Tavallisen kauhistus

[ja vaikean lumous]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tavallisista tavallisin kuva syksystä.
Mutta tämä on minun kokemukseni, 
vaikka tiedän sen olevan klisee.

Kun syksyn lehti maahan ehti

siinäkin soi blues.

- Reino Helismaa & Toivo Kärki, 1963.

Vain 24 ihmistä ikinä on matkustanut avaruuteen riittävän pitkälle nähdäkseen, että maa on pallon muotoinen.

- Jerry Brotton teoksessa Four Points of the Compass, 2024.

Tietää uskoakseen; uskoo luullakseen; luulee tietääkseen.

    Tuossako tavallisen ihmisen ajatuskolmio?

    Tavallisuus ei ole muotia. Mutta ei epätavallinenkaan keskustelua johdattele.

    Tavallisen ihmisen epäloogista puhetta sanotaan populismiksi.

    Älymystön hipiä punastuu herkästi.

    Mutta tavallinen ihminen ei hallitse mediaa. Lukijaksi hän kelpaa. Hyväksytään tilauksen maksajaksi.

    Kuka sitten on tavallinen? Entä kenet hyväksytään älymystön salaseuraan?

    Eihän asia minulle kuulu, mutta…

Kenties tietäminen on väärinkäsitys.

    On tietoa ja ”tietoa”.

    Luonnontieteellinen tieto ei ole mielipide. Siitä ei kannata väitellä. Mene kuuhun niin näet omin silmin, että maapallo on pallo eikä lettu. Jos et mene, usko muiden havaintoihin.

    Humanistiset tieteet ovat ns. pehmeitä tieteitä. Niissä käsitellään ihmistä ja ihmisen ajatuksia, jopa tekoja. Mutta vaikka teot ovat faktaa, niiden syyt ovat arvailua. Siksi humanistisista tieteistä syntyy debattia. Niin kuin pitääkin syntyä. Ihmisten yksilöllisistä havaintomaailmoista kannattaa väitellä.

    Mistä muusta me voitaisiinkaan väitellä?

    Sekin voi pitää kutinsa ettei älykkyys ja viisaat ajatukset kiinnosta tavallisen ihmisen tavallista ajattelua.

    Jos niin on, kenen syy?

Miksi niin monet ajattelevat, että ajattelusta tai älymystöstä ei ole mitään hyötyä, kyseli huolestunut Asta Leppä Helsingin Sanomissa (HS. 12.10.2025).

    Leppä kirjoitti: ”On siis joukko ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin uskovat, että tieteen ja taiteen harjoittajat ja muu niin sanottu älymystö puhuvat vaikeita ja taiteilevat kummia teoksia vain saadakseen ’tavalliset kunnon kansalaiset’ tuntemaan itsensä tyhmiksi .”

    Vai johtuuko tavallisen ihmisen nihkeys siitä, että älymystö on yksipuolista poliittisessa viestissään: ”Älymystö yhdistetään usein vasemmistolaisuuteen. Taiteilijat, tieteentekijät, journalistit – suuri osa intelligentsiasta kannattaa nimenomaan vasemmistoa.”

    Jos Leppä olisi erotellut kovat tieteet (luonnontieteet) pehmoisista (humanistisista) hänen kysymyksellään saattaisi olla kaikupohjaa ja sitä kannattaisi vakavasti miettiä. Mutta eihän fyysikko, esimerkiksi, voi kuvata jotain monimutkaista ilmiötä muuten kuin monimutkaisesti. Sen ymmärtäminen on vaikeaa kenelle tahansa.

    Sitä vastoin esimerkiksi romaanin ei tarvitse olla vaikealukuinen ollakseen merkittävä. Vai tarvitseeko sittenkin?

    Sitä paitsi taiteilijoiden vertaaminen luonnontieteilijöihin on älytöntä. Ei heistä voi vakavasti keskustella samassa kahvipöydässä. Eikä tämä tarkoita etteikö taide paljastaisi  jotakin oleellista ihmisen todellisuudesta.

    Muuten, kirjallisuusmies John Carey kertoi vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessaan The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939, kuinka monet kirjailijat Englannissa ja Euroopassa 1900-luvun alkupuolella ryhtyivät kirjoittamaan vaikeasti ymmärrettäviä teoksia tajutessaan, että he eivät voi estää lukemaan oppinutta rahvasta lukemasta kirjoja, joten kirjoittamalla hyvin vaikeita romaaneja ja runoja he kuvittelivat pitävänsä rahvaan kirjallisuuden ulkopuolella. 

    Heitä kutsutaan postmodernisteiksi.

    Taisivat olla oikeassa, älypäät.

Salaisuuksien salaisuus
(The Secret of Secrets).
WSOY, 2025.
Suom. Jorma-Veikko Sappinen.
Päällys: Will Staehle/Unusual Co.

 

Kirjailija, talousasioista perillä oleva Parnasson tuottaja (suomeksi päätoimittaja) Karo Hämäläinen kirjoitti salakavalan ironisen (?) ja/tai sarkastisen (?) pääkirjoituksen uusimpaan Parnassoon (5/2025) otsikolla Kenellä on varaa lukea Dan Brownia?

    Hämäläinen ei tarkoittanut Dan Brownin juuri ilmestyneen jännärin Salaisuuksien salaisuus (WSOY) myyntihintaa. Tietoisuuden olemusta jahtaava romaani maksaa kirjakaupassa vain 30 euroa ja sillä saa 664 sivua luettavaa. Siis paljon.

    Hämäläinen tarkoitti, että sovinnaisen Brownin lukemiseen menee niin pitkästi, että se ”maksaa” paljon menetettyinä tunteina, joina lukija voisi tehdä jotakin älykkäämpää tai hyödyllisempää.

    Kun minä hankin luettavaa, toivon että osun oikeaan ja valitsemassani romaanista on moneksi tunniksi ajankulua. Hämäläinen on toisella kannalla, ehkä. Hän ihmettelee, mistä kivenkolosta ryömii taas miljoonittain tavallisia ihmisiä lukemaan Brownin keskinkertaista romaania. Hämäläisen mielestä tavalliset ihmiset investoivat ”kallista” aikaansa Salaisuuksien salaisuuden lukemiseen.

    ”Brown-investoinnin tuotto-odotuksen pystyy arvioimaan kohtalaisesti, sillä vaikka Brown yllättää lukijansa yhtenään, kirja ei yllätä”, Hämäläinen laskeskelee. ”Lukija saa tilaamansa. Kirja on kuin valtionlaina: varmahko matala tuotto, ei aina pärjää inflaatiolle.”

    Brownin sijaan lukijan kannattaisi Hämäläisen mielestä ottaa suurempi riski ja tarttua vaikeaan romaanin, kuten Samuli Knuutin 857 sivuiseen teokseen Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä.

Niinpä niin – helposti mukaansa viettelevä romaani haiskahtaa älymystön mielestä liian tavalliselta ja kliseemäiseltä käydäkseen vakavasta kirjallisuudesta. Ajatellaan, että helppolukuinen on "helpon ajattelun" synonyymi. 

    Jos tuore Nobel-voittaja  unkarilainen László Krasznahorkai olisi ollut tiedossa ennen kuin Hämäläinen kirjoitti pääkirjoituksensa, hän olisi varmaankin kehottanut investoimaan Krasznahorkain romaanien apokalyptisen pitkiin virkkeisiin, joita erkkikään ei jaksa lukea, mutta joiden parissa riski kannattaisi kuitenkin ottaa, ei siitä nokan koputtamista. 

    Yli 250 miljoonaa ihmistä on vuosien saatossa lukenut Dan Brownin romaaneja. Uusinta romaaniaan Brown ”kypsensi” mielessään kahdeksan vuotta. Mutta sekään ei riitä Karo Hämäläiselle eikä älypäille, joiden mielestä hauskuus ja viihtyminen eivät ole kirjallisuuden ydintä. Niin kuin kirjailija ja juristi Jarkko Tontti - joka ihailee ja kehuu Krasznahorkain romaaneja - sanoi viime perjantaina Ylen ykkösen kulttuurikeskustelussa: Krasznahorkain lukeminen ei ole huvia vaan kovaa työtä.

    Pitääkö kirjallisuuden lukeminen arvottaa stahanovilaisella työn sankaruudella? 

Jostakin syystä tuntuu olevan älykästä vaatia kaunokirjallisuutta, jonka lukeminen edellyttää työtä ja vaivaa. Ikään kuin ihmisen tulisi olla ”työssä” myös vapaa-aikanaan. Olla hyödyllinen tavallisuudestaan huolimatta ja kuitenkin tyytyä tavallisuutensa tähden osaansa.

    Kuvastavatko apokalyptisen pitkät proosavirkkeet ja kiemuraiset lauseet ihmisen ajattelua, tietoisuuden olemusta?

    Väitän että eivät.

    Kun ajattelen (joskus minäkin nimittäin ajattelen, ihan oikeasti, hemmetti) päässäni on pikemminkin rinnakkaisia lauseen puolikkaita, välähdyksiä, jotka eivät jatku vaan ponnahtavat mieleen yhtä aikaa, ja katoavat ponnahtaakseen esille uudestaan. Ajattelu ei ole proosaa vaan ikään kuin runon ohimeneviä säkeitä, niin kuin Georges Bataille yritti kai sanoa.

    Ihmisen tietoisuudella on kaksi dimensiota: sisäinen kokemus ja ulkomaailman havaitseminen. 

   Kai Kaila kuvasi ihmisen havaintomaailmaa teoksessa Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa (Otava, 1985) näin: ”Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.”

    Kun näin kuvattua havaintomaailmaa jalostetaan kieleksi, sanoiksi ja lauseiksi, syntyy runoja ja proosaa eikä kukaan, ei edes kaikkitietävä älymystö, pysty arvioimaan millaista proosan tulisi olla vaikuttaakseen lukijaan paljon tai vähän. Jokainen lukija, yksi ihminen tykönään, on ainut validi hermojärjestelmä joka tietää ja tuntee miltä juuri hänen lukemansa runo tai romaani tuntuu. Ja kaikkien tuntemukset tahoillaan ovat universaalisti yhtä arvokkaita – tai turhia jos halutaan ottaa kyynisempi asenne tavallisen ihmisen kokemuksiin. 

    Salaisuuksien salaisuus saattaa olla kömpelösti kirjoitettua hölynpölyä, niin kuin fiktiolla on usein tapana olla. Mutta pyrkimys etsiä tietoisuuden salaisuutta jännärin muodossa viehättää ja vetää mukaansa, vaikka salaisuus jäisikin löytymättä.

     

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Jos pihlajanmarjat olivat ketusta happamia,
niin ovatko viihderomaanit älymystöstä
epäterveellisen makeita?

   

Tiedettä taidetta humpuukia

[vai pelkkää politiikkaa?]

 

Kyösti Salovaara, 3.10.1990.

Knossos, Kreeta.

Vitsinä ei ole se, että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.

- Nathan Zuckerman

Valveilla olevilla on yksi ja yhteinen maailmansa, mutta unessa kääntyy jokainen omaansa.

- Herakleitos

Et toivoa taitais sa enää muuta

kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!

- Goethe (Koskenniemi)

Ihmisillä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.

- Ruurik Holm

Kuka maksaa viulut?

     Ei ainakaan Fazer eikä tunnettu kirjailija, joka väittää että 0,23 euron keskimääräinen korotus kirjan hintaan romuttaa kirjojen myynnin ja että ALV:n korotus osoittaa hallituksen täydellistä sivistymättömyyttä. 

    En kuitenkaan lyö vetoa sivistyksen puolesta.

    En oikeastaan lyö vetoa minkään puolesta enkä mitään vastaan, mutta onko tässä kuitenkin joka päivä oltava jotakin mieltä asiasta ellei toisestakin? Kysyn vaan, vaikka asia ei minulle kuulukaan.

    Tai ehkä se kuuluu. Minähän näitä rivejä kirjoitan, ei Hentun Liisa eikä Juorkunan Jussi.

   Nathan Zuckermanin eli Philip Rothin alussa lainatun ajatuksen voisi muotoilla uudestaan vuoden 2025 todellisuuteen sopivaksi: Vitsinä ei ole se, että kaikesta on sanottava mielipide. Vaan se, että kaikesta voi sanoa mielipiteensä. Ja ettei sitä lasketa valveutuneeksi elämäksi ennen kuin siitä on mielipiteensä ilmaissut.

    Niin että... 

Historia on historiaa ja nyt on nyt eikä muuten olla voisi.

    Historiasta oppii halutessaan monia asioita, hyvässä ja pahassa, mutta ihminen on pääasiassa ja enimmäkseen vastuussa nykyhetkestä, joka kohta on huomenna eikä koskaan eilen.

    Historiaa saa toki käyttää keppihevosena tehdessään nykyhetkessä politiikkaa asiasta jos toisesta, mutta se on anakronistista tieteilyä tai taiteilua eli suomeksi sanottuna humpuukia.

    Tällaista mietin, tällaista tuli mieleen kun kuuntelin viime lauantaina Ylen uutislähetystä radiosta. Joku vakavasti otettava arkeologi siellä paasasi keskikreikkalaisen antiikin kaupungin kaivauksilla, että koska muinaisessa Kreikassa syötiin palkokasveja, niin Suomessa vuonna 2025 pitäisi lopettaa lihansyönti ja ottaa mallia antiikin Kreikasta, missä lihaa syötiin vain juhlapäivinä.

    Oho, onko arkeologiakin nykyään politiikkaa eikä tiedettä, kysyin itseltäni, koska vieressä ei ollut ketään jolta olisi voinut kysyä.

    Kun myöhemmin etsin Ylen nettisivulta Sara Sauren toimittaman jutun, selvisi että äänessä oli humanistiopiskelija, joka osallistui harjoittelijana kaivauksille ja jolla on tapana somettaa kasvisravinnon autuudesta. Tästä huolimatta epämukava ajatus hiipi mieleen: tällä tavallako me veronmaksajat tuemme arkeologian politisoimista; näinkö lihansyöntiä vastustetaan verovaroilla rakennetulla Troijan puuhevosella?

Veronmaksaja kuittaa kaikki laskut: yrityksien, taiteen ja tieteen tukemisen ja ilmeisesti myös tieteen varjolla humpuukin levittämisen.  

    Melitaian muinaisen kaupunkivaltion historiallisia kerrostumia kaiveleva humanistiarkeologi voisi selvittää itselleen muutamia faktoja.

    Antiikin Kreikassa ihmisten eliniän odote oli 28 vuotta.

    Maallikkomielipiteilijänä väitän, että ravinnollakin on osansa ihmisen elämän pituuteen. Miksi muuten nykyään paasattaisiin epäterveellisistä ruokavalioista niin paljon?

    Tietokilpailukysymys: Missä Euroopan maassa on tällä hetkellä pisin eliniän odote eli noin 84 vuotta? Ja jatkokysymys: Missä Euroopan maassa uusimpien tilastojen mukaan syödään eniten lihaa per asukas?

    Vastaus molempiin kysymyksiin on: Espanjassa!

    Niinpä ”välimerellisen terveellistä” ja monipuolista dieettiä ei kenties pidäkään etsiä yli kahdentuhannen vuoden takaisesta Keski-Kreikasta vaan nykyhetken Espanjasta.

Lokakuun 3. päivänä 1990 otin valokuvia Knossoksen palatsin raunioilla Kreetalla.

   Samana päivänä uutisissa kerrottiin Saksan jälleenyhdistymisestä. Kansainvälinen politiikka näytti muuttuvan, uudet ajat kolkuttelivat huomisen ovia Knossoksen pilareiden välissä.

    Jokainen Kreetalla käynyt oli tuohon aikaan tietoinen kreetalaisten ongelmallisesta suhteesta saksalaisiin. Hitlerin laskuvarjojoukot valloittivat Kreetan loppukeväästä 1941. Taistelut olivat julmia. 

    ”Kaikkein säälimättömimmin saarta puolustivat kreetalaiset itse”, kuvailee Kreetan taistelua Antony Beevor kirjassaan Toinen maailmansota (WSOY, 2012). ”Vanhat miehet, naiset ja nuoret pojat kävivät laskuvarjosotilaita vastaan avomaalla aseinaan haulikot, vanhat kiväärit, lapiot ja keittiöveitset, ja myös oliivipuihin varjostaan takertuneet saivat osansa… Saksalaisilla puolestaan oli preussilainen viha partisaaneja kohtaan, ja he repivät paidat tai leningit siviilien harteilta. Jos jonkun olkapäässä oli mustelmia kiväärin potkaisuista tai veitsi hallussa, hänet teloitettiin siihen paikkaan riippumatta iästä ja sukupuolesta.”

    Mutta aurinko paistoi Kreetalla lokakuussa 1990.

    Knossoksen raunioilla liikkui uteliaita turisteja. Kaikkein eniten siellä kuuli saksankieltä. Historia oli taitekohdassa. Eikä historiaa tarvittu nykyhetken selittämiseen eikä varsinkaan maailman jakamiseen hyviin ja pahoihin.

Antiikin Kreikkaa ei tietenkään pidä väheksyä söivätpä kreikkalaiset tuolloin palkokasveja, kalaa tai lihaa. Platon ja kumppanit ajattelivat paljon syvällisemmin ihmisestä ja ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin kuin mitä nykyhetken ”tietoa” tulviva mediatodellisuus pystyy ajattelemaan ja meille osviittaa antamaan.

    ”Kreikkalaisuuden käsite on kahden viimeisen vuosituhannen tietoisuudessa, aina Kaarle Suuren aachenilaisesta hovista alkaen saksalaisen romantiikan päiviin asti, ilmaissut elämäntilaa, jonka muodoissa länsimainen ihminen on nähnyt oman maailmantunteensa rikkaimmin kukkivan”, T. Vaaskivi kirjoitti vuonna 1938 teoksessaan Huomispäivän varjo.

    Tyyliniekka Vaaskiven mielestä eurooppalaisen sielun suhde Hellaan kulttuuriin muistutti koti-ikävää.

    Mutta koti-ikävää on montaa lajia.

    On sanottu että 1930-luvun natsi-Saksa etsi toisenlaista antiikkia kuin mitä aikaisemmin oli etsitty sekä muualla Euroopassa että myös Saksassa. Nyt natsi-Saksan ”filosofit” löysivät kätketyn, yöllisen ja hämärän Kreikan. He löysivät rituaalien, uhrien, bakkanaalien, kuoleman kultin ja Äiti-Maan mystisen Kreikan.  

    Tajusivatko laskuvarjosotilaiden julmuutta lapioin ja keittiöveitsin vastustavat kreetalaiset keväällä 1941 millaisen Hellaan filosofisen perinnön puolesta he taistelivat vai oliko kaikki pelkästään nykyhetkeä ja sen kauhua?

    Jos historia välillä ilmeneekin anakronistisena, poliittisena leikkikamarina, niin joskus se näyttäytyy myös hirvittävänä paradoksina, jota on mahdoton ymmärtää.

    

Kyösti Salovaara, 1990.

Viileän punaista, kuuman sinistä

[Totuuden ja valheen värejä]

Jaakko Salovaara: Torminvirta,
1993, akryyli.

Hassua.

    Aivan kuin kelloa olisi käännetty takaisinpäin.

    Modernismia seurasi postmodernismi. Teollisuuden valtakaudelta päästiin jälkiteolliseen yhteiskuntaan.

    Nyt puhutaan totuuden jälkeisestä aikakaudesta. Brexit luotiin valheilla sanotaan. Eliitti ja asiantuntijat ovat huonossa huudossa. Kyllä kansa tietää, perustellaan jälleen kerran. Joku julkkis kehotti lapsia välttämään matematiikkaa. Kohun noustua hän sanoo vitsailleensa.

    Sanoilla saa leikkiä ja ajatuksilla heittää kärrynpyörää.

    Elämä on suuri joki.

Pakinan aloittavassa maalauksessa yhdensänvuotias Jaakko on kuvitellut miltä Kymijoen Torminvirta (Myllykoski) Pernoonkoskien niskalla näyttää lintuperspektiivistä.

    Nuoren ”taiteilijan” kyky nousta reaalimaailmasta kuviteltuun tarkkailupisteeseen hämmästyttää. Maalauksen esittämä Kymijoki on melkein kuin tosi ja silti fiktiota. Ei voi puhua totuudesta eikä valheesta.

    Kuvitellaan että soudetaan vuolaassa virrassa, vaikkapa Kymijoella.

    Jos soudat vastavirtaan ja katsot veneen viereen, tunnet kulkevasi aikamoiseta vauhtia. Rannalla seisova katselija ihmettelee, kun vene pysyy melkein paikallaan.

    Mutta jos soudat myötävirtaan ja katsot kymeä veneen vieressä, tulet malttamattomaksi: eihän tämä etene lainkaan. Rannalla seisova sanoo kumppanilleen: Kylläpä niillä on hyvä vauhti.

    Yhteiskunta ja ihmisen elämä näyttävät samanlaiselta virralta. On vaikea ja melkein mahdoton päätellä yksikäsitteisesti, mikä liikkuu ja kuinka nopeasti.

Historian ironia viiltää syvältä.

    Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1932 runon Opiskelun ylistyksestä. Siinä hän kehoitti yömajan miehiä, vankilan asukkeja, naisia kotikeittiössään ja jopa kuusikymmentävuotiaita opiskelemaan. ”Opiskele aakkoset, se ei riitä, mutta / opi ne! Älä heitä kesken!”

    Yhteiskunnassa pärjää vain jos tietää saman kuin minkä johtajat tietävät, asiantuntijat ja tiedemiehet. ”Tartu kirjaan nälkäinen”, Brecht kirjoitti, ”se on ase.... Älä usko kuulopuheita / ota itse asioista selvä! / Se mitä et itse tiedä / sitä et tiedä.”

    Mutta nyt, vuonna 2016, monelta taholta väitetään ettei eliitillä olekaan mitään tietoa, joka kannattaisi tietää ja oppia. Nyt flirttaillaan paluulla tietämättömyyden aikakauteen.

    ”Flow'ssa 57-vuotias Morrissey muistutti fanejaan siitä”, raportoi Otto Talvio Helsingin Sanomissa maanantaina, ”ettei 'poliittiseen luokkaan' ole luottamista. Poliittisen eliitin jäsenet kirjoittavat pelin säännöt keskenään, mutta eivät välttämättä tiedä asioista enemmän kuin me, hän paasasi.”

    Helpottaako ihmisen oloa, kun hänelle kerrotaan ettei tarvitse opetella mitään?

    Viime viikolla nuorehko vihainen mies Johannes Ekholm, näytelmä- ja romaanikirjailija väitti, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää ole, ja että hyvinvointivaltion turvaverkot on purettu pois. ”Ennen hyvinvointiyhteiskunta rakentui sen varaan että kaikki pystyivät osallistumaan sen rakentamiseen”, Ekholm sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa. ”Nyt kun ei juuri ole jäljellä yhteiskunnan turvaverkkoa, niin ei ole enää sellaista yhteistä hyvää, jota työn tekeminen tuottaisi.”

    Ekholmin kannattaisi tietysti tutustua valtion ja kuntien tulo- ja menoarvioon, mutta se järkyttäisi hänen vihaista mieltään. Budjetithan ovat täynnään turvaverkkoja, miljardeja ja miljardeja euroja. Ja ensi vuonna enemmän kuin tänä vuonna.

    Mutta kirjoittaako kirjailija parempia kirjoja ja näytelmiä, kun hän ei tiedä mistään mitään?

    Kenties.

    Hän väittää pyrkivänsä rehellisyyteen, mutta voiko olla rehellinen, jos uskoo valheisiin?

    Ehkä, ehkäpä, kenties ei.

Sanat ovat leikkiä, ne puhuvat vakavista asioista.

    Miksi Hesarin toimittaja antoi Johannes Ekholmin puhua palturia näyttävässä artikkelissaan haastamatta tämän väitteitä? Johtuiko se siitä, että myös Laura Kytölän mielestä hyvinvointivaltio on poistettu? Ja jos on, niin mistä hän sen päättelee? Eikö hänkään osaa lukea?

    Onko media vastuussa uudesta totuuden jälkeisestä kulttuurista? Kuka avaa portin valheille? Ainakin Englannissa The Daily Telegraph ja Robert Murdochin lehdistö tekivät parhaansa vältelläkseen totuutta EU:sta.

    Mutta olisi lapsellista päästää eliitti näin helpolla. Hekin ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä. ”Kaikki” olemme me.

    Steve Richards muistutti The Guardianissa, että monimutkaisen globaalin talouden pinteessä pääpuolueet niin vasemmalla kuin oikealla ovat olleet katastrofisen kyvyttömiä kertomaan totuutta siitä, mitä ne voivat tehdä, mitä ne haluavat tehdä ja mitä niiden pitäisi tehdä ongelmien ratkaisemiseksi.

    Sixten Korkman sanoi muutama päivä sitten Ylen Leikola & Lähde -ohjelmassa, että Suomessa ja Euroopassa eletään paratiisissa, jos verrataan nykyelämää aikaisempiin aikoihin tai maapallon huono-osaisten elämään.

    Ehkä tämä onkin asian ydin.

    Niinpä olin äimän käkenä, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoittautui eliitin vastaiseen taisteluun.

    ”Et tu, Antti!” minä murisin itsekseni.

Kansa voi toki uhrata eliitin ja sen ”hallitseman tiedon” omassa raivossaan, mutta mihin siitä päädytään?

    Yrjö Ahmavaara pohti 1980-luvulla monessa esseessään uudenlaista virtausta, jossa tieteen totuudet nähtiin vain mielipiteenä mielipiteiden seassa. Hän muistutti jakobiinien vallankumousoikeudesta, joka uhmakkaasti julisti että ”tasavalta ei tarvitse oppineita” teloittaessaan vuonna 1794 termodynamiikan edeltäjän ja kvantitatiivisen kemian perustajan Antoine Lavoisierin.

    ”Meidän vuosisadallamme ideologia näyttää jälleen pyrkivän tieteen korvikkeeksi”, Ahmavaara kirjoitti vuonna 1987.

    Nyt, uudella vuosisadalla kun ideologiat ovat (näköjään) kadonneet, haalistuneet ja pilaantuneet, niin jälleen tiede ja tietäminen halutaan korvata jollakin... ja se jokin on tällä kertaa ikään kuin aikojen haudasta nostettuna nationalismia tihkuvaa ja sisäänpäinkääntynyttä narsismia toisiinsa sekoittava vihainen itseuho.

    Jälleenkö tragedia ponnahtaa historian metamorfoosista farssina? Mitä totuuden jälkeisen ajan "jakobiinit" haluavat?

    Mitä tieteestä, tunnutaan ajateltavan. En-mää-sitä-kuitenkaan-tajuu!

    En minäkään, mutta uskon silti Ahmavaaraan hänen väittäessään, että länsimaalaisen kulttuurin ainutlaatuinen ominaispiirre on nimenomaan eksakti tiede: ”Kärjistäen: länsimainen kulttuuri on yhtä kuin eksakti tiede.”

No, tiede on tiedettä ja sitten kaikki muu on muuta.

    Yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä saattaa olla yksi oikea suunta, mutta sitähän kukaan ei voi tietää. Kannattaa yrittää monella tavalla.

    ”Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka joitakin vuosia ennen kuin Kurt Gödel muotoili saman asian matemaattisesti. ”Se joka luulee tuntevansa sen”, Kafka jatkoi, "on varmasti valheellinen.”

    Näin pujahdettiin metafyysiseen ulottuvuuteen.

    Totuus ja valhe ovat sanoja, vaikka niillä on merkitys.

    Jäljelle jäävät värit ja niiden sävyt.

    Punainen saattaa olla viileää, jopa. Entä kuuma sininen? Retliinin värisevä huokaus.

    Sitä paitsi: soutuveneessä on keula ja perä.

                                                                  Kyösti Salovaara, MAMCS, 2014.

________________________

Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY, 1987.

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973.

Petri Hakkarainen: Elämme totuuden jälkeistä aikaa – tieto onkaikkien saatavilla, mutta sen vieroksumisesta on tullut hyve. Helsingin Sanomat, 9.8.2016.

Laura Kytölä: Tylyä elämää. HS, 9.8.2016.

Steve Richards: Brexit, Trump: the trouble claiming we're in apost-truth era. The Guardian, 10.8.2016.

Otto Talvio: Mozzer poliittisena. HS, 15.8.2016.