Viileän punaista, kuuman sinistä

[Totuuden ja valheen värejä]

Jaakko Salovaara: Torminvirta,
1993, akryyli.

Hassua.

    Aivan kuin kelloa olisi käännetty takaisinpäin.

    Modernismia seurasi postmodernismi. Teollisuuden valtakaudelta päästiin jälkiteolliseen yhteiskuntaan.

    Nyt puhutaan totuuden jälkeisestä aikakaudesta. Brexit luotiin valheilla sanotaan. Eliitti ja asiantuntijat ovat huonossa huudossa. Kyllä kansa tietää, perustellaan jälleen kerran. Joku julkkis kehotti lapsia välttämään matematiikkaa. Kohun noustua hän sanoo vitsailleensa.

    Sanoilla saa leikkiä ja ajatuksilla heittää kärrynpyörää.

    Elämä on suuri joki.

Pakinan aloittavassa maalauksessa yhdensänvuotias Jaakko on kuvitellut miltä Kymijoen Torminvirta (Myllykoski) Pernoonkoskien niskalla näyttää lintuperspektiivistä.

    Nuoren ”taiteilijan” kyky nousta reaalimaailmasta kuviteltuun tarkkailupisteeseen hämmästyttää. Maalauksen esittämä Kymijoki on melkein kuin tosi ja silti fiktiota. Ei voi puhua totuudesta eikä valheesta.

    Kuvitellaan että soudetaan vuolaassa virrassa, vaikkapa Kymijoella.

    Jos soudat vastavirtaan ja katsot veneen viereen, tunnet kulkevasi aikamoiseta vauhtia. Rannalla seisova katselija ihmettelee, kun vene pysyy melkein paikallaan.

    Mutta jos soudat myötävirtaan ja katsot kymeä veneen vieressä, tulet malttamattomaksi: eihän tämä etene lainkaan. Rannalla seisova sanoo kumppanilleen: Kylläpä niillä on hyvä vauhti.

    Yhteiskunta ja ihmisen elämä näyttävät samanlaiselta virralta. On vaikea ja melkein mahdoton päätellä yksikäsitteisesti, mikä liikkuu ja kuinka nopeasti.

Historian ironia viiltää syvältä.

    Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1932 runon Opiskelun ylistyksestä. Siinä hän kehoitti yömajan miehiä, vankilan asukkeja, naisia kotikeittiössään ja jopa kuusikymmentävuotiaita opiskelemaan. ”Opiskele aakkoset, se ei riitä, mutta / opi ne! Älä heitä kesken!”

    Yhteiskunnassa pärjää vain jos tietää saman kuin minkä johtajat tietävät, asiantuntijat ja tiedemiehet. ”Tartu kirjaan nälkäinen”, Brecht kirjoitti, ”se on ase.... Älä usko kuulopuheita / ota itse asioista selvä! / Se mitä et itse tiedä / sitä et tiedä.”

    Mutta nyt, vuonna 2016, monelta taholta väitetään ettei eliitillä olekaan mitään tietoa, joka kannattaisi tietää ja oppia. Nyt flirttaillaan paluulla tietämättömyyden aikakauteen.

    ”Flow'ssa 57-vuotias Morrissey muistutti fanejaan siitä”, raportoi Otto Talvio Helsingin Sanomissa maanantaina, ”ettei 'poliittiseen luokkaan' ole luottamista. Poliittisen eliitin jäsenet kirjoittavat pelin säännöt keskenään, mutta eivät välttämättä tiedä asioista enemmän kuin me, hän paasasi.”

    Helpottaako ihmisen oloa, kun hänelle kerrotaan ettei tarvitse opetella mitään?

    Viime viikolla nuorehko vihainen mies Johannes Ekholm, näytelmä- ja romaanikirjailija väitti, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää ole, ja että hyvinvointivaltion turvaverkot on purettu pois. ”Ennen hyvinvointiyhteiskunta rakentui sen varaan että kaikki pystyivät osallistumaan sen rakentamiseen”, Ekholm sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa. ”Nyt kun ei juuri ole jäljellä yhteiskunnan turvaverkkoa, niin ei ole enää sellaista yhteistä hyvää, jota työn tekeminen tuottaisi.”

    Ekholmin kannattaisi tietysti tutustua valtion ja kuntien tulo- ja menoarvioon, mutta se järkyttäisi hänen vihaista mieltään. Budjetithan ovat täynnään turvaverkkoja, miljardeja ja miljardeja euroja. Ja ensi vuonna enemmän kuin tänä vuonna.

    Mutta kirjoittaako kirjailija parempia kirjoja ja näytelmiä, kun hän ei tiedä mistään mitään?

    Kenties.

    Hän väittää pyrkivänsä rehellisyyteen, mutta voiko olla rehellinen, jos uskoo valheisiin?

    Ehkä, ehkäpä, kenties ei.

Sanat ovat leikkiä, ne puhuvat vakavista asioista.

    Miksi Hesarin toimittaja antoi Johannes Ekholmin puhua palturia näyttävässä artikkelissaan haastamatta tämän väitteitä? Johtuiko se siitä, että myös Laura Kytölän mielestä hyvinvointivaltio on poistettu? Ja jos on, niin mistä hän sen päättelee? Eikö hänkään osaa lukea?

    Onko media vastuussa uudesta totuuden jälkeisestä kulttuurista? Kuka avaa portin valheille? Ainakin Englannissa The Daily Telegraph ja Robert Murdochin lehdistö tekivät parhaansa vältelläkseen totuutta EU:sta.

    Mutta olisi lapsellista päästää eliitti näin helpolla. Hekin ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä. ”Kaikki” olemme me.

    Steve Richards muistutti The Guardianissa, että monimutkaisen globaalin talouden pinteessä pääpuolueet niin vasemmalla kuin oikealla ovat olleet katastrofisen kyvyttömiä kertomaan totuutta siitä, mitä ne voivat tehdä, mitä ne haluavat tehdä ja mitä niiden pitäisi tehdä ongelmien ratkaisemiseksi.

    Sixten Korkman sanoi muutama päivä sitten Ylen Leikola & Lähde -ohjelmassa, että Suomessa ja Euroopassa eletään paratiisissa, jos verrataan nykyelämää aikaisempiin aikoihin tai maapallon huono-osaisten elämään.

    Ehkä tämä onkin asian ydin.

    Niinpä olin äimän käkenä, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoittautui eliitin vastaiseen taisteluun.

    ”Et tu, Antti!” minä murisin itsekseni.

Kansa voi toki uhrata eliitin ja sen ”hallitseman tiedon” omassa raivossaan, mutta mihin siitä päädytään?

    Yrjö Ahmavaara pohti 1980-luvulla monessa esseessään uudenlaista virtausta, jossa tieteen totuudet nähtiin vain mielipiteenä mielipiteiden seassa. Hän muistutti jakobiinien vallankumousoikeudesta, joka uhmakkaasti julisti että ”tasavalta ei tarvitse oppineita” teloittaessaan vuonna 1794 termodynamiikan edeltäjän ja kvantitatiivisen kemian perustajan Antoine Lavoisierin.

    ”Meidän vuosisadallamme ideologia näyttää jälleen pyrkivän tieteen korvikkeeksi”, Ahmavaara kirjoitti vuonna 1987.

    Nyt, uudella vuosisadalla kun ideologiat ovat (näköjään) kadonneet, haalistuneet ja pilaantuneet, niin jälleen tiede ja tietäminen halutaan korvata jollakin... ja se jokin on tällä kertaa ikään kuin aikojen haudasta nostettuna nationalismia tihkuvaa ja sisäänpäinkääntynyttä narsismia toisiinsa sekoittava vihainen itseuho.

    Jälleenkö tragedia ponnahtaa historian metamorfoosista farssina? Mitä totuuden jälkeisen ajan "jakobiinit" haluavat?

    Mitä tieteestä, tunnutaan ajateltavan. En-mää-sitä-kuitenkaan-tajuu!

    En minäkään, mutta uskon silti Ahmavaaraan hänen väittäessään, että länsimaalaisen kulttuurin ainutlaatuinen ominaispiirre on nimenomaan eksakti tiede: ”Kärjistäen: länsimainen kulttuuri on yhtä kuin eksakti tiede.”

No, tiede on tiedettä ja sitten kaikki muu on muuta.

    Yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä saattaa olla yksi oikea suunta, mutta sitähän kukaan ei voi tietää. Kannattaa yrittää monella tavalla.

    ”Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka joitakin vuosia ennen kuin Kurt Gödel muotoili saman asian matemaattisesti. ”Se joka luulee tuntevansa sen”, Kafka jatkoi, "on varmasti valheellinen.”

    Näin pujahdettiin metafyysiseen ulottuvuuteen.

    Totuus ja valhe ovat sanoja, vaikka niillä on merkitys.

    Jäljelle jäävät värit ja niiden sävyt.

    Punainen saattaa olla viileää, jopa. Entä kuuma sininen? Retliinin värisevä huokaus.

    Sitä paitsi: soutuveneessä on keula ja perä.

                                                                  Kyösti Salovaara, MAMCS, 2014.

________________________

Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY, 1987.

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973.

Petri Hakkarainen: Elämme totuuden jälkeistä aikaa – tieto onkaikkien saatavilla, mutta sen vieroksumisesta on tullut hyve. Helsingin Sanomat, 9.8.2016.

Laura Kytölä: Tylyä elämää. HS, 9.8.2016.

Steve Richards: Brexit, Trump: the trouble claiming we're in apost-truth era. The Guardian, 10.8.2016.

Otto Talvio: Mozzer poliittisena. HS, 15.8.2016.