Aasit ja AI

[Linnunradan sormenjälkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.

Jos hyvä tai paha tahto muuttaa maailmaa, se voi muuttaa ainoastaan maailman rajoja, ei tosiseikkoja – ei sitä, minkä voi ilmaista kielen avulla…

Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on. 

- Ludwig Wittgenstein, 1921.

Maailma ei seiso jaloillaan vaan laajenee kuin ilmapallo.

    Galaksit pakenevat toisiaan. Mitä kauempana jokin galaksi näyttää olevan, sitä vanhempaa informaatiota sen valo meille lähettää.

    Linnunrata on tavanomainen galaksi, tai sitten erityinen.

    Erityinen se on meille ihmisille, koska me tätä maailmaa tarkkailemme. Onko ihminen erityinen tai välttämätön tälle tai millekään galaksille on toinen juttu.

    Leikitään kuitenkin, että olemme tärkeitä ja erityisiä.

Linnunradan sormenjälkiä jää kaikkialle.

    Jos kirjoitan samaan lauseeseen ”aasin” ja ”tekoälyn”, luonko uuden yhteyden, joka on ja pysyy, eikä koskaan enää väisty? Se, mistä voin kirjoittaa, on. Nyt se on tehty.

    Tiedeuutiset kertoivat, että pimeä saattaa olla vikkelämpää kuin valo. Miten se saattaisi olla mahdollista? Eikö valo ole suhteellisuusteorian perusteella kaikista nopein etenijä?

    Tiedemiehet sanovat että kyllä on, mutta pimeä ei olekaan mitään – ei ainetta, ei informaatiota, ei energiaa, toisin kuin valo.

    Maallikko tietysti kysyy, että mitä hittoa se pimeä sitten on?

    Ja vastaa itselleen: se on sitä, missä ei ole valoa.

    Mutta jos valoa vikkelämpää pimeää kuitenkin löytyy, pitääkö metaforat valon ja pimeyden suhteesta kirjoittaa uusiksi. Onko mahdollista että paha voittaa loppujen lopuksi? Onhan sillä nopeammat ”kintut” kuin hyvällä.

    Tänään torstaina tulee tasan 81 vuotta siitä, kun Yhdysvallat Hiroshimassa käytti maailmanhistorian sodissa ensimmäistä kertaa atomipommia. 

Aasit kaipaavat aaseja, kertoi YLE viime viikolla.

    Uuden asetuksen mukaan aasilla pitää olla kaverinaan aasi. Jos aasin kasvattaa hevosten laumassa, siitä ei tule aasia vaan hevonen. Kukapa haluaisi olla hevonen jos voi olla aasi?

    Mistä aaseille sitten saataisiin kavereita? Miten aasia pystytään kunnioittamaan aasina? Jos ei pystytä, aaseista pitää luopua.

    Siinäpä pulma ratkaistavaksi. Tekoälyllä se ei ratkea, siitä panen pääni pantiksi.

    Halvalla menee, hiisi vieköön!

Heinäkuun 21. päivänä El País -lehti kertoi uudesta ilmiöstä.

    Espanjalaisista divareista oli alettu tilata harvinaisia kirjoja hyvällä hinnalla. Kirjakauppiaat ihmettelivät, mistä nyt tuulee, mitä ”muotia” tämä sitten on. Kirjat joilla ei ole ollut lainkaan lukijoita, tekevät kauppansa.

    Selvisi, että kirjat menevät digitoitavaksi.

    Se tapahtuu hajottamalla kirja yksittäisiksi sivuiksi ja syöttämällä sivut yksi kerrallaan skannerille. Sen jälkeen digitoidut kirjat (niiden sisältö) syötetään tekoälyapparaateille. Kielimallikoneita koulutetaan, niiden kulttuurimassaa laajennetaan repimällä vanhoja kirjoja, koska AI ohjelmistojen Molokin kita on jo syönyt kaiken internetistä löytyvän.

    Hienoa vai?

    Vaiko ihan kamalaa?

Kirjojen repimisestä El Paísiin kirjoittanut Susana Pérez Soler sanoi, että mieleen tulee amerikkalaisen Ray Bradburyn (1920-2012) romaani Fahrenheit 451 vuodelta 1953.

    Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa kirjapaperi syttyy ja palaa. Bradburyn romaanissa ”palomiehet” tunkeutuvat ihmisten koteihin liekinheitin käsissään ja polttavat kaikki kirjat.

    Mutta, kuten El Paísin kirjoittaja totesi, siinä missä Bradburyn dystopiassa kirjat tuhotaan jotta niiden sisältö katoaisi, AI Molok ”tuhoaa” kirjoja säilyttääkseen kirjojen sisällön, tehdäkseen siitä oman kielimallinsa rehua. Yksittäisen romaanin tai dokumentin tai tietokirjan repiminen ei tuhoa se sisältöä totaalisesti, koska fyysisiä kirjoja on (melkein aina) monta kappaletta eri puolilla maailmaa.

    Susana Pérez Soler lainasi jutussaan asiantuntijaa, jonka mielestä divareista löytyvät kirjat periaatteessa edustavat juuri sitä inhimillistä kulttuuriperintöä, jota tekoälyohjelmistot eivät ole vielä saastuttaneet. Nyt tuo kulttuuriperintö ikään kuin imetään julkisesta kulttuurivarastosta yksityisten AI-koneiden käyttöön. Kysymys on lopulta tiedon privatisoimisesta kaupalliseen käyttöön.

    Saako Bradburyn dystopia sittenkin uudenlaista kierrettä kielimallikoneiden ahneudesta imeä kaikki mahdollinen tieto ja kirjoitettu sivistys itselleen?

Bradburyn Fahrenheit 451 kertoo palomies Guy Montagin tarinan. Tämä havahtuu huomaamaan, mitä on tekemässä, mitä tuhoamassa. Kirjat alkavat askarruttaa häntä.

    Montag kohtaa viisaan ihmisen opastamaan häntä oikealle ”tielle”.

    ”Ette te kirjoja tarvitse, vaan jotakin siitä mitä kirjat aikoinaan sisälsivät”, Montagille selitetään. ”Ei, ei, ette te kirjoja ollenkaan kaipaa! Hakekaa sitä sieltä mistä se on löydettävissä: vanhoista äänilevyistä, vanhoista elokuvista; etsikää sitä luonnosta ja etsikää sitä itsestänne. Kirjat olivat vain yksi tapa monesta säilöä sellaisia asioita, joita me pelkäsimme unohtavamme. Ei niissä ole ollenkaan mitään taianomaista. Taikaa on vain siinä, mitä kirjat sanovat, miten ne ompelivat meille maailmankaikkeuden poluista yhden ainoan päällystakin… Me todella tarvitsemme tietoja… Kirjat muistuttavat meitä siitä, minkälaisia aaseja ja ääliöitä olemme.” (Suom. Juhani Koskinen, 1966. Kirjayhtymä, 2. painos 1975.)

    Riittääkö siis, että 2000-luvulla tekoälykoneet sulauttavat kaikkien kirjojen kaikki sisällöt omaksi valtakunnakseen ja annostelevat sieltä sitten meille kulttuurin ja sivistyksen palasia, jos osaamme niiltä kysyä?

    Romantikkona huudahdan: Ei riitä!

Entä sitten aasin pulma: mistä aaseille löytyy aasimaisia kavereita?

    Mieleeni tulee Suomen eduskunta.

    Mitä jos jokainen kansanedustaja velvoitetaan käyttämään aikaa aasien kanssa? Edustajilla on pitkät lomat. Heillähän on aikaa vierailla reality-ohjelmissa ja seikkailla merillä ja mantereilla. Ei ole liikaa vaadittu, jos jokainen kansanedustaja käyttää osan vuodestaan aasin kanssa kaveeraamiseen. Siitä suhteesta kansanedustajakin hyötyy.

    Kansanedustajia on kuitenkin vain 200.

    Jos aasien määrä kasvaa, eduskunnan hallintovaliokunnan tulee selvittää, täyttävätkö kansanedustajien avustajat aasien kaveeraamisen edellytykset.

    Tästä saattaa rakentua aasinsilta tulevaisuuteen.

Kyösti Salovaara, 2019.

AI ai sentään

[kuka sen kirjan kirjoittikaan?]

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Eino Leino (1878-1926).
Lauri Leppäsen veistos, 1953.

Neljännesvuosisata saattaa vaikuttaa mielivaltaiselta mittarilta kulttuurispekulaatioille, mutta ajanjakso 2001–2025 on viimeinen, jolloin kirjallisuutta tuotettiin ja luettiin ilman tekoälyä, tekijää joka kohtalonomaisesti muuttaa pian monia asioita.

- Nadal Suau El Paísissa 18.4.2026 

Kirjallisuusskene käy kuumana.

    Se huokailee, kiroilee, valittaa, panikoi.

    Mihin maailma menee, jos kukaan ei tiedä kuka tämän tai tuon kirjan on kirjoittanut. Miksi lukea proosaa, jota AI, tekoäly generoi aikaisempaa kirjallisuutta jäljittelemällä ja kopioimalla?

    Mutta toisaalta: mitä väliä kirjan kirjoittajalla on?

    Jos kirjaa on kiva lukea, eikö se riitä?

    Olemmehan keskustelleet viime vuosina siitä, onko kirjailijan yksityiselämällä vaikutusta kirjan "arvoon". Joidenkin mielestä on, toisten ei. Tekoälykoneella ei ole ”yksityiselämää”, koska sen ainoa ”elämäntapa” on jäljitellä muiden elämää, joten tekoälyn kirjoittamasta romaanista ei tarvitse pohtia, onko sen kirjoittaja juoppo paskiainen, raaka sovinisti tai ihan hullu feministi.

    Mutta sittenkin… eikö oletuksena ole, että luemme ihmisen, jolla on mahdollisesti inhimillisiä puutteita hyveiden lisäksi, kirjoittamia tarinoita?

    Kun espanjalainen kirjailija ja kriitikko Nadal Suau kirjoitti madridilaisessa El Paísissa, että nyt on viimeinen hetki arvioida AI-vapaata kirjallisuutta, hän taisi olla jo kirjanmittaisen askeleen todellisuutta jäljessä.

Muutama päivä sitten Alexandra Alter kirjoitti kirjailijoiden ja kustantajien AI-tuskasta The New York Times -lehdessä otsikolla Where Does Publishing’s A.I. Problem Leave Authors and Readers? (10.4.2026.)

    Alter kertoi Meksikossa asuvan esikoiskirjailijan, tai paremminkin esikoiskirjailijaksi pyrkivän, teknisen konsultin Antonio Bricion kokemuksista.

    Bricio lähetti käsikirjoituksen 20 kustantajalle ja agentille. Turhaan. Paranteli teostaan. Lopulta Bricio päätteli, että kustantajat ja agentit vierastavat esikoiskirjailijoita pelätessään, että kirjan on kirjoittanut AI-kone.

    Niinpä Bricio tilasi ohjelmiston, jolla tutkitaan onko kysymyksessä tekoälyn kirjoittama teksti. Hän syötti sille yhden luvun romaanistaan, ja ohjelman mielestä teksti oli varmasti tekoälyn kirjoittamaa. Bricio tietenkin tiesi, että näin ei ole. Hän poisti muutamia lauseita tekstistä ja nyt Originality.ai -ohjelmisto päätteli, että teksti on sataprosenttisesti ihmisen kirjoittama.

    Jutun kirjoittaja Alexandra Alter arvelee, että kustantajien AI-paniikki johtuu Mia Ballardin romaanin Shy Girl -tapauksesta. Ballardin romaani ilmestyi aluksi omakustanteena ja sitten vakiintuneen kustantajan ohjelmassa. Tämän jälkeen teosta ryhdyttiin pitämään tekoälyn tuottamana, vaikka kirjailija vakuutti kirjoittaneensa sen itse ja epäili, että hänen käyttämänsä kustannustoimittaja oli lisännyt romaaniin joitakin tekoälyllä tuotettuja jaksoja.

Alexandra Alterin jutun kommenteissa kirjallisuuden tilannetta kauhisteltiin, mutta muutamat keskustelijat muistuttivat, että monen julkaistun romaanin taustalla on useita apulaisia ja aputoimittajia, jotka vaikuttavat teoksen lopulliseen muotoon. Kirjojenkin ”auteur” on tässä mielessä joskus hämärä.

    Mutta silti me, lukijat, ylisummaan vierastamme ajatusta että kirja, olipa se proosaa tai faktaa, olisi tekoälyn tuottamaa tekstiä. Näin koska me, minä, luulemme tietävämme ettei tekoälykoneella ole sielua eikä moraalia eikä se itse ymmärrä lainkaan mitä se tekee, mitä sen tuottama teksti ”tarkoittaa”.

    Alter lainasi jutussaan nuorille aikuisille romaaneja kirjoittavaa Laura Taylor Nameytä, joka sanoi, että jos lukijat maksavat ostamastaan kirjasta, he haluavat että kirja tulee kirjailijan aivoista ja sydämestä eikä tietokoneesta, joka on ryöstänyt kirjailijan aivot.

    Näin varmasti onkin, mutta mistä me lopulta ”tiedämme” kenen aivoista mikäkin on syntynyt?

Ihminen ei ole saari.

    Melko usein joku romaani tuntuu tutulta, siinä on aineksia, juonenkulkuja, tunnelmia jotka muistuttavat jotakin aikaisemmin lukemaani, vaikka en pysty sanomaan että mitä kirjaa tai kenen kirjoittamaa. Myös kirjallisuuden tyylejä matkitaan, niitä käytetään avuksi hyvässä mielessä tai pelkästään ironisessa tai jopa pahanilkisesti. Kaikki tämä on inhimillistä ja kirjallisuuspeliin sisäsyntyisesti kuuluvaa.

    Katsoin muutama päivä sitten Edward Dmytrykin ohjaaman, paljon kehutun westernin Laki ja väkivalta (Warlock, 1959). Se on yksi arkkityyppinen versio tositapahtumista O.K. Corralin taistelusta Tombstonessa 1881. Niinpä Dmytrykin hienosta elokuvasta tuli heti mieleen John Fordin filmi Erämaan laki (My Darling Clementine) vuodelta 1946. En kuitenkaan väitä että Dmytryk kopioisi Fordia. Molemmat ohjaajat ”kopioivat” – niin kuin kymmenet lännenelokuvat - historian tapahtumia ja sovittavat oman ajanhetkensä ajatuksiaan siihen ja luovat fiktiota, joka koskettaa yhä elokuvien katsojia. Siitä huolimatta että tarinoiden taustalla on kymmenien, satojen ja tuhansien ihmisaivojen kokemuksia ja tuntemuksia, ei siis vain yksi sydän vaan miljoonia sydämiä.

Tekoälykoneella ei ole sielua eikä sydäntä. Se ei pysty omin päin arvottamaan mitään, mutta se ”osaa” pätevästi esittää asioita oppimiensa tekstien pohjalta. Se voi, kenties, kirjoittaa hyvinkin koskettavan kohtauksen romaaniin, mutta se ei ymmärrä miksi tuo kohtaus koskettaa ihmislukijoita.

    Kun näin on, lukija on pulassa. Onko oikein, että AI-kone erilaisia tekstejä yhdistelemällä ja niistä lauseita generoimalla saa lukijan jopa kyyneliin? Sen kyllä hyväksyy, että toinen ihminen saa minut itkemään, mutta jos sen tekee kone, niin hemmetti vieköön!

    Ihminen ei ole saari, ei edes kirjailija. Tai oikeastaan: kirjailija kaikista ihmisistä vähiten.

    Olivatko kirjailijat koskaan pelkästään ”luomua”? Yksilöitä jotka eivät tienneet olemassa olevasta kirjallisuudesta mitään? Nykykirjailija tietää taatusti maailmasta (vaikkei ehkä kirjoista) enemmän kuin vaikkapa Aleksis Kivi tai Eino Leino tiesivät aikanaan, mutta tietääkö nykykirjailija ihmisen sydämestä yhtään enempää kuin Kivi tai Leino?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) mm. kirjailijan ajattelun itsenäisyyttä ja autenttisuutta. Hän tunnusti, että kirjailija pelkää ”plagioivansa” myös itseään. Meri kertoi, että ”jatkuvaa riesaa aiheuttavat kirjoitettaessa juuri erilaiset mekaaniset tavat ja tottumukset, samoin vaara luiskahtaa valmiisiin kuvioihin, joita ei muista saaneensa omista ja toisten teoksista. Jos ne eivät tekstissä toimi, niitä alkaa epäillä. Jos niiden alkuperän huomaa, ne heittää helposti pois eikä niitä ala suhteuttaa ja sulattaa tekstiin. Vain suurimmat, joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle.”

    Meren hieno essee elää yhä tässä päivässä, semminkin tässä päivässä kun varkaille on tullut mukaan AI, tekoäly joka varastaa kaiken ja kaikilta.

    ”Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa”, Meri kirjoitti esseessä Miten Manillaköysi syntyi. ”Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Mistä johtuu, että me emme hyväksy että AI vie mennessään kaiken ja ovenpieletkin? Jos William Shakespeare ja Bertolt Brecht ”varastivat” tarvitsemansa muilta kirjoittajilta, miksi tekoälyn pitäisi olla moraalisempi toimija?

    Ironista on ettei AI ymmärrä varastavansa muiden tekstejä ja kokemuksia. Syyntakeetonko siis?

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksis Kivi (1834-1872).
Wäinö Aaltosen muistomerkissä, 1939.

 

AI ai

[ärähti kastemato kun hermoon sattui]

Kyösti Salovaara, 2023.

Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen kaikkea kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita.

-  Yrjö Ahmavaara: Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurin kritiikkiä. 1998. 

Valinnan mahdollisuus itsessään (eikä pelkästään se, että saavutetaan tietyt vaihtoehdot) voi olla tärkeää ihmisen kasvamisen kannalta. Itseä koskevien valintojen tekeminen (erotuksena siitä, että pelkästään eläisi yksilöllisten pyrkimystensä mukaista elämää jonkin muun mekanismin kuin omien valintojen välityksellä) voi olla merkityksellisen elämän edellytys.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. 2017.

Uskaltaisiko?

    Uskaltaisiko hypätä akanvirtaan ja panna hanttiin?

    Uskaltaisiko väittää, että moderni maailma keikahtelee hypetyksen ja hapatuksen välillä?

    Jokaisesta hypetyksestä jää paha maku suuhun.

    Sitä saa mitä tilaa. 

    Tilaamattakin saa.

Tietysti, jos näin asiaa ajattelee, jokainen hypetys, kuten tekoälyvillitys, ilmentää ihmisen uskoa parempaan huomiseen. Sen lisäksi - mikä ei ole niinkään positiivista - se ilmentää ihmisen laiskuutta, ikuista toiveajattelua siitä että helpommallakin voi päästä, että ei tarvitse vaivata päätään opiskelulla, ei tarvitse tehdä aivotyötä koska tietokoneet tekoälyohjelmistoineen hoitelevat vaikeat älylliset probleemat kuin vettä vaan.

    Me etsimme oikotietä onneen ja menestykseen.

    Kukapa haluaisi kiertää, jos suorempi reitti löytyy. 

    Tässä unohtuu että matka on arvo sinänsä, ei perille pääseminen. Ja varsinkin se, että myös sananlaskun mukaan ”parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan”.

    No, tuo oli halpamainen vetäisy. Semminkin kun uskon teknologiaan ja sen mahdollisuuksiin vapauttaa ihmisyksilö.

    Mihin meidät oikeastaan ”vapautetaan”?

Sotien ja melskeiden keskellä, yhteiskuntien ja globaalin maailman polarisoituessa tekoälyhypetys on sinänsä positiivinen ilmiö. Sehän yhdistää kaikkia kaikkien rajojen yli.

    Wikipedia määrittelee tekoälyn näin: ”Tekoäly eli keinoäly tai AI (englannin sanoista artificial intelligence) on tietokone tai tietokoneohjelma, joka kykenee tekemään älykkäinä pidettäviä toimintoja. Esimerkkejä tällaisista tehtävistä ovat puheentunnistus, tietokonenäkö ja kääntäminen luonnollisten kielten välillä.”

    Ihminen on tunteellinen ”älykone”.

    Tietokoneohjelmalla ei ole tunteita, ei edes AI-ohjelmilla, mutta ne tekevät jotakin, mikä näyttää älykkäältä. Jokainen tietokoneelle ohjelmia tehnyt tietää, että tietokoneohjelma ei ajattele, vaan kerää ja yhdistelee ennalta laaditun suunnitelman (algoritmin) ohjaamana tietoja ja prosessoi niistä uusia tietoja ja tietoryhmiä. Hienoimmillaan tuollainen algoritmi "muuttuu" sille annetun tietojoukon /ohjausparametrien mukaisesti.

    Ajattelu on kuitenkin muutakin kuin tietojen yhdistelyä vaikka sekin on osa ihmisen ajattelua. Onko ihmisen aivoissa "algoritmi" joka ei muutu vai nimenomaan algoritmeja, jotka rakentuvat alati uusiksi?

   Vuonna 1984 amerikkalainen filosofi John Searle piti kuuluisat Reith-luentonsa, jotka sittemmin julkaistiin kirjana Minds, Brains & Science (1989). ”Miksi kukaan koskaan ajattelisi, että tietokoneet osaisivat ajatella tai että niillä olisi tunteita ja sen semmoista?” Searle ihmetteli.

    Monet 1980-luvulla kuitenkin uskoivat tietokoneiden mahdollisuuteen, koska koneiden tehot kasvoivat eksponentiaalisesti ja niille saattoi tehdä yhä monimutkaisempia ja yhä ”älykkäämmiltä” tuntuvia ohjelmia. Itse asiassa jo v. 1936 englantilainen matemaatikko Alan Turing esitteli teoreettisen ”universaalin koneen”, joka kaiketi pystyisi myös älykkyyteen, jos semmoisen osaisi rakentaa.

    Ajattelu ei ole tiedon synonyymi. Se on jotakin enemmän.

    Tietokone tekee työtä käskettyä. Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on se mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" Reith-luennoissaan. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

Tekniikan Maailma, nro 20 / 2023.

Nyt, vuonna 2023, tekoäly on kaikkien huulilla, muidenkin kuin ohjelmoijien, insinöörien ja filosofien. 

    Journalistit, taloustieteilijät, taiteilijat ja jopa poliitikot vetovat tekoälyyn puhuessaan lähitulevaisuudesta ja ihmisen uusista mahdollisuuksista hallita monimutkaista todellisuutta sekä tiedollisesti että taidollisesti.

    Harva meistä silti tietää mistä puhutaan kun AI:stä puhutaan.

    Siksi on hienoa, että 70 vuotta täyttänyt Tekniikan Maailma -lehti avaa juhlanumerossaan (20/2023) tekoälyapparaattien ”konepellin” ja yrittää kansantajuisesti selvittää mitä tekoäly tietää ja ajattelee ja mitä ei. Tekniikan Maailma kertoo myös olevansa Suomen suurin tiedemedia, jota viikottain lukee (printtinä, verkossa) n. 500 000 eri ihmistä. 

    Lehdessä vertaillaan (murtomaasuksien, autojen ja kaiuttimien rinnalla) viime päivinä ”kaikkien” tietoisuuteen ponnahtaneiden tekoälykoneiden (ChatGPT, Microsoft Bing, Google Bard) ”älykkyyttä”, ja samalla kerrotaan mihin niiden älykkyys perustuu.

    Poimin lehdestä muutamia huomioita. 

Tekoälypalveluista Tekniikan Maailman päätoimittaja Sami Rainisto tekee lohduttoman yhteenvedon: ”Vertailussa annoimme tekoälypalveluille monenlaisia tehtäviä. Päällimmäinen havainto on, että vastauksia niiltä kyllä saa. Esimerkiksi tekstien tiivistäminen tai avainkohtien poimiminen onnistuu niiltä hyvin. Mutta jos tehtävä edellyttää vähänkään enemmän päättelyä, tai uskallammeko jopa sanoa ’älyn’ käyttöä, lopputulos on usein jopa farssimaisen huono.”

    Nyt esillä olevat tekoälypalvelut perustuvat kielimalleihin.

    Niille on syötetty hirvittävä määrä tietoa. ”Syväoppimisen menetelmiä käyttäen kielimallit on opettu analysoimaan tekstejä.”

    Kielimallin oleellinen toimintapa perustuu kielen rakenteiden tunnistamiseen. Se pyrkii oppimastaan tietojoukosta ”arvaamaan” tilastollisen analyysin perusteella mikä sana todennäköisesti seuraa edellistä. Ja, kuten sanottua, lähtökohtana on valtava määrä sanoja ja lauseita joita on kerätty muistiin ja joita koko ajan kerätään lisää.

    Kyse ei ole todellisesta älykkyydestä, Rainisto kirjoittaa. ”Lopputulos kuitenkin usein muistuttaa jotain sellaista, joka on älykkyyden tuottamaa. Tämä selittää sitä, miksi tekoälyt tuottavat usein järkevän ja älykkään kuuloisia vastauksia, jotka ovat lähemmällä tarkastelulla puutaheinää.”

   Kielimallin perusideasta, siitä että sanoja valitaan todennäköisyyksien perusteella, seuraa sekin että AI-kone antaa samaan kysymykseen yhä uusia, erilaisia vastauksia, koska lähtökohtana oleva tietoaineisto elää jatkuvasti, koska maailman kollektiivisessa tietovarastossa tiedon osat, sanat ja niiden määrälliset yhteydet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

    Kielimalliohjelmistot todistavat kuinka oikeassa John Searle oli sanoessaan ettei tietokoneilla voi olla omaa tietoisuutta. Kielimalliohjelmistot eivät pyri luomaan tietokoneelle tietoisuutta, omaa mieltä vaan ne yrittävät ”arvata” mitä ihmiset ovat keskimäärin kirjoittaneet ja kuvanneet. Jos AI-palvelulta kysyy mielipidettä, se ei ole koskaan sen oma vaan miljoonien ihmisten esittämien mielipiteiden "keskiarvo".

On vähän harmillista, että kaikkia monimutkaisia ongelmia ratkaisevia tietokonejärjestelmiä kutsutaan tekoälyksi. Ihminen jotenkin etsii itselleen korviketta, toivoo mutta myös pelkää, että hänet todella korvataan tietokoneohjelmalla.

    Kummallinen pelko - onko se aiheellinen? 

    AI-soppaa toki keittävät pirullinen virne kasvoillaan myös ne, jotka toivovat että ihminen luo itsensä kaltaisen tyhmyrin, joka tuhoaa älyllisellä älyttömyydellään länsimaisen teknistaloudellisen järjestelmän.

    Yrjö Ahmavaara sanoo alun lainauksessa, että älykkyys on kykyä ymmärtää asioiden suhteita, myös määrällisesti. Kun ihmiset käyttävät AI-palvelua, he eivät voi mitenkään tietää, onko koneen vastaus tuossa mielessä oikea, järkevä, suhteellisuudentajuinen.

    Ironia on siinä, että kun me pelkäämme AI-ohjelmistoja, me tiedämme, vaistomaisesti, ettei sekään pystyy monimutkaisesta aineistoista tekemään ihmisen kannalta parhaita valintoja, niin kuin me emme itsekään pysty, koska tietoja on liian paljon. Näin ollen heijastamme pelkomme omasta kyvyttömyydestämme AI-ohjelmien kyvyttömyyteen. Sitä paitsi pelkät tiedot eivät riitä rationaaliseen päätöksentekoon; tarvitaan myös niiden arvottamista ja ristiriitaisten arvopäämäärien tunnistamista.

    Jos tietokone ei pysty tuntemaan mitään, miten se voisi ”ajatella” ihmisen parasta? Tai edes omaa parastaan!

Entäpä kastemato?

    Lukion biologian tunnilta jäi mieleen kastemadon tikapuuhermostoon liittyvä anekdootti. En tiedä onko tämä faktaa vai fiktiota.

    Kastemadoille tehdää koe. Ne asetetaan putkeen joka haarautuu kahdeksi putkeksi. Toisen putken alussa kastemato saa sähköiskun, toiseen putkeen se voi kiemurrella turvallisesti.

    Koe paljasti, että kastemato tarvitsee 1000 sähköiskua ennen kuin se oppii kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Mitä jos tuohon putkeen pannaan AI-kone?

    Sammuuko se ensimmäisestä sähköiskusta? Koska AI ei tunne mitään, koska sillä ei ole tunteita, koska se ei tiedä mitä kipu on, se ei ilmeisesti koskaan opi kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Onko kastemato älykkäämpi kuin tekoälykone?

     

Kyösti Salovaara, 2023.