Joen varrelta

[Kuka? Ei kukaan!]

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2014.
Semana Santa - Malaga.

Räntää sataa tätä kirjoittaessani.

     Talvi pyristelee kevättä vastaan. Tulppaanin versot hytisevät eikä julmemmaksi odotus käy.

     Luonto elää tavallaan, ihminen omalla.

     Viime keväänä seurasin pääsiäiskulkueita Malagassa. Katolisen kirkon juhlamenojen yhtäaikainen hartaus ja iloisuus hämmästytti luterilaisesta maasta tulevaa. Suomessa kirkkoon ei juuri liitä iloista ilmettä, vaikka kristinuskon sanotaankin olevan ilon julistusta.

     Malagassa ihmiset juhlivat uskontoaan; juhlapukeutuivat iloisesti, täyttivät kaupungin terassit ja ravintolat, jotka panivat parastaan tyydyttääkseen juhlaväen tarpeet.

     Kärsimyksen ja sovituksen juhla.

Kiirastorstain pakinaan pitäisi kerätä suuria aiheita.

     Puhua anteeksiannosta, sovinnosta, sovituksesta.

     Mutta sellaiset aiheet taitavat olla liian isoja.

     Voisi myös puhua ajankohtaisista aiheista tai pelkästään ajattomista. Niin kuin siitä, että kirjoista kirjoittavat haluavat alati mitata kirjojen kuviteltua "paremmuutta" toisiin kirjoihin nähden; siitä kuinka houkuttelevaa on miettiä yhden genren ylivoimaa johonkin toiseen nähden.

     Ajankohtaista olisi huomioida uusi ilmiö: perussuomalaisten Euroopan vastustaminen näyttää saavan tukea yliopistomiehiltä, jotka kehittelevät akateemisia myötälauseita Timo Soinin populismille. Populistit ja älypäät yhteisrintamassa EU:ta vastaan!

     Mutta nuo aiheet jätän kiirastorstaina rauhaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2011.

Silloin tällöin kävelen Vantaajoen vartta - joskus Vanhaankaupunkiin asti missä sameavetinen ja ruskeanvärinen joki laskee kahdessa uomassa mereen. Toisessa uomassa on voimalaitokseen liittyvä pato, jonka ylitse kuohuva vesi saa Vantaanjoen näyttämään komeammalta kuin mitä se on.

     Nyt kalamiehet haluavat purkaa Vanhankaupunginkosken padon, jotta kalat pääsevät paremmin nousemaan jokea ylös. Halutaan siis purkaa rakennettua kulttuurihistoriaa kalojen tieltä; halutaan palata rakentamisen aikaa pidemmälle historiaan, kauemmaksi, joen luonnonmukaiseen tilaan saakka.

     Onko se mahdollista? Järkevää? Sopivaa?

     En tiedä. En osaa valita puolta.

     Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten valitsin puoleni Kymijoen suojelussa. Siihen aikaan, 70-luvun taitteessa Kymijoki oli puunjalostusteollisuuden viemäri. Kun jokeen astuit, et kymmenen sentin syvydestä enää nähnyt jalkateriäsi. Vesi oli täynnä ”paperijätettä”.

     Mutta luonnonsuojelu auttoi. 1990-luvulla Kymijoki oli jo kirkas ja komeavirtainen, melkein kuin menneisyydessään. Mökillämme Pernoossa Torminvirran äärellä saimme merilohta pyydyksiin melkein pyytämättä.

     Teollisuus sopeutui, mutta toimi myös omaksi hyväkseen. Tekniikan kehittyessä, tuottavuuden vaatimusten kiristyessä ei kannattanut laskea osaa raaka-aineesta jokeen. Se kannatti käyttää hyväkseen.

     Kymijoella oli kysymys järjestä.

     Onko Vantaanjoella kysymys samasta asiasta?

     Ehkä - tai ei sittenkään.

Vietin kesiä Kymijoella Pernoonkoskien niskalla 60-luvun alusta noin vuoteen 2003.

     Heinäkuussa 1973 kirjoitin lyyris-pateettisen jokijutun Eteenpäin-lehteen. Kirjoituksen tueksi juttuun laitettiin veljeni Jussi-Kallen ottamia valokuvia Pernoosta ja Kananiemen suolta, missä joskus aamun tunteina vahdimme kalasääskin lentoa pesäänsä. Sittemmin Kananiemi on muutettu kansallispuistoksi.

     Mutta heinäkuussa 1973 luonnon tila näytti kauneudessaan lohduttomalta:

Joella

”Joet lähtevät jostain, ohittavat valuen katselijansa, laskevat jonnekin; synnyttäen elämää, kantaen sen hedelmää kuin kypsä nainen ja muuttaen itseään tuhannesti ja tuhanteen. Tai, näin oli kunnes ihmisten joukkokunta tarrasi teknologian kammesta otteella, joka piti. Niin että pian kampi pyöritti pitelijäänsä.

     Tai, sanoakseni, syntyi antaa-mennä filosofia, mikä ei ollutkaan teoria vaan sen täytäntöönpano: alistaa luonto ja ihmiset päämäärille niiden itsensä tähden. Ja näin tapahtui. Ja näin tämäkin joki menetti neitsyytensä, sai maistaa antaa-mennä miesten käsittelyä, kärsi sorapohjiensa rämettymisen ja kirkaan veden samettumisen; ja sittenkin raiskaajista tehtiin sankareita, heidän väkivallastaan lakeja noudatettavaksi. Koska vuorovaikutusten tulos on aina enemmän kuin osiensa summa, tapasi joki kohtalonsa jo ennen kuin raiskaaja poistui paikalta.

Tämä joki, minun ympärilläni, on merkki siitä kaikesta mihin kansakunnalla ei olisi varaa. Ja silti se on kaunis ja vastoin järkeä optimistinen.

     Kuin yllättäen se on paikka paikoin saanut säilyttää luontevuutensa. Täällä missä suota vartioi suo, juoksee joki likaisena ja kuitenkin kauniina erämaassa, tuuheiden, lehtevien pensaiden valuessa sen rannoilta sen kasvoille.

     Soita halkoen kiemurtelee harvoja kärryteitä ränsistyville latopahasille, aivan kuin tarkoitustaan etsien. Tässä maisemassa saatan nähdä kalasääsken, saatan kuulla kuhankeittäjän. Kun sääksi leveine siipineen kimpoaa joen ylle tekee mieleni huutaa täysin voimin: lennä lintu, lennä! Kun se laskeutuu pesälleen poikueensa ruokkiakseen, se tuskin aavistaa että jossain soiden ja korpien takana yleinen ja yksityinen kuumin nyrkein hierovat kauppaa sen pesäpuusta. Seiso sinä mänty, seiso!

Illalla usva tulee suolta, peittää joen ja taittaa viimeiset auringon säteet.

     Minä kuulen huilunsoittajan kulkevan suolla, pelottaako se kuovin vielä kerran lentoon, päästääkö töyhtöhyypän viimeiselle vahtikierrolleen, kuka tietää. Tiedän että tuolla ylhäällä männyssään kalasääski pitää huolen omistaan.

     Hämärä, usva, tuoksut, hiljaisuus, äänet ja ihmeelliset valonsäteet herättävät kummallisen teatterin, ei missä hyvänsä, ei.

     Aamulla kun sataa, huutaa naurulokki vihlovasti antaa-mennä filosofian saatesanoja. Se huutaa: voittoja, voittoja. Se huutaa: saastetta, saastetta. Todellakin, kun nämä vedet virtasivat puhtaina, piileskeli ruskeapäinen aikaonkaloissa ja odotteli aikoja pahempia, aikoja pahempia.

Joet tulevat jostain, näyttävät katsojalleen sen, minkä hän haluaisi unohtaa, vievät saaliinsa kuolemalta tuoksuen muiden, tuntemattomien ihailtavaksi. Sääli, sääli.”

    -Eteenpäin 5.7.1973

                                                                       Kyösti Salovaara 1973.
Kymijoki Pernoossa kesäiltana 1973.
"Ja silti se on kaunis..."

Joskus järki voittaa, toisinaan ei.

     Monimutkaista ongelmaa ei ratkaista yksinkertaisesti. Toisinaan tarvitaan viisautta, joskus pelkkää intuitiota. Nokkeluus saattaa pelastaa hetkeksi.

     Niin kuin kävi luolaan vangitulle Odysseukselle kyklooppi Polyfemoksen saarella.

     Kun Polyfemos kysyi Odysseuksen nimeä, tämä vastasi ”Ei kukaan”. Kun Odysseus sitten sokaisi Polyfemoksen ja tämä huusi apua muilta jättiläisiltä kertoen että Ei kukaan tappaa hänet, muut jättiläiset pitivät Polyfemosta pähkähulluna eivätkä tulleet apuun.

     Odysseus pääsi miehineen pälkähästä. Hän taisi olla ensimmäinen, joka tajusi disinformaation merkityksen.

     Myös suomalaisten ongelmiin nokkeluus auttaisi.

     ”Kuka haluaa leikata miljardit julkisesta taloudesta?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

     ”Kuka haluaa ottaa lisää lainaa ja ajaa Suomen konkurssiin?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

     ”Kuka haluaa purkaa Vanhankaupunginkosken padon ja päästää siiat, ahvenet ja muut sintit Vantaanjokeen?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

Kiirastorstaina sopinee pohtia ihmisen ristiriitaista käyttäytymistä. Joskus ihminen tietää mikä on haitaksi hänen naapurilleen eikä välitä siitä koska ajattelee itseään, mutta näin toimiessaan hän tekee jotakin mistä koituu haittaa myös hänelle itselleen.

     Ja silloin huudetaan tai rukoillaan pelastusta. Ristille viedään sopivin, ei pahinta juuri koskaan.

     ”Kukaan”, kirjoitti Franz Kafka.

     ”Kukaan ei voi haluta sellaista, mikä perimmiltään vahingoittaa häntä. Kun näin kuitenkin näyttää olevan laita yksityisen ihmisen kohdalla – ja siltä näyttää ehkä aina – selittyy tämä siitä, että joku ihmisessä haluaa jotakin, mikä tosin hyödyttää tätä jotakuta, mutta vahingoittaa pahasti toista jotakuta, johon puolittain turvaudutaan tapauksen arvostelemiseksi. Jos ihminen olisi heti alkuun eikä vasta arvostelun yhteydessä asettunut tämän toisen jonkun puolelle, edellinen joku olisi kuollut ja hänen mukanaan myös halu.” (Suom. Aarno Peromies.)

     Puhuuko Kafka synnistä ja sen välttämisestä?

     Vai konsensuksesta? 

     Vai jostakin mistä ei voi puhua, paitsi viittauksenomaisesti?