Sitruuna ja Putin

 [kevään tasauksessa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Lähimpien alaisten valinta ei ole ruhtinaalle suinkaan vähämerkityksinen tehtävä. Alaiset ovat joko hyviä tai huonoja, ja aina ruhtinaan älynlahjojen mukaan. Ruhtinaan älykkyyttä arvostellaankin kaikkein ensimmäiseksi sen perusteella, millaisia miehiä hänellä on ympärillään.

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas. (1532. Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.)

Ydin on siinä, että niin Hitler kuin Stalinkin lupailivat vakautta voidakseen salata aikeensa luoda pysyvä epävakaus.

- Hannah Arendt: Totalitarismin synty. (1951, Suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013.) 

  

Kevättasauksen hetkellä kaiken tulisi olla tasapainossa. Valoa ja pimeää on suunnilleen yhtä paljon, niin kuin myös hyvää ja pahaa tahtoa.

    Älä unta näe, sanoo skeptikko.

    Yksi sitruuna maksoi viime sunnuntaina 46 senttiä suomalaisessa kaupassa. Se kuljetettiin tänne aurinkoisesta Espanjasta. Siellä viljelijä kuulemma saa yhdestä sitruunasta kolme tai neljä senttiä. Välikäsiä riittää sitruunan hintaa kasvattamaan. Ja silti se tuntuu kuluttajasta halvalta; globalisaatio yhdistää suomalaisen kuluttajan jopa espanjalaiseen sitruunankasvattajaan.

    Venäjällä pidettiin ”presidentinvaalit” tai ”näytösvaalit”, niin kuin länsimaissa kirjoitetaan. Muuan toimittaja totesi, että Putin kävi ”leimauttamassa” itselleen jatkokauden presidenttinä.

    Venäjä on lähellä, vaikka äärettömän kaukana. Rajan paikat tiedämme, mutta Putinin johtamaa valtarakennetta voi vain arvailla. Vallitseeko Venäjällä diktatuuri, tyrannia, despotia vai ilmiselvä totalitaarinen komento? Tuota ei pysty tarkasti ilmaisemaan, koska Venäjää voi kuvailla niin monilla määreillä. 

Kaikkea ei näe, vaikka paljon on olemassa.

    Hannah Arendtin kirjasta löytyy yllättäviä huomioita siitä millainen ”komento” leimaa totalitaarista valtiota. Totalitarismin synty -teoksessa Arendt tutki sekä Stalinin Neuvostoliiton että Hitlerin Saksan totalitaaristen hallintojen samankaltaisuuksia. Monet Arendtin huomiot ovat yllättäviä siinäkin mielessä, että niillä tuntuu olevan jälkikaikuja 2000-luvulla tai ainakin niin, että 2000-luvun totalitaarisista valtioista löytyy yhtymäpintoja Stalinin Neuvostoliittoon ja Hitlerin Saksaan.

    ”Olipa totalitaarisen hallinnon oma kansallinen traditio tai sen oman ideologian pohja mitä tahansa”, Arendt sanoo, ”se on aina muuttanut luokat massoiksi, korvannut puoluejärjestelmän joukkoliikkeellä yhden puolueen diktatuurin asemesta, siirtänyt valtakeskuksen armeijalta poliisille ja luonut ulkopolitiikan, joka pyrkii selvästi maailman herruuteen.”

    Totalitaariseksi muuttuneella valtiolla on Arendtin mukaan edessään kummallinen paradoksi: kun totalitarismi omistaa kaikki hallinta- ja voimakeinot, ne eivät tuokaan totalitaariselle liikkeelle pelkkää siunausta. Totalitaarinen liike pääsee valtaan loihtimallaan fiktiivisellä lupauksella hyödyntämällä ihmismassojen vihaa olemassaolevaa maailmaa vastaan. Kun liike sitten on vallassa, ei tuota vihaa enää voi käyttää. Tällöin totalitarismissa tarvitaan entistä enemmän sisäistä tyranniaa, eräänlaista terroria omaa kansaa kohtaan, jotta se ei alkaisi vihata valtaan nostamaansa tai auttamaansa totalitarismia.

 

   

Ajattelemme usein, että totalitaarinen liike keskitti valtaa vain harvoille. Arendt päinvastoin osoittaa, että sekä Saksassa että Neuvostoliitossa vanhat valtioelimet ja lait kyllä pidettiin voimassa, mutta niiden rinnalle tuli puolueen uudenlainen valtakoneisto. Maallikko voisi sanoa, että Hitlerin Saksassa vallankäyttäjiä lisättiin, ne tuplattiin ja silti valta tuntui tuntui olevan yksissä käsissä, Hitlerillä.

     Pyrittiin luomaan Yksi Ihminen jolla ei ole yksilöllisyyttä. Ei tarvittu oikeastaan edes lakeja, koska Hitlerin sanoin ”totalitaarisessa valtiossa ei saa olla eroa lain ja moraalin välillä”.

    Miksi sitten kaikki, jopa "tavallisia" kansalaisia myöten, tottelivat johtajaansa? Eikö heillä olisi ollut koska tahansa mahdollisuus lopettaa Hitlerin (tai Stalinin) ”hirmuvalta”?

    Arendt selittää ”tottelemista” sillä, että kukaan ei oikeastaan tiennyt täsmällisesti mitä piti totella. Valtaa soveltava eliitti sai epämääräisiä käskyjä, ne ”annettiin olettaen, että vastaanottaja oivalsi käskynantajan tarkoituksen ja toimi sen mukaan”.

    Eliitin piti kaikissa portaissa totella epämääräisiä käskyjä, mutta ennen kaikkea sen piti panna toimeen ”johtajan tahto”. Eikä kukaan voi koskaan tietää tarkasti mitä johtaja tahtoo. ”Olennaista on se”, Arendt kirjoittaa, ”että millään valtioelimeltä ei koskaan viety oikeutta uskotella, että se ilmensi Johtajan tahtoa.”

   Ei ihme että kansalaisetkin yrittivät arvailla miten toteuttaa totalitaarisen liikkeen tahtoa ja olivat näin valmiita  hyväksymään kauheimmatkin teot. Tai Arendtin sanoin: ”Täysin totalitaarisessa järjestelmässä kaikista ihmisistä on tullut Yksi Ihminen, kaikki toiminta pyrkii kiihdyttämään Luonnon tai Historian liikettä, jokainen yksittäinen teko on Luonnon tai Historian jo julistaman kuolemantuomion toimeenpanemista...”

Edellä olevat lainaukset selittänevät hieman Venäjän tai jopa Kiinan tämänhetkisen totaalisen järjestelmän käytäntöjä. Kukaan ei kai varmasti osaa sanoa mihin ihmisten alistuminen perustuu, eikä sitä kuinka paljon sen takana on yritystä mukautua ylempien vallassaolijoiden tahtoon ja toisaalta rangaistuksien pelkoa väärässä olemisesta.

    Mutta entäpä jos hyvinvointivaltiossakin on totalitaarisen liikkeen piirteitä?

    Onko meilläkin samaa ”valtaa” käyttämässä useita tahoja? Onko esimerkiksi ay-liikkeellä sellaista kirjoittamatonta valtaa, jota se käyttää mutta jonka se muodollisesti kieltää? Tai pyritäänkö luonnonsuojeluliikkeessä kehittämään Yhden ihmisen malli, ihmisen joka ilman kehotuksia tietää mitä luontoihminen tarkoittaa ja miten hänen pitää käyttäytyä, ei ylhäältä tulevia komentoja totellen vaan arvaillen millaisen hyvän, maapalloa säästävän ihmisen tulee olla?

    Totalitaarinen liike pelkää ihmisten erilaisuutta, sitä että kaikki eivät omaehtoisesti tajua mitä Yhteinen tahto, Yhteinen hyvä ja Yhteinen tulevaisuus tarkoittavat. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Kynnöspelto

[päiväkävelyllä Viikissä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Kulttuurin metafora?

Jättää auton pestäväksi.

    On puolitoista tuntia aikaa kävellä. Aurinko paistaa torstaina.

    Yrittää katsella näkyykö töyhtöhyyppiä. Kuulee kuinka leivoset lyö leikkiä. Ojissa virtaa vettä. Pelto on kynnetty. Lehmät vielä sisällä.

    Kävelee meren rantaan. Kaksi laulujoutsenta ”kuhertelee”. Rakkauslaulu raastaa hermoja.

    Miettii että miksi Suomessa syntyy niin vähän lapsia.

    Ikuinen oppositio syyttää hallitusta. Että pitäisi saada enemmän rahaa kollektiiviseen rakkauteen. Metoosta voimaantuneet naistoimittajat syyttävät syrjäytyneitä miehiä. Sekin vielä – eivät edes nai.

    Suomi on maailman vauraimpia maita. Köyhinkin suomalainen kuuluu maailman varakkaimpaan kymmenykseen. Eikö tällainen vauraus muka anna turvaa lasten tekemiseen?

    Kun katsoo kauas, ei näe lähelle.

    Poliitikot eivät huomaa, eivät uskalla sanoa, eivät myönnä, että lasten tekeminen ei kuuluu nykymuotiin. Aikuiset haluavat olla aikuisia - syrjäytyneet miehet, uraa luovat naiset ja kaikki siltä väliltä - eivätkä lastenhoitajia. Aikuisena on kivempaa. Saa harrastaa kaikenlaista. Mennä ja tulla mielin määrin. Eivät itke lapset perään.

    Jos kansakunta tekee hitaan itsemurhan, ketä siitä on syyttäminen?

    Kansaako?

Viikin pelloilla paistaa aurinko.

    Vastaan kävelee keski-ikäisiä miehiä putket käsissä, toiset kainalossa. Mitä pidempi putki, sen kauemmaksi näkee. Mitä housuissa on, jää arvattavaksi.

    Ei tiedä mitä miehet tuijottavat. Paljain silmin ei pientä lintua näe.

    Mustapartainen mies tulee vastaan putki olalla. Ei sano päivää. Ei ole tapana Suomessa. Kiuru lennähtää taivaalle. Se ei vaikene.

    Kanadanhanhia ja valkoposkia niitty täynnä.

    Hanhenmarssia mennään. Laumassa on kivempaa kuin yksin.

    Lukee parin päivän päästä lehteä. Metoon voimaannuttamat naiset ovat äänessä.

    ”Naisen”, kirjoittaa Katarina Baer Hesarissa.

    ”Naisen valitsemisen johtotehtävään ei pitäisi näinä päivinä enää herättää huomiota, mutta siitä saa iloita.”

    Hanhenmarssiin yhtyvät iloitsevat. Leivoset leikkiä lyö.

    Kulttuuri on hengen viljelyä. Mutta mitä musta kynnöspelto tarkoittaa tässä yhteydessä? 

Kyösti Salovaara, 2018.
Hanhenmarssi.

Kävelee takaisin ostoskeskukselle. Ohittaa yliopiston rakennukset. Vastaan tulee ja ohi menee nuoria ihmisiä, naisia ja miehiä, siltä väliltä.

    Monia kieliä puhutaan. Kulkija tulee hyville mielin. Tulevaisuutta tässä harpotaan. Omat askeleet menneisyyteen.

    Joku puhuu espanjaa.

    Saksalaisen oikeusistuimen järjenjuoksua on vaikea ymmärtää. Kataloniasta paennutta Carles Puigdemontia odottaa kotimaassa jopa 30 vuoden tuomio. Hän yritti hajottaa valtion, jota perustuslain mukaan ei voi hajottaa, vaikka 300000 ihmistä huutaisi La Ramblalla äänensä käheäksi.

    Saksalaiset miettivät asiaa Saksan lain kannalta. He tutkivat omaa lakiaan, vaikka Puigdemont pitäisi kai periaatteessa tuomita tai jättää tuomitsematta Espanjassa, sikäläisen lain perusteella. Saksalaiset toki tunnustavat, että Espanja on demokraattinen oikeusvaltio. Eikä tuota kai epäillä Skotlannissakaan tai Sveitsissä, missä Puigdemontin kumppaneita niin ikään on paossa espanjalaista tuomioistuinta.

    Pysähtyy kadun reunaan, antaa autojen mennä.

    Jos Puigdemont saa jäädä asuskelemaan vapaana Berliiniin, ristiriita huutaa vastausta. Hänen alaisensa ehkä tuomitaan 20 vuodeksi vankilaan. Pääjehu istuskelee kahvilassa Spreen rannalla ja hymyilee ivallisesti.

    Ei Puigdemont ole poliittinen pakolainen, sanoi sosialistipuolueen entinen ja pitkäaikainen johtaja, pitkäaikainen Espanjan pääministeri Felipe González, jonka mielestä Puigdemont on pikemminkin maanpakoon lähtenyt Costa Concordian kapteeni.

    Espanjalaiset ovat myös korostaneet, että toissavuonna Espanjasta palautettiin EU:n alueelle yli 700 rikoksista epäiltyä, kysymättä sitä olivatko nuo palautetut Espanjan lain mukaan syyllisiä.

    Ajatuksia ajatusten perään. Pyrintöjen haaksirikko.

    Ylittää kadun. Istuu ravintolan edessä olevaan pöytään. Juo kahvia odotellessaan auton puhdistumista. Ihmettelee miksi suomalainen media, varsinkin Yleisradio, on niin selkeästi valinnut puolensa Puigdemontin tapauksessa. Harvoin ”rikolliset” niin paljon suosiota saavat kuin nyt. Mutta ehkä Puigdemontin ja kumppaneiden "kapina" on vain röyhkeää poliittista toimintaa, jota on helppo ymmärtää.

    Yhtä kaikki kun lukee espanjalaisia lehtiä, piirtyy Katalonian tilanteesta erilainen kuva kuin kuuntelemalla Yleä.

    Sellaista tämä on, leivosten leikki ja laulujoutsenien kuhertelu.

    Avaa auton oven. Puhdasta on. Kunnes likaantuu.

Kyösti Salovaara, 2018.
Lentää kesään päin.

Rivit, rivien välit

[lukemisen opettelua]

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Elämmekö synkkiä aikoja?

    Ehkä, ehkäpä.

    Kansantalous piiputtaa. Työttömyys lisääntyy. Vienti ei vedä. Velka kasvaa vaikka valot sammuvat. Koululaiset välttelevät luonnontieteitä; kiva on kivempaa kuin matikka. Kohta lekurit ja insinöörit pitää tuoda ulkomailta.

    Kaiken lisäksi uuden Tuntemattoman sotilaan näyttelijät tulevat höyhenenkevyistä viihdeohjelmista. Ikään kuin pelleileminen määrittelisi Väinö Linnan sotaromaanin vuodessa 2016. Niinkin voi olla, että synkkinä aikoina pelataan varman päälle.

    Minä en pelaisi, mutta minulta ei kysytä.

    Sitä paitsi kevätsää on koleaa.

Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?

    Kysyi Bert Brecht.

    ”Silloinkin lauletaan, synkistä ajoista.”

    Vastasi Bert Brechtille. Kun itse vastaa kysymäänsä, ei synny väärinkäsityksiä. Täytyy olla oikeassa.

    Mutta oliko Brecht oikeassa? Eikö lamaan kuulu mieluummin pirteä viihde kuin synkät laulut?

    Miten laman säkeet luetaan? Mitä ne kertovat? Mitä rivien välistä löytyy?

    Koleassa keväässä punarinta päästelee nokastaan helmeilevän laulun kuin elämä alkaisi nyt. Sen kirkas ääni peittää mustarastaan alakuloisen soinnuttelun. Punarinta ei ole kuullut synkistä ajoista.

    Tai ei välitä.

    Kaadan astiaan vettä, jotta laulajan kurkku ei kuivuisi.

Edelleen Brechtiä.

    Hän kirjoitti, että puu kertoo miksei kantanut hedelmää, ja että runoilija kertoo miksi säkeistä tuli huonot. Brecht sanoi, että kenraali kertoo miksi sota hävittiin.

    Osaatko sinä lukea puun tarinan? Sen miksi hedelmät puuttuvat.

    Minä en.

    Oletko tavannut runoilijan, joka kertoi miksi säkeistä tuli huonoja?

    Minä en.

    Luitko kenraalista, joka kertoi miksi sota hävittiin?

    Minä en.

    Pitäisi ilmeisesti osata lukea rivien välejä – niin kuin piru Raamattua.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Ihmisiä on monenlaisia, laihoja ja lihavia, lyhyitä ja pitkiä. Ja siltä väliltä, enimmäkseen. Laumojakin on monenlaisia, kaiken kokoisia.

    Tilastoissa kaikki asettuu Gaussin käyrälle, keskimäärä voittaa. Keskelle keräännytään, laidoille paetaan.

    Edelliseen vedoten luulen, että hyvin hyviä ihmisiä on aika vähän, niin myös oikein pahoja. Keskimäärin ihmiset ovat konformisteja, opportunisteja, kompromissiin taipuvaisia. Jonkinverran hyviä ja lievästi pahoja mattimeikäläisiä piisaa.

    Me haluamme kuulua laumaan; me pyydämme että lauma hyväksyy meidät. Laumansa valinnut tietää millä äänellä puhua. Tietysti joku soutaa vastavirtaan, kunnes airot katkeavat tai virta kuivuu.

    Kun se kuivuu, vene karahtaa soraan, ei liiku.

    En tiedä onko kunniallisempaa soutaa vastavirtaan kuin tunnustaa kuuluvansa laumaan. Molempia kokeillaan.

    Lukemaan opettelu tarkoittaa, että perimmäisen yrittää erottaa muodikkaasta.

    Tämä tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Leena Virtasen arvioinnin (12.4) uudesta tanskalaisarjasta Petos. Sarjahan käsittelee tuulivoimayhtiötä ja sen liepeille rakentuvaa talousrikollisuutta.

    Leena Virtanen ei pystynyt ymmärtämään ajatusta, että ”uusiutuvan energian taustalta löytyy yhtä rumaa valtapeliä ja rahanhimoa kuin mistä tahansa yritysmaailmasta”. Niinpä Virtanen totesi, että sarjan juoni on ”huuhaata”.

    Konformistinen humanismi on kamalan ikävystyttävää. Hyvän tarkoituksen hukkaamista, älyn väärinkäyttöä.

    Rivien välistä saattoi lukea Leena Virtasen naiivin ja mustavalkoisen käsityksen todellisuudesta. Häneltä meni puurot ja vellit sekaisin, niin kuin on tapana sanoa, vaikka en ole koskaan ymmärtänyt miksi puuron ja vellin sekoittaminen olisi kohtalokasta. En pidä puurosta yhtään enempää kuin vellistä.

     Virtanen halusi ilmoittautua älymystö-humanistien pikkulaumaan. Se on hyväksyttävää. Mutta ei mielenkiintoista.

     Askeleiden ääni.

Synkkinäkin aikoina lauletaan iloisia lauluja.

     Eihän punarinta voi olla väärässä.

     Lehdet ovat täynnä automainoksia. Se kauppa vetää. Jos ajat olisivat ihan synkät, kuka ostaisi uuden auton? Ei kukaan, mutta monet ostavat. Johtopäätös...?

     Silloin kun keskustelu on ääripäissä, laumaan kuulumisen ”julistaminen” käy vaikeaksi tai ainakin yhdentekeväksi, sillä ketäpä kiinnostaa tavallinen, se mikä on arkipäiväistä ja tuttua.

    Jukka Petäjä muistutti Hesarissa (17.4), että suomalaiset ovat aina olleet vihaisia, ärtyisiä ja katkeria: "...vihapuheella, kaksinaismoralismilla, herravihalla ja vieraan pelolla on pitkät perinteet Suomessa". Nyt sosiaalinen media antaa perikansalliselle katkeruudelle väylän purkautua muiden nähtäväksi ja kuultavaksi.

     Vanhat ämmät pilkkasivat äänekkäästi kotipihalla minuakin, kun olin pikkupoikana punapäinen ja vasenkätinen. Ei puuttunut Urho Kekkonen asiaan. Kostoksi minä lauloin kaverien kanssa (käsi kädessä marssien) Koulukadulla: ”Hei Mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo!” Ne olivat yleislakon aikoja, Kekkosen valtakausi alullaan.

    Mutta, eihän suomalainen ensi kertaa huutele hävyttömyyksiä joen toiselta rannalta toiselle suomalaiselle.

     Niinpä yllätyin kun kokenut taloustoimittaja kertoi Suomen Kuvalehdessä (15.4) kuinka mahtava kokemus oli käydä pääsiäislauantaina hypermarketissa. Kustaa Hulkko kirjoitti kokemuksesta häikäistyneenä, että pääsiäislauantaina Kannelmäen Prisma ”tuottaa vavahduttavan elämyksen kuluttajalle, joka vierailee tässä ostosparatiisissa ensi kertaa.”

     Onko mahdollista ettei Hulkko ole koskaan käynyt hypermarketissa, vaikka on pitkään kirjoittanut taloudesta ja talouselämästä? Jos on, mitä rivien välit kertovat? Toimittajista ja talouspuheesta?

    Äimän käkenä Hulkko jatkoi:

    ”Kaaren Prisma on antanut olutvalikoimalleen ainakin sata metriä hyllytilaa. Kotimaisten Koffien, Kukkojen ja Sandelsien lisäksi valikoimassa on kymmeniä ulkomaisia merkkejä: London Pride, Warsteiner, Lasso, Brewer's, Claro, Adams, San Miguel, mitä vain.”

    Synkkinäkin aikoina valo pilkahtaa – hypermarketin käytävältä ja auton tuulilasista.

Laumassa erilaisuus muuttuu tavallisuudeksi.

     Sellaistahan tilastotiede on.

     Ja jos olet kulkenut aina lauman reunalla, kintereillä tai vähän edellä, kannattaa joskus vierailla lauman sisällä. Siellä yllättyy – niin kuin kävi Kustaa Hulkolle. Lukemisen opettelu alkaa ennakkoluulojen kitkemisellä. Hulkko osoitti mallioppilaan taitoja. Leena Virtasella lienee pitkä tie takaisin pääjoukkoon.

     Kaikkea ei tarvitse uskoa mitä lukee.

     Kaikkea lukemaansa ei pidä sovittaa tukemaan ennakkoluulojaan.

     Ennakkoluuloista kannattaa luopua viimeistään silloin kun faktat osoittavat toiseen suuntaan; silloin kun huomaa luulemalla navigoineensa umpikujaan.

     Rehellisesti täytyy tunnustaa, että ennakkoluuloista on vaikeampi luopua kuin vaikkapa makkaran syömisestä ja sekin on vaikeaa.

Pessimistinen optimisti, optimistinen pessimisti lukee kiinalaisen runoilijan säkeitä.

    Ahdistuksen iltamyöhä.

    Po Chü-i, virkamies ja runoilija kirjoitti kauan sitten, yli tuhat vuotta sitten kirjoitti ja sanat kiertyvät tähän nyt, kuin tänään kirjoitettuina, tänään ajateltuna, Pertti Niemisen suomentamana:

           Seisoskelen pihallani kaiket päivät iltamyöhään asti,

           lampun alla on sitten aikaa istuksia päivänkoittoon.

           En osaa kertoa tunteistani, ja kuka minua ymmärtäisi?

           Tämän tästä huokaan ääneen.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Tällä viikolla 10ynnä

[ääniä epämääräisessä suunnassa]

1.

Tällä viikolla kynnöspelloilla, niityillä ja joutomailla leivoset leikkiä lyö. Naurattaako?

Ääniä epämääräisessä suunnassa. 

Pilvipoutaa sunnuntaina. Vai kaksiko sataa?

Kuu kiurusta kesään – kokonainen vaalikausi.

2.

Sanovat että kansa äänestää jaloillaan. Miten niin? Autollahan ne meni.

Mekö kansa olemme? Ei peilistä näy kuin minä.

Verot kansa verta juo, lauletaan työväenlaulussa. Ihmeen kauan sitä piisaa – verta.

3.

Minä haluan. Sinä haluat. Me haluamme.

Yksi tahtoo, toinenkin. Kolmas nuolkoon näppinsä.

Jos poliittisen viisauden voisi tuotteistaa, se tehtäisiin.

4.

Kauas on pitkä matka. Ei muuten lohduta yhtään.

Vaikeita päätöksiä. Auttaisiko halpuuttaminen?

Kun joutuu ojasta allikkoon, tietää ainakin mihin päätyi. (Vanha viisaus.)

5.

Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Perinteistä maa- ja metsätaloutta.

Laskemaan oppii laskemalla. Paitsi jos koululle saadaan tabletit.

Demokratia pistää ajattelemaan. Ei allergisille.

6.

Jokainen ääni lasketaan. Vai niin.

Mies ja ääni – missä firmassa sinä oikeastaan työskentelet?

Kansanvallan juhlaviikot: kapellimestari otti pitkät.

7.

Suomessa kaikki saavat keskustella kaikista asioista.

Paitsi ulkopolitiikasta.

Ulkopolitiikasta saavat keskustella Niinistö, Tuomioja ja Aleksanteri-instituutti.

8.

Tiede on puolueetonta, objektiivista kuin pilvenhattara taivaalla.

Venäjästä täytyy puhua mainitsematta Venäjää.

Aleksanteri-instituutissa puolueetonta tiedettä tehdään Putinin pöksyissä.

Mutta myös tiedemies on ihminen. Ne tunteet! Ne tunteet!

9.

Muuan viisas kirjoitti ettei demokratia ole mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä vaan hallitsemisen muoto. Hän unohti suomalaisen saunan.

Edustuksellisuus tarkoittaa ettei sinua valita.

On yksi eduskunta ja monta Esson baaria. Korjaus: oli.

10.

Kansa odottaa muutosta. Se ei tajua että muutos ei odota kansaa.

Kun kaikki muuttuu, ei mikään muutu, mutta kannattaa yrittää.

Muutosvoimia riittää. Sanoilla on kiva leikkiä. Ei satu sormeen.

10ynnä

Jos jokainen ajattelisi naapurinsa parasta, syntyisi aikamoinen sekasotku.

Kävin äänestämässä. Mutta miksi se piti tehdä ihan hiljaa?

Väärin äänestäneet: Muistakaa, jokainen teistä on osasyyllinen!

Mutta eihän väärin voi äänestää. Ei voikaan mutta sitä yritetään.

Tuossa ei ole järkeä!

Ei niin mutta mitä hemmettiä minä sille mahdan?

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Aidattu K.J. Ståhlberg -
Remontti vai revoluutio?

Rosoista

[… ja särmikästä]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Siistiä särmää?

Kevät on toistuva ja ainutkertainen; sen voi ennustaa mutta kokea myös uudella tavalla.

     Toistuvuus on huhtikuussa objektiivista, ainutkertaisuus subjektiivista.

     Toisena pääsiäispäivänä kuulin kevään ensimmäisen peipon laulavan Vanhankaupungin rantalepikossa. Joku kuuli ehkä aikaisemmin, moni myöhemmin.

     Puoli kuuta peipposesta - kesään.

     Vedenpitävä ennuste?

Kun valitsee sanoja, pitäisi välttää muodissa olevia.

     Mutta jos kääntää selän nykyhetkelle, kuulostaa entisaikaiselta. Sitä paitsi sanat kertovat enemmän kuin mitä kirjoitettu on. Sanan takana on sen varjo ja sitä myöten yhteiskunta, hetki siinä.

     Jos sanalla ei olisi varjoa, sellaista mitä ei näe mutta kyllä vaistoaa, todellisuudesta kertominen kävisi kuivakkaaksi puuhaksi. Tämäkin ajatus on sinällään tyhjä, sillä sanoja ei voi jättää heitteille, niin kuin vanhan saappaan tai onkivavan voi jättää.

     Elämä ja todellisuus eivät riipu sanoista vaan päinvastoin.

     Isossa kuvassa, tulokulma valittuna...

Tuli siis mieleen kun luin Kari Rydmanin kiirastorstaista blogia.

     Kirjoituksessa Rydman ihmetteli miksi kurjaa ja sotkuista pidetään parempana kuin kaunista ja siloteltua: ”Niin hullulta kuin se tuntuukin, olen kuullut ja lukenut kannanottoja joiden mukaan juuri maineikkaan Kurvin (ja ehkä perinteisen Helsinginkadun) rosoinen elämänmeno on ehdottomasti 'oikeampaa' ja 'kaupunkimaisempaa' kuin mikään siloteltu ja järjestynyt 'paremman väen' kaupunkiasutus.”

     Minkälaisia ovat ihmiset jotka flirttailevat kurjuudella, Rydman kysyi.

     Yksi mahdollisuus on, että liikkeellä ollaan esteettisen kapinan tähden, niin kuin Rydman epäili. Että vakiintunutta ja vallitsevaa yhteiskuntaa ollaan vastustavinaan esteettistä säröilyä ja rosoisuutta romanttisesti korostaen.

     Ruma on kaunista, koska se ei miellytä ketään. Tai ei ainakaan enemmistöjä, rahvasta, tavallista ihmistä. Niin muodoin ruman estetiikka läimäisee kunnollisuutta poskelle.

Rosoa ja särmää – muotisanoja.

     Olisi liian helppoa puhua elämänmakuisesta taiteesta tai elämän koko kirjosta siinä tai tässä romaanissa, laulussa tai maalauksessa. Joten rosoisuus tarvitaan - epämäärän ilmaisuun.

     Mutta nyt kapula osuu myös omaan jalkaan.

     Juuri ilmestyneessä Ruumiin kulttuurin kevätnumerossa kirjoitin Heleena Lönnrothin dekkarista Uhri otsikolla ”Rosoa ja risua”.

     Hemmetti!

     Koska Uhrin tarinaan oli kehitelty ”rosoa ja risua”, pidin romaania lukemisen arvoisena.

     ”Heleena Lönnrothilla on silmää maiseman ja ihmisen rosoiselle minälle”, minä kirjoitin. ”Mikään ei ole ihan hyvää eikä pahaa. Hulttioista voi kehittyä miehiä, pätevistä ja kunnollisista naisista hulttioita. Maisema ei selitä ihmisen käyttäytymistä, mutta korostaa ihmiselon rosoisuutta.”

     Arvostelukielen kliseitä, tyhjän puhumisen taiturointia – pitäisikö ottaa opiksi?

     Vältettävä sanoja: rosoinen, särmikäs!

En kuitenkaan kaipaa romanttisesti alkukantaisempaa elämää, en haaveile likaisista kaduista enkä niillä eletystä ”aidommasta” elämästä.

     Tietysti järjestyneeseen elämään saa suhtautua miten haluaa, ja olla vaikka kuinka Rousseauta tahansa ja ajatella, että kaikki yhteiskunnallinen on ihmiselle kahletta, paitsi luonto ja luonnonmukainen elämä.

     Saa ajatella mitä ajattelee, mutta naiivia on väittää, että luonnossa elävä olento on vapaa ja että kahleet puuttuvat.

     Järjestäytyneen yhteiskunnan kritiikki on vanha juttu.

     Jotenkin se on aina muodissa taiteellisen eliitin hellimänä ajatuksena.

     On inhmillistä etsiä autenttista elämää, jota ”hyvinvointi” ei ole pilannut. Ongelmaksi tässä vanhan (karun) elämän romantisoimisessa jää, että pilaako hyvinvointi muka ihmisyksilön elämän. Miten sen pystyisi todistamaan tai todentamaan? Ei todistusta tilastoista löydy.

     Yritin muuten pikaselaamisella tutkia, ajatteliko Karl Marx - ennustaessaan proletariaatin tulevaa diktatuuria - että proletariaatin elämä sellaisenaan olisi ollut jotenkin aidompaa, parempaa ja arvokkaampaa kuin porvariston.

     Silmäilemällä yksikäsitteinen vastaus jäi löytämättä.

     Mutta yhden kirjoituksen löysin, jossa Marx ja Friedrich Engels vakuuttavat, että proletariaatin maailmanhistoriallinen rooli ei johdu siitä, että ”sosialistit muka pitävät proletaareja jumalina”, kuten kritiikin kritiikki väitti. Pikemminkin päinvastoin.

     Marxin ja Engelsin mukaan sietämätön kurjuus ja puute saavat köyhälistön suuttumaan ja sen tehdessään proletariaatti kumoaa myös oman elämänsä ja elämäntapansa. Proletariaatti ei ”voi vapauttaa itseään hävittämättä omia elinolojaan.”

     Köyhälistön elämässä ei näin muodoin ollut mitään ihailtavaa, ei mitään parempaa kuin paremmin elävien ihmisten elämässä. Porvarillisen yhteiskunnan elämää ei paranneta vaihtamalla se työläiskurjaliston elämään, Marx ja Engels sanoivat.

     Kurjuus ja puute eivät ole romanttista.

     Paitsi taiteilijasta joka etsii rosoa ja särmää.

Pentti Haanpään romaanin Noitaympyrä (1931) problemaattinen sankari Pate Teikka lähtee tarinan lopussa etsimään autenttista elämää Neuvostoliitosta.

     Emme tiedä löysikö hän sellaisen elämän.

     Muutamaa vuotta myöhemmin Stalin murhautti ja eliminoi suuren osan venäläisestä sivistyneistöstä. Ei kuitenkaan siksi että hän olisi uskonut rousseaulaiseen elämäntapaan, vaikka luki venäläisiä klassikkoja mielikseen.

     Pate Teikka (tai oikeastaan Pentti Haanpää) arvioi yhteiskunnan tilannekuvan väärin, mutta rohkeneeko häntä siitä moittia?

     On yksi asia sanoa jotakin ja toinen tehdä jotakin.

     Pertti Karkaman teoksessa Sosiaalinen konfliktiromaani (1971) väitetään, että ”Haanpään mukaan yksilö on sitä kauempana itsestään mitä lähempänä hän on vallitsevaa yhteiskuntaa”.

     Ajatelma on hieno, kauheudessaan mahdoton. 

Vältettäviä sanoja: tilannekuva, mukavuusalue, särmikäs, rosoinen, autenttinen, problemaattinen, tulokulma, haasteellinen, isossa kuvassa.