Lainaten laitettua

[jo jouluksi painettua]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?

Hyvä on tietyssä mielessä lohdutonta.

Häkki lähti etsimään lintua.

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka

Onko minulla omia ajatuksia?

    Luulen että ei ole, mutta kenelläpä olisikaan.

    Hienoja kirjailijoita saa lainailla eikä tarvitse miettiä, ovatko heidän lauseensa itse tehtyjä vai muualta lainattua. Jos tietoisuus ei olekaan paikallista vaan universaalia, ajatuksen olemuksen problematiikka muuttuu kiehtovammaksi. Kukaan ei omista sanoja, mutta onko niiden peräkkäin asettelijalla copyright ajatuksiin ja tietoisuuteen, joka on yhteistä, ihmisen oman pään tuolla puolen?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) kirjailijan kannalta lainaamisen ja unohtamisen ristiriitaa ja epävarmuutta ajatuksen alkuperästä. Kirjoittaja ei useinkaan muista mistä jokin lause tulee: omasta päästä, hänen entisistä kirjoituksistaan tai hänen muualta lukemisistaan lauseista.

    ”Vain suurimmat”, Meri kirjoitti, ”joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle. Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat, kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Tietenkään Meri ei puhunut plagioinnista vaan yhteisestä tietoisuudesta. Hän oli humoristi loppujen lopuksi.

Joulupäivään ajattelin poimia lainauksia sieltä täältä ilman mitään johtoajatusta.

    Annan sattumalle sijaa, vaikka tiedän ettei sattumaa ole, kun availen kirjojani ja selaan niiden sivuja.

    Käytännön pakosta lainailen ennen joulua ilmestyneitä kirjoja.

    Vaikka tulevaisuus onkin kirjoitettu, niin ei sitä pysty lukemaan. Joulun jälkeen ilmestyneitä kirjoja en siteeraa.

M.

”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?… Runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunut, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä.

- Aristoteles: Runousoppi. Otava, 1967.

E.

”En pysty siirtämään todellisuutta paperille suoraan, koska en semmoista omista enkä ole koskaan omistanutkaan, nimittäin valmista todellisuutta. Aina se on itse tehtävä. Mitä muuta kuin fiktiota ovat käsityksemme toisista ihmisistä. Itseään he eivät niistä tuntisi.”

- Veijo Meri: Kuviteltu kuolema.

M.

”Mikä tarkoitus tarinankerronnalla on? Sen voinee kiteyttää yhteen ajatukseen: se antaa ihmisille sen, mitä he eivät todellisessa elämässä saa. Alun perin se oli turvallisuudentunnetta ja rohkeutta, nykyään se voi olla kaikenlaista.”

- Lee Child: Sankari, 2019. Karisto, 2020.

O.

”On vain kolme kunnioitettavaa olentoa:

pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa, luoda.

Muut ihmiset ovat verollepantuja ja ikeenalaisia, omiaan pilttuuseen, se on, harjoittamaan niin sanottuja ammatteja.”

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni, 1887. Otava, 1972.

L.

”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

- Karl Marx: Die Verhandlungen des 6. rheinischen Landstags, 1842. Kustannus Edistys, 1974.

M.

”Maailmassa, joka ei enää usko syntiin, saarnaaminen on tullut taiteilijan tehtäväksi. Mutta papin sanat otettiin vastaan siksi, että ne saivat voimaa hänen henkilökohtaisesta esimerkistään. Taiteilija yrittää siis olla esikuvana toisille. Siksi hänet ammutaan tai viedään keskitysleirille, mistä hän syvästi loukkaantuu. Ja sitä paitsi hyve ei ole opittavissa yhtä nopeasti kuin konekiväärin käyttö. Taistelu on epätasainen.”

- Albert Camus, 1948-49. Otava, 1971.

K.

”Kun kysytään, kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

- Raoul Palmgren Tulenkantajat lehdessä 1933.

J.

”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei. Tai kotoisemmin esimerkein: sellaisen yhteiskuntamuodon kuin vielä 1930-luvulla Suomen luonto olisi kestänyt, hiukan suuremmallakin väestömäärällä. Apteekkarin ja yli-insinöörin huvilat eivät olisi pilanneet Suomen järviä ja merensaaristoja, joidenkin etuoikeutettujen loistoautot ja moottoriveneet mahtuisivat kyllä siihen marginaaliin, jonka luonnonjärjestelmän pelivara sallii. Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

- Pentti Linkola: Sosialismi se kummittelee vaan, 1971. WSOY, 1979.

N.

”Normandian taistelu ei todellakaan sujunut suunnitelmien mukaisesti, mutta edes nojatuolikriitikot eivät voisi koskaan vähätellä sen lopputulosta, miten epätäydellinen se lieneekin. Pitää myös miettiä, mitä olisi voinut tapahtua, jos D-päivän poikkeuksellinen hanke olisi epäonnistunut: jos hyökkäyslaivasto olisi esimerkiksi purjehtinut kesäkuun puolivälin suureen myrskyyn. Siitä tulee mieleen mahdollisuus, että puna-armeija olisi saattanut päästä ei vain Reinille vaan myös Atlantin rannikolle saakka. Siinä tapauksessa Euroopan kartta ja historia olisivat muodostuneet sodan jälkeen todella erilaisiksi kuin nyt.”

- Antony Beevor: Normandia 1944. WSOY, 2009.

J.

”Jo valinnanvapaus itsessään voi olla arvokas asia... pelkästään yksilön haluamia asioita ei voida pitää vapauden kriteerinä: jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa… On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut… Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle. Toiseksi, mikään ei takaa, että valtiovalta toimisi hyvää tarkoittavalla tavalla… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itse itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita.”

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Y.

”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen. Tässä objektiivisessa merkityksessä yksilönvapaus on siis kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo. Samalla näemme, että yhteistyö, esimerkiksi tuotannollinen työ, on inhimillisten tarpeiden luomista primääriarvoista johtuva sekundaarinen arvo. Työ ei ole oma tarkoituksensa.”

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

J.

”Jean-Jacques on sanonut että hän kahvilaan poiketessaan aina tunsi olonsa kumman vaivautuneeksi. Ujon ihmisen mielestä teatterin lippuluukku jotenkin muistuttaa Helvetin tuomioistuinta.”

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni.

K.

”Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. - Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

- James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916. Tammi, 1964.

K.

”Kului tunteja ennen kuin Castle nukkui… Sitten hän antoi itselleen luvan lähteä lapsuutensa sankarin Allan Quatermainin tavoin matkalle sitä pitkää maanalaista virtaa myöten, joka vei hänet eteenpäin aina sen pimeän maanosan sisäosia kohti, mistä hän toivoi löytävänsä pysyvän kodin. Se koti olisi kaupungissa minne hänet otettaisiin vastaan asukkaaksi ilman mitään uskon velvoitusta, eikä se ollut Jumalan eikä Marxin kaupunki vaan kaupunki nimeltä Mielen rauha.”

- Graham Greene: Inhimillinen tekijä. Tammi, 1978.

Kyösti Salovaara, 2025.

Joulu on kukka on joulu.

Tietoisuus on minussa

 [ellei sitten koko maailmassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.

- Albert Einstein, 1955.

”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…

”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…

”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”

- Dan Brown, 2025.

Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.

    Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja  tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.

   Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.

    Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

    Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?

    Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.

Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.

    Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?

    Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?

    Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”

    Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.

    Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?

Kyösti Salovaara,
2025.

Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.

    Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”

   Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.

    Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä. 

    Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.

    Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.

   Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”

    Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.

    Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.

Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”

   Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.

    Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.

    Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

   Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.

    Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.

    Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.

    Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?

Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.

    Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.

    Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?

   Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:

    Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

           

Tavallisen kauhistus

[ja vaikean lumous]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tavallisista tavallisin kuva syksystä.
Mutta tämä on minun kokemukseni, 
vaikka tiedän sen olevan klisee.

Kun syksyn lehti maahan ehti

siinäkin soi blues.

- Reino Helismaa & Toivo Kärki, 1963.

Vain 24 ihmistä ikinä on matkustanut avaruuteen riittävän pitkälle nähdäkseen, että maa on pallon muotoinen.

- Jerry Brotton teoksessa Four Points of the Compass, 2024.

Tietää uskoakseen; uskoo luullakseen; luulee tietääkseen.

    Tuossako tavallisen ihmisen ajatuskolmio?

    Tavallisuus ei ole muotia. Mutta ei epätavallinenkaan keskustelua johdattele.

    Tavallisen ihmisen epäloogista puhetta sanotaan populismiksi.

    Älymystön hipiä punastuu herkästi.

    Mutta tavallinen ihminen ei hallitse mediaa. Lukijaksi hän kelpaa. Hyväksytään tilauksen maksajaksi.

    Kuka sitten on tavallinen? Entä kenet hyväksytään älymystön salaseuraan?

    Eihän asia minulle kuulu, mutta…

Kenties tietäminen on väärinkäsitys.

    On tietoa ja ”tietoa”.

    Luonnontieteellinen tieto ei ole mielipide. Siitä ei kannata väitellä. Mene kuuhun niin näet omin silmin, että maapallo on pallo eikä lettu. Jos et mene, usko muiden havaintoihin.

    Humanistiset tieteet ovat ns. pehmeitä tieteitä. Niissä käsitellään ihmistä ja ihmisen ajatuksia, jopa tekoja. Mutta vaikka teot ovat faktaa, niiden syyt ovat arvailua. Siksi humanistisista tieteistä syntyy debattia. Niin kuin pitääkin syntyä. Ihmisten yksilöllisistä havaintomaailmoista kannattaa väitellä.

    Mistä muusta me voitaisiinkaan väitellä?

    Sekin voi pitää kutinsa ettei älykkyys ja viisaat ajatukset kiinnosta tavallisen ihmisen tavallista ajattelua.

    Jos niin on, kenen syy?

Miksi niin monet ajattelevat, että ajattelusta tai älymystöstä ei ole mitään hyötyä, kyseli huolestunut Asta Leppä Helsingin Sanomissa (HS. 12.10.2025).

    Leppä kirjoitti: ”On siis joukko ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin uskovat, että tieteen ja taiteen harjoittajat ja muu niin sanottu älymystö puhuvat vaikeita ja taiteilevat kummia teoksia vain saadakseen ’tavalliset kunnon kansalaiset’ tuntemaan itsensä tyhmiksi .”

    Vai johtuuko tavallisen ihmisen nihkeys siitä, että älymystö on yksipuolista poliittisessa viestissään: ”Älymystö yhdistetään usein vasemmistolaisuuteen. Taiteilijat, tieteentekijät, journalistit – suuri osa intelligentsiasta kannattaa nimenomaan vasemmistoa.”

    Jos Leppä olisi erotellut kovat tieteet (luonnontieteet) pehmoisista (humanistisista) hänen kysymyksellään saattaisi olla kaikupohjaa ja sitä kannattaisi vakavasti miettiä. Mutta eihän fyysikko, esimerkiksi, voi kuvata jotain monimutkaista ilmiötä muuten kuin monimutkaisesti. Sen ymmärtäminen on vaikeaa kenelle tahansa.

    Sitä vastoin esimerkiksi romaanin ei tarvitse olla vaikealukuinen ollakseen merkittävä. Vai tarvitseeko sittenkin?

    Sitä paitsi taiteilijoiden vertaaminen luonnontieteilijöihin on älytöntä. Ei heistä voi vakavasti keskustella samassa kahvipöydässä. Eikä tämä tarkoita etteikö taide paljastaisi  jotakin oleellista ihmisen todellisuudesta.

    Muuten, kirjallisuusmies John Carey kertoi vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessaan The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939, kuinka monet kirjailijat Englannissa ja Euroopassa 1900-luvun alkupuolella ryhtyivät kirjoittamaan vaikeasti ymmärrettäviä teoksia tajutessaan, että he eivät voi estää lukemaan oppinutta rahvasta lukemasta kirjoja, joten kirjoittamalla hyvin vaikeita romaaneja ja runoja he kuvittelivat pitävänsä rahvaan kirjallisuuden ulkopuolella. 

    Heitä kutsutaan postmodernisteiksi.

    Taisivat olla oikeassa, älypäät.

Salaisuuksien salaisuus
(The Secret of Secrets).
WSOY, 2025.
Suom. Jorma-Veikko Sappinen.
Päällys: Will Staehle/Unusual Co.

 

Kirjailija, talousasioista perillä oleva Parnasson tuottaja (suomeksi päätoimittaja) Karo Hämäläinen kirjoitti salakavalan ironisen (?) ja/tai sarkastisen (?) pääkirjoituksen uusimpaan Parnassoon (5/2025) otsikolla Kenellä on varaa lukea Dan Brownia?

    Hämäläinen ei tarkoittanut Dan Brownin juuri ilmestyneen jännärin Salaisuuksien salaisuus (WSOY) myyntihintaa. Tietoisuuden olemusta jahtaava romaani maksaa kirjakaupassa vain 30 euroa ja sillä saa 664 sivua luettavaa. Siis paljon.

    Hämäläinen tarkoitti, että sovinnaisen Brownin lukemiseen menee niin pitkästi, että se ”maksaa” paljon menetettyinä tunteina, joina lukija voisi tehdä jotakin älykkäämpää tai hyödyllisempää.

    Kun minä hankin luettavaa, toivon että osun oikeaan ja valitsemassani romaanista on moneksi tunniksi ajankulua. Hämäläinen on toisella kannalla, ehkä. Hän ihmettelee, mistä kivenkolosta ryömii taas miljoonittain tavallisia ihmisiä lukemaan Brownin keskinkertaista romaania. Hämäläisen mielestä tavalliset ihmiset investoivat ”kallista” aikaansa Salaisuuksien salaisuuden lukemiseen.

    ”Brown-investoinnin tuotto-odotuksen pystyy arvioimaan kohtalaisesti, sillä vaikka Brown yllättää lukijansa yhtenään, kirja ei yllätä”, Hämäläinen laskeskelee. ”Lukija saa tilaamansa. Kirja on kuin valtionlaina: varmahko matala tuotto, ei aina pärjää inflaatiolle.”

    Brownin sijaan lukijan kannattaisi Hämäläisen mielestä ottaa suurempi riski ja tarttua vaikeaan romaanin, kuten Samuli Knuutin 857 sivuiseen teokseen Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä.

Niinpä niin – helposti mukaansa viettelevä romaani haiskahtaa älymystön mielestä liian tavalliselta ja kliseemäiseltä käydäkseen vakavasta kirjallisuudesta. Ajatellaan, että helppolukuinen on "helpon ajattelun" synonyymi. 

    Jos tuore Nobel-voittaja  unkarilainen László Krasznahorkai olisi ollut tiedossa ennen kuin Hämäläinen kirjoitti pääkirjoituksensa, hän olisi varmaankin kehottanut investoimaan Krasznahorkain romaanien apokalyptisen pitkiin virkkeisiin, joita erkkikään ei jaksa lukea, mutta joiden parissa riski kannattaisi kuitenkin ottaa, ei siitä nokan koputtamista. 

    Yli 250 miljoonaa ihmistä on vuosien saatossa lukenut Dan Brownin romaaneja. Uusinta romaaniaan Brown ”kypsensi” mielessään kahdeksan vuotta. Mutta sekään ei riitä Karo Hämäläiselle eikä älypäille, joiden mielestä hauskuus ja viihtyminen eivät ole kirjallisuuden ydintä. Niin kuin kirjailija ja juristi Jarkko Tontti - joka ihailee ja kehuu Krasznahorkain romaaneja - sanoi viime perjantaina Ylen ykkösen kulttuurikeskustelussa: Krasznahorkain lukeminen ei ole huvia vaan kovaa työtä.

    Pitääkö kirjallisuuden lukeminen arvottaa stahanovilaisella työn sankaruudella? 

Jostakin syystä tuntuu olevan älykästä vaatia kaunokirjallisuutta, jonka lukeminen edellyttää työtä ja vaivaa. Ikään kuin ihmisen tulisi olla ”työssä” myös vapaa-aikanaan. Olla hyödyllinen tavallisuudestaan huolimatta ja kuitenkin tyytyä tavallisuutensa tähden osaansa.

    Kuvastavatko apokalyptisen pitkät proosavirkkeet ja kiemuraiset lauseet ihmisen ajattelua, tietoisuuden olemusta?

    Väitän että eivät.

    Kun ajattelen (joskus minäkin nimittäin ajattelen, ihan oikeasti, hemmetti) päässäni on pikemminkin rinnakkaisia lauseen puolikkaita, välähdyksiä, jotka eivät jatku vaan ponnahtavat mieleen yhtä aikaa, ja katoavat ponnahtaakseen esille uudestaan. Ajattelu ei ole proosaa vaan ikään kuin runon ohimeneviä säkeitä, niin kuin Georges Bataille yritti kai sanoa.

    Ihmisen tietoisuudella on kaksi dimensiota: sisäinen kokemus ja ulkomaailman havaitseminen. 

   Kai Kaila kuvasi ihmisen havaintomaailmaa teoksessa Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa (Otava, 1985) näin: ”Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.”

    Kun näin kuvattua havaintomaailmaa jalostetaan kieleksi, sanoiksi ja lauseiksi, syntyy runoja ja proosaa eikä kukaan, ei edes kaikkitietävä älymystö, pysty arvioimaan millaista proosan tulisi olla vaikuttaakseen lukijaan paljon tai vähän. Jokainen lukija, yksi ihminen tykönään, on ainut validi hermojärjestelmä joka tietää ja tuntee miltä juuri hänen lukemansa runo tai romaani tuntuu. Ja kaikkien tuntemukset tahoillaan ovat universaalisti yhtä arvokkaita – tai turhia jos halutaan ottaa kyynisempi asenne tavallisen ihmisen kokemuksiin. 

    Salaisuuksien salaisuus saattaa olla kömpelösti kirjoitettua hölynpölyä, niin kuin fiktiolla on usein tapana olla. Mutta pyrkimys etsiä tietoisuuden salaisuutta jännärin muodossa viehättää ja vetää mukaansa, vaikka salaisuus jäisikin löytymättä.

     

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Jos pihlajanmarjat olivat ketusta happamia,
niin ovatko viihderomaanit älymystöstä
epäterveellisen makeita?

   

AI ai

[ärähti kastemato kun hermoon sattui]

Kyösti Salovaara, 2023.

Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen kaikkea kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita.

-  Yrjö Ahmavaara: Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurin kritiikkiä. 1998. 

Valinnan mahdollisuus itsessään (eikä pelkästään se, että saavutetaan tietyt vaihtoehdot) voi olla tärkeää ihmisen kasvamisen kannalta. Itseä koskevien valintojen tekeminen (erotuksena siitä, että pelkästään eläisi yksilöllisten pyrkimystensä mukaista elämää jonkin muun mekanismin kuin omien valintojen välityksellä) voi olla merkityksellisen elämän edellytys.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. 2017.

Uskaltaisiko?

    Uskaltaisiko hypätä akanvirtaan ja panna hanttiin?

    Uskaltaisiko väittää, että moderni maailma keikahtelee hypetyksen ja hapatuksen välillä?

    Jokaisesta hypetyksestä jää paha maku suuhun.

    Sitä saa mitä tilaa. 

    Tilaamattakin saa.

Tietysti, jos näin asiaa ajattelee, jokainen hypetys, kuten tekoälyvillitys, ilmentää ihmisen uskoa parempaan huomiseen. Sen lisäksi - mikä ei ole niinkään positiivista - se ilmentää ihmisen laiskuutta, ikuista toiveajattelua siitä että helpommallakin voi päästä, että ei tarvitse vaivata päätään opiskelulla, ei tarvitse tehdä aivotyötä koska tietokoneet tekoälyohjelmistoineen hoitelevat vaikeat älylliset probleemat kuin vettä vaan.

    Me etsimme oikotietä onneen ja menestykseen.

    Kukapa haluaisi kiertää, jos suorempi reitti löytyy. 

    Tässä unohtuu että matka on arvo sinänsä, ei perille pääseminen. Ja varsinkin se, että myös sananlaskun mukaan ”parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan”.

    No, tuo oli halpamainen vetäisy. Semminkin kun uskon teknologiaan ja sen mahdollisuuksiin vapauttaa ihmisyksilö.

    Mihin meidät oikeastaan ”vapautetaan”?

Sotien ja melskeiden keskellä, yhteiskuntien ja globaalin maailman polarisoituessa tekoälyhypetys on sinänsä positiivinen ilmiö. Sehän yhdistää kaikkia kaikkien rajojen yli.

    Wikipedia määrittelee tekoälyn näin: ”Tekoäly eli keinoäly tai AI (englannin sanoista artificial intelligence) on tietokone tai tietokoneohjelma, joka kykenee tekemään älykkäinä pidettäviä toimintoja. Esimerkkejä tällaisista tehtävistä ovat puheentunnistus, tietokonenäkö ja kääntäminen luonnollisten kielten välillä.”

    Ihminen on tunteellinen ”älykone”.

    Tietokoneohjelmalla ei ole tunteita, ei edes AI-ohjelmilla, mutta ne tekevät jotakin, mikä näyttää älykkäältä. Jokainen tietokoneelle ohjelmia tehnyt tietää, että tietokoneohjelma ei ajattele, vaan kerää ja yhdistelee ennalta laaditun suunnitelman (algoritmin) ohjaamana tietoja ja prosessoi niistä uusia tietoja ja tietoryhmiä. Hienoimmillaan tuollainen algoritmi "muuttuu" sille annetun tietojoukon /ohjausparametrien mukaisesti.

    Ajattelu on kuitenkin muutakin kuin tietojen yhdistelyä vaikka sekin on osa ihmisen ajattelua. Onko ihmisen aivoissa "algoritmi" joka ei muutu vai nimenomaan algoritmeja, jotka rakentuvat alati uusiksi?

   Vuonna 1984 amerikkalainen filosofi John Searle piti kuuluisat Reith-luentonsa, jotka sittemmin julkaistiin kirjana Minds, Brains & Science (1989). ”Miksi kukaan koskaan ajattelisi, että tietokoneet osaisivat ajatella tai että niillä olisi tunteita ja sen semmoista?” Searle ihmetteli.

    Monet 1980-luvulla kuitenkin uskoivat tietokoneiden mahdollisuuteen, koska koneiden tehot kasvoivat eksponentiaalisesti ja niille saattoi tehdä yhä monimutkaisempia ja yhä ”älykkäämmiltä” tuntuvia ohjelmia. Itse asiassa jo v. 1936 englantilainen matemaatikko Alan Turing esitteli teoreettisen ”universaalin koneen”, joka kaiketi pystyisi myös älykkyyteen, jos semmoisen osaisi rakentaa.

    Ajattelu ei ole tiedon synonyymi. Se on jotakin enemmän.

    Tietokone tekee työtä käskettyä. Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on se mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" Reith-luennoissaan. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

Tekniikan Maailma, nro 20 / 2023.

Nyt, vuonna 2023, tekoäly on kaikkien huulilla, muidenkin kuin ohjelmoijien, insinöörien ja filosofien. 

    Journalistit, taloustieteilijät, taiteilijat ja jopa poliitikot vetovat tekoälyyn puhuessaan lähitulevaisuudesta ja ihmisen uusista mahdollisuuksista hallita monimutkaista todellisuutta sekä tiedollisesti että taidollisesti.

    Harva meistä silti tietää mistä puhutaan kun AI:stä puhutaan.

    Siksi on hienoa, että 70 vuotta täyttänyt Tekniikan Maailma -lehti avaa juhlanumerossaan (20/2023) tekoälyapparaattien ”konepellin” ja yrittää kansantajuisesti selvittää mitä tekoäly tietää ja ajattelee ja mitä ei. Tekniikan Maailma kertoo myös olevansa Suomen suurin tiedemedia, jota viikottain lukee (printtinä, verkossa) n. 500 000 eri ihmistä. 

    Lehdessä vertaillaan (murtomaasuksien, autojen ja kaiuttimien rinnalla) viime päivinä ”kaikkien” tietoisuuteen ponnahtaneiden tekoälykoneiden (ChatGPT, Microsoft Bing, Google Bard) ”älykkyyttä”, ja samalla kerrotaan mihin niiden älykkyys perustuu.

    Poimin lehdestä muutamia huomioita. 

Tekoälypalveluista Tekniikan Maailman päätoimittaja Sami Rainisto tekee lohduttoman yhteenvedon: ”Vertailussa annoimme tekoälypalveluille monenlaisia tehtäviä. Päällimmäinen havainto on, että vastauksia niiltä kyllä saa. Esimerkiksi tekstien tiivistäminen tai avainkohtien poimiminen onnistuu niiltä hyvin. Mutta jos tehtävä edellyttää vähänkään enemmän päättelyä, tai uskallammeko jopa sanoa ’älyn’ käyttöä, lopputulos on usein jopa farssimaisen huono.”

    Nyt esillä olevat tekoälypalvelut perustuvat kielimalleihin.

    Niille on syötetty hirvittävä määrä tietoa. ”Syväoppimisen menetelmiä käyttäen kielimallit on opettu analysoimaan tekstejä.”

    Kielimallin oleellinen toimintapa perustuu kielen rakenteiden tunnistamiseen. Se pyrkii oppimastaan tietojoukosta ”arvaamaan” tilastollisen analyysin perusteella mikä sana todennäköisesti seuraa edellistä. Ja, kuten sanottua, lähtökohtana on valtava määrä sanoja ja lauseita joita on kerätty muistiin ja joita koko ajan kerätään lisää.

    Kyse ei ole todellisesta älykkyydestä, Rainisto kirjoittaa. ”Lopputulos kuitenkin usein muistuttaa jotain sellaista, joka on älykkyyden tuottamaa. Tämä selittää sitä, miksi tekoälyt tuottavat usein järkevän ja älykkään kuuloisia vastauksia, jotka ovat lähemmällä tarkastelulla puutaheinää.”

   Kielimallin perusideasta, siitä että sanoja valitaan todennäköisyyksien perusteella, seuraa sekin että AI-kone antaa samaan kysymykseen yhä uusia, erilaisia vastauksia, koska lähtökohtana oleva tietoaineisto elää jatkuvasti, koska maailman kollektiivisessa tietovarastossa tiedon osat, sanat ja niiden määrälliset yhteydet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

    Kielimalliohjelmistot todistavat kuinka oikeassa John Searle oli sanoessaan ettei tietokoneilla voi olla omaa tietoisuutta. Kielimalliohjelmistot eivät pyri luomaan tietokoneelle tietoisuutta, omaa mieltä vaan ne yrittävät ”arvata” mitä ihmiset ovat keskimäärin kirjoittaneet ja kuvanneet. Jos AI-palvelulta kysyy mielipidettä, se ei ole koskaan sen oma vaan miljoonien ihmisten esittämien mielipiteiden "keskiarvo".

On vähän harmillista, että kaikkia monimutkaisia ongelmia ratkaisevia tietokonejärjestelmiä kutsutaan tekoälyksi. Ihminen jotenkin etsii itselleen korviketta, toivoo mutta myös pelkää, että hänet todella korvataan tietokoneohjelmalla.

    Kummallinen pelko - onko se aiheellinen? 

    AI-soppaa toki keittävät pirullinen virne kasvoillaan myös ne, jotka toivovat että ihminen luo itsensä kaltaisen tyhmyrin, joka tuhoaa älyllisellä älyttömyydellään länsimaisen teknistaloudellisen järjestelmän.

    Yrjö Ahmavaara sanoo alun lainauksessa, että älykkyys on kykyä ymmärtää asioiden suhteita, myös määrällisesti. Kun ihmiset käyttävät AI-palvelua, he eivät voi mitenkään tietää, onko koneen vastaus tuossa mielessä oikea, järkevä, suhteellisuudentajuinen.

    Ironia on siinä, että kun me pelkäämme AI-ohjelmistoja, me tiedämme, vaistomaisesti, ettei sekään pystyy monimutkaisesta aineistoista tekemään ihmisen kannalta parhaita valintoja, niin kuin me emme itsekään pysty, koska tietoja on liian paljon. Näin ollen heijastamme pelkomme omasta kyvyttömyydestämme AI-ohjelmien kyvyttömyyteen. Sitä paitsi pelkät tiedot eivät riitä rationaaliseen päätöksentekoon; tarvitaan myös niiden arvottamista ja ristiriitaisten arvopäämäärien tunnistamista.

    Jos tietokone ei pysty tuntemaan mitään, miten se voisi ”ajatella” ihmisen parasta? Tai edes omaa parastaan!

Entäpä kastemato?

    Lukion biologian tunnilta jäi mieleen kastemadon tikapuuhermostoon liittyvä anekdootti. En tiedä onko tämä faktaa vai fiktiota.

    Kastemadoille tehdää koe. Ne asetetaan putkeen joka haarautuu kahdeksi putkeksi. Toisen putken alussa kastemato saa sähköiskun, toiseen putkeen se voi kiemurrella turvallisesti.

    Koe paljasti, että kastemato tarvitsee 1000 sähköiskua ennen kuin se oppii kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Mitä jos tuohon putkeen pannaan AI-kone?

    Sammuuko se ensimmäisestä sähköiskusta? Koska AI ei tunne mitään, koska sillä ei ole tunteita, koska se ei tiedä mitä kipu on, se ei ilmeisesti koskaan opi kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Onko kastemato älykkäämpi kuin tekoälykone?

     

Kyösti Salovaara, 2023.

   

Epäilen koska olen ihminen

 [Ymmärtääkö tekoäly ettei se ymmärrä?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Thyssenmuseo, Madrid.

Merkitys ei tarkoita samaa kuin informaatio… Merkitys on prosessi, jota ei voi redusoida informaation biteiksi… Niinpä aivot työskentelevät informaation kanssa samassa mielessä kuin tietokone, mutta ne liittävät siihen merkityksen. Ja merkitys on historiallisesti ja kehityksestä muotoutunut prosessi, jonka yksilö ilmaisee vuorovaikutuksessa luonnon ja sosiaalisen ympäristönsä kanssa.

- Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi, 1992.

Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköjärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsestään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa, 1985.

Toistan, tietokoneessa on symbolirakenteita, ei merkityksiä.

- John Searle: Minds, Brains & Science, 1984.

Käyttäjät syyttävät Chat GPT:tä loukkaavaksi ja puolueelliseksi - nyt tekoälyä opetetaan kieltäytymään vihapuheesta.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 17.2.2023.

Tekoäly alkaa näyttää kuplalta.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 21.2.2023.

Kun puhutaan älystä, jokainen meistä tietää suunnilleen mistä puhutaan, vaikka sen tarkemmin älyä, ymmärtämistä ja tajuamista onkin melkoisen vaikea kuvata, saati sitten pistää erilaisia ”älykkyyksiä” tärkeysjärjestykseen.

    Ihminen on älykäs olento, sanomme. No, ovathan variksetkin aika älykkäitä.

    Mutta ovatko tietokoneet hienoine ohjelmistoineen älykkäitä? Siinäpä vasta kysymys. Osaavatko juuri nyt hypetetyt Microsoftin ja Googlen tekoälyohjelmistot vastata itse tuohon kysymykseen?

     Eivät osaa, mutta miksi eivät osaa? 

     Sitä tänään mietin.

Tekoäly (artificial intelligence, AI) on kiehtonut ihmisiä niin kauan kun tietokoneille on tehty ohjelmia, jotka teknologian kehittyessä ovat koko ajan tulleet monipuolisemmiksi ja tavallaan ”älykkäämmiksi”.

    Voisiko kone olla yhtä älykäs kuin ihminen? Tai jopa älykkäämpi?

    Tekoälystä ja sen tulevaisuudesta puhuttiin 1980-luvulla ikään kuin sen toteutuminen olisi ollut ihan kynnyksellä. Mekin jotka teimme todella monimutkaisia ohjelmistoja sen aikaisille ”suurtietokoneille” haaveilimme (tai jotkut pelle pelottomat haaveilivat) tietokoneista, jotka tekevät itse ohjelmistonsa kunhan me kerromme niille mitä haluamme.

     Nyt 40 vuotta myöhemmin haaveet ovat samanlaisia. Joidenkin mielestä tekoälytietokoneita (ohjelmia) on jo olemassa. Toisten mielestä ei ole eikä koskaan tule, koska tietokoneohjelmalla ei ole mieltä eikä minuutta. Ohjelmat ovat edelleenkin symbolien jonoja ja kasoja, joiden merkitystä ohjelma ei itse ymmärrä. Ja jos se ei ymmärrä itseään, miten se voisi ymmärtää muitakaan? Jos ei ymmärrä merkityksiä, ei pysty arvottamaan todellisuuden vivahteita.

Pakinan aloituskuvassa ihmiset seisoskelevat Madridin Thyssenmuseon aulassa ”komeita” maalauksia katsellen.

    Osaamme kuvitella, jopa samaistua katselijoiden kokemukseen, vaikka tiedämme että jokaisella Thyssenmuseon aulassa taulua katsovalla on aivan ikioma kokemuksensa sen suhteen mitä näkee ja millaisena näkemänsä kokee. Se johtuu tietenkin siitä, että jokaisella ihmisellä on ikioma tajuntansa, mielensä, psyykensä, tietoisuutensa, johon ihminen suhteuttaa näkemänsä. Kahdella ihmisellä ei ole samanlaista tajuntaa, tietoisuutta, psyykettä.

    Tehdään koe: viedään Thyssenmuseon aulaan hyvin kehittyneitä tekoälyrobotteja ja asetetaan ne seisomaan taulujen eteen, samalla tavalla kuin kuvassani näkyvät ihmiset seisovat.

     Mitä robotti ajattelee taulun edessä?

      Ei mitään ellei sille anneta määräystä ”ajatella” jotain, ”analysoida” jotain, tallentaa muistiinsa jotain. Koneen ”aivot” lyövät tyhjää jos niitä ei komenneta. Ne eivät ”halua” mitään, pelkää mitään, kaipaa mitään.

    Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on tuo mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" kuuluisissa Reith-luennoissaan vuonna 1984. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

    Taulua katsovan ihmisen aivoissa herää monenlaisia tietoisuuden ”tunteita”. Ihmisen tajunta ”haluaa” koko ajan jotakin, kaipaa jotakin, pelkää jotakin. Taulua ”katsova” tekoälyrobotti ei ymmärrä mistä puhun kun kirjoitan edellisen lauseen.

Tekoälypessimismiä vuodelta 1984.
Tämä painos 1989.

Kun pyydän hakukonetta hakemaan Karl Marxia saan 72 300 000 vastausta. Groucho Marx antaa 5 760 000 osumaa. 

    On ilmeistä, että en ehdi koskaan käydä kaikkia ”osumia” lävitse. Silti tiedän suunnilleen mitä nämä veijarit ovat tehneet ja millaisen yleiskäsityksen heidän keskinäisestä suhteesta pystyn kirjoittamaan. Voin myös saaduista osumista hyvällä onnella löytää mielenkiintoisia yhteyksiä.

    Osaako kehuttu tekoälyohjelma minua paremmin ”miettiä” miten Marxit edustavat jotakin samaa tai eivät edusta mitään yhteistä? Kumpi oli hauskempi kirjoittaja, Karl vai Groucho, kysyn tekoälylaitteelta. Mitä saan vastaukseksi? 

    Tosiasiassa tekoälykone ei ymmärrä mitä ”hauska” tarkoittaa, koska se ei ole koskaan hymyillyt eikä nauranut eikä itkenyt, toisin kuin minä. Se ei myöskään ole vihastunut, joten toiveet että tekoäly välttäisi ”vihapuhetta” leiskuvia osumia tietokannoistaan ei voi koskaan aidosti toteutua. Ei tietokone tiedä eikä ymmärrä mitä ”viha” merkitsee. Vielä vaikeampi sen on huomata jonkun tekstin ironisia tai ivallisia sanankäänteitä. Tekoälyohjelma "tietää" kaiken mutta ei ole kokenut mitään. 

Joulukuussa Vantaan ja Helsingin rajamaalla sijaitsevaan ostoskeskukseen avattiin napolilaistyyppisiä pizzoja tarjoava ravintola.

    Helsingin Sanomien ”kriitikko” kirjoitti pizzeriasta tammikuun lopulla innostuneesti ja myötäsukaisesti. ”Tämä on löytö”, Aleksi Kinnusen ravintola-arvostelussa hehkutettiin. ”Italialaisperheen laatupizzeria avautui Vantaan rajalle yllättävään paikkaan. Uuden italialaisen ravintolan perustaja on Napolin seudulta kotoisin oleva pizzataituri, jolla on kokemusta myös Helsingin laatupizzerioista.”

    Jos tekoälyohjelmalta, kuten Chat GPT:ltä, kysytään millaiselta ko. pizzerian napolilaistyypinen pizza maistuu,  ja että onko se hyvää, niin mihin Chat GPT perustaa vastauksensa?

    Ehkä se löytää Kinnusen artikkelin ja anastaa Kinnusen arvion ja toteaa että ”pizza on laadukas, muttei  … paras mahdollinen. Pohjan haaleaan makuun on vaikea saada otetta”. Kolmen pisteen kohdalla oli Kinnusen minämuotoinen lisäys; sitä ohjelma ei voi lainata, koska se ei tiedä mitä "minä" tarkoittaa. Tai sitten tekoälykone etsii somealustoilta ravintolassa käyneiden kokemuksia ja arvioita ja  ”päättelee” keskimääräisen käyrän nojalla millaisia pizzoja  ravintolassa paistetaan.

    Chat GPT:n ongelma on ilmeinen: se ei voi mennä syömään napolilaispizzaa Vantaalle, eikä se muutenkaan tiedä miltä napolilaisen pizzan kuuluisi maistua. Chat GPT ei pysty, eikä mikään tekoälyohjelmisto pysty, aidosti arvioimaan minkään asian hyvyyttä eikä huonoutta, koska siltä puuttuu minuus, oma tietoisuus ja tajunta. Sen laatima ”arviointi” tai ”kritiikki” perustuu parhaimmillaankin vain tilastolliseen keskiarvoon (tai äärimmäisyyksiin jos sen algoritmi on niin viritetty). Chat GPT puhuu aina toisten äänellä, ei koskaan omallaan. Chat GPT ei ole ”minä” vaan kaikki muut. Eikä "kaikkina" oleminen ole mitään 

     Minä muuten kävelin ystäväni kanssa eräänä iltapäivänä tuohon Vantaan ja Helsingin rajamailla sijaitsevaan pizzeriaan, jossa söin napolilaistyylisen pizzan. Se ei vastannut odotuksiani. Arvioni on 2/5, korkeintaan. Toisin kuin Chat GPT minä olen syksyn ja talven aikana syönyt "napolilaisia" pizzoja eri puolilla Europpaa, vaikka en Napolissa. Ystäväni arvio taisi olla vielä kriittisempi.

Tekoälyoptimismia vuodelta 1984.
Tämä painos 1987.

Koska tekoäly ei ymmärrä mitä se ymmärtää, se ei pysty arvottamaan erilaisia asioita, hyvää eikä pahaa, kaunista eikä rumaa. Paitsi tuossa tilastollisessa mielessä. Se ei myöskään epäile vaan uskoo kaiken.

    Jos tekoälykoneen algoritmi opetaan pois ”pahoista” ja ”vääristä” ja ”epämiellyttävistä” ja ”poikkeavista” vastauksista, sen pitää toimia ihmisten julkaisemien tietämyksien ja tuntemuksien gaussin käyrän perusteella. Vain gaussin käyrän keskellä olevia mielipiteitä saa esittää ja tuoda ilmi. Tekoäly välittää keskimääräisiä juoruja.

    Joten: vaikka aluksi kuulostaa hyvältä vaatia, että Chat GPT ja kaltaisensa opetaan pois ”jostakin”, niin lopulta se tarkoittaa informaation karsimista, eräänlaista sensuuria ja todellisuuden moninaisuuden supistamista joksikin, mikä ennalta arvioiden on keskimääräisesti hyväksyttävää.

     Jos sitten koululaiset ja opiskelijat johdatetaan käyttämään tekoälyä apunaan ja tuo ”äly” lähtökohtaisesti rajaa todellisuudesta pois ”eriävät” ja vastavirtaan kulkevat mielipiteet ja näkemykset, niin tokkopa moinen ”äly” suuremmin kehittää opiskelijoiden tietoisuuden avartumista.

     Niinpä virtuaalisilta tekoälykoneilta sopii odottaa informaatiota sellaisenaan, mutta ei lainkaan asioiden merkityksiin perustuvia johtopäätöksiä, koska ne eivät pysty aidosti päättelemään ja arvioimaan asioiden suhdetta toisiin asioihin. Merkitys syntyy vasta kun tietoinen, sisäinen "minä" koskettaa ulkoista maailmaa eikä tekoälyohjelmalla ole tietoista "minää". Symbolien takana on tyhjyys.

Erkki Ahonen julkaisi vuonna 1972 romaanin Tietokonelapsi.

    Tuossa romaanissa ihmiskunta luo älykkään tietokoneen. Se rakennetaan niin, että ihmislapsen aivot kytketään tietokonelaitteistoon, sen keskusyksiköksi ja muistiksi.

    Tietokonelapsi on kaiketi eräänlainen utopia paremmasta maailmasta. Tietokonelapsen aivoihin syötetään kaikki tieto mikä on saatavilla, mutta myös erilaisia tunnetiloja. Chat GTP:stä poiketen romaanin tietokonelapselle kehittyy myös tunteita.

    Lopulta tuon biomekaanisen hybriditietokoneen oletetaan pelastavan maailman, koska se tietää ihmisiä paremmin mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Tai kenties se tietää.

    Onko Ahosen romaani utopia vai dystopia?

    Kallistun pitämään sitä dystopiana. Ja toivon ettei mistään löydy tekoälyn tohtori Mengeleä, joka varastaa syntyneiden lapsien aivoja liittääkseen ne maailman hienoimpaan tekoälytietokoneeseen.

    

"Tekoälyoptimismia" vuodelta 1972.
Utopia vai dystopia?