Paikan nimi: Pernoo

[”kylmäverisesti”]

Kyösti Salovaara, 2022.
Kymijoen maisema Kotkan Pernoossa
Myllykosken yläpuolella nyt.
Juuri mikään ei ole muuttunut 60 vuodessa, paitsi että
tänään vesi on kirkasta ja puhdasta lohenkin nousta.
Vedenjakaja sijaitsee tuolla ylhäällä missä metsät näyttävät yhtyvän.

En enää nähnyt kaupunkeja, maisemia enkä muistomerkkejä enemmän tai vähemmän miellyttävien taulujen sarjana, josta ne olisi voinut leikata sieltä täältä, niin kuin samasta kankaasta, vaan niistä tuli kaikista perinpohjin erilaisia ja aavistamattomia kokonaisuuksia, joita mieleni janosi tutkimaan oppiakseni ne tuntemaan. Nimeltä mainittuina ne muuttuivat, kuten ainakin elävät olennot, vielä äärettömän paljon yksilöllisimmiksi! Sanat antavat esineistä ja ajatuksista pienen, selvän ja kaavamaisen kuvan niin kuin ne, joita ripustetaan koulujen seinille, jotta lapset saisivat jonkinlaisen käsityksen höyläpenkistä, linnusta, muurahaispesästä ja saman eläinlajin toisiaan muistuttavista edustajista. Mutta erisnimet antavat henkilöistä – ja kaupungeista, niin että totumme pitämään niitä yksilöllisinä, henkilöitten tapaan ainutlaatuisina – sekavan kuvan, joka saa nimistä, niitten reippaista tai synkistä soinnuista värinsä, johon ne peittyvät kokonaan, niin kuin kauttaaltaan siniset tai punaiset mainokset, joita painettaessa käytetyn menetelmän rajoitusten takia tai piirtäjän oikusta eivät ainoastaan ole taivas ja maa, vaan myös veneet, kirkko ja ohikulkijat ovat joko sinisiä tai punaisia.

- Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (2). Swannin tie. Swannin rakkaus. Paikannimet: nimi. Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, 1977.

Ollakseni rehellinen en varastanut pakinan aihetta Marcel Proustin romaanista.

    Yhtä lailla selvää on, ettei Proust saanut yllä olevaan lainaukseen ideaa tästä pakinasta, jota ei ole vielä olemassakaan.

    Proustin ajatus paikannimistä, siitä että kun paikalla on erisnimi se alkaa elää uudella tavalla, kuulostaa kiehtovalta. Että siitä tulee kokonainen elämäntilanteen ”maalaus”, väritys joka kuvastaa ihmisen tunteellista suhdetta juuri tuohon paikkaan, jolle on annettu nimi.

    Siitäkö johtuu, että romaanikirjailijat antavat fiktiivisillekin paikoille, kylille ja kaupungeille ja joille ja vuorille nimen? Nimetty kaupunki on vakuuttavampi kuin että kaupunkia sanoisi vain kaupungiksi. Mutta herättääkö fiktiivinen kaupunki koskaan samanlaisia mielleyhtymiä kuin oikea kaupunki?

    Romaanin lukijana olen sitä sorttia, että vierastan fiktiivisiä paikkoja, vaikka ne kuinka muistuttaisivat todellisia paikkoja. Tämä voi olla puute tai pelkästään mielikuvituksen kapeutta. Joskus kyllä mietin, että kirjailijat käyttävät fiktiivisiä paikannimiä laiskuuttaan. Kun ei mene tutustumaan ”oikeaan” paikkaan, sen voi korvata sepitteellä ja kuvailla millaiseksi tahansa.

Elämämme on paikkoja. Toisissa ollaan pitkään, joissakin pistäydytään. Sitten ovat nuo kiehtovat tai pelottavat romaanien ja elokuvien ”paikat”, joihin tekee mieli, mutta joihin harvoin pääsee.

    Viime perjantaina ajoimme Sutelan Prisman lähellä olevan ympyrän kautta kohti Kotkan hautausmaata. Ympyrästä lähtee tie pohjoiseen. Tienviitassa lukee Pernoo.

    Mitä jos kävisi Pernoossa?

    Hautausmaalta palatessa, takaisin Helsinkiin ajettaessa, käännyimme Sutelan ympyrästä pohjoiseen. Siitä on Pernooseen kymmenkunta kilometriä.

    Vanhempani ostivat mökkipahaisen (ilman tontin omistusta) Pernoosta eräältä tutulta 1960-luvun alussa. Punaiseksi maalattu lautamökki sijaitsi joen rannalla keinotekoisella törmällä, joka oli syntynyt kun viereistä koskea perattiin tukinuittoon sopivaksi. Koski, nimeltään Myllykoski ja sen päävirta Torminvirta, aloittaa Pernoonkoskien sarjan Kymijoen Langinkosken haaran yläpäässä. Pernoonkoskia suunniteltiin aikoinaan voimalaitoksien käyttöön.

    Mökkimme kohdalla joki oli leveä; siinä juoksi puolet Kymijoesta. Muutama kilometri mökiltä pohjoiseen Kymijoki haarautui Ahvenkoskelle. Haarautumiskohtaa sanoimme Vedenjakajaksi.

    Pernoon mökillä vietin lähes kaikki vapaa-ajat kesäisin aina tuonne 1980-luvun alkuun asti. 1970-luvun alussa mökkiä kohennettiin, kun sain Kutsetin atk-osaston kesäharjoittelijana halvalla puutavaraa Norjan sahalta.

    Pernoo oli yksi elämäni paikoista vuoteen 2003 saakka. Silloin mökkipaikkamme luovutettiin maanomistajaisännälle, joka rakensi paikalle komeampia vuokramökkejä. Nyt, viime perjantaina ajoimme tuonne Pernoon "paikkaan". Otimme kuvia laiturilta, samalta kohdalta rannasta missä omakin laiturimme aikanaan sijaitsi.

    Pitkästä aikaa: Paikan nimi: Pernoo.

    Iskikö tunteet sydämeen?

S.I. 2022.
Kirjoittaja "kylmäverisesti" Pernoossa viime perjantaina,
 nostalgian laineita pelkäämättä.

Raili Salovaara, 1978.
Kesällä ongittiin... mutta
kevätlomalla 1978 viljeltiin myös henkeä.
Tässä tunnelmaisessa Railin pastellityössä
minä rakennan Pernoossa 
 artikkelia Yhdysvaltain kirjallisuudesta WSOY:n
Spectrum tietosanakirjaan.

R.S. 1973.
Kirjoittaja joella n. 50 vuotta sitten.
Tuolloin Pernoo kuului Kymin kuntaan.
Katselen yläjuoksun suuntaan Torminvirran reunalla,
mökkimme sijaitsi n. 150 metrin päässä katseen suuntaan.

Ei, eivät iskeneet.

    Olen yllättynyt kuinka ”kylmäverisesti” pystyn vuosien päästä kokemaan elämäni paikat, vaikka niissä olisi kohdannut kuinka suuria tunteita tahansa, ja vaikka ne olisivat elämän tosihetkellä tuntuneet kaikelta mitä ihmisellä on.

    Kylmäverisyys ei johdu siitä, että elämä elämäni paikoissa olisi ollut kurjaa tai ikävää. Päinvastoin, niissä elämäni on ollut pääosin erittäin mukavaa, miellyttävää, jopa suurenmoista rakkaitten ihmisten seurassa.

    Ehkä juuri siksi tärkeässä paikassa pidättelee tunteitaan. Niihin syöksyminen saattaisi olla liian rankkaa. Tässä iässä edessäpäin aukeaa lyhyt polku, ehkä pari sataa metriä kun taas taaksepäin näkyy katuja ja teitä kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä, eikä niille kilometreille palaaminen ei ole helppoa, paitsi kliinisesti tarkastellen, kylmäverisesti muutoksia kirjaten.

    Luulen tietäväni mistä nostalgian raskaus johtuu.

    Joskus juuri leikatun nurmikon tuoksu herättää niin voimakkaan muistikuvan, että se ahdistaa: Olen potkimassa jalkapalloa nurmikentällä Museokadun lähellä. Pelaamme poikien kanssa. Tiedän että kohta kuulen isäni vihellyksen: hän on palannut töistä ja on ruoka-aika. Ja eikö ensi viikolla olla menossa mökille? Kalastamaan, onkimaan, istumaan iltaa nuotiolla. Ja syksyllä pitää päättää mitä alan opiskelemaan, ehkä lukiossa, kenties jotakin sen jälkeen. Saa nähdä mahdunko luokan koripallojoukkeeseen. Riipuu Sahiluoman Veijosta. Osaa pelata. Luokanvalvoja vaihtuu, vähän pelottaa.

    Tarkoitan edellisellä, että muistikuva ei koskaan käsittele pelkästään menneisyyttä, vaan sen mukana mieleen tulvivat tuolloin päässä olleet ajatukset tulevaisuudesta: unelmat, suuret ja pienet. Aivoista ei mikään katoa - ei edes aikanaan koetut unelmat ja haaveet. Jokaisessa muistikuvassa on myös sen hetkinen tulevaisuus läsnä.

    Nostalgia ”koskee” siksi, että muistikuva esittää ne muut mahdollisuudet, jotka elämän toteutunut polku on ohittanut. Jokaisessa elämänhetkessä polkuja on edessäpäin useita, takana vain se yksi jota on kulkenut.

Mitä Pernoossa tehtiin?

    Siellä oli kolme keskeistä harrastusta: Onkiminen. Onkiminen. Onkiminen.

    Siinä ohessa, koska siellä aina kuljettiin soutuveneellä, joen rikas elämänpiiri tuli tutuksi. Vedenjakajan maisema oli kuin Amazonilta jokeen laskeutuvine pensaineen. Ei ollut asutusta eikä juuri kesämökkejäkään, koska maisema joen deltassa oli matalaa ja soista.

    Kymijoki oli 1960-luvulla pahoin saastunut. Puunjalostusteollisuus laski jokeen kuitujätettä, joka kesäisin mätäni tyvenissä paikoissa. Mutta päältä katsoen joki oli upea ja kaunis.

    Pernoossa näin lintuja joita en ollut ennen nähnyt enkä sen jälkeenkään.

    Kahlaajista punajalkaviklo ja metsäviklo olivat tuommoisia uusia tuttavuuksia. Vedenjakajalla olen nähnyt korean kuningaskalastajan ja yhden kerran kuullut kuhankeittäjän. Taivaanvuohien, lehtokurpan ja rantasipien äänet kuuluivat joella jokapäiväiseen äänimaisemaan. Kerran velipojan kanssa suon reunassa hiivittiin hyvin lähelle kehrääjää. Piti saada valokuva. Jussi otti kuvia, minä kirjoitin impressioita Eteenpäin-lehteen. Samalla suolla pesi tuolloin kalasääski, siihen aikaan harvinaisempi kuin nykyään.

    Mökillä oltiin koko ajan ulkona. Pienessä mökissä nukuttiin ja sateella pidettiin sadetta. Yleensä ruokailut ja kahvit toimitettiin ulkosalla, joen virratessa vuolaana jalkojen juurella. Iltaisin joen musta magia nuotiotulen loisteessa oli näytelmä josta ei saanut katsettaan irti.

    Vaikka Kymijoki näytti lempeältä, melkein kuin järveltä, sen virran voiman tajusi vasta kun meni uimaan. Kokematon kävijä ajatteli näyttävänsä uimataitonsa pulahtaesaan laiturin päästä jokeen: me pojat naureskelimme rannalla seuratessamme kuinka uimari ei liikkunut lainkaan eteenpäin, tuskin pysyi paikallaan vaikka uimaliikkeet olivat ylpeän voimakkaita.

Paikan nimi: Pernoo.

   Mitäpä jos alkaisi kirjoittaa pakinoita oman elämänsä paikoista?

   Ottaisiko hermoon? Koskisiko sydämeen? Veisikö jalat alta?

   Pakinoiden otsikoita tyyliin:

     Kotka: Museokatu 13.

     Kallio: Josafatinkatu.

     Tapiola: Jalmarintie.

     Leppävaara: Miekka.

     Tapiola: Itätuulenkuja.

     Soukka: Miniatontie.

     Pukinmäki: Tapperinkuja.

     Malmi: Malmin raitti.

     Torreblanca: Calle Orquídea.

Kyösti Salovaara, 1973.
Illalla usva leviää suolta joen ylle.
Vedenjakaja häipyy usvaan.
Tyynen pinnan alla vuolaat voimat merta kohti.

Suolla tuulee

[pyhäkengissä]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Alussa oli… jotakin.

    ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”, sanoo luomiskertomus.

    ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, aloitti Väinö Linna oman ”luomiskertomuksensa”, eräänlaisen tarinan suomalaisuuden modernista synnystä.

    Suomi on suomaa. Siitäkö se sai nimensä?

    Väinö Linnan romaanitrilogian upea aloitus kuvastaa suomalaisten – ja ihmisten ylipäänsä – suhdetta suohon: suo on jotakin mikä pitää alistaa, tuhota, ottaa hyötykäyttöön, poistaa silmistä.

    Suolla tuulee kylmästi, olipa sen reunalla ihmistä tai ei.

Viime torstaina heitin lenkin Valkmusan kansallispuistossa, josta löytyy jopa 30 erilaista suotyyppiä. Valkmusa on Kotkan ja Pyhtään rajamaalla, Kymijoen kainalossa, Tarkjärven vieressä.

    Tarkjärvi on pieni, melkein mitätön Kymijoen pullistuma, ruskeavetinen järvi. Hyvä paikka onkia ahvenia ja kuunnella suota.

    Kävelin ”pyhäkengillä” pitkospuita pitkin parin kilometrin lenkin; hetki lintutornissa, äkillinen tihkusade. Kalasääsken pesä näytti tyhjältä. Kuovi lensi suon pintaa seuraten. Suopursut kukkivat kuin luminen maa.

    Pyhäkengissäkin tajuaa kuinka villin kaunis suomaisema on, mutta se on myös lohduton, raju, ankara, luotaantyöntävä, rujo ja yksityiskohdissaan kuin tuhannet kauniit elämänkukat.

    Jos suota katsoo kaukaa, se ei näytä miltään.

    Läheltä se on paljon, runsas ja kirjava.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Suon värejä.

Ihminen ei kai pysty elämään suolla. Sinne voi paeta sivistystä karkuun, varsinkin jos on tehnyt pahaa, sillä kukapa jaksaisi jahdata pakenijaa moiseen paikkaan. Parempi odottaa suon reunalla; kyllä talvi pakenijan kotiin tuo.

    Suo on muiden biosfäärien yhdistelmä, pienessä muodossa, ei suuressa; se on maata, järveä, jokea, metsää ja jopa saaria ja harjuja. Siellä kasvaa melkein mitä tahansa mutta ei oikeastaan mitään mainittavaa – siis taloudellisessa mielessä. Paitsi ehkä turvetta, marjoja, yrttejä.

    Näin ollen suo kuuluu eläimille ja kasveille, käveleville ja lentäville, sammakoille ja sisiliskoille, hyönteisille ja kaikenlaiselle rähmäävälle niin kuin Pentti Haanpää kirjoitti eräässä novellissa.

    Kuulkaa korpeimme kuiskintaa… Ilmari Kianto runoili, ”meidänpä mainetta mainivat nuo / koskien ärjyt ja surkeat suot!”

    Surkeilla soillakin vapautta sentään piisaa.

    Ja iskelmässsä todetaan, että suopursu kukkii, vaikka siitä ei kukaan välitä, ei saavu poimijaa eikä edes toukomehiläinen lennä sen luokse. Suopuorsu on yksinäinen ja ylpeä, laulaja muistuttaa.

    Ihan kuin suomalainen, suomailta kuiville päässyt.

    Kun suon kuivaa, ihmisen jalat kastuvat muualla. Lähelle katsova ei näe pitkälle.

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.
Isokuovi.

Valkmusa ja Kananiemensuo ovat nuoruudenpaikkojani. Kesäretkien kohde: soutuveneellä Pernoonkoskien niskalta ylävirtaan vedenjakajalle ja sen kautta Kymijoen Pyhtään-haaraan, aivan kuin Amazonilla soutaen (vaikka en tietenkään ole Amazonilla soutanut), myötävirtaan puolisen tuntia, takaisin kotimökille vastakkaiseen enemmän.

    Siihen aikaan, 60- ja 70-lukujen vuosina Kymijoki oli likainen kuin viemäri mutta viettelevän kaunis kuin rehevä nainen. Näillä laatusanoilla ei ole syvempää merkitystä, ne eivät selitä toisiaan. Mieleen johtuvaa ei voi perustella. Leppälintu männynkäkkärän latvassa varoittaa.

    Jonakin heinäkuisena aamuyönä (voi kuinka monta sitten!) istumassa keskellä Kananiemen suota, odottaen… jotakin elämää suurempaa.

    Aamuhämärässä kehrääjä lennähtää. Joelta kuuluu rantasipin jankutus.

    Muistikuvien usva lipuu joelle, suolla on aina kosteaa, sieltä tuulee tyynelläkin kuivalle maalle, ihmisten pariin.

    Ihminen pakenee, ei kestä, siedä ankaraa ympäristöä.

    Kun ihminen muuttaa luonnon kuvakseen, mitä tapahtuu? Kumpi muuttuu edukseen?

Heinäkuun viidentenä vuonna 1973 Eteenpäin-lehdessä julkaistiin Kyösti ja Jussi Salovaaran artikkeli Kymijoelta. Viides päivä osui tuolloin torstaille – miten sattuikaan! Artikkelin otsikko kuului ytimekkäästi: Joella.

    Minä kirjoitin tekstin, velipoika Jussi otti valokuvat, monet niistä Kananiemensuolta.

    ”Tämä joki minun ympärilläni”, määrittelin hengästyneenä.

    Tämä joki, minun ympärilläni, on merkki siitä kaikesta mihin kansakunnalla ei olisi varaa. Ja silti se on yhä kaunis ja vastoin järkeä optimistinen. Kuin yllättäen se on paikka paikoin saanut säilyttää luontevuutensa. Täällä, missä suota vartioi suo, juoksee joki likaisena ja kuitenkin kauniina erämaassa, tuuheiden, lehtevien pensaiden valuessa sen rannoilta sen kasvoille. Soita halkoen kiemurtelee harvoja kärryteitä ränsistyville latopahasille, aivan kuin tarkoitustaan etsien. Tässä maisemassa saatan nähdä kalasääsken, saatan kuulla kuhankeittäjän. Kun sääksi leveine siipineen kimpoaa joen ylle tekee mieleni huutaa täysin voimin: lennä lintu, lennä!

                        Kyösti Salovaara, 2017.

…

    Illalla usva tulee suolta, peittää joen ja taittaa viimeiset auringon säteet. Minä kuulen huilunsoittajan kulkevan suolla, pelottaako se kuovin vielä kerran lentoon, päästääkö töyhtöhyypän viimeiselle vahtikierrokselleen, kuka tietää. Tiedän että tuolla ylhäällä männyssään kalasääski pitää huolen omistaan. Hämärä, usva, tuoksut, hiljaisuus, äänet ja ihmeelliset valonsäteet herättävät kummallisen teatterin, ei missä hyvänsä, ei.

    Aamulla kun sataa, huutaa naurulokki vihlovasti antaa-mennä filosofian saatesanoja. Se huutaa: voittoja, voittoja. Se huutaa: saastetta, saastetta.

Suo on romanttinen minimalismissaan.

    Kesällä 1973 soutelin joella, istuin suolla, haistelin elämää. Ilmeisesti olin juuri lukenut Herman Hessen Arosuden, se kuuluu sanoissa ja lauseissa.

    Sittemmin Kymijoki on puhdistunut, suot jääneet valloittamatta vaikka suuret voimalaitokset uhkasivat vielä äsken niiden tulevaisuutta.

    Mielikuvat häipyvät kuin maisema auton taustapeilissä. Tänään kuulen kuhankeittäjän korkeintaan radion luontoäänenä, en muuten.

    Kävelen pyhäkengissä suolla, pitkospuita myöten, aivan kuin menneisyyteen voisi palata kävelemällä.

    Mutta ei se niin helppoa ole.

    Mikään ei ole helppoa.

    Suolla tuulee – sen filmin näin noin vuonna 1963 kotkalaisessa elokuvakerhossa. Muistan että filmin ohjasi Nicholas Ray. Juuri muuta en filmistä muistakaan, paitsi Burl Ivesin, ehkä.

    Ajatukset pakenevat, vesipisaroita putoilee suolammikkoon, isokuovi kuikoilee ja Moronvuoren vieressä, Kananiemen takana Haukkavuorella puiden yli kurkottava matalavalvontatutka suojelee suomalaisia, suomaalta kuiville päässeitä.

    Toukokuussa 1983 kirjoitin Suomen Sosialidemokraatissa isoin kirjaimin (velipojan suokuvilla sanomaa höystäen): "Sotaherrat tuhoavat kansallispuiston". Valtioneuvosto oli päättämässä parlamentaarisen puolustuskomitean neuvosta, että Haukkavuorelle pitää rakentaa tutka-asema. Ilmeisesti kansallispuiston reunassa oleva mäki oli ainoa koko rannikolla.

    Kirosin tuon tutkan militaristien helvettiin, koska se pilaisi ”meiän maiseman”. Se tuhoaisi suomaan rauhan tuijottaessaan kylmin rautaverkkosilmin yötä päivää kaikkea ilmassa liikkuvaa. Kurkien, kuovien ja kapustarintojen täytyi tästä lähtien kumartua ja pitää pää alhaalla.

    "On ironista", kirjoitin, "että arvokas kansallispuisto tuhotaan parlamentaarisesti. Ehkä meidän tulisi olla ylpeitä näin perusteellisesta parlamentarismista... Onko Kymenlaakson luonto uuden ympäristöministeriön suojeluksessa?" 

    Kirjoitus ei auttanut. Eivät ne koskaan auta. Kalevi Sorsan punamultahallitus rakensi tutka-aseman kansallispuiston sydämeen, suomaan ilmatilaa vartioimaan. Ympäristöministerinä toimi lokakuusta 1983 eteenpäin Matti Ahde.

    Nyt kohautan olkapäitä. Siellä se vahtii. Kaikella lienee tarkoituksensa. (Ja yhä suluissa napisen.)

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

______________________

Joen varrelta

[Kuka? Ei kukaan!]

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2014.
Semana Santa - Malaga.

Räntää sataa tätä kirjoittaessani.

     Talvi pyristelee kevättä vastaan. Tulppaanin versot hytisevät eikä julmemmaksi odotus käy.

     Luonto elää tavallaan, ihminen omalla.

     Viime keväänä seurasin pääsiäiskulkueita Malagassa. Katolisen kirkon juhlamenojen yhtäaikainen hartaus ja iloisuus hämmästytti luterilaisesta maasta tulevaa. Suomessa kirkkoon ei juuri liitä iloista ilmettä, vaikka kristinuskon sanotaankin olevan ilon julistusta.

     Malagassa ihmiset juhlivat uskontoaan; juhlapukeutuivat iloisesti, täyttivät kaupungin terassit ja ravintolat, jotka panivat parastaan tyydyttääkseen juhlaväen tarpeet.

     Kärsimyksen ja sovituksen juhla.

Kiirastorstain pakinaan pitäisi kerätä suuria aiheita.

     Puhua anteeksiannosta, sovinnosta, sovituksesta.

     Mutta sellaiset aiheet taitavat olla liian isoja.

     Voisi myös puhua ajankohtaisista aiheista tai pelkästään ajattomista. Niin kuin siitä, että kirjoista kirjoittavat haluavat alati mitata kirjojen kuviteltua "paremmuutta" toisiin kirjoihin nähden; siitä kuinka houkuttelevaa on miettiä yhden genren ylivoimaa johonkin toiseen nähden.

     Ajankohtaista olisi huomioida uusi ilmiö: perussuomalaisten Euroopan vastustaminen näyttää saavan tukea yliopistomiehiltä, jotka kehittelevät akateemisia myötälauseita Timo Soinin populismille. Populistit ja älypäät yhteisrintamassa EU:ta vastaan!

     Mutta nuo aiheet jätän kiirastorstaina rauhaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2011.

Silloin tällöin kävelen Vantaajoen vartta - joskus Vanhaankaupunkiin asti missä sameavetinen ja ruskeanvärinen joki laskee kahdessa uomassa mereen. Toisessa uomassa on voimalaitokseen liittyvä pato, jonka ylitse kuohuva vesi saa Vantaanjoen näyttämään komeammalta kuin mitä se on.

     Nyt kalamiehet haluavat purkaa Vanhankaupunginkosken padon, jotta kalat pääsevät paremmin nousemaan jokea ylös. Halutaan siis purkaa rakennettua kulttuurihistoriaa kalojen tieltä; halutaan palata rakentamisen aikaa pidemmälle historiaan, kauemmaksi, joen luonnonmukaiseen tilaan saakka.

     Onko se mahdollista? Järkevää? Sopivaa?

     En tiedä. En osaa valita puolta.

     Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten valitsin puoleni Kymijoen suojelussa. Siihen aikaan, 70-luvun taitteessa Kymijoki oli puunjalostusteollisuuden viemäri. Kun jokeen astuit, et kymmenen sentin syvydestä enää nähnyt jalkateriäsi. Vesi oli täynnä ”paperijätettä”.

     Mutta luonnonsuojelu auttoi. 1990-luvulla Kymijoki oli jo kirkas ja komeavirtainen, melkein kuin menneisyydessään. Mökillämme Pernoossa Torminvirran äärellä saimme merilohta pyydyksiin melkein pyytämättä.

     Teollisuus sopeutui, mutta toimi myös omaksi hyväkseen. Tekniikan kehittyessä, tuottavuuden vaatimusten kiristyessä ei kannattanut laskea osaa raaka-aineesta jokeen. Se kannatti käyttää hyväkseen.

     Kymijoella oli kysymys järjestä.

     Onko Vantaanjoella kysymys samasta asiasta?

     Ehkä - tai ei sittenkään.

Vietin kesiä Kymijoella Pernoonkoskien niskalla 60-luvun alusta noin vuoteen 2003.

     Heinäkuussa 1973 kirjoitin lyyris-pateettisen jokijutun Eteenpäin-lehteen. Kirjoituksen tueksi juttuun laitettiin veljeni Jussi-Kallen ottamia valokuvia Pernoosta ja Kananiemen suolta, missä joskus aamun tunteina vahdimme kalasääskin lentoa pesäänsä. Sittemmin Kananiemi on muutettu kansallispuistoksi.

     Mutta heinäkuussa 1973 luonnon tila näytti kauneudessaan lohduttomalta:

Joella

”Joet lähtevät jostain, ohittavat valuen katselijansa, laskevat jonnekin; synnyttäen elämää, kantaen sen hedelmää kuin kypsä nainen ja muuttaen itseään tuhannesti ja tuhanteen. Tai, näin oli kunnes ihmisten joukkokunta tarrasi teknologian kammesta otteella, joka piti. Niin että pian kampi pyöritti pitelijäänsä.

     Tai, sanoakseni, syntyi antaa-mennä filosofia, mikä ei ollutkaan teoria vaan sen täytäntöönpano: alistaa luonto ja ihmiset päämäärille niiden itsensä tähden. Ja näin tapahtui. Ja näin tämäkin joki menetti neitsyytensä, sai maistaa antaa-mennä miesten käsittelyä, kärsi sorapohjiensa rämettymisen ja kirkaan veden samettumisen; ja sittenkin raiskaajista tehtiin sankareita, heidän väkivallastaan lakeja noudatettavaksi. Koska vuorovaikutusten tulos on aina enemmän kuin osiensa summa, tapasi joki kohtalonsa jo ennen kuin raiskaaja poistui paikalta.

Tämä joki, minun ympärilläni, on merkki siitä kaikesta mihin kansakunnalla ei olisi varaa. Ja silti se on kaunis ja vastoin järkeä optimistinen.

     Kuin yllättäen se on paikka paikoin saanut säilyttää luontevuutensa. Täällä missä suota vartioi suo, juoksee joki likaisena ja kuitenkin kauniina erämaassa, tuuheiden, lehtevien pensaiden valuessa sen rannoilta sen kasvoille.

     Soita halkoen kiemurtelee harvoja kärryteitä ränsistyville latopahasille, aivan kuin tarkoitustaan etsien. Tässä maisemassa saatan nähdä kalasääsken, saatan kuulla kuhankeittäjän. Kun sääksi leveine siipineen kimpoaa joen ylle tekee mieleni huutaa täysin voimin: lennä lintu, lennä! Kun se laskeutuu pesälleen poikueensa ruokkiakseen, se tuskin aavistaa että jossain soiden ja korpien takana yleinen ja yksityinen kuumin nyrkein hierovat kauppaa sen pesäpuusta. Seiso sinä mänty, seiso!

Illalla usva tulee suolta, peittää joen ja taittaa viimeiset auringon säteet.

     Minä kuulen huilunsoittajan kulkevan suolla, pelottaako se kuovin vielä kerran lentoon, päästääkö töyhtöhyypän viimeiselle vahtikierrolleen, kuka tietää. Tiedän että tuolla ylhäällä männyssään kalasääski pitää huolen omistaan.

     Hämärä, usva, tuoksut, hiljaisuus, äänet ja ihmeelliset valonsäteet herättävät kummallisen teatterin, ei missä hyvänsä, ei.

     Aamulla kun sataa, huutaa naurulokki vihlovasti antaa-mennä filosofian saatesanoja. Se huutaa: voittoja, voittoja. Se huutaa: saastetta, saastetta. Todellakin, kun nämä vedet virtasivat puhtaina, piileskeli ruskeapäinen aikaonkaloissa ja odotteli aikoja pahempia, aikoja pahempia.

Joet tulevat jostain, näyttävät katsojalleen sen, minkä hän haluaisi unohtaa, vievät saaliinsa kuolemalta tuoksuen muiden, tuntemattomien ihailtavaksi. Sääli, sääli.”

    -Eteenpäin 5.7.1973

                                                                       Kyösti Salovaara 1973.
Kymijoki Pernoossa kesäiltana 1973.
"Ja silti se on kaunis..."

Joskus järki voittaa, toisinaan ei.

     Monimutkaista ongelmaa ei ratkaista yksinkertaisesti. Toisinaan tarvitaan viisautta, joskus pelkkää intuitiota. Nokkeluus saattaa pelastaa hetkeksi.

     Niin kuin kävi luolaan vangitulle Odysseukselle kyklooppi Polyfemoksen saarella.

     Kun Polyfemos kysyi Odysseuksen nimeä, tämä vastasi ”Ei kukaan”. Kun Odysseus sitten sokaisi Polyfemoksen ja tämä huusi apua muilta jättiläisiltä kertoen että Ei kukaan tappaa hänet, muut jättiläiset pitivät Polyfemosta pähkähulluna eivätkä tulleet apuun.

     Odysseus pääsi miehineen pälkähästä. Hän taisi olla ensimmäinen, joka tajusi disinformaation merkityksen.

     Myös suomalaisten ongelmiin nokkeluus auttaisi.

     ”Kuka haluaa leikata miljardit julkisesta taloudesta?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

     ”Kuka haluaa ottaa lisää lainaa ja ajaa Suomen konkurssiin?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

     ”Kuka haluaa purkaa Vanhankaupunginkosken padon ja päästää siiat, ahvenet ja muut sintit Vantaanjokeen?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

Kiirastorstaina sopinee pohtia ihmisen ristiriitaista käyttäytymistä. Joskus ihminen tietää mikä on haitaksi hänen naapurilleen eikä välitä siitä koska ajattelee itseään, mutta näin toimiessaan hän tekee jotakin mistä koituu haittaa myös hänelle itselleen.

     Ja silloin huudetaan tai rukoillaan pelastusta. Ristille viedään sopivin, ei pahinta juuri koskaan.

     ”Kukaan”, kirjoitti Franz Kafka.

     ”Kukaan ei voi haluta sellaista, mikä perimmiltään vahingoittaa häntä. Kun näin kuitenkin näyttää olevan laita yksityisen ihmisen kohdalla – ja siltä näyttää ehkä aina – selittyy tämä siitä, että joku ihmisessä haluaa jotakin, mikä tosin hyödyttää tätä jotakuta, mutta vahingoittaa pahasti toista jotakuta, johon puolittain turvaudutaan tapauksen arvostelemiseksi. Jos ihminen olisi heti alkuun eikä vasta arvostelun yhteydessä asettunut tämän toisen jonkun puolelle, edellinen joku olisi kuollut ja hänen mukanaan myös halu.” (Suom. Aarno Peromies.)

     Puhuuko Kafka synnistä ja sen välttämisestä?

     Vai konsensuksesta? 

     Vai jostakin mistä ei voi puhua, paitsi viittauksenomaisesti?