Viileän punaista, kuuman sinistä

[Totuuden ja valheen värejä]

Jaakko Salovaara: Torminvirta,
1993, akryyli.

Hassua.

    Aivan kuin kelloa olisi käännetty takaisinpäin.

    Modernismia seurasi postmodernismi. Teollisuuden valtakaudelta päästiin jälkiteolliseen yhteiskuntaan.

    Nyt puhutaan totuuden jälkeisestä aikakaudesta. Brexit luotiin valheilla sanotaan. Eliitti ja asiantuntijat ovat huonossa huudossa. Kyllä kansa tietää, perustellaan jälleen kerran. Joku julkkis kehotti lapsia välttämään matematiikkaa. Kohun noustua hän sanoo vitsailleensa.

    Sanoilla saa leikkiä ja ajatuksilla heittää kärrynpyörää.

    Elämä on suuri joki.

Pakinan aloittavassa maalauksessa yhdensänvuotias Jaakko on kuvitellut miltä Kymijoen Torminvirta (Myllykoski) Pernoonkoskien niskalla näyttää lintuperspektiivistä.

    Nuoren ”taiteilijan” kyky nousta reaalimaailmasta kuviteltuun tarkkailupisteeseen hämmästyttää. Maalauksen esittämä Kymijoki on melkein kuin tosi ja silti fiktiota. Ei voi puhua totuudesta eikä valheesta.

    Kuvitellaan että soudetaan vuolaassa virrassa, vaikkapa Kymijoella.

    Jos soudat vastavirtaan ja katsot veneen viereen, tunnet kulkevasi aikamoiseta vauhtia. Rannalla seisova katselija ihmettelee, kun vene pysyy melkein paikallaan.

    Mutta jos soudat myötävirtaan ja katsot kymeä veneen vieressä, tulet malttamattomaksi: eihän tämä etene lainkaan. Rannalla seisova sanoo kumppanilleen: Kylläpä niillä on hyvä vauhti.

    Yhteiskunta ja ihmisen elämä näyttävät samanlaiselta virralta. On vaikea ja melkein mahdoton päätellä yksikäsitteisesti, mikä liikkuu ja kuinka nopeasti.

Historian ironia viiltää syvältä.

    Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1932 runon Opiskelun ylistyksestä. Siinä hän kehoitti yömajan miehiä, vankilan asukkeja, naisia kotikeittiössään ja jopa kuusikymmentävuotiaita opiskelemaan. ”Opiskele aakkoset, se ei riitä, mutta / opi ne! Älä heitä kesken!”

    Yhteiskunnassa pärjää vain jos tietää saman kuin minkä johtajat tietävät, asiantuntijat ja tiedemiehet. ”Tartu kirjaan nälkäinen”, Brecht kirjoitti, ”se on ase.... Älä usko kuulopuheita / ota itse asioista selvä! / Se mitä et itse tiedä / sitä et tiedä.”

    Mutta nyt, vuonna 2016, monelta taholta väitetään ettei eliitillä olekaan mitään tietoa, joka kannattaisi tietää ja oppia. Nyt flirttaillaan paluulla tietämättömyyden aikakauteen.

    ”Flow'ssa 57-vuotias Morrissey muistutti fanejaan siitä”, raportoi Otto Talvio Helsingin Sanomissa maanantaina, ”ettei 'poliittiseen luokkaan' ole luottamista. Poliittisen eliitin jäsenet kirjoittavat pelin säännöt keskenään, mutta eivät välttämättä tiedä asioista enemmän kuin me, hän paasasi.”

    Helpottaako ihmisen oloa, kun hänelle kerrotaan ettei tarvitse opetella mitään?

    Viime viikolla nuorehko vihainen mies Johannes Ekholm, näytelmä- ja romaanikirjailija väitti, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää ole, ja että hyvinvointivaltion turvaverkot on purettu pois. ”Ennen hyvinvointiyhteiskunta rakentui sen varaan että kaikki pystyivät osallistumaan sen rakentamiseen”, Ekholm sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa. ”Nyt kun ei juuri ole jäljellä yhteiskunnan turvaverkkoa, niin ei ole enää sellaista yhteistä hyvää, jota työn tekeminen tuottaisi.”

    Ekholmin kannattaisi tietysti tutustua valtion ja kuntien tulo- ja menoarvioon, mutta se järkyttäisi hänen vihaista mieltään. Budjetithan ovat täynnään turvaverkkoja, miljardeja ja miljardeja euroja. Ja ensi vuonna enemmän kuin tänä vuonna.

    Mutta kirjoittaako kirjailija parempia kirjoja ja näytelmiä, kun hän ei tiedä mistään mitään?

    Kenties.

    Hän väittää pyrkivänsä rehellisyyteen, mutta voiko olla rehellinen, jos uskoo valheisiin?

    Ehkä, ehkäpä, kenties ei.

Sanat ovat leikkiä, ne puhuvat vakavista asioista.

    Miksi Hesarin toimittaja antoi Johannes Ekholmin puhua palturia näyttävässä artikkelissaan haastamatta tämän väitteitä? Johtuiko se siitä, että myös Laura Kytölän mielestä hyvinvointivaltio on poistettu? Ja jos on, niin mistä hän sen päättelee? Eikö hänkään osaa lukea?

    Onko media vastuussa uudesta totuuden jälkeisestä kulttuurista? Kuka avaa portin valheille? Ainakin Englannissa The Daily Telegraph ja Robert Murdochin lehdistö tekivät parhaansa vältelläkseen totuutta EU:sta.

    Mutta olisi lapsellista päästää eliitti näin helpolla. Hekin ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä. ”Kaikki” olemme me.

    Steve Richards muistutti The Guardianissa, että monimutkaisen globaalin talouden pinteessä pääpuolueet niin vasemmalla kuin oikealla ovat olleet katastrofisen kyvyttömiä kertomaan totuutta siitä, mitä ne voivat tehdä, mitä ne haluavat tehdä ja mitä niiden pitäisi tehdä ongelmien ratkaisemiseksi.

    Sixten Korkman sanoi muutama päivä sitten Ylen Leikola & Lähde -ohjelmassa, että Suomessa ja Euroopassa eletään paratiisissa, jos verrataan nykyelämää aikaisempiin aikoihin tai maapallon huono-osaisten elämään.

    Ehkä tämä onkin asian ydin.

    Niinpä olin äimän käkenä, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoittautui eliitin vastaiseen taisteluun.

    ”Et tu, Antti!” minä murisin itsekseni.

Kansa voi toki uhrata eliitin ja sen ”hallitseman tiedon” omassa raivossaan, mutta mihin siitä päädytään?

    Yrjö Ahmavaara pohti 1980-luvulla monessa esseessään uudenlaista virtausta, jossa tieteen totuudet nähtiin vain mielipiteenä mielipiteiden seassa. Hän muistutti jakobiinien vallankumousoikeudesta, joka uhmakkaasti julisti että ”tasavalta ei tarvitse oppineita” teloittaessaan vuonna 1794 termodynamiikan edeltäjän ja kvantitatiivisen kemian perustajan Antoine Lavoisierin.

    ”Meidän vuosisadallamme ideologia näyttää jälleen pyrkivän tieteen korvikkeeksi”, Ahmavaara kirjoitti vuonna 1987.

    Nyt, uudella vuosisadalla kun ideologiat ovat (näköjään) kadonneet, haalistuneet ja pilaantuneet, niin jälleen tiede ja tietäminen halutaan korvata jollakin... ja se jokin on tällä kertaa ikään kuin aikojen haudasta nostettuna nationalismia tihkuvaa ja sisäänpäinkääntynyttä narsismia toisiinsa sekoittava vihainen itseuho.

    Jälleenkö tragedia ponnahtaa historian metamorfoosista farssina? Mitä totuuden jälkeisen ajan "jakobiinit" haluavat?

    Mitä tieteestä, tunnutaan ajateltavan. En-mää-sitä-kuitenkaan-tajuu!

    En minäkään, mutta uskon silti Ahmavaaraan hänen väittäessään, että länsimaalaisen kulttuurin ainutlaatuinen ominaispiirre on nimenomaan eksakti tiede: ”Kärjistäen: länsimainen kulttuuri on yhtä kuin eksakti tiede.”

No, tiede on tiedettä ja sitten kaikki muu on muuta.

    Yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä saattaa olla yksi oikea suunta, mutta sitähän kukaan ei voi tietää. Kannattaa yrittää monella tavalla.

    ”Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka joitakin vuosia ennen kuin Kurt Gödel muotoili saman asian matemaattisesti. ”Se joka luulee tuntevansa sen”, Kafka jatkoi, "on varmasti valheellinen.”

    Näin pujahdettiin metafyysiseen ulottuvuuteen.

    Totuus ja valhe ovat sanoja, vaikka niillä on merkitys.

    Jäljelle jäävät värit ja niiden sävyt.

    Punainen saattaa olla viileää, jopa. Entä kuuma sininen? Retliinin värisevä huokaus.

    Sitä paitsi: soutuveneessä on keula ja perä.

                                                                  Kyösti Salovaara, MAMCS, 2014.

________________________

Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY, 1987.

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973.

Petri Hakkarainen: Elämme totuuden jälkeistä aikaa – tieto onkaikkien saatavilla, mutta sen vieroksumisesta on tullut hyve. Helsingin Sanomat, 9.8.2016.

Laura Kytölä: Tylyä elämää. HS, 9.8.2016.

Steve Richards: Brexit, Trump: the trouble claiming we're in apost-truth era. The Guardian, 10.8.2016.

Otto Talvio: Mozzer poliittisena. HS, 15.8.2016.

Rivit, rivien välit

[lukemisen opettelua]

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Elämmekö synkkiä aikoja?

    Ehkä, ehkäpä.

    Kansantalous piiputtaa. Työttömyys lisääntyy. Vienti ei vedä. Velka kasvaa vaikka valot sammuvat. Koululaiset välttelevät luonnontieteitä; kiva on kivempaa kuin matikka. Kohta lekurit ja insinöörit pitää tuoda ulkomailta.

    Kaiken lisäksi uuden Tuntemattoman sotilaan näyttelijät tulevat höyhenenkevyistä viihdeohjelmista. Ikään kuin pelleileminen määrittelisi Väinö Linnan sotaromaanin vuodessa 2016. Niinkin voi olla, että synkkinä aikoina pelataan varman päälle.

    Minä en pelaisi, mutta minulta ei kysytä.

    Sitä paitsi kevätsää on koleaa.

Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?

    Kysyi Bert Brecht.

    ”Silloinkin lauletaan, synkistä ajoista.”

    Vastasi Bert Brechtille. Kun itse vastaa kysymäänsä, ei synny väärinkäsityksiä. Täytyy olla oikeassa.

    Mutta oliko Brecht oikeassa? Eikö lamaan kuulu mieluummin pirteä viihde kuin synkät laulut?

    Miten laman säkeet luetaan? Mitä ne kertovat? Mitä rivien välistä löytyy?

    Koleassa keväässä punarinta päästelee nokastaan helmeilevän laulun kuin elämä alkaisi nyt. Sen kirkas ääni peittää mustarastaan alakuloisen soinnuttelun. Punarinta ei ole kuullut synkistä ajoista.

    Tai ei välitä.

    Kaadan astiaan vettä, jotta laulajan kurkku ei kuivuisi.

Edelleen Brechtiä.

    Hän kirjoitti, että puu kertoo miksei kantanut hedelmää, ja että runoilija kertoo miksi säkeistä tuli huonot. Brecht sanoi, että kenraali kertoo miksi sota hävittiin.

    Osaatko sinä lukea puun tarinan? Sen miksi hedelmät puuttuvat.

    Minä en.

    Oletko tavannut runoilijan, joka kertoi miksi säkeistä tuli huonoja?

    Minä en.

    Luitko kenraalista, joka kertoi miksi sota hävittiin?

    Minä en.

    Pitäisi ilmeisesti osata lukea rivien välejä – niin kuin piru Raamattua.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Ihmisiä on monenlaisia, laihoja ja lihavia, lyhyitä ja pitkiä. Ja siltä väliltä, enimmäkseen. Laumojakin on monenlaisia, kaiken kokoisia.

    Tilastoissa kaikki asettuu Gaussin käyrälle, keskimäärä voittaa. Keskelle keräännytään, laidoille paetaan.

    Edelliseen vedoten luulen, että hyvin hyviä ihmisiä on aika vähän, niin myös oikein pahoja. Keskimäärin ihmiset ovat konformisteja, opportunisteja, kompromissiin taipuvaisia. Jonkinverran hyviä ja lievästi pahoja mattimeikäläisiä piisaa.

    Me haluamme kuulua laumaan; me pyydämme että lauma hyväksyy meidät. Laumansa valinnut tietää millä äänellä puhua. Tietysti joku soutaa vastavirtaan, kunnes airot katkeavat tai virta kuivuu.

    Kun se kuivuu, vene karahtaa soraan, ei liiku.

    En tiedä onko kunniallisempaa soutaa vastavirtaan kuin tunnustaa kuuluvansa laumaan. Molempia kokeillaan.

    Lukemaan opettelu tarkoittaa, että perimmäisen yrittää erottaa muodikkaasta.

    Tämä tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Leena Virtasen arvioinnin (12.4) uudesta tanskalaisarjasta Petos. Sarjahan käsittelee tuulivoimayhtiötä ja sen liepeille rakentuvaa talousrikollisuutta.

    Leena Virtanen ei pystynyt ymmärtämään ajatusta, että ”uusiutuvan energian taustalta löytyy yhtä rumaa valtapeliä ja rahanhimoa kuin mistä tahansa yritysmaailmasta”. Niinpä Virtanen totesi, että sarjan juoni on ”huuhaata”.

    Konformistinen humanismi on kamalan ikävystyttävää. Hyvän tarkoituksen hukkaamista, älyn väärinkäyttöä.

    Rivien välistä saattoi lukea Leena Virtasen naiivin ja mustavalkoisen käsityksen todellisuudesta. Häneltä meni puurot ja vellit sekaisin, niin kuin on tapana sanoa, vaikka en ole koskaan ymmärtänyt miksi puuron ja vellin sekoittaminen olisi kohtalokasta. En pidä puurosta yhtään enempää kuin vellistä.

     Virtanen halusi ilmoittautua älymystö-humanistien pikkulaumaan. Se on hyväksyttävää. Mutta ei mielenkiintoista.

     Askeleiden ääni.

Synkkinäkin aikoina lauletaan iloisia lauluja.

     Eihän punarinta voi olla väärässä.

     Lehdet ovat täynnä automainoksia. Se kauppa vetää. Jos ajat olisivat ihan synkät, kuka ostaisi uuden auton? Ei kukaan, mutta monet ostavat. Johtopäätös...?

     Silloin kun keskustelu on ääripäissä, laumaan kuulumisen ”julistaminen” käy vaikeaksi tai ainakin yhdentekeväksi, sillä ketäpä kiinnostaa tavallinen, se mikä on arkipäiväistä ja tuttua.

    Jukka Petäjä muistutti Hesarissa (17.4), että suomalaiset ovat aina olleet vihaisia, ärtyisiä ja katkeria: "...vihapuheella, kaksinaismoralismilla, herravihalla ja vieraan pelolla on pitkät perinteet Suomessa". Nyt sosiaalinen media antaa perikansalliselle katkeruudelle väylän purkautua muiden nähtäväksi ja kuultavaksi.

     Vanhat ämmät pilkkasivat äänekkäästi kotipihalla minuakin, kun olin pikkupoikana punapäinen ja vasenkätinen. Ei puuttunut Urho Kekkonen asiaan. Kostoksi minä lauloin kaverien kanssa (käsi kädessä marssien) Koulukadulla: ”Hei Mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo!” Ne olivat yleislakon aikoja, Kekkosen valtakausi alullaan.

    Mutta, eihän suomalainen ensi kertaa huutele hävyttömyyksiä joen toiselta rannalta toiselle suomalaiselle.

     Niinpä yllätyin kun kokenut taloustoimittaja kertoi Suomen Kuvalehdessä (15.4) kuinka mahtava kokemus oli käydä pääsiäislauantaina hypermarketissa. Kustaa Hulkko kirjoitti kokemuksesta häikäistyneenä, että pääsiäislauantaina Kannelmäen Prisma ”tuottaa vavahduttavan elämyksen kuluttajalle, joka vierailee tässä ostosparatiisissa ensi kertaa.”

     Onko mahdollista ettei Hulkko ole koskaan käynyt hypermarketissa, vaikka on pitkään kirjoittanut taloudesta ja talouselämästä? Jos on, mitä rivien välit kertovat? Toimittajista ja talouspuheesta?

    Äimän käkenä Hulkko jatkoi:

    ”Kaaren Prisma on antanut olutvalikoimalleen ainakin sata metriä hyllytilaa. Kotimaisten Koffien, Kukkojen ja Sandelsien lisäksi valikoimassa on kymmeniä ulkomaisia merkkejä: London Pride, Warsteiner, Lasso, Brewer's, Claro, Adams, San Miguel, mitä vain.”

    Synkkinäkin aikoina valo pilkahtaa – hypermarketin käytävältä ja auton tuulilasista.

Laumassa erilaisuus muuttuu tavallisuudeksi.

     Sellaistahan tilastotiede on.

     Ja jos olet kulkenut aina lauman reunalla, kintereillä tai vähän edellä, kannattaa joskus vierailla lauman sisällä. Siellä yllättyy – niin kuin kävi Kustaa Hulkolle. Lukemisen opettelu alkaa ennakkoluulojen kitkemisellä. Hulkko osoitti mallioppilaan taitoja. Leena Virtasella lienee pitkä tie takaisin pääjoukkoon.

     Kaikkea ei tarvitse uskoa mitä lukee.

     Kaikkea lukemaansa ei pidä sovittaa tukemaan ennakkoluulojaan.

     Ennakkoluuloista kannattaa luopua viimeistään silloin kun faktat osoittavat toiseen suuntaan; silloin kun huomaa luulemalla navigoineensa umpikujaan.

     Rehellisesti täytyy tunnustaa, että ennakkoluuloista on vaikeampi luopua kuin vaikkapa makkaran syömisestä ja sekin on vaikeaa.

Pessimistinen optimisti, optimistinen pessimisti lukee kiinalaisen runoilijan säkeitä.

    Ahdistuksen iltamyöhä.

    Po Chü-i, virkamies ja runoilija kirjoitti kauan sitten, yli tuhat vuotta sitten kirjoitti ja sanat kiertyvät tähän nyt, kuin tänään kirjoitettuina, tänään ajateltuna, Pertti Niemisen suomentamana:

           Seisoskelen pihallani kaiket päivät iltamyöhään asti,

           lampun alla on sitten aikaa istuksia päivänkoittoon.

           En osaa kertoa tunteistani, ja kuka minua ymmärtäisi?

           Tämän tästä huokaan ääneen.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.