Rosoista

[… ja särmikästä]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Siistiä särmää?

Kevät on toistuva ja ainutkertainen; sen voi ennustaa mutta kokea myös uudella tavalla.

     Toistuvuus on huhtikuussa objektiivista, ainutkertaisuus subjektiivista.

     Toisena pääsiäispäivänä kuulin kevään ensimmäisen peipon laulavan Vanhankaupungin rantalepikossa. Joku kuuli ehkä aikaisemmin, moni myöhemmin.

     Puoli kuuta peipposesta - kesään.

     Vedenpitävä ennuste?

Kun valitsee sanoja, pitäisi välttää muodissa olevia.

     Mutta jos kääntää selän nykyhetkelle, kuulostaa entisaikaiselta. Sitä paitsi sanat kertovat enemmän kuin mitä kirjoitettu on. Sanan takana on sen varjo ja sitä myöten yhteiskunta, hetki siinä.

     Jos sanalla ei olisi varjoa, sellaista mitä ei näe mutta kyllä vaistoaa, todellisuudesta kertominen kävisi kuivakkaaksi puuhaksi. Tämäkin ajatus on sinällään tyhjä, sillä sanoja ei voi jättää heitteille, niin kuin vanhan saappaan tai onkivavan voi jättää.

     Elämä ja todellisuus eivät riipu sanoista vaan päinvastoin.

     Isossa kuvassa, tulokulma valittuna...

Tuli siis mieleen kun luin Kari Rydmanin kiirastorstaista blogia.

     Kirjoituksessa Rydman ihmetteli miksi kurjaa ja sotkuista pidetään parempana kuin kaunista ja siloteltua: ”Niin hullulta kuin se tuntuukin, olen kuullut ja lukenut kannanottoja joiden mukaan juuri maineikkaan Kurvin (ja ehkä perinteisen Helsinginkadun) rosoinen elämänmeno on ehdottomasti 'oikeampaa' ja 'kaupunkimaisempaa' kuin mikään siloteltu ja järjestynyt 'paremman väen' kaupunkiasutus.”

     Minkälaisia ovat ihmiset jotka flirttailevat kurjuudella, Rydman kysyi.

     Yksi mahdollisuus on, että liikkeellä ollaan esteettisen kapinan tähden, niin kuin Rydman epäili. Että vakiintunutta ja vallitsevaa yhteiskuntaa ollaan vastustavinaan esteettistä säröilyä ja rosoisuutta romanttisesti korostaen.

     Ruma on kaunista, koska se ei miellytä ketään. Tai ei ainakaan enemmistöjä, rahvasta, tavallista ihmistä. Niin muodoin ruman estetiikka läimäisee kunnollisuutta poskelle.

Rosoa ja särmää – muotisanoja.

     Olisi liian helppoa puhua elämänmakuisesta taiteesta tai elämän koko kirjosta siinä tai tässä romaanissa, laulussa tai maalauksessa. Joten rosoisuus tarvitaan - epämäärän ilmaisuun.

     Mutta nyt kapula osuu myös omaan jalkaan.

     Juuri ilmestyneessä Ruumiin kulttuurin kevätnumerossa kirjoitin Heleena Lönnrothin dekkarista Uhri otsikolla ”Rosoa ja risua”.

     Hemmetti!

     Koska Uhrin tarinaan oli kehitelty ”rosoa ja risua”, pidin romaania lukemisen arvoisena.

     ”Heleena Lönnrothilla on silmää maiseman ja ihmisen rosoiselle minälle”, minä kirjoitin. ”Mikään ei ole ihan hyvää eikä pahaa. Hulttioista voi kehittyä miehiä, pätevistä ja kunnollisista naisista hulttioita. Maisema ei selitä ihmisen käyttäytymistä, mutta korostaa ihmiselon rosoisuutta.”

     Arvostelukielen kliseitä, tyhjän puhumisen taiturointia – pitäisikö ottaa opiksi?

     Vältettävä sanoja: rosoinen, särmikäs!

En kuitenkaan kaipaa romanttisesti alkukantaisempaa elämää, en haaveile likaisista kaduista enkä niillä eletystä ”aidommasta” elämästä.

     Tietysti järjestyneeseen elämään saa suhtautua miten haluaa, ja olla vaikka kuinka Rousseauta tahansa ja ajatella, että kaikki yhteiskunnallinen on ihmiselle kahletta, paitsi luonto ja luonnonmukainen elämä.

     Saa ajatella mitä ajattelee, mutta naiivia on väittää, että luonnossa elävä olento on vapaa ja että kahleet puuttuvat.

     Järjestäytyneen yhteiskunnan kritiikki on vanha juttu.

     Jotenkin se on aina muodissa taiteellisen eliitin hellimänä ajatuksena.

     On inhmillistä etsiä autenttista elämää, jota ”hyvinvointi” ei ole pilannut. Ongelmaksi tässä vanhan (karun) elämän romantisoimisessa jää, että pilaako hyvinvointi muka ihmisyksilön elämän. Miten sen pystyisi todistamaan tai todentamaan? Ei todistusta tilastoista löydy.

     Yritin muuten pikaselaamisella tutkia, ajatteliko Karl Marx - ennustaessaan proletariaatin tulevaa diktatuuria - että proletariaatin elämä sellaisenaan olisi ollut jotenkin aidompaa, parempaa ja arvokkaampaa kuin porvariston.

     Silmäilemällä yksikäsitteinen vastaus jäi löytämättä.

     Mutta yhden kirjoituksen löysin, jossa Marx ja Friedrich Engels vakuuttavat, että proletariaatin maailmanhistoriallinen rooli ei johdu siitä, että ”sosialistit muka pitävät proletaareja jumalina”, kuten kritiikin kritiikki väitti. Pikemminkin päinvastoin.

     Marxin ja Engelsin mukaan sietämätön kurjuus ja puute saavat köyhälistön suuttumaan ja sen tehdessään proletariaatti kumoaa myös oman elämänsä ja elämäntapansa. Proletariaatti ei ”voi vapauttaa itseään hävittämättä omia elinolojaan.”

     Köyhälistön elämässä ei näin muodoin ollut mitään ihailtavaa, ei mitään parempaa kuin paremmin elävien ihmisten elämässä. Porvarillisen yhteiskunnan elämää ei paranneta vaihtamalla se työläiskurjaliston elämään, Marx ja Engels sanoivat.

     Kurjuus ja puute eivät ole romanttista.

     Paitsi taiteilijasta joka etsii rosoa ja särmää.

Pentti Haanpään romaanin Noitaympyrä (1931) problemaattinen sankari Pate Teikka lähtee tarinan lopussa etsimään autenttista elämää Neuvostoliitosta.

     Emme tiedä löysikö hän sellaisen elämän.

     Muutamaa vuotta myöhemmin Stalin murhautti ja eliminoi suuren osan venäläisestä sivistyneistöstä. Ei kuitenkaan siksi että hän olisi uskonut rousseaulaiseen elämäntapaan, vaikka luki venäläisiä klassikkoja mielikseen.

     Pate Teikka (tai oikeastaan Pentti Haanpää) arvioi yhteiskunnan tilannekuvan väärin, mutta rohkeneeko häntä siitä moittia?

     On yksi asia sanoa jotakin ja toinen tehdä jotakin.

     Pertti Karkaman teoksessa Sosiaalinen konfliktiromaani (1971) väitetään, että ”Haanpään mukaan yksilö on sitä kauempana itsestään mitä lähempänä hän on vallitsevaa yhteiskuntaa”.

     Ajatelma on hieno, kauheudessaan mahdoton. 

Vältettäviä sanoja: tilannekuva, mukavuusalue, särmikäs, rosoinen, autenttinen, problemaattinen, tulokulma, haasteellinen, isossa kuvassa.