[… ja särmikästä]
Kyösti Salovaara 2015. Siistiä särmää? |
Kevät on
toistuva ja ainutkertainen; sen voi ennustaa mutta kokea myös
uudella tavalla.
Toistuvuus
on huhtikuussa objektiivista, ainutkertaisuus subjektiivista.
Toisena
pääsiäispäivänä kuulin kevään ensimmäisen peipon laulavan
Vanhankaupungin rantalepikossa. Joku kuuli ehkä aikaisemmin,
moni myöhemmin.
Puoli
kuuta peipposesta - kesään.
Vedenpitävä
ennuste?
Kun
valitsee sanoja, pitäisi välttää muodissa olevia.
Mutta
jos kääntää selän nykyhetkelle, kuulostaa entisaikaiselta. Sitä
paitsi sanat kertovat enemmän kuin mitä kirjoitettu on. Sanan
takana on sen varjo ja sitä myöten yhteiskunta, hetki siinä.
Jos
sanalla ei olisi varjoa, sellaista mitä ei näe mutta kyllä
vaistoaa, todellisuudesta kertominen kävisi kuivakkaaksi puuhaksi.
Tämäkin ajatus on sinällään tyhjä, sillä sanoja ei voi jättää
heitteille, niin kuin vanhan saappaan tai onkivavan voi jättää.
Elämä
ja todellisuus eivät riipu sanoista vaan päinvastoin.
Isossa
kuvassa, tulokulma valittuna...
Tuli siis
mieleen kun luin Kari Rydmanin kiirastorstaista blogia.
Kirjoituksessa
Rydman ihmetteli miksi kurjaa ja sotkuista pidetään parempana kuin
kaunista ja siloteltua: ”Niin
hullulta kuin se tuntuukin, olen kuullut ja lukenut kannanottoja
joiden mukaan juuri maineikkaan Kurvin (ja ehkä perinteisen
Helsinginkadun) rosoinen elämänmeno on ehdottomasti 'oikeampaa' ja
'kaupunkimaisempaa' kuin mikään siloteltu ja järjestynyt 'paremman
väen' kaupunkiasutus.”
Minkälaisia
ovat ihmiset jotka flirttailevat kurjuudella, Rydman kysyi.
Yksi
mahdollisuus on, että liikkeellä ollaan esteettisen kapinan tähden,
niin kuin Rydman epäili. Että vakiintunutta ja vallitsevaa
yhteiskuntaa ollaan vastustavinaan esteettistä
säröilyä ja rosoisuutta romanttisesti korostaen.
Ruma
on kaunista, koska se ei miellytä ketään. Tai ei ainakaan
enemmistöjä, rahvasta, tavallista ihmistä. Niin muodoin ruman estetiikka läimäisee kunnollisuutta poskelle.
Rosoa
ja särmää – muotisanoja.
Olisi
liian helppoa puhua elämänmakuisesta taiteesta tai elämän koko
kirjosta siinä tai tässä romaanissa, laulussa tai maalauksessa. Joten rosoisuus tarvitaan - epämäärän ilmaisuun.
Mutta
nyt kapula osuu myös omaan jalkaan.
Juuri
ilmestyneessä Ruumiin kulttuurin kevätnumerossa kirjoitin Heleena
Lönnrothin
dekkarista
Uhri
otsikolla ”Rosoa
ja risua”.
Hemmetti!
Koska
Uhrin
tarinaan oli kehitelty ”rosoa ja risua”, pidin romaania lukemisen
arvoisena.
”Heleena
Lönnrothilla on silmää maiseman ja ihmisen rosoiselle minälle”,
minä kirjoitin. ”Mikään ei ole ihan hyvää eikä pahaa.
Hulttioista voi kehittyä miehiä, pätevistä ja kunnollisista
naisista hulttioita. Maisema ei selitä ihmisen käyttäytymistä,
mutta korostaa ihmiselon rosoisuutta.”
Arvostelukielen
kliseitä, tyhjän puhumisen taiturointia – pitäisikö ottaa
opiksi?
Vältettävä
sanoja: rosoinen, särmikäs!
En
kuitenkaan kaipaa romanttisesti alkukantaisempaa elämää, en
haaveile likaisista kaduista enkä niillä eletystä ”aidommasta”
elämästä.
Tietysti
järjestyneeseen elämään saa suhtautua miten haluaa, ja olla
vaikka kuinka
Rousseauta
tahansa ja ajatella, että kaikki yhteiskunnallinen on ihmiselle
kahletta, paitsi luonto ja luonnonmukainen elämä.
Saa
ajatella mitä ajattelee, mutta naiivia on väittää, että luonnossa
elävä olento on vapaa ja että kahleet puuttuvat.
Järjestäytyneen
yhteiskunnan kritiikki on vanha juttu.
Jotenkin
se on aina muodissa taiteellisen eliitin hellimänä ajatuksena.
On
inhmillistä etsiä autenttista elämää, jota ”hyvinvointi” ei
ole pilannut. Ongelmaksi tässä vanhan (karun) elämän romantisoimisessa jää, että
pilaako hyvinvointi muka ihmisyksilön elämän. Miten sen pystyisi
todistamaan tai todentamaan? Ei todistusta tilastoista löydy.
Yritin
muuten pikaselaamisella tutkia, ajatteliko Karl
Marx
- ennustaessaan proletariaatin tulevaa diktatuuria - että
proletariaatin elämä sellaisenaan olisi ollut jotenkin aidompaa,
parempaa ja arvokkaampaa kuin porvariston.
Silmäilemällä yksikäsitteinen vastaus jäi löytämättä.
Mutta
yhden kirjoituksen löysin, jossa Marx ja Friedrich
Engels
vakuuttavat, että proletariaatin maailmanhistoriallinen rooli ei
johdu siitä, että ”sosialistit muka pitävät proletaareja
jumalina”, kuten kritiikin kritiikki väitti. Pikemminkin
päinvastoin.
Marxin
ja Engelsin mukaan sietämätön kurjuus ja puute saavat köyhälistön
suuttumaan ja sen tehdessään proletariaatti kumoaa myös oman
elämänsä ja elämäntapansa. Proletariaatti ei ”voi vapauttaa
itseään hävittämättä omia elinolojaan.”
Köyhälistön
elämässä ei näin muodoin ollut mitään ihailtavaa, ei mitään
parempaa kuin paremmin elävien ihmisten elämässä. Porvarillisen
yhteiskunnan elämää ei paranneta vaihtamalla se työläiskurjaliston
elämään, Marx ja Engels sanoivat.
Kurjuus
ja puute eivät ole romanttista.
Paitsi
taiteilijasta joka etsii rosoa ja särmää.
Pentti
Haanpään
romaanin Noitaympyrä
(1931) problemaattinen sankari Pate Teikka lähtee tarinan lopussa
etsimään autenttista elämää Neuvostoliitosta.
Emme
tiedä löysikö hän sellaisen elämän.
Muutamaa
vuotta myöhemmin Stalin
murhautti ja eliminoi suuren osan venäläisestä sivistyneistöstä.
Ei kuitenkaan siksi että hän olisi uskonut rousseaulaiseen
elämäntapaan, vaikka luki venäläisiä klassikkoja mielikseen.
Pate
Teikka (tai oikeastaan Pentti Haanpää) arvioi yhteiskunnan
tilannekuvan väärin, mutta rohkeneeko häntä siitä moittia?
On
yksi asia sanoa jotakin ja toinen tehdä jotakin.
Pertti
Karkaman
teoksessa Sosiaalinen
konfliktiromaani
(1971) väitetään, että ”Haanpään mukaan yksilö on sitä
kauempana itsestään mitä lähempänä hän on vallitsevaa
yhteiskuntaa”.
Ajatelma
on hieno, kauheudessaan mahdoton.
Vältettäviä
sanoja: tilannekuva, mukavuusalue, särmikäs, rosoinen, autenttinen,
problemaattinen, tulokulma, haasteellinen, isossa kuvassa.
No, hyvä! Tämän päivän luento on kuunneltu! Se oli tällä kertaa tavallista lyhyempi mutta hyvin tarkka sanoistaan ja sanoista yleensä. Kiitän luennoitsijaa ilmaisurikkaasta puheesta. On kiva muistella sitä mielessään kun alkaa päivän työ. Luennoitsijalle ylimääräinen kiitos esiintymistavasta. Sanat lausutaan selvästi, mutta yleisvaikutelmaksi jää rentouttava hyväntahtoinen fiilis.
VastaaPoistaHahaa, kiitos hauskasta kommentista, Liisu!
PoistaMinullekaan ei ole oikein koskaan selvinnyt, mikä kalliolaisessa "särmikkäässä" ja "rösöisessä" elämäntavassa on niin mahtavaa. Silloin harvoin kun käväisen Kalliossa, havaintojeni mukaan joka toinen vastaantulkija on kännissä ja loput muissa aineissa.
VastaaPoistaListastasi puuttui ainakin "pitkässä juoksussa" ;)
Niinpä - "kurjan" romantisointi ylettyy varmaankin hyvin kauas ja osittain 60-luvulle kun puhuttiin paljon "esineellistymisestä" ja "vieraantumisesta" uusvasemmiston slangissa ja kliseissä. Ja tietysti osittain aiheellisesti. Mutta kaiken kaikkiaan ajatukset periytyvät noihin Marxin aikoihin ja sitä kauemmaksi, niin kuin Rousseaun ajattelu kertoo.
PoistaPitkää juoksua mietin mutta se tuntui ihan klassikolta, ei siis edes muodikkaalta. Pitkässä tähtäimessä tai pitkälle tähdäten oli saanut uuden ilmeen kun muuan valtionvarainministeriön kaveri pari päivää sitten sanoi että "asia on pitkässä kädessä" - mieleen tulee tuosta aika absurdi näky!
En tiedä, mutta luulen että monet näistä ilmaisuista tulevat liike-elämästä poliitikkojen suuhun kun yritetään etsiä elävämpiä ilmaisuja (ja päädytään kuolleeseen kieleen). Esimerkiksi "haasteellinen" oli kovin yleinen kiertoilmaisu "mahdottomalle ongelmalle" atk-maailmassa joskus vuoden 2007 paikkeilla.
Tuosta listasta puuttuu myös "hyvä harjoitus", jota melkein kaikki poliitikot Jan Vapaavuoren johdolla käyttävät. Silläkin yritetään vähätellä jotain todella vaikeaa ongelmaa. Mutta jos ideana on olla optimisti vaikeiden tehtävien edessä, hyvä sitten.
"Minkälaisia ovat ihmiset jotka flirttailevat kurjuudella, Rydman kysyi." Nyt osui kyllä niin naulan kantaan. Olen nimittäin itse kysynyt ihan samaa muussa yhteydessä.
VastaaPoistaNuoruuteni vasemmisto-opiskelijoiden maailmassa rikkaiden perheiden hyvinvoivat kapinoijat ojensivat minua, joka tulin köyhistä oloista. Ei olisi saanut pitää kauniista vaatteista eikä mistään turhuudesta, vaan näytellä köyhää. Heillä oli varaa luopua leikisti sellaisesta, mistä olivat nauttineet koko ikänsä. Minä olin peseytynyt pesuvadissa ja savusaunassa sekä tihrustanut läksyjäni kaasulampun valossa. Minulle opiskelija-asuntolan tasokin oli suuri parannus entiseen elämään ja nautin todellakin kaikesta, mitä moderni kaupunkilaiselämä tarjosi. Yhä nautin, vaikka olen vihreä vasemmistolainen.
Nyt näen tietysti nuo vasemmistonuoret hassuina, melkein kuin uskonnollisena lahkona. Moni heistä onkin käsitellyt harhaansa taiteessa.
Kuulin vasta opiskeluajan jälkeen, että minut oli jopa mainittu kieltenopiskelijoiden aineyhdistyksen kokouksessa jotenkin epäiltynä, koska vietin vuoden USA:ssa. Tällaistakin on vaikea ymmärtää nykyaikana.
Tiedän, että sinä Kyösti tiedät nämä ajat, mutta nuoremmista tämä voi kuulostaa uskomattomalta.
Mutta onhan sitä kurjailua nykyäänkin. On naisia, jotka haluavat väkisin synnyttää kotona, koska se on niin alkuperäistä - ja niin kun sitä on taisteltu hyvien sairaaloiden puolesta. Rosoista romantiikkaa. Ja pöytiä hinkataan kulutetun ja ruman näköiseksi, koska se on "aidompaa" kuin kiiltävä pinta. Aarrgh, ärsyttää tuollainen.
Entä jos Helsinkiin tehtäisiin romantikoille oma kaupunginosa, joka olisi keskiajan tasoa, ei esim. viemäröintiä, siellä olisi hauskaa olla kimpassa erilainen.
Mielenkiintoisia muistikuvia Marjatta.
PoistaJos tuo "Menneisyyden reservaatti" ulkohuusseineen ja pyykipaljuineen ja täysin vailla nykyajan tekniikka ja lääketieteen saavutuksia perustetaan, sille täytyy laatia tiukat säännöt; esimerkiksi kun sinne joku haluaa ja pääsee, niin sieltä ei pääse takaisin heti kun huussissa käyminen pakkasella alkaa tuskastuttaa. Sanoisin että ainakin 5 vuotta pitää resrvaatissa asua sen jälkeen kun ao. on hyväksytty menneisyyden jäseneksi. Mutta voivatko reservaatin jäsenet elää ilman älypuhelimia ja Facebookia? Jos eivät, sallitaanko tässä poikkeus?
Ei todellakaan sallita! Viestit kuljetettakoon aasilla ratsastamalla henkilöltä toiselle. Menneisyyden jäsenten touhuista ei myöskään tehtäisi tositv-ohjelmia. Ulkopuolelta heitä voisi katsoa korkeintaan kiikarilla vähän niin kuin Etelä-Korean puolelta tiiraillaan pohjoiskorealaisia. Sitoutuminen 5 vuodeksi kuulostaa kohtuulliselta, mutta eivätköhän kurjuusromantikot tee loppuelämän valintaa menneisyyden reservaattiin.
PoistaJoo, ehkä 5 vuotta on liian vähän sillä täytyyhän reservaatissa syntyä myös uusia sukupolvia joiden elämä sitten kiertyy suuntaansa. On tietysti mielenkiintoista nähdä, alkaako reservaatissa väistämättön kehitys kohti modernia yhteiskuntaa - keksiikö siellä joku vuosien vieriessä höyrykoneen, sähkön ja bensamoottorin?
Poista