosta keskittymistä edellyttävästä sivistysvälineestä, hengen ylivallasta, mutta kun samaan aikaan yritetään palata yksinkertaiseen keho- ja luontokokemukseen, se tehdään älylaitteen kuulokenappi korvassa toisella silmällä videoita tuijottaen.
Luovuttaako moderni ihminen aivonsa vapaaehtoisesti?
Vaaskivi kirjoitti, että vaaditaan kaukaisuuksien välimatkaa, jotta ajan ilmiöistä saisi tolkkua. Ei pidä antaa yksityiskohdille analyysin valtaa.
”Vasta etäisyyksien paatos tekee metsästä metsän ja virrasta virran”, Vaaskivi kirjoitti, ”sillä ennen kuin analyysistä voidaan päästä synteesiin, vaaditaan suurten pelkistysten lintuperspektiiviä. Erittäin yksinkertainen optillinen laki: joka tahtoo nähdä kokonaisuudet, nouskoon alpeille.”
Yritys nähdä sivistyksen sumun läpi oleellinen.
Ajoin omalla autollani viime lokakuussa jylhää reittiä Italiasta Itävaltaan. Odotin että uskomattoman huikealla Timmelsjoch-alppireitillä pääsen korkeimmalle kohdalle nähdäkseni kokonaisuuden, ollakseni vihdoin synteesin partaalla.
Mutta korkeimmalla kohdalla, jossain 2400 metrin korkeudessa, sumu kietoi matkalaisen syliinsä kuin pehmeä palttoo.
Modernin sivistyksen sumu oli kaikkialla, niin kuin se on joka päivä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Jossakin korkealla Timmelsjoch Hochalpenstrassella. |
Voi mikä kodikas lukupesä suloisine tyynyineen tuossa alkukuvassasi.
VastaaPoistaMeidän sukupolvelle kirjat merkitsevät viihtyvyyttä ja kodikkuutta, nuoremmille jotain muuta, ovat ehkä häiritsevä elementti tyylikkyydessä.
Vai noin sinulle kävi oleellisen etsinnässä, päädyit sumuun. Yrität tietysti uudelleen.
Olisi kyllä hauska tietää, mitä meidän ajastamme jää, mikä on se määrittävä asia, minkä mukaan aikakausi saa nimensä.
Ihmiset ovat oudon jakautuneita myös kehollisuudessa. On heitä, jotka pyörivät oman kehon ja sen kehittämisen ympärillä kaiken aikaa ja sitten on niitä, jotka tuskin liikkuvat ollenkaan. Varusmiehillä tämä on todettu selkeästi ja vielä sekin, että etelän kaupungeissa on parhaimmassa kunnossa olevat nuoret miehet ja pohjoisessa rapakuntoiset, siellä mistä ennen tuli kovia hiihtäjiä. Muutokset ovat aina mielenkiintoisia, mistä ne johtuvat ja mihin ne johtavat.
Mielenkiintoisia kysymyksiä vaikka ajan keskeltä ei aikaa näkisikään.
PoistaJos tätä viimeisintä aikaa (siis ihan tätä nyt-aikaa) miettii, niin aika helposti uskaltaa ennustaa, että tämä 2000-luvun alkupuoli leimaantuu ihmisen aivojen vapaaehtoisella luovutuksella erilaisilla älyalgoritmeille ja sitä mukaa oman ajattelun rapistumisena (tarkoitan perustoimintoja kuten lukeminen, laskeminen jne). Mutta jos sekä yksilöt että yhteiskunnat menestyvät siinä mihin pyrkivät (mihin, on toinen asia), niin eipä sitä kai voi kritisoida. Ihmetellä toki saa ja voi.
Lasten liikunnan vähentyminen liittynee jotenkin edelliseen, ja siihen että nykyään kaiken pitää olla "ohjattua" ja "suunnitelmallista" ja "kasvattavaa". Siis liikaa kasvatusta? Dilemma on siinä että samaan aikaan tuntuu että kolut ja opistot jne ovat täynnä ongelmia ja opiskelijat tuntevat ahistusta ja masennusta jne jne.
Mitä me Museokadun pojat tehtiin Kotkassa 1950-60 luvun alussa?
Pelattiin futista, uitiin, ongittiin rannoilta, lasketeltiin mäkiä, pelattiin lätkää. Se ohessa istuttiin elokuvissa ja luettiin paljon. Miksi? Koska muuta viihdettä ei ollut.
Mutta oleellista oli, ettei noihin urheiluhommiin kukaan ohjannut eikä vahtinut eikä kirjannut tuloksia miten pärjättiin. Kaikki oli omaehtoista, huvikseen tehtyä, leikiksi sitä kai voi sanoa. Vaikka äidit olivat kotona, eivät he mitenkään puuttuneet siihen mitä me tehtiin ja missä liehuttiin. Isäni toki oli mukana jotenkin monessa ja "opetti" minulle miten palloa potkaistaan ja miten se kuoletaan rinnalla jne. Ongella käytiin yhdessä usein.
Nykyään, niin kerrotaan, jo kymmenvuotiailta edellytetään erikoistumista johonkin lajiin. Ja kun se ei sitten huvitakaan muutaman vuoden päästä, koko urheilu loppuu.
Joten vielä yksi ennustus: tämä nyt-aika muistetaan myöhemmin ajanjaksona jona yhteiskunta instituutioineen sotkeutui ja puuttui kaikilla tasoilla ihmisten elämään, ei pahassa vaan hyvässä tarkoituksessa.
Joo, näin se on lapsilla nykyään. Kuusivuotiailla on musiikkikerho, balettikerho, painiryhmä jne. Ja mitä tekevät ne lapset, joiden vanhemmat eivät vie heitä noihin maksullisiin kerhoihin, uppoavat varmaan älylaitteisiin, kun leikkikavereita ei ole saatavilla.
PoistaYksi aikaamme määrittävä asia on aivan varmaan huoli ja masennus. Ihan kuin olisin kuullut aiemmin naurua enemmän... vai olenko itsekin niin vakavoitunut, että näen samaa muissa.
Kirjailija Tiina Raevaara käsittelee tätä asiaa Suomen Kuvalehden kolumnissaan "Tämä yhteinen masennuksemme".
Tutkijat olivat tarkastelleet tekstejä neljästätoista miljoonasta kirjasta 125 vuoden ajalta ja todenneet näiden tekstien avulla, että masennukselle tyypillinen kieli on lisääntynyt 80-luvulta alkaen ja 2000-luvulle siirtymisen jälkeen käyrä on noussut jyrkästi. Kyllähän sen huomaa kun lukee nykyromaaneja, ei siellä paljon huumori kuki.
Tässä on valtavasti ristiriitoja, ikään kuin vastakohtaisia kehityskulkuja, jotka eivät tunnu sopivan yhteen mutta kenties juuri se, ristiriitaisuudet selittävät kollektiivisen ahdistuksen ja masennuksen.
PoistaTietysti pitää olla varovainen yrittäessään selittää. Jos ja kun media ja kirjallisuus - median kieli ja kirjallisuuden kieli - esittävät yhä enemmän ahdistusta ja masennusta, niin onko taattua, että se perustuu objektiiviseen todellisuuteen? Vai onko se nimenomaan kirjoittajien persoonallisuuden heijastamista kaikkia koskevaksi?
No, tutkijat löytävät ahdistuneen ja masentuneen nuorison. Onko nuoruus muka rankempaa kuin ennen? Vai kestikö nuori ennen kaikenlaista paremmin kuin nykynuori? Vai opettaako tämä massiivinen informaatiojärjestelmä nuoren "hermostumaan" ja "ahdistumaan" pienistä vastoinkäymisistä?
Tässä sitten yksi ristiriita: kaikki elämänalueet näyttävät yliorganisoiduilta (suunnitelluilta) elämänprojekteilta ja kuitenkin, mikä on aika varmasti faktaa, nykyihmisellä ja nuorella on huomattavasti enemmän vapauksia kohdata todellisuus kuin oli meillä boomereilla tai meidän vanhemmillamme. Mutta onko vapauskin ongelma, niin kuin eräs tutkija väitti: kun on paljon vapauksia, alkaako ahdistaa kun niistä pitäisi valita jokin.
Ja sitten kaiken yllä leijuu kollektiivinen ja globaali maailmakäsitys, joka ei lupaa enää mitään parempaa, ei mitään enempää, ei mitään sellaista josta voisi haaveilla ja unelmoida. Jäljelle jää vain pelkoja ja kummallinen "synnintunto" tekipä tai ajattelipa mitä tahansa.