AI ai sentään

[kuka sen kirjan kirjoittikaan?]

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Eino Leino (1878-1926).
Lauri Leppäsen veistos, 1953.

Neljännesvuosisata saattaa vaikuttaa mielivaltaiselta mittarilta kulttuurispekulaatioille, mutta ajanjakso 2001–2025 on viimeinen, jolloin kirjallisuutta tuotettiin ja luettiin ilman tekoälyä, tekijää joka kohtalonomaisesti muuttaa pian monia asioita.

- Nadal Suau El Paísissa 18.4.2026 

Kirjallisuusskene käy kuumana.

    Se huokailee, kiroilee, valittaa, panikoi.

    Mihin maailma menee, jos kukaan ei tiedä kuka tämän tai tuon kirjan on kirjoittanut. Miksi lukea proosaa, jota AI, tekoäly generoi aikaisempaa kirjallisuutta jäljittelemällä ja kopioimalla?

    Mutta toisaalta: mitä väliä kirjan kirjoittajalla on?

    Jos kirjaa on kiva lukea, eikö se riitä?

    Olemmehan keskustelleet viime vuosina siitä, onko kirjailijan yksityiselämällä vaikutusta kirjan "arvoon". Joidenkin mielestä on, toisten ei. Tekoälykoneella ei ole ”yksityiselämää”, koska sen ainoa ”elämäntapa” on jäljitellä muiden elämää, joten tekoälyn kirjoittamasta romaanista ei tarvitse pohtia, onko sen kirjoittaja juoppo paskiainen, raaka sovinisti tai ihan hullu feministi.

    Mutta sittenkin… eikö oletuksena ole, että luemme ihmisen, jolla on mahdollisesti inhimillisiä puutteita hyveiden lisäksi, kirjoittamia tarinoita?

    Kun espanjalainen kirjailija ja kriitikko Nadal Suau kirjoitti madridilaisessa El Paísissa, että nyt on viimeinen hetki arvioida AI-vapaata kirjallisuutta, hän taisi olla jo kirjanmittaisen askeleen todellisuutta jäljessä.

Muutama päivä sitten Alexandra Alter kirjoitti kirjailijoiden ja kustantajien AI-tuskasta The New York Times -lehdessä otsikolla Where Does Publishing’s A.I. Problem Leave Authors and Readers? (10.4.2026.)

    Alter kertoi Meksikossa asuvan esikoiskirjailijan, tai paremminkin esikoiskirjailijaksi pyrkivän, teknisen konsultin Antonio Bricion kokemuksista.

    Bricio lähetti käsikirjoituksen 20 kustantajalle ja agentille. Turhaan. Paranteli teostaan. Lopulta Bricio päätteli, että kustantajat ja agentit vierastavat esikoiskirjailijoita pelätessään, että kirjan on kirjoittanut AI-kone.

    Niinpä Bricio tilasi ohjelmiston, jolla tutkitaan onko kysymyksessä tekoälyn kirjoittama teksti. Hän syötti sille yhden luvun romaanistaan, ja ohjelman mielestä teksti oli varmasti tekoälyn kirjoittamaa. Bricio tietenkin tiesi, että näin ei ole. Hän poisti muutamia lauseita tekstistä ja nyt Originality.ai -ohjelmisto päätteli, että teksti on sataprosenttisesti ihmisen kirjoittama.

    Jutun kirjoittaja Alexandra Alter arvelee, että kustantajien AI-paniikki johtuu Mia Ballardin romaanin Shy Girl -tapauksesta. Ballardin romaani ilmestyi aluksi omakustanteena ja sitten vakiintuneen kustantajan ohjelmassa. Tämän jälkeen teosta ryhdyttiin pitämään tekoälyn tuottamana, vaikka kirjailija vakuutti kirjoittaneensa sen itse ja epäili, että hänen käyttämänsä kustannustoimittaja oli lisännyt romaaniin joitakin tekoälyllä tuotettuja jaksoja.

Alexandra Alterin jutun kommenteissa kirjallisuuden tilannetta kauhisteltiin, mutta muutamat keskustelijat muistuttivat, että monen julkaistun romaanin taustalla on useita apulaisia ja aputoimittajia, jotka vaikuttavat teoksen lopulliseen muotoon. Kirjojenkin ”auteur” on tässä mielessä joskus hämärä.

    Mutta silti me, lukijat, ylisummaan vierastamme ajatusta että kirja, olipa se proosaa tai faktaa, olisi tekoälyn tuottamaa tekstiä. Näin koska me, minä, luulemme tietävämme ettei tekoälykoneella ole sielua eikä moraalia eikä se itse ymmärrä lainkaan mitä se tekee, mitä sen tuottama teksti ”tarkoittaa”.

    Alter lainasi jutussaan nuorille aikuisille romaaneja kirjoittavaa Laura Taylor Nameytä, joka sanoi, että jos lukijat maksavat ostamastaan kirjasta, he haluavat että kirja tulee kirjailijan aivoista ja sydämestä eikä tietokoneesta, joka on ryöstänyt kirjailijan aivot.

    Näin varmasti onkin, mutta mistä me lopulta ”tiedämme” kenen aivoista mikäkin on syntynyt?

Ihminen ei ole saari.

    Melko usein joku romaani tuntuu tutulta, siinä on aineksia, juonenkulkuja, tunnelmia jotka muistuttavat jotakin aikaisemmin lukemaani, vaikka en pysty sanomaan että mitä kirjaa tai kenen kirjoittamaa. Myös kirjallisuuden tyylejä matkitaan, niitä käytetään avuksi hyvässä mielessä tai pelkästään ironisessa tai jopa pahanilkisesti. Kaikki tämä on inhimillistä ja kirjallisuuspeliin sisäsyntyisesti kuuluvaa.

    Katsoin muutama päivä sitten Edward Dmytrykin ohjaaman, paljon kehutun westernin Laki ja väkivalta (Warlock, 1959). Se on yksi arkkityyppinen versio tositapahtumista O.K. Corralin taistelusta Tombstonessa 1881. Niinpä Dmytrykin hienosta elokuvasta tuli heti mieleen John Fordin filmi Erämaan laki (My Darling Clementine) vuodelta 1946. En kuitenkaan väitä että Dmytryk kopioisi Fordia. Molemmat ohjaajat ”kopioivat” – niin kuin kymmenet lännenelokuvat - historian tapahtumia ja sovittavat oman ajanhetkensä ajatuksiaan siihen ja luovat fiktiota, joka koskettaa yhä elokuvien katsojia. Siitä huolimatta että tarinoiden taustalla on kymmenien, satojen ja tuhansien ihmisaivojen kokemuksia ja tuntemuksia, ei siis vain yksi sydän vaan miljoonia sydämiä.

Tekoälykoneella ei ole sielua eikä sydäntä. Se ei pysty omin päin arvottamaan mitään, mutta se ”osaa” pätevästi esittää asioita oppimiensa tekstien pohjalta. Se voi, kenties, kirjoittaa hyvinkin koskettavan kohtauksen romaaniin, mutta se ei ymmärrä miksi tuo kohtaus koskettaa ihmislukijoita.

    Kun näin on, lukija on pulassa. Onko oikein, että AI-kone erilaisia tekstejä yhdistelemällä ja niistä lauseita generoimalla saa lukijan jopa kyyneliin? Sen kyllä hyväksyy, että toinen ihminen saa minut itkemään, mutta jos sen tekee kone, niin hemmetti vieköön!

    Ihminen ei ole saari, ei edes kirjailija. Tai oikeastaan: kirjailija kaikista ihmisistä vähiten.

    Olivatko kirjailijat koskaan pelkästään ”luomua”? Yksilöitä jotka eivät tienneet olemassa olevasta kirjallisuudesta mitään? Nykykirjailija tietää taatusti maailmasta (vaikkei ehkä kirjoista) enemmän kuin vaikkapa Aleksis Kivi tai Eino Leino tiesivät aikanaan, mutta tietääkö nykykirjailija ihmisen sydämestä yhtään enempää kuin Kivi tai Leino?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) mm. kirjailijan ajattelun itsenäisyyttä ja autenttisuutta. Hän tunnusti, että kirjailija pelkää ”plagioivansa” myös itseään. Meri kertoi, että ”jatkuvaa riesaa aiheuttavat kirjoitettaessa juuri erilaiset mekaaniset tavat ja tottumukset, samoin vaara luiskahtaa valmiisiin kuvioihin, joita ei muista saaneensa omista ja toisten teoksista. Jos ne eivät tekstissä toimi, niitä alkaa epäillä. Jos niiden alkuperän huomaa, ne heittää helposti pois eikä niitä ala suhteuttaa ja sulattaa tekstiin. Vain suurimmat, joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle.”

    Meren hieno essee elää yhä tässä päivässä, semminkin tässä päivässä kun varkaille on tullut mukaan AI, tekoäly joka varastaa kaiken ja kaikilta.

    ”Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa”, Meri kirjoitti esseessä Miten Manillaköysi syntyi. ”Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Mistä johtuu, että me emme hyväksy että AI vie mennessään kaiken ja ovenpieletkin? Jos William Shakespeare ja Bertolt Brecht ”varastivat” tarvitsemansa muilta kirjoittajilta, miksi tekoälyn pitäisi olla moraalisempi toimija?

    Ironista on ettei AI ymmärrä varastavansa muiden tekstejä ja kokemuksia. Syyntakeetonko siis?

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksis Kivi (1834-1872).
Wäinö Aaltosen muistomerkissä, 1939.