torstai 26. maaliskuuta 2015

Tammenterhoja

[Maailma tässä, me maailmassa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.


Tarkemmin ajatellen jatkan siitä mihin viime viikolla pääsin.
     Silloinhan peruutin nykyhetkestä 1950-luvulle, Key Westin highwaylta kotkalaiseen ulkohuussiin.
     Hieman kliseemäinen toteamus kuului: maailma on muuttunut, rikastunut aineessa ja hengessä.
     Nyt jatkan peruuttamista 1920-luvulle ja koukkaan sieltä takaisin nykyhetkeen.
     Maailma on siis muuttunut, ehkä.


Suomi on paikka.
     Paikan päällä sitä ei huomaa eikä tajua.
     Kun menee kauemmaksi, näkee lähemmäksi.
     ”Joskus kun olen matkustanut kyllin kauaksi kykenen kenties kirjoittamaan suomalaisen romaanin”, Mika Waltari kirjoitti vuonna 1929.
     Samana vuonna, 21 vuotiaana, hän totesi eräässä runossaan nähneensä jo liian monta kaupunkia, niin monta että ne tuntuivat melkein samanlaisilta, nähneensä liian paljon ihmisiä, niin paljon että kaikki olivat lopulta melkein samanlaisia.
     Mutta matkustaminen, oven avaaminen, rajan ylittäminen oli aluksi huumaava kokemus nuorelle kirjailijalle. ”Matkustaminen on nykyajan sairaus”, Waltari sanoi 1929. ”Kaikki mielikuvat ja aistimukset tulvivat hyökynä ylitseni. Ja kipeän sentimentaalisen ihanana ja elävänä muistan ensimmäisen ulkomaanmatkani hurman. Ensimmäisen aamun mannermaalla. Vaaleanvihreän ja punaisen aamun Lyypekissä, - sikaarinmaun ja neilikantuoksun.”
     Matkustaminen on pahe, Waltari huokasi. Ihanin ja vaarallisin.
     Se avasi maailman kuin nainen sylinsä viattomalle nuorukaiselle.
     Esimerkiksi näin, runossa Aivojen filmi vuodelta 1928:

kaikki jäi taaksemme
kun valkea laiva vei meitä vieraita rantoja kohti
Stettin – Berlin – Nordischer Hof – Friedrichstrasse
päivä autojonojen metallihyrskeessä -
autobussin katolla.
Pikajuna, - keinuva, tutiseva, höyryä puuskuttava,
Hannover ja Köln,
passi- ja tullitarkastus,
Ranskan rajalla hakevat tupakkaa,
mahdollisesti myös kokaiinia.

Ja Pariisi,
taksien kovakuoriaisjono ja baarien rivi,
valkoista, keltaista ja vihreää
ensi vaikutelma.
Ja Dôme,
kaiken alku, loppu ja keskus,
täsmälleen maapallon keskipisteen päällä,
-rahapulaa – a café crèmeä – tupakansätkiä -,
Kupoolin sinipunainen, liekehtivä suunnikas,
Montparnasse,
garçon, - un demi!
Matkustaa, - joka yö eri vuoteessa, -
se on elämä!
.
seitsemän sekuntia ijankaikkisuudessa;
lentää! Säteillä ja sammua.


Eteenpäin! Takaisin tänne!
     Se on helpompaa kuin peruuttaminen.
     Hyppy nykyhetkeen – maaliskuulle 2015.
     Suomi on paikka, paikan päällä Suomi.
     Waltarin piti ylittää fyysisiä rajoja ollakseen muualla. Tänään niin ei tarvitse tehdä, koska maailma on yhteinen hengessä ja aineessa. Ja tänään rajojen ylittäminen on mahdollista kenelle tahansa, muillekin kun rikkaille ja taiteilijoille.
     Viime sunnuntaina, arkinen esimerkki.
     Ensin katsoin suoraa lähetystä Liverpoolista, teräväpiirtoa ja pallon liikettä vihreällä kentällä.
     Mutta englantilainen futis osoittautui (jälleen) jokseenkin yksitoikkoiseksi, joten vaihdoin kanavaa: Milano - San Remo, ammattipyöräilyn keväinen klassikko, vesisateessa ja Italian Rivieran pilkottavassa auringonpaisteessa.
     Saunan jälkeen myöhäinen lounas: iberian porsaan kypsäksi paahdettuja ribsejä amerikkalaisen kastikkeen kera (maistuiko metsä tammenterhoilla kasvatetussa porsaanlihassa ja kastikkeessa kenties hikkorin tuoksu?), espanjalaista punaviiniä, uusia perunoita Israelista, kirsikkatomaatteja Espanjasta, leipää ja vihreää salaattia Suomesta.
     Jälkiruoaksi eteläafrikkalaisia viinirypäleitä, italialaista espressoa ja espanjalaista brandyä.
     Sitten telkkarista amerikkalainen lännenelokuva ja englantilainen trilleri ja illan lopuksi sängyssä englantilaisen, Vogeeseilla asuneen Nicolas Freelingin romaani, joka kertoo elsassilaisesta Strasbourgista ranskalaisen päähenkilön silmin.
     Pientä ironiaa: kun englantilainen, Irlannissa kasvanut Freeling lopetti amsterdamilaisesta van der Valkista kertovien dekkareiden kirjoittamisen muutettuaan Strasbourgin lähelle Grandfontaineen, lukijat hermostuivat ja mm. Skandinaviassa (Ruotsissa ja Tanskassa) lopetettiin Freelingin julkaiseminen.


Ruokapöydässä ja nojatuolissa maailma, arkipäiväisesti, huokeaan hintaan.
     Maailma on meissä. Me olemme maailmassa.
     Päätä ei voi enää laittaa pensaaseen paetakseen maailmaa.
     Eikä tarvitse matkustaa ulkomaille nauttiakseen ulkomaista.
     Maailma muuttui.
     Epäilemättä niin kävi.


Mika Waltari -lainaukset:

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1979.
Mika Waltari: Matkakertomuksia. Toim. Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa. WSOY 1988.

7 kommenttia:

  1. Tuo nykyhetkesi kuvaus, kun kääntää sen niin, että 20-luvulla ei ollut mitään tätä, avaa aistejani muistamaan, millaista oli 50-luvulla. Entä 20-luvulla syntyneet - heitäkin on vielä - se maailma, mihin he vertaavat on kuin dystopia nykynuorelle.

    Nuoren Waltarin matkaaminen oli paljon enemmän seikkailua kuin nykynuoren. Se välittyy hyvin hänen kerronnassaan. Minunkin reissuissani 80-luvun alussa oli vielä paljon hyppyä tuntemattomaan.
    Viimeksi, viikkoja ennen kuin matkustimme pojan perheen kanssa Mallorcalle, hän lähetti meille linkin videoon, josta näkyi hotellin edessä oleva rantakatu päivästä päivään. Saatoimme 'valmistautua' katselemalla, milloin rannalle ilmestyvät aurinkovarjot, miten sää kehittyy ja millaista on juuri ennen kuin saavumme paikalle.
    Google Earthistä voi katsella matkustuskohteen ympäristöä, niin että kun saapuu perille, paikka on jo ihan tuttu.
    Välillä tulee pieni kaipuu kokea ihan uutta, jättää ottamatta etukäteen selvää, mennä suinpäin, jättää kännykkä kotiin. Nykyajan matkustelutyylissä vaaran tuntu matkoilla tulee vain siitä, räjäyttääkö joku koneen.
    Hakeutuvatko jotkut terroristeihin liittyvät vaaralliseen elämään ja tuottamaan vaaraa, koska sitä vaaran tunnetta ei muuten heidän elämässään ole, vaan kaikki on liian pehmoista ja turvallista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joopa - mutta vaikka laittaisi puhelimen kiinni, eikä avaisi tietokonetta eikä lukisi yhtään matkaopasta paikkaan mihin menee, maailma lienee kuitenkin erilainen kuin Waltarin nuoruuden aikoihin, tai oman laopsuuteni ja nuoruuden aikoihin. Vaikka sulkisi itsensä informaation ulkopuolelle, muuta ihmiset eivät sitä kuitenkaan tee joten yhteinen kokemus välittyy myös minuun, halusin tai en.

      Varmaankin nykymaailman suhteellisen turvallinen ja tuttu maailmankylän miljöö houkuttelee ihmisiä äärimmäisten kokemusten hakemiseen, hyvässä ja pahassa. Ja kauheimpana piileskelee väkivallan uhka.

      Poista
    2. Totta. Pitää korjata, kun puhun nuoruuden reissuistani, niin 60-luvun lopussa ja 70-luvullahan ne olivat ;) eikä 80-luvulla. Eihän sillä muuten väliä, mutta 80-luku taisi jo olla sitä aikaa, kun tuli paljon muutoksia. Alettiinkohan silloin jo käyttää enenevässä määrin sanaa maailmankylä?

      Poista
    3. Matkustamisen hyvä (haastava) puoli on siinä, että ainahan paikan päällä on asioita joita ei etukäteen voi tietää , vaikkapa että miten siellä, siis missä tahansa, esimerkiksi kuljetaan bussilla, maksetaanko etukäteen, mistä saa lipun jne jne ja kun pikkuasioistakin selviytyy, tuntee itsensä jo "sankarimatkailijaksi".

      Ennen nettiaikaa ostin aina jonkin kohdetta kuvailevan matkaoppaan (yleensä rough guide sarjaa) ja teen sen vieläkin, koska netistä saa hyviä yksityiskohtia mutta kokonaiskuva löytyy parhaiten jonkun ihmisen tekemästä kirjasta.

      Mutta, niin kuin Waltari tuossa yhdessä lainauksessa sanoi: kun matkustaa jonnekin, pääsee lähemmäksi itseään. Eli se on toinen puoli matkustamisessa. Toinen on tietysti paikalliseen elämään tutustuminen. Jotenkin minulla on muistikuva että esim. Camus nimenomaan korosti tuota itsensä luokse matkustamista. Voi olla että muistan ihan väärin.

      Luulen että maailmankylä sanana tai ideana palautuu Marshall McLuhaniin ja teokseen Ihmisen uudet ulottuvuudet, siis 60-luvulle. Tässäkin voin olla väärässä.

      McLuhan tarkoitti tietysti silloin telkkarin vaikutusta ja yleensäkin joukkotiedotuksen - silloin ei kukaan osannut kuvitella nettiä tai älypuhelimia mutta hienoa on, että ajatuksen tasolla joku oivalsi tulevaisuuden suuntaviivat katselemalla mitä ympärillä tapahtui.

      Poista
  2. Tuossa runossa kohta: "Matkustaa, - joka yö eri vuoteessa, -
    se on elämä!" on koettu 90-luvulla. Ostettiin Suomesta matkalippu kuukauden ajaksi vapaasti kulkemaan Amerikkaa ja sen ulokkeena Meksikkoon ristiin rastiin GreyHound-bussilla. Sitten vain reppu selkään ja pohjoisnavan yli koneella Amerikkaan. Bussiasemat tulivat tutuiksi sekä perusamerikkalaiset (rikkaat käyttivät muita kulkuneuvoja), suunnitelman mukaan kuljimme paikasta toiseen kohteina taidemuseot, yöt halvoissa hotelleissa, usein myös nukuttiin bussissa. Valtavan hieno vapaudentunne, kun ei aamulla tiennyt, mistä illalla itsensä löysi. Taisi muodostua koko elämän kohokohdaksi tuo matka.

    Nykyisin riittää iltamatkailu tv-ohjelmia katsellessa, ihmisten elämään eri puolella maapalloa kirjoista lukemalla ja onhan Facebook! Siellä voi käydä tervehtimässä tuttujaan ympäri maapalloa. Mulla on japanilainen, amerikkalaisia, venäläisiä, sveitsiläisiä jopa joitakin arabeja "kavereina". Joitakin aivan vieraita, joitakin vähän tutumpia. Erittäin sekalaista mutta mielenkiintoista joukkoa.

    VastaaPoista
  3. Liisun matkailu kuulostaa upealta. Minä keräsin nuorena matkoilla ystäviä, aikuisena matkailu on ollut enemmän juuri itsetutkiskelua. Uusi ympäristö haastaa katsomaan itseäänkin eri tavalla.
    Eräs matkahupi on myös ihmisten tarkkailu. Siihen ei kyllästy koskaan.

    Ja matkakirjaa, paperista, ei voita mikäään. Läppäri tai tabletti on hyvä yksityiskohtien tarkistamiseen, missä se onkin todella tarpeellinen.

    Matkojen jälkeen olen monesti kiinnostunut lukemaan matkakohteeseeni sijoittuvaa fiktiota.
    Ja sitten tulee tunne, että pitää mennä uudestaan.

    VastaaPoista
  4. Niin että matkaamista muualle, fyysisesti tai hengen teitä, voi kuvata ihan simppelisti matkana itsensä tuntemiseen tai yhtä hyvin tutustumisena aivan uuteen. Ja uuteenkiin tutustuminen on tavallaan itsensä tuntemisen oppimista - eikä niin egotistista kuin ensi ajatuksella tuntuu.

    Onko sitten uuden kokeminen vanhempana samanlaista kuin nuorena - sitä on vaikeampi sanoa koska sävyt saattavat olla erilaisia, ja yllätykset pienempiä. Toisaalta (uuden) kokemuksia ehkä arvostaa enemmän, koska ihka uuden kokeminen on harvinaisempaa.

    VastaaPoista