Detroitin Dickens Miamissa

[LaBrava & South Beach]

                                                                                   Kyösti Salovaara.
Ocean Drive, South Beach, Miami.
Maaliskuinen ilta 2015.

Luin Elmore Leonardin romaanin LaBrava maaliskuun alkupäivinä Ocean Driven varrella Congress Hotellin taloryhmään kuuluvassa condossa. Valtameri näkyi parvekkeelta kun vähän kurkotti: turkoosi, kaunis, laaja kuin avara mieli – vihreänsininen meri Art Deco rakennusten pastellikatseen huomassa.

     Leonard kirjoitti LaBravan kolmisenkymmentä vuotta sitten. Hän sijoitti romaanin tapahtumat Miami Beachiin sen kuuluisimman kadun, saarirykelmän eteläisen South Beachin Ocean Driven varrelle, muutaman kadunkulman päähän siitä missä romaania luin. Katselin melkein samaa maisemaa kuin kolmekymmentä vuotta sitten romaanin päähenkilö Joe LaBrava, entinen liittovaltion agentti ja nyt tarinan hetkellä ihmisiä tutkiva ammattivalokuvaaja.

     LaBrava (1983, suom. 1985) ja sitä seuranneet romaanit kuten mm. Glitz (1985, suom. 1987), Ruumiinryöstäjät (Bandits 1987, suom. 1988), Tappolaukaus (Killshot 1989, suom. 1991), Hyvä pätkä (Get Shorty 1990, suom. 1991) ja Rommipunssi (Rum Punch 1992, suom. 1993) sinkosivat Leonardin kuin yllättäen amerikkalaisen ja kansainvälisen jännityskirjallisuuden huipulle.

     Sanaa ”yllättäen” käytän siksi, että ennen LaBravaa Elmore Leonard (1925-2013) oli julkaissut jo 17 romaania ja vasta melkein kuusikymppisenä hän tuntui löytävän oman ainutlaatuisen äänensä, kirjailijan vakaumuksen ja varmuuden käyttää sanaa ja lausetta kuin paraskin tyylin mestari, vaikka on vaikeaa, yhtä vaikeaa kuin vaikkapa Hemingwayn kohdalla, määritellä tai kuvata millainen kirjailijan tyyli oikeastaan on.

     Leonardista tuli 80-luvulla arvostelijoiden ja lukijoiden lemmikki. Miten joku osaakin kirjoittaa noin hyvin, noin viihdyttävästi, noin tarinoiden hieman rujoja henkilöitä rakastaen – monet kysyivät vakavasti ja puolileikillään. Leonardia alettiin kutsua Detroitin Dickensiksi, koska hän kuvasi elämää kadun pinnassa pelkäämättä kortteleiden takakujien armottomuutta mutta unohtamatta eräänlaista (lakonista) romanttista ulottuvuutta, joka avasi luusereille portin takaisin valon piiriin.

     Kriitikoiden ja lukijoiden perässä seurasivat elokuvantekijät. Hyvä pätkä (1995), Jackie Brown (1997) ja Out of Sight (Mieletön juttu, 1998) nousivat filmeinä tusinaviihteen yläpuolelle; ja niinpä Rommipunssiin perustuvasta Jackie Brownista tuli ohjaajansa paras elokuva, vaikka Quentin Tarantino ei kai ole sitä vieläkään myöntänyt.

     Kohtuullista on muistaa, että vaikka Leonardin kirjallinen läpimurto osui 80-luvulle, hänen kirjoittajan jälkensä oli jo kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvulla näkynyt mainioissa elokuvissa, kuten Hombressa (1967) ja filmissä Valdez on tulossa (1971).

     Ympyrät eivät sulkeudu; ne laajenevat.

LaBrava ei muistaakseni saanut minua hyppimään lukemisen riemusta kattoon. Sen teki vasta seuraava Leonardin romaanisuomennos Glitz. Siinä vaiheessa ryhdyin myös lueskelemaan kirjailijan aikaisempia teoksia.

     Uudelleen LaBravaa lukiessa ymmärsin miksi en tuolloin, alkutalvesta 1986 revennyt riemusta. LaBrava on vähän teoreettisen makuinen, jollain eksyttävällä tavalla taiteellinen, niin kiehtovasti kuin se sijoittaakin fiktion fiktioon eli romaanin elokuvahullun päähenkilön Joe LaBravan kohtaamaan 50-luvun suosikkielokuvatähtensä melodraaman keskellä. Fiktiossa kuvaillaan fiktiivisiä (mutta toisaalta todellisia) film noir elokuvia, joissa ovat esiintyneet Robert Micthumin, Victor Maturen, Edward G. Robinsonin ja Frank Sinatran kaltaiset tähdet - ja tietysti LaBravan poikavuosien unelma Jean Shaw. Kaunis Shaw on tarinan femme fatale ja LaBravan ihastus: "Filmitähti johon hän oli rakastunut silloin kun oli ensimmäistä kertaa kehenkään rakastunut, kaksitoistavuotiaana."

     Vaikka muistaisin väärin, niin Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittamani arvostelu vahvistaa muistikuvan. Tai sitten ne vaan sulautuvat yhteen enkä tiedä mikä on muistia ja mikä kuvittelua.

     Arvostelussani olen hieman varautunut. Hyvä sentään, että aavistin (tai uskoin muita kirjoittajia) Leonardin olevan suuren läpimurron partaalla.

     Näin kirjoitin helmikuussa 1986:

Uusi neonviidakko

”Amerikkalaisen jännityskirjallisuuden miljöö siirtyy Kaliforniasta Floridaan. Los Angelesin auringonpaahtaman krapulan tilalle tulee Miamin yhtä aurinkoinen ja rappeutunut neonviidakko.

     Los Angelesin unenomainen miljöö on käytetty loppuun. Se on muuttunut omaksi parodiakseen. Hollywoodin liepeillä hääräävät yksityisetsivät ovat hullunkurisia pastisseja, monien elokuvasankareiden irvikuvia.

     Kenties Floridaa voi hyödyntää uskottavammin amerikkalaisen rikollisuuden, unelmien ja pettymysten kulissina. Ulkopuolinen ei liitä Miamiin sellaisia mielikuvia kuin Los Angelesiin ja Hollywoodiin. Rappiosta huolimatta Los Angelesilla on jonkinlainen kulttuurikaupungin perinne.

     Pinnallisissa mielikuvissa Floridasta voi uskoa mitä tahansa. Sen suoalueet mätänevät, niin kuin Rayn filmissä Suolla tuulee. Kaikenkarvaiset kieroilijat ja pakolaiset ajautuvat Miamin seudulle, jännityskirjallisuuden uuteen neonviidakkoon. Amerikkalainen rappio putoaa kaikessa komeudessaan ikään kuin vastustamattomasti juuri tälle niemelle, kohti etelää.

                                                                         Kyösti Salovaara 2015.
Suolla tyyntä.
Everglades.

    Thomas Palmer sijoitti lohduttoman jännärinsä Hämäys Miamin kaduille ja reuna-alueille. Kukaan vanhoista kovaksikeitettyjen dekkareiden kirjoittajista ei olisi hennonnut kuvata Kaliforniaa niin radaltaan suistuneeksi kuin Palmer kuvasi Miaminsa. Toki muistamme tuon saman seudun John Hustonin Key Largosta ja Arthur Pennin elokuvasta Yön siirrot. Myös John D. MacDonaldin jännäreissä Florida on esiintynyt jatkuvasti.

     Elmore Leonard on uusia kirjailijoita. Hänen maineensa on kasvanut lumivyöryn voimalla. Stephen King tunnusti New York Times Book Reviewissä, että hän oli jättänyt lukematta Leonardin romaanit juuri siksi. King ajatteli että kukaan ei voi olla niin hyvä kirjailija. Arvosteltuaan Leonardin uusimman kirjan King totesi että maineella on katetta; Leonard on erinomainen kirjoittaja.

     Muistaakseni Leonard ei ole kotoisin Miamista vaan Chicagosta. LaBravan kosketus Miamiin on kuitenkin vakuuttava. Ehkä se johtuu päähenkilön, Joe LaBravan ammatista. Miamiaan valokuvaava LaBrava tuo tarinan sivussa esille näkökulmia seudun elämään, kuin vahingossa ja silti tarkasti.

     LaBravassa yhdistyy hienosti tuttu yksityisetsiväsatu moderniin jännityskertomukseen. Leonard käyttää siekailematta klassikkojen temppuja, rypee kovaksikeitetyn kirjallisuuden ja elokuvan, film noirin maailmassa, mutta luo tuon maailman päälle oman, tuoreen ja autenttisen todellisuuskuvansa.    

     Joskus 50-luvulla Tammi löysi sekä Eric Amblerin että Dashiel Hammettin ja hukkasi sitten molemmat kirjailijat. Toivottavasti Elmore Leonardista osataan pitää kiinni.”

            -(Suomen Sosialidemokraatti 19.2.1986.)

                                                                                                  Kyösti Salovaara 2015.
"Se mitä hän näki ikkunasta....."

Tietenkään Tammi ei malttanut panostaa Leonardiin. Muutaman suomennoksen jälkeen se jätti Leonardin heitteille ja Book Studio tarttui hienoon tilaisuuteen.

     Se että Leonard ei tuolloin, talvella 1986 ollut Suomessa valtavan tunnettu kirjailija, paljastuu kirjoituksestani, sillä annoin kirjailijalle väärän kotikaupungin eikä edes kaikkitietävä kultuuriosaston Risto Hannula huomannut korjata virhettäni. LaBravan lisäksi Leonard sijoitti tarinoiden pätkiä ja sankareidensa kulkemisia Miamiin monessa muussakin romaanissaan.

     Usein ajattelemme ettei maailmassa juuri mikään pysy ennallaan.

     Tai ehkä tiedämme ettei kaikki muutu vaikka muuttuukin.

     LaBravan miljöö South Beachin Art Deco alueella on kokenut valtavan filosofis-ekonomisen muutoksen siitä hetkestä missä Elmore Leonard kirjoitti romaaninsa. Tietysti voi kysyä onko muutos pelkkää pintaa. Mutta jos kysyy, sitten tulisi osata kertoa mikä on pintaa ja mikä ydintä.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.

  

   Art Deco arkkitehtuurin korea ja yhtä aikaa konkreettisen moderni South Beach syntyi 1920-luvulla ja sitä seuraavina vuosikymmeninä, koska vuonna 1926 hurrikaani tuhosi South Beachin puutalot ja tilalle piti rakentaa jotakin modernia ja jotakin kestävämpää. 1930-luku oli South Beachin kulta-aikaa miljöönääreineen ja filmitähtineen.

     Leonard kuvaa 1980-luvun vaihteen rappeutunutta, roistojen, narkkareiden ja köyhtyneiden eläkeläismummojen South Beachia:

     ”Hotellit olivat kolme- ja nelikerroksisia rakennuksia. Kalvakasta, jo kauhtunein pastellisävyin maalatusta stukkojulkisivusta paistoivat valaistut ikkunat. Sulavalinjainen, kerran niin moderni kortteli katseli Atlantin valtamerta jostakin kaukaa menneisyydestä: kumpikin hotelli ilmensi omaa trooppisen arkkitehtuurin suuntaa, sulavaa ja koristeellista. Vauhdikkaat linjat päätyivät kulmiin, jotka olivat kuin pursottimella kuorrutetut, ja koristeina oli lasitiilisiä yksityiskohtia ja basalttireliefejä: palmuja ja merenneitoja.” 

     Tänään Ocean Drivellä ei mikään ole kauhtunut eikä rappeutunutta, ellei sitten rappiona pidä kaikkialla pauhaavaa rap-, rock- ja diskomusiikkia. Nyt seutu on miljonäärinuorison leikkikehä, jonka kaiteet ryskyvät aamuyön tunteihin eikä kimallus katoa kuin muutamaksi aamutunniksi: OK! Music for Yuppies!

     Onneksi Ocean Driven kapakoissa ensimmäinen Happy Hour alkaa jo puoleltapäivin.

     Mutta niin kuin sanoin: ehkä muutoksen sisästä löytää pysyvää ainesta, menneisyyttä ja unelmia.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.

                                                                   Kyösti Salovaara 2015.

    Kun Joe LaBrava katselee hotellin ikkunasta merelle ja miettii miljöötä, uskaltaudun ajattelemaan, että saman hän saattaisi kokea myös nyt, 30 vuotta myöhemmin jos pystyisi sulkemaan korvansa äänimyrskyltä, jonka sisään nykynuoriso yrittää piiloutua.

     ”Se mitä hän näki ikkunasta, oli jotakin ajatonta, se oli kuin Floridan postikortti. Puistovyöhyke kadun toisella puolella. Palmupuut paikoillaan, grapenvihreä meri. Matala muuri, jolla voisi istua, harmaasta sementistä ja korallista tehty muuri. Ja ranta. Millainen ranta. Hiekkaerämaa täynnä lekottelevia ihmisiä, hyvin leveä. Ihmiset huopineen ja päivänvarjoineen. Ihmiset valtameren vihreässä vyöhykkeessä, jonka jälkeen meri muuttui syvän siniseksi. Ihmiset olivat niin pieniä, että he olisivat voineet olla mistä ajasta tahansa. Käännä kuva ympäri. Istu koralliaidalla ja katso tänne päin kohti Ocean Driven hotelleja ja katso samalla takaisin kolmekymmentäluvulle. Katsoessaan näitä hotelleja tai Mauricen valokuvia, joita oli kaikkialla hänen asunnossaan, tai saadessaan mieleensä joitakin vanhoissa, hänen isänsä säästämissä Lifen numeroissa olleita kuvia, hän tiesi millaista oli ollut elää tuota aikaa, vuosikymmentä ennen hänen syntymäänsä, kun ajat olivat huonot, mutta kaiken piti olla ”modernia”.”

Ihminen ei kahta kertaa astu samaan virtaan.

     Ironista kyllä, Leonardin kuvatessa South Beachin rappiota, kaupunki oli jo tavallaan pelastettu. 70-luvulla muutaman ihmisen perustama suojeluporukka esti Art Deco talojen repimisen maan tasalle jättihotellien tieltä eikä saarta kanavoitu uudeksi Venetsiaksi niin kuin hulluimmat suunnittelivat. Myös tv-sarja Miami Vice (1984-90) hätkähdytti koreilla kuvillaan talojen ja miljöön hengen muidenkin nähtäväksi, pelastettavaksi.

     Nyt South Beach on sitten omistettu ja hinnoiteltu jupeille ja miljonääripenskoille. Rosvot ja narkkarit joutivat syrjemmälle. Kestävätkö kauniit rakennukset melua ja melskettä? Kannattiko art deco säilyttää bileväelle? Minne eläkeläismummot karkotettiin bailaajien jaloista?

     En tiedä - sorry, perdón.

     ”Näissä et näe mitään hevonkakkaa”, Leonard kirjoittaa Joe LaBravan valokuvien ilmaisuvoimasta. ”Hän kuvaa paljaita tosiasioita. Hän tavoittaa tuntuman asioihin ja kykenee välittämään sen.”

     Teen uhkarohkean yleistyksen: tuossa Leonard itse asiassa kuvasi omaa, juuri löytynyttä kirjoittajan ääntään. Ehkä vaistomaisesti, kenties vahingossa, mutta yhtä kaikki miehekkään herkästi Leonard tajusi, että hänellä oli tuntuma amerikkalaiseen mieleen ja sen miljööseen; hän tunsi kykenevänsä välittämään sen.

     Eikä kirjailijalta voi enempää vaatia. Ei edes niin paljoa.

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Cardozo hotelli.
Joe LaBrava "asui" naapuritalossa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Meressä elämän alku, unelmien koti.