Enemmän ja vähemmän

[puolihuolimattomasti]

                                                                                                                       KS 2015.
Joskus edessä on vain yksi tie, eikä reittiä voi toisin suunnitella.
Tie merellä: Key Westistä mantereelle.

Tiedän ettei maailmaa voi piirtää yhteen kuvaan eikä kertoa kahdella lauseella.

     Sitä kuitenkin yritetään.

     Ikään kuin todellisuuden monimutkaisuus kävisi ihmisten hermoille.

     Aivan kuin ristiriitaisen tiedon tulva lannistaisi halun uida kuivalle maalle.

     Selkeitä lauseita kaivataan, mutta niiden kirjoittaminen on työlästä. Semminkin kun kirjoittajat eksyvät.

     Eksynyttä ei kartta auta, jos ei tiedä missä itse on.

Melkein sata vuotta sitten Franz Kafka kirjoitti hauskan pienen kertomuksen Keisarin viesti. Tai sijoitti sen erään hieman pidemmän kertomuksen sisään.

     Tässä kertomuksessa kuoleva keisari lähettää viestin piskuiselle, viheliäiselle alamaiselleen, joka on kuin etäisyyteen paennut varjo.

     Keisari kuiskaa viestin voimakkaalle ja uupumattomalle miehelle, jonka hän uskoo kuljettavan viestin perille. Ja aluksi näyttää että niin käy, että viestinviejä raivaa auringon kuva rinnassaan vaivatta tiensä väkijoukkojen läpi.

     Mutta väkeä riittää ja matka on pitempi kuin aavistettiin. Hänen pitäisi jo koputtaa ovellesi, mutta yhä viestinviejä ponnistelee päästäkseen eteenpäin, sinun luoksesi ja kertoakseen keisarin viestin. Pian kaiketi kuulet koputuksen oveltasi, sillä eiköhän hän jo selviydy matkastaan.

     ”Mutta sen sijaan, kuinka hyödyttömästi hän ponnistelee; yhä vielä hän ahtautuu palatsin sisimpien huoneiden lävitse; hän ei milloinkaan pääse niiden lävitse; ja vaikka tämä onnistuisikin hänelle, mitään ei silti olisi voitettu; hänen täytyisi kamppailla alas portaita; ja vaikka tämäkin onnistuisi hänelle, mitään ei silti olisi voitettu; hänen täytyisi päästä pihojen poikki; ja pihojen jälkeen toisen, edellistä ympäröivän palatsin lävitse; ja jälleen portaita alas ja pihojen poikki; ja jälleen palatsin lävitse; ja näin edelleen halki vuosituhansien; ja vaikka hän ryntäisi ulos ulommaisimmasta portista – mutta milloinkaan, milloinkaan ei näin voi käydä – hänellä olisi edessään vasta hallituskaupunki, maailman keskus, pohjasakkaansa kukkuroillaan. Sen lävitse ei pääse kukaan, ei ainakaan vainajan viestiä viemään.” (Suom. Aarno Peromies.)

     Keisari siis lähetti viestin ja sinä odotat:

     ”Ikkunasi ääressä ja uneksit siitä, illan tullen.”

Nyt mielin kysyä mitä Kafkan keisarilta ja viestinviejältä puuttui.

     Ei ainakaan voimia eikä neuvokkuutta. Sinnikäskin tuo mies oli.

     Mutta oliko hänen karttansa ajan tasalla? Oliko siihen piirretty reitti mahdollinen tai ainakin todennäköinen? Oliko se valittu ekologisuuden vai tehokkuuden periaatteella? Sillä olihan mahdollista, että lyhyin reitti ei olisikaan turvallisin eikä näin muodoin edes mahdollinen.

     Jos reittejä oli vain yksi, se varmaankin edellytti tietoa siitä yhdestä oikeasta eikä sitä kannattanut epäillä vaikka reitti ehkä näytti pitkältä ja mutkikkaalta. Oikea tieto kenties puuttui. Suinpäin tuntemattomaan kiiruhtaen eksyy helposti.

     Tietysti on mahdollista, että matkaa oli aina jäljellä, vähintään puolet ja puolet siitäkin. Että ihminen luulee, että viestin voi todella viedä perille ja hemmetti, voihan sen viedä, mutta vastaanottajaa ei enää ole joten... turhaan juostu.

     Teoriassa Kafkan viestimies olisi voinut käyttää modernia navigaattoria, mutta vain teoriassa, sillä kukapa sellaisen olisi osannut valmistaa sata vuotta sitten. Ei edes kiinalainen Kiinassa. Eikä varsinkaan Kiinan muuria rakennettaessa.

Hyviä kysymyksiä kannattaa esittää.

     Kunhan ei odota yhtä hyviä vastauksia.

     Pari viikkoa sitten Panu Rajala esitti blogissaan kysymyksen leikkauslistoista jankuttaville politiikoille: ”Onko nollakasvu lopulta mikään katastrofi? Takavuosina sellaiseen pyrittiinkin, ainakin luontoystävien puheissa. Nämä on nyt unohdettu, kasvu on kaikki kaikessa. Kun itse muistelen elämäntasoa vaikka kaksikymmentä vuotta sitten, eipä ollut valittamista. Mitä arvonlisää kasvu on tuonut? Joku varmaan tämänkin osoittaa.”

     Eikö ollut valittamista?

     No, ei tietenkään kun asiaa katsoo yksilön kokemuksien kannalta. Yksilö, ihminen elää aina ajassaan ja sopeutuu siihen, koska muita aikoja ei ole elettäväksi. Onni ja autuus on siinä, ei muualla.

     Mutta yhteisön elämä on toisenlaista eikä sen kokemusta voi palauttaa yhden ihmisen elämään. Monen ihmisen elämästä kehittyy tilastollisia suureita, arvoja joiden merkityksiä on helppo luetella. Taaksepäin voi katsoa, mutta peruuttaminen on mahdotonta.

     ”Yhteiskunnallinen (yhteisön) onnellisuus” on vaikka siitä ei puhuta.

     Viisitoista vuotta sitten ei ollut (kohtuuhintaisia) navigaattoreita. Viestinviejä olisi eksynyt lopullisesti. Ellei sitten naapuri ohjannut takaisin oikealle reitille.

     Kolmekymmentä vuotta sitten ei ollut subjektiivista päivähoitoa; lapsia piti hoitaa ihan itse tai maksaa jollekulle. Ulkoistaa ei voinut ”ilmaiseksi”. Eikä älypuhelimella saattanut hakea apua eikä mitään puhelinta kannettu käsilaukussa tai povitaskussa. Netistä ei varattu matkoja, ostettu kirjoja eikä siellä käyty tulenpalavaa keskustelua.

     Neljäkymmentä vuotta sitten suomalainen mies kuoli keskimäärin 65 vuotiaana.

     Neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitimme tietokoneohjelmia huoneen kokoiselle laitteelle, eikä kukaan vienyt sellaista laukussaan rannalle eikä mökille. Silloin tietokoneen kanssa käytiin pelkästään kömpelöä kirjeenvaihtoa (reikäkortein, printterein) koska niissä laitteissa ei ollut näyttöruutua. Tulipa kirjoiteltua, eipä silti.

     Viisikymmentä vuotta sitten työmies kävi töissä myös lauantaina, viiden viikon lomapäiviä ei ollut tuhlattavaksi eikä Pariisin matkustaneet muut kuin taiteilijat ja upporikkaat ja muut tyhjäntoimittajat. Lapset kävivät kansakoulun ja muutamat herraskaiset lyseon. Viisikymmentä vuotta sitten telkkarin kuva (jos sellaisen sattui omistamaan) oli musta ja ohjelmaa tuli ainakin yhdeltä kanavalta. Ularadiosta saattoi kuulla jopa kahta eri asemaa, osan päivää. Pari iskelmää myös.

     Kuusikymmentä vuotta sitten tavallisessa kaupunkilaiskodissa oli sähköllä toimivia hehkulamppuja mutta ei juuri muuta. No, putkiradio käytti vähän sähköä ja ohjelmaa tuli muutama tunti päivässä. Korkeakulttuurista ja asiallista.

     Kuusikymmentä vuotta sitten vain harvalla tavallisella perheellä oli varaa sähköhellaan, jääkaapista puhumattakaan. Pölyt lakaistiin, ei imuroitu. Pyykinpesuun tarvittiin palju, pyykkilauta, suopaa ja vahvat ranteet. Puhelin saattoi olla naapurilla, meillä ei. Ulkohuoneeseen, tiilistä rakennettuun huussiin kipitettiin helteellä ja pakkasella, keskellä kaupunkia.

                                         Kyösti Salovaara 2014.
El Chorro, Malagasta
60 km luoteeseen.
Patikkatie vuoren seinässä.

     Silti pikkupoikana oli kivaa Kotkassa meren rannalla.

     Mutta enemmän on enemmän eikä vähempään ole tyytyminen.

     Tieto, tekniikka ja tasa-arvo edellyttävät kasvua, tuottavuuden nousua, kansantaloudessa syntyvää ylijäämää.

Katso ympärillesi.

     Odota – keisarin viesti saattaa sittenkin tulla perille.

     Joko ovikello soi?

     Onko sähkölasku maksettu?

     Voit valita reitin: nopeimman, lyhyimmän, taloudellisimman!

     Maisemareitit on erikseen merkattu varjostetulla viivalla.

Värit värejä.

    Punainen, sininen, keltainen.

    Valo tarvitaan. 

    Sanatkin.